Part 2
"En minä kehtaa sinun kanssasi kävellä, ellet hanki oikeata hattua. Sulhasmiehen pitää olla moitteettomasti puettu."
Estääkseni enempien vihollisuuksien puhkeamisen lupasin ostaa uuden pääkappaleen — niin pian kuin saan rahoja. Viimeiset sanani olivat strateeginen liike, jonka tarkoitus oli turvata avoin peräytymistie.
Kadulla tarttui Katri niin lujaa käsivarteeni kuin olisi tahtonut sanoa: nyt en laske sinua ikänä irti.
Teimme pari kierrosta espiksellä. Tuttavat vastaan tullessaan katsoivat pitkään ja hymyilivät. Heidän kasvoillaan saattoi lukea: se, joka on kihloissa, ei vielä ole naimisissa, ja kihlauksen purkaminen käy paljoa nopeammin kuin sen solmiminen. Me annoimme ihmisten päätellä, mitä päättelivät, ja jatkoimme matkaa.
Samassa huomasin ihmisvirrassa tutut naisen kasvot. Kuiskasin Katrin korvaan:
"Pidä nyt lujasti kiinni minusta! Tuossa tulee rouva Sutinen."
Katri painautui tiukasti kylkeeni. Liukaskielinen rouva tuijotti meihin kaukaa hyvin tarkkaan ja hämmästyneen näköisenä, mutta lähemmä tultua ei hän ollut näkevinäänkään. Nostin parjattua hattuani ja pakoitin hänet tervehtimään. Varmastikin hän luki ansiokseen, että minä olin ottanut ensimäisen vakavan askeleen avioliiton satamaa kohti. Luulen näet huomanneeni, että naiset kernaasti välittävät avioliittoja muille niin pian kuin ovat saaneet omat hommansa siinä suhteessa vakavaraiselle kannalle.
Katri ehdotti, että menisimme puistoon, missä lapset löivät palloa tai askartelivat hiekkakasassa pikku lapioineen. Hän ei väsynyt katselemaan pienokaisten puuhia, vaikka minun korviani särki heidän melunsa ja kirkumisensa. Katri sanoi, että sellaiseen oli aika tottua, — mitä lieneekään se veitikka tarkoittanut.
Huomaamattamme oli läheiseltä penkiltä noussut vanhanpuoleinen herrasmies. Vaikka kevätaurinko paistoi lämpimästi, oli miehellä turkinkaulus korvilla, karvalakki päässä ja kalossit jalassa — vieläpä sateensuojakin kainalossa.
"No, kah, setä!" huudahdin. Samuli-sedäksi minä näet tunsin tulijan.
Ukko siristeli silmiänsä ja tirkisti meihin molempiin — enemmän kuitenkin Katriin.
"Niin, minähän se olen. Etkö enää tunne setääsi? Ja tämäkö se on sinun _uusi_ hempukkasi?"
Katri nyrpisti nenäänsä, varmaankin laatusanalle.
"Saanko luvan: morsiameni neiti Valkama — setäni", esittelin minä.
Katri niiasi kuin koulutyttö. Setä oli juuri ojentamaisillaan kätensä tervehtiäkseen, mutta tarttuikin äkkiä sääreensä ja sanoi:
"Ai saakeli, kun kolottaa koipeani! Reumatismi, mikäs muu. Varmaankin olen vilustunut. Sitä kun ei aina hoksaa panna kyllin päälleen ulos lähtiessään. — Vai niin, vai niin! Että sinulla siis _taas_ on uusi! No eipä ole hullumpi näköjään. Sanon sen asiantuntijana. Naiset olivat nuorena minun erikoisalani. — Ka, mitäs siinä tollotat! Hahhaa! Mustasukkainen! Tietysti sinä olet mustasukkainen. Mutta enpä ihmettele, en totisesti ihmettele. Vielä sitä on minussa miestä, vaikka olen jo alun seitsemännelläkymmenellä. Kas peeveli, kun tulin sanoneeksi ikäni nuoren naisen kuullen! Mutta yhtä lystiä. En aio väliinne tuppautua. Kuten sanottu: minä olen vieläkin suuri naisten suosikki. Ellei olisi näin monta näkijää, en takaa miten kävisi."
Hän rykäisi ja sylkäisi huolimattomasti sivulleen. Vähällä piti, ettei se lentänyt ohimenevän hienon rouvasihmisen silkkihameen helmoihin.
