Part 1

VEIKATEN VIHILLE

Romaani

Kirj.

KAARLO TERHI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.

ENSIMÄINEN LUKU.

Esimerkki siitä, että ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla.

Niin oikein! Kravatistahan se alkoikin koko juttu. Mutta nyt, kun kaikki on onnellisesti ohitse, on aika ihmetellä, miten noin vähäpätöinen esine voi niin korkeat asiat matkaan saattaa.

Meitä istui Kallenpäivillä v. 1920 seurue herroja ja naisia. Sanon kiusallakin herroja ensiksi, sillä vaikka valitettavasti mies tavallisesti joutuukin naisen komennettavaksi, on hän toki nimellisesti aina vaimon pää ja luomakunnan herra.

Minä olin pitkin iltaa kääntänyt puoleeni suurimman huomaavaisuuden — naisten taholta. Poikamiehenä sanon sen ylpeydellä, vaikken olekaan taipuvainen kallistamaan korviani imartelulle. Vihdoin alkoi kuitenkin tuntua, etteivät seurustelulahjani yksin kyenneet hankkimaan minulle moista etuoikeutta. Jotakin mahtoi olla vinossa, siihen viittasi naisten salaperäinen supattelu ja hillitty tirskuminen.

Herrat olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen tupakoimaan. Tupakkaraittiina jäin nauttimaan naisseurasta, mutta iloni ei tullut pitkäaikaiseksi. Minua läheni taidemaalari Sutisen rouva, yhtä tunnettu kauneudestaan kuin purevasta kielestään. Ottaen kaikkein herttaisimman ilmeen hän kumarsi ja sanoi:

"Herraseni! Oletteko vilkaissut peiliin?"

"En. Pidän kuvastimeen kurkistelemista naisten yksinoikeutena", vastasin mielestäni purevasti.

Kuitenkin alkoi asemani tuntua kiusalliselta. Kun nainen suosittelee miehelle kuvastinta, lienee luomakunnan herralla hullusti asiat. Ajattelin pistäytyä sivuhuoneeseen, mutta suloinen rouva kysyi:

"Ettekö ole ajatellut mennä naimisiin?"

Mietin hetken ja vastasin:

"Ajatellut! Olen — ja siksi jäinkin naimattomaksi."

Viekas rouva tirkisteli minua toisella silmällään salaperäisesti hymyillen ja sanoi:

"Olisi hyvä, jos joku huolehtisi teidän ulkoasustanne!"

Tämä letkaus selvitti aseman. Jotakin _oli_ epäkunnossa. Olinko saanut mustepilkun nenänpäähäni, oliko kaulukseni likainen, kävelikö hämähäkki selässäni?

Perinpohjin masentuneena etsin turvaa tupakkahuoneesta. Takanani kuulin rouvien naurun. Naurunko? Ei, se ei ollut kristillistä naurua, se oli kikatusta. Niin voivat vain naiset nauraa poloisen vanhanpojan kustannuksella. Lähenin erästä tuttua ja sanoin: "Lainaahan, veliseni, hieman peiliä."

"Peiliä! Olenko minä keimailijatar, joka käy peili taskussa!"

Tyly vastaus kohteliaaseen pyyntööni nosti sisuani. Minä suutahdin.

"Mille hitolle täällä sitte virnistellään koko ilta?"

Tuttavani hymähti säälivästi:

"Niin että millekö virnistellään? _Kravattisi istuu niskassa!_"

Muistin eteisen kuvastimen ja syöksyin sinne. Turha vaiva! Neljä rouvaa seisoi sen ääressä kurkistellen itseään edestä ja takaa. He eivät minun tuloani huomanneet. Enkä minäkään heitä häirinnyt hyvin luvallisissa hommissaan.

Kopeloin rintamuksiani ja otin esiin pahennusta tuottaneen kravattini. Niskassa se ei kyllä ollut, mutta ei paljoa paremminkaan. Sovitin sen paikalleen niin hyvin kuin taisin ilman kuvastinta ja lähdin kaupungille.