"Ei maar, kylmä tässä tulee seistessä. Voi saada keuhkokuumeen. Kesä on vielä kaukana. Hyvästi, Kalle! Käyhän talossa!"
Ja setä lähti lönkyttämään Erottajalle päin. Katri oli äärettömästi ihastunut ukon suorapuheisuuteen, niin paljon kuin siihen sekaantuikin karkeutta. Eikä hän heittänyt minua rauhaan ennenkuin kerroin, mitä hän välttämättömästi tahtoi tietää sedästäni. Samuli-setä oli vanhapoika ja varakas, mutta saituri. Kuitenkin oli hän rahallisesti auttanut minua opintovuosina. Olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Vieläpä minä kannoin salaista toivoa saada kerran periä setäni — ellen sitä ennen kuolisi nälkään. Siihen sanoi Katri purevasti, että jos setä antaisi minulle rahaa uuden hatun ostoon, olisi hän paras kaikista sedistä auringon alla — johon toivomukseen minä sanoin voivani kaikin puolin yhtyä.
* * * * *
Samana keväänä tulimme me Katrin kanssa mieheksi ja vaimoksi. Minä ehdotin siviiliavioliittoa, mutta Katri ja hänen äitinsä eivät tyytyneet vähempään kuin kirkolliseen vihkimykseen, joka lisäksi oli tapahtuva alttarin edessä. Miehet muka olivat kovin petollisia. Mutta minä luulen sen johtuneen naisten halusta tehdä pikkuseikasta suuri numero — vieläpä niinkin tavallisesta jutusta kuin naimisiin meno on.
Varsinaisia häitä emme aikoneet viettää, koska moinen muodollisuus oli kulunut ja vanhanaikainen. Jotkut tuttavat tulivat kuitenkin todistamaan onneamme. Niiden joukossa soitti ensi viulua kielevä rouva Sutinen. Samoin kamreeri Holopainen, joka oli aikalailla nolo. Hän tunnusti menettäneensä vedon ja maksoi sen kuittia vastaan. Katri suhtautui yhä vastenmielisesti vetoon ja väitti, että minä menin naimisiin enemmän tuon summan kuin hänen tähtensä. Ikäänkuin joku noin vähäisestä hyvityksestä menisi elinkautiseksi.
Kehumatta sanoen ne olivat hauskimmat häät, joissa minä olen ollut mukana. Vieraat vakuuttivat yhdestä suusta, etteivät he eläissään olleet nähneet niin viehättävää morsianta kuin Katri eikä niin nolon näköistä sulhasta kuin minä. Olin muka niinkuin mies, joka oli tehnyt hevoskaupan ja hävinnyt. Minä kuittasin kohteliaisuuden sanomalla, etten ollut eläissäni nähnyt vierailla niin hyvää ruokahalua, johon kaksimieliseen kiitokseen mahtui imartelu yhtä hyvin kuin ilkeä letkaus.
Ylimmilleen nousi ilo, kun setä Samulin rattoisa olemus ilmestyi näyttämölle. Hän tuli pikamarssissa, asettui keskelle häähuonetta täysissä talvitamineissa ja sanoi:
"Vai niin! Niinkö te aiotte varastaa minulta koko hääilon! Onneksi sain vihiä asiasta — naisten kautta. Hehheh! Sellaista se on, kun on hyvissä väleissä neitosten kanssa."
Lausuimme sedän tuhannesti tervetulleeksi ja pyysimme häntä riisuutumaan. Ukko kyseli tarkkaan, oliko huoneessa mahdollisesti vetoa. Vasta sitte hän uskalsi ottaa turkit yltään.
Me saimme sen jälkeen kuulla perinpohjaisen, monilla esimerkeillä höystetyn esitelmän kaikista nykyajan sairauksista, ennen kaikkea reumatismista, sen syistä ja parannustavoista. Vaikka aine ei ollutkaan suoranaisessa yhteydessä juhlapäivän tekstin kanssa, kuunneltiin luentoa suurella mielenkiinnolla hauskan esitystavan vuoksi.
Illemmällä kutsui setä morsiusparin sivuhuoneeseen ja rökitti meitä jumalattomasti, koska teimme sen tyhmyyden, että menimme naimisiin, vaikka olimme köyhiä kuin kirkon rotat. Kauanko me luulimme tulevamme toimeen paljailla suudelmilla! Sitten hän otti shekkikirjansa, kirjoitti tuhannen markan osoituksen ja ojensi Katrille sanoen:
"Tässä on pohjaraha omaa kotia varten, hupsut!"
Katri tuli nyt vasta hupsuksi, ilosta, ja aikoi suin päin syöksyä sedän kaulaan, mutta minä sain onneksi hihasta kiinni.
Setä hymyili filosoofisesti, otti toisen shekin ja kirjoitti samanmoisen summan.
"Ja tässä on teidän tulevalle perillisellenne..."
"Hyi, setä!" keskeytti Katri punehtuen hiusrajaa myöten.
Setä nauroi, jotta maha hytkyi:
"Ka, mitä siinä on punehtumista! Tietysti te saatte lapsen niinkuin muutkin. Mutta katsokaakin, että siitä tulee tyttöpallero, kaunis ja lihava. Jos vain menette ja hommaatte pojan, niin...
"Mutta, setä! Minä panen vastalauseen", sanoin häpeissäni Katrin puolesta.
"Pane vain! Mutta jos saatte pojanjolpin, menetätte summan. Pankaa se mieleenne, rakastuneet narrit."
Mutta Katri ei enää voinut hillitä iloansa. Hän lensi sedän kaulaan ja suuteli häntä kummallekin poskelle ja olisi varmaan muiskauttanut kolmannen kerran keskelle suuta, ellen minä viime hädässä olisi ehtinyt väliin. Katri sanoi äkäisesti:
"Älä sinä, Kalle, nyt ole niin mustankipeä! Kyllä sinä ehdit osasi saada."
Setä oli sanomattomasti huvitettu suudelmista.
"Ähä, siitä sait! Joko huomaat, että minä vielä saan naisen lämpenemään? Mutta muistakaa, mitä minä puhuin perillisestä. Voisin vielä lisätä, että minusta tulee lapsen itseoikeutettu kummi."
"Me ristimme sen Samuliksi", lupasi Katri.
"Mitä! Samuliksi! Tyttölapsen! Oletko kaistapää, tyttöseni! Niin se rakkaus sekoittaa järjen. Ansaitsisit, että rankaisen sinua suudelmalla."
"Se olisi liian kovaa. Sitä ei hän ole ansainnut", puutuin minä puheeseen.
Setä alkoi valittaa, että huone tuntui kostealta, mikä on reumatismia poteville erittäin vaarallista. Hän kiiruhti lausumaan jäähyväiset ja lähti varoittaen meitä elämään sovinnossa keskenämme, vaikka nyt oltiinkin mies ja vaimo. Me lupasimme tehdä niin, ellei voittamattomia esteitä ilmaannu.
Häitten jälkeen aloimme hommata maallemuuttoa. Katri sai parin kuukauden kesäloman: hän näet palveli eräässä liikkeessä. Siitä tuli samalla meidän kuherruskuukautemme. Pienet kapistuksemme olimme pian sulloneet matkalaukkuun. Jo seuraavassa junassa mennä huristelimme elämämme ihaninta aikaa viettämään.
On turha yrittää kuvata kesänviettoamme. Se oli keskeymätöntä hääiloa. Samosimme metsiä, soutelimme, kalastimme, uimme, otimme aurinkokylpyjä, jotta olimme mustia kuin murjaanit, loikoilimme verkkokiikussa lueskellen Zolata, Dickensiä, Reuteria, nidoksen toisensa perään. Välipalaksi järkeilimme elämästä, onnesta ja rakkaudesta.
Enimmän osan päivää kulutimme kuitenkin — suutelemiseen. Ja sangen vakavaa erimielisyyttä syntyi siitä, mikä määrä olisi pidettävä kohtuullisena. Katri tahtoi, että alin raja olisi sata suudelmaa päivää kohti. Minä puolestani ehdotin minimiksi 25. Mutta pahinta oli, että me emme koskaan muistaneet pitää tarkkaa lukua. Katrilla kyllä oli jonkunlainen "rakastavaisten päiväkirja", mutta minä huomasin, ettei hänen luettelonsa ollut lähestulkoonkaan luotettava. Jos näet jonakuna päivänä oli minun laskujeni mukaan suudeltu esim. 60 kertaa, näytti hänen taksameetterinsä vasta 45. Minä en voinut selittää eroitusta muuten kuin että hän tahtoi petollisella tavalla anastaa kokonaista 15 suudelmaa. Mutta koska minä en todistusten puutteessa voinut häntä varkaudesta syytteeseen saattaa, tyydyin ainoastaan panemaan "ankaran vastalauseen", jota hän ei viitsinyt edes pöytäkirjaan merkitä.