Kello oli vasta kahdeksan. Yksinäiseen, kolkkoon nuorenmiehen kotiini ei minua miellyttänyt mennä. Tein nopean päätöksen ja pistäysin ravintolaan. Siellä istui muutamia vieraita. Sivuhuoneesta kuului lasien kilinää ja äänekästä puhelua. Silmäilin hajamielisenä ruokalistaa, vaikkei minua haluttanut syödä eikä juoda. Äkkiä kuulin tuttuja ääniä ja päätin liittyä seuraan, toivoen nyreyteni paremmin haihtuvan.

Pienessä tupakansavun samentamassa huoneessa istui puolisen tusinaa herrasmiehiä, Kallenpäiviä viettämässä kai hekin. Useimmat olivat aviomiehiä sitä lajia, joka tavallisesti kantaa vihkisormustansa liivintaskussa, saadaksensa kapakassa korvausta menetetystä vapaudestaan.

Minut vastaanotettiin avosylin. Huomasin, että he aikoivat varata minulle hovinarrin paikan. Kamreeri Holopainen, vanha veitikka, alotti:

"Terveeks, Kalle—vanhapoika! Onneks olkoon!" Ja hän syleili minua innoissaan.

"Terve teille, te jalot sankarit — tohvelisankarit tarkoitan!" pistin minä katkaistakseni jo alussa heidän pilkkansa kärjen.

Kysyivät, mitä minä suvaitsen. Heillä oli rahaa, he maksavat. Sanoin, etten ole juomaretkellä, tunnen väsymystä ja lähden kotiin nukkumaan. Mutta he vakuuttivat, että siitä ei tule mitään, ei niin kerrassaan mitään. Koska olen Kalle, on minun juotava heidän onnekseen, ja he kallistavat minun terveydekseni.

Alistuin kohtalooni, painoin puuta ja kuuntelin heidän hävyttömyyksillä höystettyjä sukkeluuksiaan, vaikka suoraan sanoen minua ei mikään niin iletä kuin humalaisten lavertelut.

"No, miten se vanhanpojan rakkaus palaa?" kysäisi muuan.

Pilkkanauru seurasi kysymystä, vaikka minä en siinä pienintäkään sukkeluutta tajunnut. Koska en sattunut olemaan leikkisällä tuulella, annoin vastaiskun:

"Ovatkos herrat saaneet rouviltaan luvan olla ulkona näin myöhään?"

Heillä takertui nauru kurkkuun vähäksi aikaa. Mutta kohta he alkoivat pommittaa minua järeällä tykistöllä. Tekivät kaikenmoisia häijyjä kysymyksiä, väittivät minun puhelevan yksikseni ja valehtelevan itseni nuoremmaksi kuin olen, — julkesivatpa salakähmäisesti letkaista sillä, että minulla muka oli jonkunlaisia hellempiä välejä vuokrarouvani kanssa. Maksoin samalla mitalla, mutta lopulta oli minun peräydyttävä ylivoiman tieltä hyvässä järjestyksessä. Mietin tekosyytä luikkiakseni seurasta; ylpeyteni ei näet sallinut minun myöntää, että olin sortunut tappiolle.

Mutta samassa kysäisi muuan herroista:

"Mikähän siihen on syynä, ettei tuosta Kallesta tytöt huoli?"

Ja he lähtivät arvaamaan, miksi naiset muka halveksivat minua. Siinäkös noukittiin kaikki minun virheeni ja heikkouteni, sekä sisälliset että ulkonaiset. Lopputulokseksi jäi, ettei vielä ollut syntynyt niin hullua naista, joka minun muijakseni suostuisi.

Mutta nyt oli minulta kärsivällisyys lopussa. Jymäytin nyrkkini pöytään ja lausuin:

"Kuka teistä lyö vetoa siitä, etten minä ole naimisissa ennen tämän vuoden loppua?"

Aviomiesten joukossa syntyi ääretön hälinä. Joka taholta ojennettiin minua kohden käsiä:

"Minä lyön! Minä myös! Ja minä!"

Ehdotin vetoa tuhannesta markasta. Mutta kun he näkivät, millä päättäväisyydellä minä esitin asian, vetivät he kätensä pois yksi toisensa jälkeen. Lopuksi oli vain Holopaisen käsi koholla.

Minä tingin viisisataa, mutta hän epäröi.

"Lyö! Voitat sinä, varmasti voitat. Kuka tuosta hakoniskasta huolisi", yllyttivät toiset.

Holopainen lupasi lyödä sadasta markasta. Vaikka pidinkin summaa pienenä, suostuin kumminkin lopuksi. Toverit eroittivat kädet.

Vedonlyönnin synnyttämä jännitys vaikutti, että minä sain hetkeksi jäädä rauhaan. Käytin tilaisuutta ja lähdin pois. Hyvästi jättäessäni tarjouduin:

"Jos joku herroista on ilman portinavainta, niin hän voi tilata sen minun välitykselläni."

Omituisessa mielentilassa laskeusin portaita. Lisäksi satuin puolipimeässä käytävässä törmäämään suunnattomaan möhömahaan, joka puhisten kuin moottorivaunu ajelehti minua kohti. Vaikka törmäys oli tavaton, ei tuo norsu hievahtanutkaan, jota vastoin minä viskauduin tolalta kappaleen matkaa. Ja vaikka minä olin loukattu puoli, muljotti otus minuun kuin härkä ja karjaisi:

"Aasi!"

"En ole tiedustellut teidän sukuperäänne", sanoin minä ja jatkoin matkaani, viisaasti välttäen uutta yhteentörmäystä.

Kadulla teki tuuli minulle sen kiusan, että riisti lakin päästäni ja pyöritti pitkin käytävää. Juostuani karkulaisen perässä pari kilometriä sain sen kiinni. Kotiportilla huomasin unohtaneeni avaimen arkipuvun taskuun. Kiusaannustani lisäsi se, että vastikään olin tehnyt pilaa aviomiehistä ja nyt sain kokea, miten poikamieskin voi jäädä portin taakse.

Käveltyäni tunnin paikkeille talon edustalla tuli muuan neitonen kotiin kavaljeerinsa saattamana. Heidän kuherteluansa portin pielessä kesti tarkkaan laskettuna tunnin ja kolme neljännestä. Vilu vihdoin ajoi kotiin, ja samalla pääsin minä portin sisäpuolelle. Kun pimeitä portaita noustessani otin esiin sähkölamppuni, huomasin patterin olevan lopussa. Kauvan kopeloituani löysin oven ja sovitin avainta reikään. Se ei kuitenkaan mistään hinnasta onnistunut. Aloin kaikin voimin röykyttää ovea. Kun ei sekään auttanut, soitin vimmatusti ovikelloa. Vihdoin ilmestyi eteiseen valoa, ja äreä herrasmies alusvaatteissaan ärjäisi:

"Kuka tänne soittaa sydänyönä!"

Pyysin parituhatta kertaa anteeksi ja lähdin kompuroimaan alaspäin — olin näet noussut porrasvälin liikaa.

Olin siis vihdoin onnellisesti omassa huoneessani. Jättäen silleen sellaiset pikkukiusat kuin että huone oli kylmä kuin kellari ja lamppu ilman öljyä, heittäysin raskaasti huoaten tuolille. Kuten Job kirosi syntymäpäivänsä, sadatin minä nimipäivääni.

Aloin riisuutua. Riuhtasin onnettoman kravatin kaulastani ja viskasin kaikella voimallani nurkkaan. Ajattelin polttaa sen roviolla, mutta muistin, että se oli uusi ja markan seitsemänkymmenenviiden pennin hintainen. Se sai siis armon.