Tällaisista asioista meillä riitti kinastelua pitkin päivää. Vähällä piti, ettei syntynyt tappelua siitä, kumpi enemmän toista rakasti.
Lopun aikaa me käytimme toistemme kauneuden ja jalojen ominaisuuksien ylistämiseen, kuten vastanaineiden pyhä velvollisuus on. Katri oli minun mielestäni täydellisin olento auringon alla, ja minä hänen silmissään paras niistä monista miehistä, joita hän eläissään oli ihaillut.
Vähitellen alkoi mitalin toinenkin puoli tulla näkyviin. Minä en voinut itseltäni salata, että uudet hatut ja muut muotiesineet anastivat Katrin sielunelämässä melkoisen tilan. Eikä hän puolestaan voinut olla huomaamatta, että minä olin epäkäytännöllisin kaikista miehistä päiväntasaajan tällä puolen. Mutta tietysti me vaikenimme visusti näistä huomioista — sehän kuuluu rakkauden olemukseen, — rakkauden, joka peittää virheet.
Kuitenkaan kaikitenkaan minä en voinut olla tuntematta suurta muutosta, mikä minussa huomaamattani tapahtui niin sisällisesti kuin ulkonaisesti. Hellällä, hienotunteisella tavallaan osasi Katri karistaa minusta terävimmät särmät ja omituisuudet, jotka vanhanpojan oloissa olivat kasvettuneet luonteeseeni kuin taula koivun kylkeen. Kun rakastava ja itse rakkautta kaipaava olento vaati osanottoani ja huolenpitoani, siirtyi oma tärkeä henkilöllisyyteni pakostakin toiselle sijalle. Opittuani ymmärtämään häntä aloin samalla paremmin tuntea itseäni. Koko maailma laajeni ja avartui tullessani huomaamaan, että siihen kuului muitakin kuin minä yksin. Mikäli opin unohtamaan itseni, sikäli alkoivat muut merkitä minulle jotakin. Ja sitä mukaa hävisi myöskin toisten tuomitseminen, katkeruus ja ihmisviha.
Sanalla sanoen: tulin tuntemaan sen väitteen totuuden, että ken tahtoo rakastaa kaikkia, sen täytyy ensin oppia rakastamaan _yhtä_.
NELJÄS LUKU.
Myötäjäisten laita on niin ja näin, mutta parempi jotain kuin ei mitään.
Pian puhui meille ääni vatsasta, ettei elämä ole paljasta kuhertelua ja suutelemista. Rupesimme ajattelemaan Helsinkiin siirtymistä. Minä ymmärsin, että taistelu leivästä tulisi tästäpuolin kahta katkerammaksi, vaikka useat tutut aviomiehet väittivätkin, että nuorenmiehen talous kuluttaa yhtä paljo, jopa enemmän kuin perheen ylläpito vaatii.
Katri oli järkevä tyttö — tai rouvaksi meidän tästäpuolin onkin häntä sanottava. Hän oli päättänyt edelleen pitää toimensa, ansaitakseen lisää. Asetuin vastustavalle kannalle, koska kodin hoito tuottaisi hänelle kylliksi työtä, mutta hän vakuutti suoriutuvansa molemmista. Minä alistuin niinkuin oikean aviomiehen tulee — sitä mieluummin, kun tiesin hänen tarkoittavan yhteistä parasta.
Mutta toisin oli sallittu. Liike oli kesän kuluessa vaihtanut omistajaa, ja uuden hallinnon ensi tehtävänä oli palveluskunnan vähentäminen. Siten joutui Katri käyttämättömäksi, ja se seikka tuotti hänelle suurta mielipahaa. Mutta eihän asia ollut autettavissa.
Ensi työksemme kaupungissa tuli asunnon hankkiminen. Ehdotin säästäväisyyssyistä, että asuisimme aluksi kalustetussa huoneessa ja kävisimme syömässä jossakin huokeanlaisessa ruokalassa. Niin olin kuullut monien vastanaineiden tekevän. Sentapainen perhe-elämä ei joka suhteessa vastannut Katrin toivomuksia, mutta ei hän liioin tahtonut vastustavallekaan kannalle asettua.