Paneuduin maata kovalle, yksinäiselle vanhanpojan vuoteelle, mutta uni ei tullut silmään. Naisten nauru, miesten pistosanat soivat yhä korvissani. Ja sekasorron keskeltä kaikui hornan henkien kuoro, aivan kuin olisi legioona pikkupiruja kaikissa sävellajeissa, duurissa ja mollissa kirkunut:

"Naimisiin! Naimisiin! Sinun pitää mennä naimisiin! Kuuletko, vanhapoika!"

Taistelin terhakasti vastaan, mutta paholaisjoukko piiritti minua, näytti pitkäänenää ja virnisteli:

"Naimisiin siitä, vanhapoika — jos joku sinusta huolii!"

Sinä iltana minä otin lopullisen, ratkaisevan askeleen: _päätin mennä avioliittoon_... Pinttyneinkään vanhapoika ei olisi minun asemassani voinut toisin tehdä.

Tähän päätökseen päästyäni valtasi koko olemukseni ihmeellinen rauha. Kiihtyneet hermoni tyyntyivät, minä nukuin kuin pölkky.

Herättyäni en alussa muistanut, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Vähitellen virkosi kaikki mieleeni; onneton kravatti, vedonlyönti, yhteentörmäys möhömahan kanssa, seikkailu rappusissa ja lopuksi tärkeä päätökseni. Ja minä sanoin:

"Mikä on päätetty, se on päätetty! En minä ole se mies, joka sanastani peräydyn."

Lukija tietenkin nauraa arvellen, että minä olen puhunut itseni pussiin. Eihän sitä naimisiin niin vaan mennä. Sillä kuten kasteen sakramenttiin kuuluu kaksi asiaa: vesi ja lapsi, niin tarvitaan avioliitossakin kaksi riitapuolta: mies ja nainen.

Maltappa, rakas lukija! Tiedossani on tyttö ja hyvä, kunhan ehdin hakea hänet käsiini. Toivoakseni jo seuraavassa luvussa voin esitellä hänet.

TOINEN LUKU.

Lukija tutustuu maailman viehättävimpään tyttöön.

Ehkenpä sattumalta tunnettekin lemmittyni, Katrini tarkoitan. Mutta hyvä on, jos ette astu väliimme. Olenpa hieman mustasukkainen hänen tähtensä. Sillä totta puhuen: kunniallisempaa tyttöä ette löydä hakemallakaan. En ainakaan minä ole löytänyt. Tässä ei kelpaa se vanha veruke, että omaansa kukin kiittää. Kun minä sanon Katristani, että hän on paras tyttö maailmassa, on se tosiasia, johon ei tarvitse lisätä muuta kuin jaa ja aamen.

Nuori hän on ja herttainen. Ja sydän puhdasta kultaa. Se jo merkitsee jotain. Sillä kun jokainen vuosi vie osan naisen ulkonaista suloa, kehittyvät jalon luonteen avut päivä päivältä yhä suurempaan täydellisyyteen.

Tietysti ei pistäisi päähäni mennä väittämään Katrista, että hän on pyhimys tai enkeli. Päinvastoin on hänellä pikku heikkoutensa niinkuin muillakin kuolevaisilla. Hänen pahin vikansa on se, että hän on köyhä, kovin köyhä. Ja paljonhan niitä Jumala paratkoon on ihmisiä, jotka eivät koskaan voi antaa anteeksi niin pahaa rikosta kuin köyhyys on. Niinpä sanoivatkin tuttavani usein, että minun pitäisi ottaa rikas tyttö, jos kerran aion avioliittoon. Se on muka ainoa keino, millä mies nykyaikana voi luoda itselleen vakiintuneen aseman. Itse olivat he järjestään hakeneet varakkaan siipan ja viettivät mukavia päiviä tämän turvissa. Mutta, nähkääs, minussa oli vielä hitunen n.s. ihanteellisuutta. Ymmärsin, ettei raha yksin pysty onnea luomaan.

Tutustuminen Katriini tapahtui neljä, viisi vuotta sitten, ja jonkun verran romantillisissa olosuhteissa.