Minä siis otin ja sommittelin näin kuuluvan ilmoituksen: "Nuori, lapseton pariskunta haluaa vuokrata pienen, vaatimattomasti kalustetun huoneen." Siihen tahtoi Katri tehdä pikku oikaisun, jotta sepustus sai seuraavan muodon: "Nuori, _toistaiseksi_ lapseton pariskunta" j.n.e. Minä repesin nauramaan ja kysyin, tarvitsiko sitä koko maailmalle toitottaa, että me toivoimme perillistä. Silloin ymmärsi hänkin asian ja nauroi, että mikä se pistikään hänen päähänsä tuon aatoksen.
Kun sitten menimme hakemaan vastausta, saimme niitä kilokaupalla. Niiden mukaan haimme kortteeria, juoksimme kokonaiset kaupunginosat ja korttelit, rappuja ylös ja alas, mutta vasta illan tullen löysimme huoneen, josta saattoi ruveta keskustelemaan. Se oli pieni ja viidennessä huonekerrassa, josta oli verrattain kaunis näköala: takapiha ja naapuritalon autio tiiliseinä — kattoja ja savupiippuja lukuunottamatta. Vuokra oli 50 markkaa kuukaudelta valon ja lämmön kera, mutta Katri osasi tinkiä siitä viisi markkaa. Minulta olisivat varmaan ottaneet 60 markkaa.
Seuraavana päivänä lähdin uudelle kiertomatkalle. Kävin kaupungin kaikkien sanomalehtien toimituksissa tarjoamassa kykyäni niiden palvelukseen. Kaikkialla oli vastaus sama: heillä oli vakinaisten toimittajien lisäksi sellainen reservi ylimääräisiä, että se tyydytti kysynnän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Eräässä iltalehdessä kuitenkin luvattiin työtä sen jälkeen kun saivat kuulla, että olin harjoittanut soitannollisia opintoja ja pystyisin hoitamaan musiikkiarvostelua. Siinä sivussa saisin julaista lehden kellarikerroksessa kaunokirjallisia tuotteitani. Laskin summittaisesti, että jos olisin tuottelias, saattaisi palkkani nousta sataan markkaan kuussa, mikä oli ruhtinaallinen tulo minun oloissani.
Samoihin aikoihin vilahti minulle leivän kanta toiseltakin taholta. Tapasin kadulla muutaman tuttavani, maisterismiehen, joka kauppasi hallussaan olevaa viikkolehteä. Asetuin epäröivälle kannalle, mutta hänen onnistui todistaa, miten edullinen kauppa tulisi olemaan minulle ja epäedullinen hänelle. Lehti oli suuresti suosittu, vakinainen tilaajamäärä lähenteli viittätuhatta, mutta sen voisi helposti koroiltaa kymmenkertaiseksi. Lisäksi oli sillä varakas ilmoittajapiiri. Minä en malttanut olla kysäisemättä, miksi hän tuollaisen kultakanan laski käsistään. Siihen hän vastasi, että hänellä ei ollut riittävästi aikaa lehden toimittamiseen. Koska minulla oli aikaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, suostuin kauppaan. Hinnaksi sovittiin 5,000 markkaa, josta summasta minä kirjoitin vekselin.
Ylpeänä ja onnellisena kiiruhdin kotiin ilmoittamaan Katrille suurta uutista. Mutta iloni ei, ihme kyllä, oikein tarttunut häneen. Päinvastoin hän morkkasi minua, että olin ruvennut kauppoihin ottamatta tarkempaa selkoa lehden kannattavaisuudesta.
"Elä ollenkaan huolehdi", sanoin minä. "Siitä lehdestä minä teen Suomen enimmin levinneen. Siinä on meille oikea kultakaivos. Luonnollisesti pitää alussa jonkun verran kiinnittää rahoja, mutta sitte menee kaikki kuin rasvattu."
Ei Katri sen enempää moittinut, kun näki, millä innolla minä asiaani ajoin.
Yhteiselämämme oli alussa niin sopusointuinen ja onnellinen kuin se voi olla kahden ihmisen välillä, jotka ymmärtävät ja rakastavat toisiaan. Tosin minä olin poikamiespäivinäni tottunut vapauksiin, jotka eivät oikein sopineet avioelämän kehyksiin. Vaikka minussa oli seuramiestä mahdollisimman vähän, kaipasin toisinaan toveripiiriä, suurempaa seuraa, leikinlaskua, poikamaisia kujeita. Mutta Katri osasi taitavasti järjestää niin, etten milloinkaan päässyt ikävystymään. Hän täytti toivomukseni ennenkuin olin ehtinyt sitä ilmaisemaankaan. Illat istuimme yhdessä, Katri käsitöitä tehden, minä katsellen hänen sievien kätöstensä näppärää leikkiä tai lukien ääneen jotakin. Toisin ajoin keskustelimme enemmän tai vähemmän tärkeistä elämän kysymyksistä. Ja joskin useasti oltiin vastakkaista mieltä, ei väittelymme koskaan muuttunut kiihkeäksi, vielä vähemmän riitaiseksi.
Katri ei ainoastaan ollut vaimoni; hän oli samalla ystävä, toveri, elämänkumppani sanan kauneimmassa merkityksessä.
Kuitenkin kaikitenkin huomasin, että Katri oli kuvitellut avioliittoa ja perhe-elämää toisenlaiseksi. Hän kaipasi oikeata kotia, omaa taloutta, missä hänellä oli johto ja sananvalta. Yllättääkseni hänet minä kerran sanoin:
"Jospa meillä sentään olisi varoja hankkia huonekaluja, niin vuokraisimme oman huoneuston."
"Oletko sinäkin sitä ajatellut! Tiedätkö, minä suunnittelin sitä jo silloin kun naimisiin menimme, jopa ennemminkin", sanoi Katri ja säteili niin kirkkaasti kuin olisi armas aurinko paistanut minua silmiin.
Koska meillä oli setäni lahjoittama summa pankissa, päätimme hankkia vaatimattoman kaluston, päästäksemme alkuun. Onnistuimme vuokraamaan keittiön ja kamarin 60 markalla. Eräänä päivänä meillä oli hirveä pinnistys ja päänvaiva, johon oman kodin sisustaminen oli aiheena. Katri harppoi pitkin askelin seinästä toiseen, mittasi välimatkoja, puheli ääneen itsekseen ja teki kustannusarvioita. Koska minäkin arvelin itselläni olevan äänioikeuden, virkahdin ajatuksissani: "Minkäslaisen sängyn sitä oikein hankkisi, pari- vaiko..."
"Sänkykö se tässä nyt on ensimäinen! Tyhmyri!" torui Katri loukkaantuneena muka. Vähästäpä nokastuu, tuumin ja sanoin: "Ei suinkaan tässä permannollekaan käydä pitkäkseen."
"Tyhmyri! Tyhmyri!" kertasi hän ja pyöritti sormeaan minua osoittaen.
Minua halutti tehdä hänelle kiusaa. "Lapsen vaunujako sinä sitten aiot lähteä ostamaan!"
"Tyhmyri! Kolminkertaisesti tyhmyri!" hän mutisi ja kurkoitti varpaisillaan pitkin seinää niin korkealle kuin sormenpäillä yletti, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi lattialle istualleen, jotta mätkähti. Minulta pääsi aika nauru. Sitä hän ei huomannut, vaan höpisi itsekseen:
"Metri ja kuusikymmentä sentimetriä... Piironki sopii paraiten nurkkaan. Tuohon tulee sohva ja tuolit, tuossa on pöydän paikka..."
Sitte hän puhui vielä monenmoista, mutta niin hiljaa, etten voinut kuulla.
Minä huomasin, ettei tässä jäänyt pienintäkään rakoa minun viisaudelleni; siksi vaikenin kuin kakluuni. Tietämättömyyteni sai pian virallisen vahvistuksen, kun Katri sanoi:
"Te miehet ette tajua talousasioista tämän taivaallista, mutta kuitenkin sekaannutte kaikkeen ja olette muka myös ymmärtävinänne jotakin."
"Milloin minä olen viisaudellani röyhennellyt?" kysyin. Hän vastasi siihen, että nyt hänellä oli tarkalleen tiedossa, miten isoja ja minkä mallisia huonekaluja otetaan.
Arvelimme, että 500 markkaa riittäisi huonekaluihin. Katri kehui tuovansa tärkeimmät keittokalut kotoaan; paistinpannun ja sen semmoiset saisi lainaksi naapureilta.