Opintoaikoinani olin puutteen pakoittamana joutunut kuoron johtajaksi — se toimi tuotti kokonaista 30 markkaa kuukaudessa. Laulajien parvessa näin hänet ensi kerran. Niin helkkyvää ääntä kuin Katrilla ei ollut kellään. Hän ei laulanut vain äänellä — hänen koko sielunsa eli sävelissä. Kun katseeni milloin sattumalta kohtasi hänet, punehtui hän, ja hänen silmänsä painuivat alas.

Kuoroni esiintyi kerran kirkkokonsertissa. Laulunumeroiden välissä oli urkusonaatti. Esityksen kestäessä istuivat laulajat parvella, mutta Katri oli hiipinyt erään tyhjän penkin päähän. Katri ei näköjään huomannut minua, mutta miten lieneekään: _andante'n_ aikana kohtasimme toisemme penkin keskikohdalla. Tunsin hetken tulleen. Otin Katrin käden omaani, likistin sitä kauan ja kuiskasin: "Katri, rakastan teitä!" Hän punastui, katsoi toisaalle eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kääntyi ja katsoi minua kauan ja tutkivasti, ikäänkuin kysyen: "Onko se totta?" Sitten hän puristi kättäni kovaa ja kiihkeästi, virkkamatta sanaakaan. Siitä hetkestä kuljimme yhdessä, mihin menimmekään. Me emme koskaan puhelleet avioliitosta, vaikka emme ajatelleet muuta kuin sitä.

Vuodet vierivät, ratkaisu lykkäytyi. Rakkauden rinnalle oli astunut toinen suuri elämänkysymys, jota minä en voinut tyydyttävästi järjestää, niin paljon kuin olinkin ponnistellut — leipäkysymys.

Olin menestyksellä suorittanut opintoni, mutta en onnistunut saamaan "vakinaista". Missä ikään vilahti leivänsyrjä näkyviin, siihen iskivät heti kymmenet kädet. Kilpailun kiihkeydessä minut sysättiin syrjään — se oli elämän laki, ankara ja säälimätön.

Vihdoin toki pääsin väliaikaisesti erään sanomalehden toimitukseen, mutta sain pian potkut artikkelin vuoksi, jota pidettiin liian vapaamielisenä. Tämä kolaus pani minut miettimään, eikö vanhoillisuus löisi paremmin leiville. Kuitenkin kaikitenkin jätin sillä kertaa sanomalehtimiehen uran sikseen. Sen sijaan aloin sommitella romaaneja, osittain hyvinkin paksuja, joissa oli kiihkeitä lemmenkohtauksia ja moni kärsi surkean kuoleman rakkautensa tähden — lukuunottamatta niitä, jotka tapaturmaisesti menettivät henkensä. Mutta kustantajat palauttivat säännöllisesti käsikirjoitukseni sillä huomautuksella, että tekeleeni potivat pitkälle kehittynyttä taiteellisen keskityksen puutetta ja parantumatonta luonnonkuvauksen pintapuolisuutta. Sepustelin sitte näytelmiä, ilveilyjä, joille minä _itse_ nauroin vatsani kipeäksi, ja murhenäytelmiä, joita lukiessani itkin niin surkeasti, että naapurit tulivat kysymään, onko joku tehnyt minulle pahaa. Mutta kun vein tuotteeni teatterinjohtajille, sanottiin niiden olevan mahdottomia ja näyttämölle kelpaamattomia — elleivät kukaties soveltuisi johonkin laitakaupungin elävienkuvien teatteriin.

Moiset vastoinkäymiset panivat epäilemään koko kirjailijakutsumustani.

Mutta elettävä sitä oli sittenkin. Antamalla yksityisopetusta soitannossa, julkaisemalla siirappisia rakkausrunoja, jotka luonnollisesti olivat Katrille omistettuja, pääsin päivästä toiseen. Mutta joka sellaisilla tuloilla ajattelisi perhettä perustaa, se vain lisäsi nälkätaiteilija-parin moniin entisiin.