Koko seuraava päivä meni huonekalujen valikoimiseen, tinkimiseen ja kulettamiseen. Katri se oikeastaan sen tehtävän suorittikin. Minun osakseni jäi vain — maksaminen. Ja hauskaahan oli, että edes sen verran sain olla mukana tässä tärkeässä edesottamisessa.
Aamulla komensi Katri minua ottamaan hattuni ja seuraamaan häntä. Sain kunnian kantaa vasua ja arvasin siitä, mihin matka piti. Torilta lähdimme ylöspäin. Minulla oli täysi työ kantamisessa. Matkalla pysähtyi Katri kirjakaupan ikkunalle, mikä sai minut suuresti ihmettelemään. Ensi kertaa hän näet tällaiseen paikkaan eksyi — useimmiten hän seisahtui muotikaupan edustalle.
"Kah, siinähän on Zolan romaani: 'Naisten paratiisi.' Sitäkö mielesi tekee?" kysyin.
"Tiedätkö, mikä on 'naisten paratiisi'? No — keittiö! Ja minä haen keittokirjaa", selitti Katri.
Ja hän tarttui minua hihaan ja veti perässään kirjakauppaan. Siellä hän tilasi tiskille koko keittokirjavaraston, valikoi, vertasi ja arvosteli, kyseli hintoja ja osti vihdoin paksun nidoksen. Sitte hän käski minun maksaa ja lähti.
Mutta olisittepa nähneet sitä häärinää ja touhua, mikä kotona syntyi, tai tunteneet sen katkun ja käryn, joka keittiöstä lähti. Näytti siltä kuin olisi ollut tulossa pidot sadalle ihmiselle, jotka eivät pariin viikkoon olleet suuruksen murenaa suuhunsa pistäneet. Kuului kerran niin ankara pihinä, että minä ryntäsin keittiöön luullen onnettomuuden tapahtuneen. Katri tuli vastaan pitkä, valkea esiliina vyöllä ja hihat olkapäihin käärittyinä ja käski minun pysyä poissa, kunnes hän saa ruuan valmiiksi. Häveten uteliaisuuttani hiivin takaisin ja päätin, että tulkoon soppa hyvä tai huono, minä en sekaannu naisten askareihin.
Katri oli nyt omassa elementissään, ja minun teki hyvää katsella, miten tyytyväinen ja onnellinen hän oli. Kun vihdoin istuuduimme puhtaalla liinalla verhotun pöydän ääreen, tunsimme ensi kerran oman kodin esimakua.
Päälaji Katrin ruokalistassa oli erästä sotkua, joka näytti olevan puuron ja vellin sekasikiö. En malttanut olla tiedustamatta, mikä moinen herkku oli nimeltänsä.
"Se on muhennosta", selitti Katri viisaan näköisenä.
"Eikö sillä ole sukunimeä?"
Katri mainitsi mutkikkaan vieraskielisen nimen — liekö ollut syyrian- vai arabiankieltä. Minä yritin lausua saman, mutta silloin meni koko "muhennos" väärään kurkkuun, ja minä huomasin, että kieliopinnot ruokapöydässä ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.
"Ei tämä juuri kummalle maistu minun suussani", rohkenin arvostella.
Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Katri otti ja sanoi:
"Se riippuu siitä, että sinun suussasi on vika. Mutta ei saa moittia mitään sen vuoksi, ettei satu sitä ymmärtämään. Sinäkin kirjoitat hämäriä, käsittämättömiä runoja, mutta siitä huolimatta minä luen niitä, vieläpä kiitänkin."
"Ahaa! Jos siitä on kysymys, niin voinhan minäkin kiittää, vaikka totta puhuen tämä herkku käy yli minun ymmärrykseni."
Katri uhkasi toisella kertaa; valmistaa vielä suuremman yllätyksen. Lupasi laittaa "vanukasta".
Syötyämme kysyin, eikö rouvalla sattumalta ollut mitään jälkiruokaa.
"Tuossa on!" sanoi hän ja suuteli minua. "Saako olla lisää?"
"Samahan tuo, jos sinulta liikenee", sanoin minä.
"Sitä lajia minulla on varastossa pitkäksi aikaa", vakuutti Katri ja suuteli toisen ja kolmannen kerran, ja vielä monta kertaa lisäksi.
Pöydästä noustessa kiitin ja sanoin:
"Totta puhuakseni ei sinun 'muhennoksesi' minua erikoisemmin miellyttänyt, mutta jälkiruoka oli kerrassaan verratonta."