Eräänä aamuna pari viikkoa edellisessä luvussa kuvatun tapauksen jälkeen sain kirjeen ruusunpunaisessa kuoressa. Käsialan tunsin jo kaukaa. Avasin kirjeen ja luin:

"Kalle kulta!

Ethän sinä tullutkaan sunnuntai-iltana hakemaan minua, kuten oli puhe. Toivoakseni et ottanut vakavalta kannalta sitä pientä pilaa, minkä tuhmasti kyllä kohdistin sinuun. Luulitko tosissasi minun aikovan rikkoa välimme senvuoksi, että sinä sanoit Elsa Ihalalla olevan kiehtovan katseen? Eihän mokomasta asiasta maksa vaivaa riidellä, vallankin kun koko väitteesi on tuulesta temmattu. Jos olisit _suudellut_ minua, olisi koko juttu ollut kuitattu. Sen sijaan sinä aloit pitää kauheata ripitystä, käyttäen tekstinä nais-sukupuolen heikkouksia. Voi sinua, vanhapoika! Sinä et ensinkään ymmärrä naisia, vaikka niin paljon kirjoitat ja puhut heistä.

_Apropos!_ Mamma menee iltapäivällä hartauskokoukseen, ja olisi tässä joutilasta aikaa pistäytyä siellä. Minulla on jotakin hauskaa sinulle. Vakuutan että tulet iloiseksi.

Näkemiin! Tuhannet tervehdykset ja tulisimmat suudelmat omalta

Katriltasi.

P.S. Suutelin kirjettä ennenkuin suljin sen, mutta muste oli tuoretta, ja tahrasin suuni. Sen vuoksi tuli kirjekin hiukan suttunen."

Kun ovikello kuuden tienoissa soi, menin itse aukaisemaan, sillä syystä tai toisesta ei ruokarouvani oikein pitänyt siitä, että minun luonani kävi naisvieraita.

Yhtä iloisena ja kukoistavana Katri tuli kuin ennenkin. Hänellä oli kädessä jotakin paperiin käärittynä. Minä arvasin, että siinä se yllätys oli, mutta en tahtonut uteliaisuuttani paljastaa.

"Arvaahan, mitä tässä on?"

Minä en rohjennut edes yrittää.

"Tästä piti tulla Kallenpäivä-lahja, mutta en saanut sitä valmiiksi, kun lanka loppui kesken."

Hän avasi käärön ja piti sitä ylhäällä. Se oli seinäkudos, johon oli ommeltu soma mökki pienen lammen rannalla. Tuvan ikkunasta kiilui tuli, takasta tuprusi sininen savu kohden korkeutta.

Mieleni valtasi liikutus, sanoin selittämätön onnellisuus. Katri oli kutonut oman sielunsa hienoimmista säikeistä lahjan.

"Miellyttääkö se sinua?" kysyi hän.

"Sehän on suurenmoinen! Idylli, runo kankaalla!"

"Runo!" kuiskasi hän.

"Niin. Siinä on runoutta enemmän kuin kaikissa minun lemmenlirkutuksissani yhteensä. Sinä ansaitset siitä ylimääräisen suudelman."

Katri punastui ja sanoi:

"Yhden...!"

"Kaksi... kolme... neljä... viisi..."

Ja minä suutelin häntä kerran toisensa perään — montako, sitä ei kumpikaan muistanut, koska Katri ei koskaan saanut suudelmista kyllikseen.

Kiinnitimme kudoksen väliaikaisesti parilla nuppineulalla seinälle vastapäätä vuodettani. Katri tahtoi, että minä näkisin sen heti aamusin herätessäni.

Vaikka Katri olikin puhelias, huomasi helposti, että hänellä oli jotakin sydämellään. Kysyin, oliko jotain tapahtunut, mutta hän istui ja katseli alaspäin. Vihdoin hän alotti:

"On ikävää, kun ihmistä täällä maailmassa ymmärretään ja tuomitaan väärin. Ei tahdota ottaa huomioon, että olosuhteet usein pakoittavat menettelemään toisin kuin tahto olisi."

"Katri-kulta, minä en käsitä..."

Hän istui kauan ääneti.

"Me olemme luvanneet olla suoria toisiamme kohtaan, salaamatta mitään ajatustamme tai tunnettamme. Sen vuoksi tahdon olla rehellinen. Ihmiset puhuvat paljon ja monenlaista siitä, että me näin kauan olemme seurustelleet ilman..."

Tiesin sanomattakin aivan hyvin, miten jatko olisi kuulunut.

"Mutta eihän meitä voida syyttää mistään", sanoin minä ja tunsin, että sanoissani ilmeni sisällinen kiihtymys.

"Minä en yleensä välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja puhuvat, kun itse tiedän tehneeni oikein. Mutta käsitäthän, ettei ole hauska joutua väärin ymmärretyksi. Sitä paitsi on äitini sanonut, että meidän on erottava tai...

"Mentävä naimisiin", lisäsin minä. "Hyvä — minä olen jo tehnytkin ratkaisevan päätöksen. Sen asian suhteen saat olla aivan huoleton, Katri-kulta."

Sanojeni vaikutus oli ihmeellinen. Katri kavahti pystyyn, kietaisi kätensä kaulaani ja sanoi:

"Tarkoitatko todella, mitä sanot? Mikä sinut siihen päähän sai?"

Selitin, että se oli pakosta niinkuin köyhän kuolema. Olin lyönyt vetoa, että olisin naimisissa ennen vuoden loppua. Mutta sitäpä ei minun olisi pitänyt mennä sanomaan. Katri kävi kovin surulliseksi ja pahoitteli:

"Hyi, Kalle! Joutavan vedon tähden! Sinä olet pettänyt minut."

Vähemmästäkin voi naiselle tulla kyyneleet silmiin. Koetin lohdutella:

"Elähän itke, Katri-kulta! Ei se ollut yksin veto. Siihen oli muitakin syitä."

"Esimerkiksi?"

Viivytin tahallani vastausta.

"Muun muassa se, että... että minä... että minä niin kamalasti rakastan sinua."

Katri päästi vallattoman, iloisen naurun. Ja kietoen taas kätensä kaulaani hän puheli:

"Nyt sinä kerrankin puhut järkevästi. Mutta miten järjestämme sen toisen..."

"Niin senkö leipäkysymyksen? Minä olen tuumaillut, että ehkä me aluksi tulemme paljaalla rakkaudella toimeen. Vai mitä sinä arvelet?"

Hän katsoi minua silmiin niin totisena, etten milloinkaan uskonut nuoren tytön voivan näyttää niin vakavalta. Sitte hän sanoi:

"Mitäkö arvelen? Sitä, että rakkaus ainakin auttaa meitä voittamaan vaikeudet, mitä laatua ne lienevätkin."

Puhelimme vielä kauan rakkaudesta ja leivästä, ja kun väsyimme siihen, keskustelimme leivästä ja rakkaudesta. Vihdoin sanoin minä:

"Luulenpa, että sinä äsken teit pienen kiertoliikkeen."

Katri nauroi ja sanoi:

"Entä jos teinkin. Mutta sanoppa, eikö manööverini onnistunut."

Nipistin häntä korvasta ja sanoin:

"Eipä käy kieltäminen, sinä pikku strateegi. Mutta lopullisesti en minä vielä ole voitettu."

Hän otti taas ankaran juhlallisen ilmeen ja sanoi:

"Luulen, että sinä ymmärrät minut väärin. Arvelet kenties minun tulleen tänne kosimistarkoituksissa. Ei, kyllä sittenkin on paras, että erotaan lopullisesti. Äitikin arveli..."

Hän oli muuttunut kysymysmerkiksi, arvoitukseksi.

"Ei, Katriseni", sanoin minä, "me emme eroa, Minä olen tehnyt päätökseni, enkä peruuta sitä. Ja sitä paitsi... veto... tiedäthän..."

Katri tukisti minua ja sanoi:

"Joko taas se veto! Hyi! En tahdo enää kuulla siitä. Pane se mieleesi!"

Parin viikon perästä olimme Katrin kanssa onnellisesti kihloissa. Sormukset, joita vaihdettiin, olivat puhdasta kultaa; siitä oli kultaseppä luvannut kolmen vuoden takuun. Ja että rakkaus, joka meitä yhdisti, oli oikeata, väärentämätöntä, siitä minä menen elinkautiseen takuuseen. Pankaa se sydämellenne, te herrat naisten narraajat, Don Juanit, jotka kuutamoiltoina porttikäytävissä lemmenvaloja vannotte ja toisena päivänä rakastettunne kohdatessanne hämillänne sanotte: "Taisin tulla illalla puhuneeksi roskaa. Suokaa se minulle anteeksi, neiti! Minä peruutan jokikisen sanan."

KOLMAS LUKU.

Me vietämme häitä ja kuherruskesää.

Talvi oli ollut pitkä ja vaikea. Jokainen päivä yhtämittaista nälkävyön kiristämistä. Saattoi sanoa, että minä olin nälkätaiteilijana saavuttanut sellaisen taituruuden, että olisin huoleti voinut kilpailla maailmanmestaruudesta siinä urheilussa.

Vaan nyt oli kevät tullut. Koko Helsinki pyrki ulkoilmaan ummehtuneista kosteista kellarikerroksista tai ahtaista ullakkokamareista. Lapset löivät leikkiä pihoilla ja puistoissa, esplanaadi vilisi kävelijöitä, uudet keväthatut olivat päivän polttavin kysymys naisten piireissä.

Katri ja minä päätimme tehdä pienen kävelymatkan — ensi kerran kihlauksemme jälkeen.

Valmistuspuuhissa sattui pieni "kohtaus". Elköön tämä säikähdyttäkö lukijaa. Kihlatuilla on lupa kinastella keskenään, vaikkei heillä vielä ole oikeutta panna toimeen perhenäytelmää, jossa silitysraudat ja paistinpannut esittävät tärkeintä osaa.

Riitakapulana oli luonnollisesti hattu. Sanottakoon kuitenkin heti, että Katrin hattu oli uusi, vallan viimeistä muotia. Mutta tuskin saattoi antaa sitä tunnustusta minun pääkappaleestani. Kun aioin panna sen paikoilleen, sanoi Katri loukatun näköisenä:

"Vai niin, sinä siis yhä otat tuon ijänikuisen, kuluneen hattureuhkan!"

Minä torjuin hattuani kohdanneen solvauksen, — sanoin, ettei se ikäloppu ollut, — kahdeksas kesä käytännössä. Mitä taas kulumiseen tuli, pysyi se vielä joltisestikin koossa, joskin oli myönnettävä, että parista halkeamasta pisti hiustöyhtö esiin. Mutta se oli välttämätöntä ilmanvaihdon vuoksi, selitin minä.

Mutta Katri torui:

"Niin olet kuin mikäkin italialainen posetiivinsoittaja."

Siihen minä vastasin, että musiikkimieshän minä olinkin, ja mitä posetiivin soittoon tuli, olin minä sennimisestä laatikosta ensi kerran kuullut m.m. Verdin aarian "La donna é mobile", joka niin liikuttavasti ylistää naisen huikentelevaisuutta. Mutta siitäkös Katri suuttui; sanoi, että jos minä aloin naisten heikkouksia morkata, oli hänen pakko vetää esiin miesten koko syntirekisteri, ja se paisuisi kutakuinkin pitkäksi. Minä rukoilin häntä säästämään sen toiseen tilaisuuteen, johon hän armollisesti suostuikin. Mutta pihalle tultua hän vielä sanoi: