Part 9

"Mutta, näetkös, niitä löytyy erilaisia pakkotöitä. Jos hän olisi tavallinen, ei valtiollinen rikollinen, taikka ellei edes yleinen syyttäjä olisi häntä niin pahaksi maalannut, niin olisi asia kokonaan toinen. Silloin lähetettäisiin hän Siperiaan, joka ei olisi niin vaarallista. Eläähän Siperiassakin ihmisiä, ja siellä löytyy nyt niin suuri joukko valtiollisia rikollisia, että he siellä muodostavat melkein jonkunlaisen vallan, johon nähden virastojen on pakko osoittaa jonkinlaista suvaitsevaisuutta. Jos joku tähän aikaan lähetetään Siperiaan, hän tuskin sitä suree, hän tietää, että vaikkakin siellä tulee olemaan vaikeata, voi hänelle kuitenkin joskus onnistua saada tavata hengenheimolaisiaan. Hän ei ole vielä kokonaan hyljätty eikä poissysätty — hänellä on vielä toivoa. Ja jos jollakulla on liiaksi ikävä Siperiassa, on hänellä onneksi aina karkaamistie tarjona; sieltä on monta karannut. Mutta virastoilla on, kuten tiedät, pahempia rangaistuslaitoksia kuin Siperia. Pahimmille valtiollisille rikollisille, se on, kaikkein vaarallisimmille, on Schlüsselburgin linna olemassa, niin sanottu Alexjevskin etuvarustus. Sitä, jonka hallitus tahtoo täydellisesti tuhota, ei lähetetä Siperiaan suorittamaan rangaistustaan, vaan tähän vankeushelvettiin, joka meillä on aivan Pietarin edustalla, ihan korkeimpien viranomaisten silmäin edessä. Mistään leppeydestä taikka mistään myönnytyksistä vankeja kohtaan ei siellä koskaan voi tulla edes kysymystä. Yksinäisyysjärjestelmää sovellutetaan siellä kaikessa julmuudessaan. Se joka kerran on sinne tullut, on elävältä haudattu. Hän ei saa seurustella toisten vankien kanssa taikka ottaa vastaan kirjeitä ystäviltään eikä antaa itsestään mitään tietoja. Hän on poistettu elävien luvusta — siinä koko asia. Että Schlüsselburgin linnaa sen vuoksi pidetään samana kuin kuolemanrangaistus, sen tiedät. Meidän virastomme eivät muutoin juuri ole ujoja luonnostaan mutta ne varovat kirjoittamasta vallan usein kuolemantuomioiden alle — tuntuu kuin ne häpeisivät ulkomaita — ja sen vuoksi ovat ne löytäneet tuon Alexjevskin etuvarustuksen. Kuuluu paremmalta tuomita ihmisiä sinne kuin hirteen, ja tulos tulee samaksi. Suuri joukko valtiollisia rikollisia on suljettu sinne, mutta vielä ei ole kuultu, että kukaan olisi sieltä palannut. Tavallisesti muutamain kuukausien kuluttua, korkeintaan yhden taikka kahden vuoden perästä, saavat sukulaiset tietää, että se taikka tämä valtiollinen vanki on kuollut keuhkotautiin taikka tullut mielenvikaiseksi ja itse lopettanut päivänsä. Enempää kuin kolme vuotta ei kenenkään sanota kestäneen Schlüsselburgissa. Ja tämmöiseen hirvittävään kuiluun pitäisi nyt Pavlenkoff suljettaman!"

Veera vaikeni, kalpeana mielenliikutuksesta. Hänen äänensä vapisi, ja pitkissä silmäripsissä riippui kyyneleitä.

"Mutta kuinka saatoit sinä sitten pelastaa hänet?" kysyin minä innokkaasti.

"Odota, puhun siitä heti", jatkoi Veera tyynnyttyään hiukan. "Kun minä sain kuulla, mikä kohtalo Pavlenkoffia odotti, tuli minun häntä niin sanomattomasti sääli. Ei yöllä eikä päivällä, mikä suinkin oli omalle varalleni, hän mennyt ajatuksistani. Minä menin hänen asianajajansa luokse ja kysyin, eikö ollut mahdollista löytää jotakin keinoa hänen pelastamisekseen. 'Ei, mahdotonta', vastasi asianajaja. 'Toinen olisi asia, jos hän olisi naimisissa, — siinä tapauksessa olisi vielä jotain toivoa. Vaimolla on nimittäin meillä laillinen oikeus, jos hän tahtoo, seurata miestänsä rangaistustyöhön. Jos nyt Pavlenkoffilla olisi vaimo, niin voisi hän jättää pyyntökirjelmän keisarille anoen saada seurata häntä Siperiaan, ja keisarin mieli ehkä heltyisi eikä hän tahtoisi kieltää häneltä hänen laillista oikeuttaan; mutta onnettomuudeksi on Pavlenkoff nuorimies". — —

"Sinä ymmärrät", jatkoi Veera, päästen jälleen tyyneeseen asioimisääneensä, "että kun minä kuulin nämä sanat, minulle heti kävi selville, mitä minun oli tekeminen. Minun täytyi pyytää tsaarilta lupaa saada mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa".

"Mutta Veera", huudahdin minä, "etkö sitten ollenkaan ajatellut, mitä sellainen askel merkitsisi sinulle? Sinähän et tunne ollenkaan Pavlenkoffia; minkälainen mies hän on? Onkohan hän sellaisen uhrauksen arvoinen sinun puoleltasi?"

Veera katsahti minuun ankarasti ja kummastuneena. "Ja tämän sinä sanot täysin vakavasti?" kysyi hän. "Etkö sinä huomaa, että ellen minä tekisi kaikkea, _kaikkea_, kuuletkos, mikä minun vallassani on häntä pelastaakseni, niin tulisin minä itsekin osaltani rikolliseksi hänen perikatoonsa. Vastaa minulle omantuntosi mukaan, — jos sinä Vielä olisit vapaa, etkö sinä itsekin tahtoisi mennä naimisiin hänen kanssansa?"

"En, Veera, sitä en todellakaan uskoisi tekeväni", vastasin minä aivan suoraan.

Veera katseli minua ylenkatseellisesti. "Siinä tapauksessa surkuttelen sinua", sanoi hän ainoastaan ja jatkoi sitten: "mutta kaikin puolin, mitä minuun tulee, oli asia selvä — minun ei tarvinnut aprikoida, oliko vai eikö minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa. Mutta kuinka se kävisi päinsä, siinä oli vaikeus".

"Kun minä ilmoitin päätökseni asianajajalle, väitti hän ensi silmänräpäyksessä, ettei se ollut ajateltavissakaan — minä en koskaan saisi lupaa. Minä en itse tietänyt, kuinka olisi meneteltävä, mutta äkisti juolahti minun mieleeni, että löytyi henkilö, joka saattoi minua auttaa. Olethan kuullut puhuttavan kreivi Ryljejeffistä?"

"Entisestä ministeristä, — kuka ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Sanotaan hänen vielä olevan, vaikka hän jo on luopunut valtiotoimista, tsaarin lähimpiä luottamusmiehiä. Mutta mitä yhteyttä sinulla saattoi olla hänen kanssansa?"

"Niin, näetkös, hän on kaukainen sukulainen meille, mutta ei se yksin voinut mitään vaikuttaa — pääasia on, että hän kerran on ollut vakavasti rakastunut äitiini. Pienenä tyttönä sain monta kertaa häneltä makeisia ja lahjoja. Luonnollisesti ei ollut koskaan siihen asti pälkähtänyt päähäni muistuttaa häntä olemassaolostani — mitäpä olisi minulla ollut tekemistä sellaisten ihmisten kanssa kuin hän? Mutta nyt kuvittelin heti mieleeni, että hän voisi olla minulle avuksi. Minä sen vuoksi kirjoitin hänelle ja pyysin päästä puheille. Hän vastasi viipymättä ja määräsi tunnin, jolloin ottaisi minut vastaan".

"No", kysyin minä uteliaasti. "Sinä peljästytit kai ukko paran puolikuoliaaksi? Tuliko hän hyvin iloiseksi saadessaan sinussa nähdä nuoruutensa rakastetun?" Minä muistuttelin kaikkea, mitä olin kuullut vanhasta kreivistä, kuinka hän oli tullut hyvin hurskaaksi ja jumaliseksi ja vietti kaiken elämänsä paastossa ja rukouksessa. Lieneepä se ollut ihmeellinen keskustelu, hänen ja Veeran välinen — ja minä hymyilin tahtomattani, kun sitä kuvittelin mieleeni.

"Siinä ei ole mitään naurettavaa, eikä vähintäkään hullunkurista", huudahti Veera loukatulla äänellä. "Mutta nyt sinä saat kuulla, kuinka ovela minä osaan olla, ja kuinka valoisia aatteita minä välistä saan", lisäsi hän iloisesti. "Sinä kuvittelet kai, että minä esiinnyin hänen luonaan nihilistinä? Niin, se juuri olisi ollut oikea tapa! Ei, minä tiedän kyllä, että tuollaiset vanhat syntiset, vaikka he tekeytyvät jumalisiksi vanhoilla päivillään, edelleenkin ovat yhtä heikkoja kauniit kasvot nähdessään. Jos he näkevät kauniin tytön, niin he heti lauhtuvat, tulevat liikutetuiksi eivätkä voi kieltää häneltä mitään. Sen vuoksi tein itseni niin hienoksi kuin mahdollista, ennenkuin menin hänen luokseen, ja hankin varta vasten tämän puvun" — Veera osoitti tyytyväisenä pukuaan ja tekeytyi sen jälkeen vaatimattomaksi — "tiedän kyllä, kuinka pitää olla, usko pois!

"Kreivi oli määrännyt vastaanottoni kello yhdeksän aamulla, ja minä menin sinne ilmoitetulla ajalla. Mutta minäpä sanon sinulle, että nuo suurherrat osaavat elää! Katuvaisen parannuksen tekijän, joka tahtoo sovittaa syntinsä, ei varmaankaan sovi asua sellaisessa palatsissa! Kun tullaan pihaan, luulee astuneensa luostariin, niin hiljaista ja rauhallista; ei mikään melu kadulta tunkeutunut tänne. Joku oven vartija tapparakeihäs kädessä asettui tielleni ja näytti niin kunnioitusta vaativalta, kuin olisi hän itse ollut ainakin ministeri. Ensin hän ei tahtonut laskea minua sisään, mutta kun minä näytin kreivin kirjeen, löi hän kerran erääseen seinässä olevaan kuparilevyyn, ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi, kuin maasta nousseena, korkeavartaloinen, nauhoilla koristeltu lakeija meidän edessämme. Hän vei minut sisälle ja ylös kukilla kaunistettuja marmoriportaita, jotka olivat niin leveitä, että niitä olisi voinut vaunuilla ajaa. Siellä ylhäällä me tapasimme toisen lakeijan, yhtä pitkän ja nauhoitetun kuin ensimäinen; hän vei minut monen huoneen läpi, kunnes hän vuorostaan jätti minut uudelle livrepukuiselle palvelushengelle. Sillä tavalla kuljetettiin minua salista toiseen. Kaikkialla oli erivärisistä puulajeista tehtyjä parketti lattioita, kiiltävän sileitä ja niin liukkaita, että sai olla varuillaan ollakseen kaatumatta. Katot olivat koristeltuja, kaikkialla seinillä välkkyi peilejä kullatuissa raameissa, ja sametilla päällystetyt huonekalutkin olivat kullattuja. Mutta tyhjää ja autiota oli kaikissa huoneissa, ei näkynyt yhtään elävää sielua, paitsi minä ja lakeija. Meidän askeleemme synnyttivät kaijun parkettilattiaa vastaan — alituisesti kuulosti, kuin joku olisi tullut astellen meitä kohti, mutta kun katsahdin ylös, näin ainoastaan oman kuvani ympärillä olevista peileistä. Aloin todellakin tuntea hiukan nolostumista ja alakuloisuutta; lakeija kulki niin tärkeänä ja äänettömänä ja silmäili minua ylimielisellä ylenkatseella, kuin olisi hän ajatellut: 'Annappas olla, etkö sinä siinä luiskahda nurin taikka tee jotakin muuta sopimatonta, joka ei ole täällä tapana...' Vihdoinkin vietiin minä kreivin yksityiseen kabinettiin, jossa minut otti vastaan hänen kamaripalvelijansa. Toiset lakeijat, jotka ennen olivat minua johdattaneet, olivat olleet pitkiä ja koreisiin livreihin puettuja, mutta tämä oli vähäinen ukko ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja yksinkertaisessa nutussa, joka näytti vähän kuluneeltakin, ainoastaan kasvot olivat viisaat ja ovelat kuin vanhalla valtiomiehellä. Hän katsoi minua tutkien päästä jalkoihin, aivan kuin olisi tahtonut lukea sisimpääni, ja sanoi sen jälkeen hitaasti: 'Olkaa hyvä ja odottakaa tässä, armollinen neiti. Hänen ylhäisyytensä kreivi on juuri noussut ylös ja suvaitsee toimittaa rukoustaan.'

"Minä jäin yksin kabinettiin. Se oli suunnattoman suuri huone, jonka toisesta päästä varmaankin oli vaikeata erottaa, mitä toisessa tehtiin. Täällä ei kuitenkaan ollut yhtään peilejä eikä kultauksia ainoastaan yksinkertaisia tammisia huonekaluja, tummia oviverhoja ja kaihtimia; akkunatkin olivat puoleksi peitossa, niin että huoneessa vallitsi täydellinen hämärä. Yhden nurkan täytti kokonaan suuri pyhimyskaappi, jonka edessä muutamia lamppuja paloi.

"Minä istuin siinä ja odotin, ja aika tuntui minusta loppumattoman pitkältä. Kreivi ei tullut näkyviin. Vihdoin sai kärsimättömyys minussa vallan ja pani minut kuuntelemaan. Erään oviverhon läpi kuului epäselvää, yksitoikkoista muminaa. Minä olin peräti väsynyt odottamaan, hiivin sen vuoksi sinne ja nostin hiljaa verhon poimua. — Minä näin erääseen toiseen huoneeseen, joka oli kokonaan verhottu mustalla kuin katoolilainen rukoushuone, täynnä pyhimysten kuvia, ristiinnaulitun kuvia ja palavia pieniä lamppuja. Yhdessä nurkassa seisoi pieni raihnainen ukko, enemmän muumion kuin inhimillisen olennon näköinen, joka mumisi rukouksia, tehden alituisesti ristinmerkkejä ja lankeillen polvilleen; kaksi pitkää lakeijaa, yksi kummallakin puolella pitivät hänestä tukien kiinni ja kumartelivat ja nouseskelivat kuin nukkepari, auttaessaan ukkoa milloin laskeutumaan polvilleen, milloin nousemaan ylös. Toinen heistä laski kuuluvalla äänellä, ettei sekaantuisi laskuissaan, kuinka monta polvistumista hänen ylhäisyytensä tänään suvaitsisi tehdä...

"Se minkä näin, tuntui niin hassulta, että kaikki ujouteni katosi. Samassa laski lakeija neljäänkymmeneen, ja kreivi lopetti heti hartautensa. Minä ennätin parahiksi irtautua verhosta ja ottaa ujon muodon päälleni, kun hän jo seisoi edessäni.

"Saatuaan nähdä minut huudahti hän: 'Herra Jumala, siinähän on Marja (se oli äitini nimi), Marja ilmi elävänä!' Sitten hän vähän itki, siunasi minun ja teki ristinmerkin, ja minä suutelin hänen kättänsä ja koetin myös pusertaa kyyneleen silmästäni. Vähitellen alkoi hän palauttaa vanhoja muistoja ja tuli yhä enemmän liikutetuksi; minä en ollut tyhmä, vaan antauduin hänen mielialaansa, en sanonut sanaakaan asiastani, vaan kerroin hänelle monta pientä tapausta, kuinka minun äitini yhä oli muistellut häntä, kuinka hänestä uneksinut ja niin edelleen. — Mistä juuri silloin kaiken tämän otin, sitä en totisesti itsekään enää tiedä!

"Hänen ylhäisyytensä pehmeni pehmenemistään kuin vanha kissa, jota kyhnytetään korvan taakse. Hän alkoi tuumia monenmoisia suunnitelmia minun hyväkseni ja lupasi minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista; hän lupasi esitellä minut hovissa, niin, olipa silmänräpäys, jolloin hän ajatteli tehdä minusta ottotyttärenkin itselleen, — hänellä ei nimittäin ollut yhtään perhettä, sillä sekä hänen vaimonsa että kaikki lapsensa olivat kuolleet.

"Silloin havaitsin minä hetken tulleen. Minä purskahdin äkisti itkuun ja sanoin olevani rakastunut erääseen, jonka kanssa jos en saanut mennä naimisiin, en huolisi kenestäkään muusta maailmassa."

"No, mitä tämä tunnustus kreiviin vaikutti?" kysyin minä nauraen.

"Aluksi meni kaikki hyvin; hän osoitti minulle suurta myötätuntoa, pyysi minun olemaan itkemättä ja lupasi auttaa minua. Mutta saatuaan kuulla, _kuka_ se oli, jonka kanssa tahdoin mennä naimisiin, niin ääni muuttui! Ukko vallan suuttui eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää. Hän muutti kokonaan ääntä ja tuli kylmäksi ja juhlalliseksi. Nyt ei minulla enää ollut nimenä 'lapseni' tai 'suloinen enkelini' — nyt minä olin vaan 'te' ja 'neiti'. 'Hyvä neiti', sanoi hän, 'jos joku tyttö kunnioitettavasta perheestä sattuu rakastumaan johonkuhun lurjukseen, niin on hänen sukulaisillaan ainoastaan yksi tehtävä: — rukoilla Jumalaa valistamaan hänen järkensä'. No, minä huomasin, että asia meni hullusti ja aloin jo epäillä, mutta sitten..."

Veera keskeytti äkisti ja vaikeni.

"No, kuinka sitten kävi, Veera? Kerro toki", pyysin minä.

Hän punehtui.

"Näetkös... Nyt minä en todellakaan enää muista, kuinka se kävi, ja mitä minä oikeastaan sanoin hänelle, mutta... mutta hän ymmärsi asian äkisti niin, kuin minun välttämättömästi _täytyisi_ mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa sovittaakseni erään synnin ja pelastaakseni kunniani".

"Oo, mutta Veera, etkö toki hävennyt pettää ukko raukkaa tuolla tavalla!" huudahdin minä nuhdellen.

Veera katsahti minuun kummastuneena. "Pettää ukko raukkaa!" huudahti hän pilkallisesti. "Mitä siinä on hävettävää? Häpeääkö hän ehkä? Asemassaan, vaikutuksellaan tsaariin voisi hän saada paljon hyvää aikaan. Mutta mitä hän tekee? Hän höpisee rukouksia ja kolauttelee otsaansa maahan toivossa saada taivaassakin yhtä hyvää ja mukavaa, kuin hänellä on ollut täällä maan päällä, — mutta toisista hän ei mitään välitä. Miksi oli hän ollut niin ystävällinen minua kohtaan? Sen vuoksi, että ulkomuotoni häntä miellytti, sen vuoksi että minä muistutin häntä hänen nuoruutensa hullutuksista ja panin hänen vanhan, jäykistyneen verensä hiukan liikkeeseen. Onko hänessä mitään kiittämistä? Kuinka on hän käyttäytynyt muuta nuorisoa kohtaan, joka lähetetään Siperiaan ja syöstään kurjuuteen? Parasta on olla siitä puhumatta! Kuinka monta kuoleman- ja karkoitustuomiota sinä luulet hänen allekirjoittaneen aikanaan?... Olisinko häntä pettänyt, jos olisi ollut mahdollista puhua hänelle kuin ihmiselle? Mutta se ei ollut ajateltavissa. Jos minä olisin koettanut vaikuttaa häneen sanomalla suoraan: pelastakaa Pavlenkoff! — Niin olisi hän vastannut: älkää sekaantuko asioihin, jotka eivät teitä koske, paras neitiseni! — Siinä olisi ollut kaikki tyyni. Kuinka minä siis olisin saattanut muuta tehdä kuin pettää häntä?"

Veera oli kiihoittunut ja hehkui mielenliikutuksesta.

"Kas niin, jatka, jatka, ole kiltti", joudutin minä häntä. "Mitä hänen ylhäisyytensä sanoi?"

"Ensin hän hirmuisesti suuttui; hän käveli huoneessa edes takaisin, mutisi itsekseen, kuten kaikki vanhat kiivastuessaan, vieläpä niin ääneensä, että saatoin erottaa sanat: 'Onneton lapsi! Unohtaa itsensä siihen määrään! Kun on vielä niin hyvästä perheestä! Hän ei ansaitse, että hänen hyväksensä mitään tehdään, mutta hänen äitinsä tähden täytyy kai koettaa pelastaa häntä ja jollakin tavalla hävittää synti.'

"Sillä tavalla käveli hän, mutisten, edes ja takaisin. Minä kuuntelin ja olin valmis räjähtämään nauruun, mutta otin päälleni murtuneen muodon, panin käteni ristiin ja istuin siinä uskaltamatta nostaa silmiäni — sanalla sanoen, kuin todellinen Magdalena."

"Vihdoin seisahtui hän eteeni ja sanoi ankarasti, ikäänkuin käskien:

"'Istahda, Veera ja kirjoita heti armolliselle herrallemme, tsaarille, että sinä heittäydyt hänen jalkoihinsa ja rukoilet häneltä lupaa saada mennä naimisiin kurjan viettelijäsi kanssa. Minä otan toimekseni viedä anomuskirjelmäsi perille ja laittaa niin, ettei asiasta tule mitään juoruja'. Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän torjui sen kylmästi, sanoen: 'Minä en tee tätä sinun tähtesi, vaan äitisi tähden'.

"Minä aloin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, mutta äkisti ilmeni uusi vaikeus. Hän saneli kyllä minulle hakemukseni, mutta siinä ei ollut sanaakaan Siperiasta. 'Mutta Siperia?' Kysyin minä arasti. 'Minun tulee kai seurata miestäni Siperiaan?' Ukko veti suutaan nauruun. 'Ei suinkaan', sanoi hän, 'sitä ei kukaan sinulta vaadi. Kun synti on poistettu, voit sinä elää, missä tahdot, rehellisenä ja kunniallisena leskenä'. Voit arvata, että minä peljästyin, nämä sanat kuullessani!

"Mitä oli nyt tehtävä? Minä en uskaltanut näyttää liiaksi yksinäiseltä Siperian suhteen, koska pelkäsin hänen voivan epäillä jotakin, — kaikki olisi ollut mennyttä, jos hän olisi arvannut asian oikean laidan. Minä en tiennyt, kuinka minun olisi tullut menetellä. Mutta äkisti minä sain päähäni onnellisen ajatuksen. Minä sanoin hänelle, että minä katumuksessani tahdoin ottaa tämän taakan kantaakseni ja seurata miestäni Siperiaan puhdistuakseni sillä tavalla synnistä. Niin, kas tätä saattoi ukko ymmärtää, se oli hänen mieleistänsä. Hän tuli liikutetuksi ja sanoi, ettei hän tahtonut estää minua... 'Se on Jumalan asia', sanoi hän. Vieläpä hän siunasikin minua erotessamme sekä otti seinältä erään pienen pyhimyskuvan ja ripusti sen kaulaani."

"No, ja sitten — kuinka sitten kävi?" kysyin minä.

"Sitten meni kaikki, niin sanoakseni, itsestään. Minä palasin kotiin sanomatta kenellekään sanaakaan, missä olin ollut. Mutta viikkoa ei ollut vielä kulunut, kun minun emäntäni, jonka luona asun, eräänä kauniina päivänä tuli juosten luokseni, vallan punaisena ja hengästyneenä, ojensi minulle erään käyntikortin ja tohautti niin pian kuin kykeni mielenliikutukseltaan: 'Joku kenraali tulee teidän luoksenne, joku korkea ja ylhäinen herra; hän on lähettänyt ylös livrepukuisen palvelijansa ja kysyy, onko armollinen neiti kotona. Hänen täytyy välttämättömästi tavata teitä, itse istuu hän alhaalla vaunuissaan ja odottaa.'

"Minä katsoin korttiin; siinä seisoi: 'Hänen ylhäisyytensä ruhtinas Gelobidski' ja alle oli lyijykynällä kirjoitettu: 'kreivi Ryljejeffin puolesta'. Minä aavistin heti millä asialla hän tuli.'Pyytäkää häntä nousemaan ylös', sanoin minä. Emäntäni joutui vallan suunniltaan. 'Ah, pyhä isä Jumala', huudahti hän, 'kuinka se voi käydä päinsä? Niin hieno ja ylhäinen herra! Täällähän on vallan epäsiistiä! Ja onnettomuuden päälliseksi olen minä keittänyt kaalisoppaa tänään päivälliseksi, ja nyt haisee kaali koko talossa, niin että Jumala armahtakoon!' — 'Entäs sitten', sanoin minä. 'Mitä se tekee, jos kenraali saa tietää, että me syömme kaalisoppaa? Pyytäkää vaan hänet astumaan sisään.'

"Pian sen jälkeen kuulin minä hänen askeleensa pimeissä, kapeissa portaissa, jotka narisivat hänen painonsa alla; vähän väliä takertui hänen sapelinsa käsipuuhun. Kaikki talonlapset, kertoi emäntäni myöhemmin hyökkäsivät paikalle nauttiakseen tästä tavattomasta näkemisestä, mutta eivät uskaltaneet liian lähelle, vaan seisoivat loitolla sormet suussa ja töllistelivät häneen kuin metsän otukseen.

"Ja niin astui kenraali huoneeseeni. Hän oli keski-ikäinen keikarimainen herra, jolla oli vaaleat, harmahtavat viikset, suoraan ulospäin sojottaen ja nähtävästi vahatut. Hän tuoksui vahvasti hajuvesiltä eikä ollut varmaankaan koskaan joutunut näin yksinkertaiseen asumukseen, mutta kokeneena miehenä ei hän ollut näkevinään, että hänen ympärillään oli mitään tavatonta. Emäntäni hääräsi ympäriinsä ja lykkäsi vieraalle tuolin rääsyisine selkänojaineen. Ruhtinas ei näyttänyt tätä huomaavan, vaan istahti siihen yhtä huolettomasti kuin hienoimmassa salongissa, laski kaskin polvelleen, ojensi toisen säärensä eteenpäin ja kääntyi minun puoleeni kohteliaasti hymyillen kysyessään: 'Olette varmaankin kreivitär Veera Vorontzoff, jonka kanssa minulla on kunnia puhua?' 'Olen', vastasin minä, 'minä olen se'. Hän viittasi emännälle, että jättäisi meidät kahden kesken, muutti sitten muotonsa tuttavalliseksi ja sanoi, että itse hänen majesteettinsa oli hänet lähettänyt ottamaan selvää, oliko totta, että minä tahdoin mennä valtiollisen rikollisen Pavlenkoffin kanssa naimisiin ja seurata häntä Siperiaan. 'Se on totta', vastasin minä.

"Sitten rupesi hän koettamaan puhua minulle järkeä. Kuinka saattoi niin nuori ja kaunis tyttö, sellainen kaunotar, sanoi hän, tuolla tavalla menetellä itsensä kanssa? Olinko ollenkaan ajatellut tekoani? Minä, venäläinen aatelisneiti, naimisissa juutalaisen, valtiollisen rikollisen kanssa! Minun lapseni eivät saisi mitään nimeä eikä säätyä, ja he olisivat ensimäiset moittimaan minua ihmisiksi kasvettuaan.

"'Kaikkea tätä olen jo ajatellut ja punninnut', vastasin minä, 'mutta minä en kuitenkaan muuta päätöstäni.'

"Kun kenraali näki, etten antanut perää, muuttui hän äkisti aivan isälliseksi ja vaalivaksi; hän siristi silmiään, nojautui minuun päin, tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: 'Minä olen vanha mies ja itse lasten isä, — minä tahdon puhua kanssanne, kuin olisitte oma tyttäreni. Tuollaista tapahtuu nuorille tytöille vallan helposti! Te ette ole ensimäinen, ettekä jää viimeiseksikään! Ei maksa vaivaa hävittää koko elämäänsä yhden hairahduksen tähden. Tsaari on armollinen ja kreivi suopea teitä kohtaan, — itse olen minä halukas palvelemaan teitä parhaalla tavallani. Vaikka olettekin tehnyt itsenne harha-askeleeseen vikapääksi, niin se voidaan tehdä tyhjäksi toisella tavalla; me hankimme teille kyllä toisen sulhasen!'

"Mutta minä teeskentelin yhä, kuin en ymmärtäisi häntä, vaan toistin toistamistani: Minä tahdon mennä naimisiin Pavlenkoffin kanssa ja seurata häntä Siperiaan.

"Kenraali huomasi, ettei tässä ollut mitään tehtävää, hän nousi, kumarsi ja meni. Minä puolestani kiiruhdin Pavlenkoffin asianajajan luokse, kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysin häntä viipymättä ilmoittamaan puolustettavalleen siitä suunnitelmasta, jonka olimme tehneet hänen pelastamisekseen."

"Muutamia päiviä myöhemmin sain minä virallisen asiapaperin, joka oli varustettu tsaarin omakätisellä allekirjoituksella ja sisälsi hänen kaikkeinkorkeimman suostumuksensa, että saan mennä naimisiin valtiollisen rikollisen, juutalaista sukuperää olevan Pavlenkoffin kanssa, sitten kuin tämä on luopunut heprealaisesta uskontunnustuksestaan ja kääntynyt oikeauskoiseen kirkkoon; ja tuli meidän vihkimisemme tapahtua vankilan kirkossa santarmiöverstin ja kahden muun todistajan läsnäollessa."

Veera vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Muutamia minuuttia istuimme me siinä äänettöminä.

"Veera", huudahdin minä vihdoin huolestuneena, "asia on nyt kerran tapahtunut ja myöhäistä on koettaa sitä muuttaa. Sinä olet päistikkaa heittäytynyt kuiluun. Mutta sano minulle Jumalan tähden, miksi et tullut kertaakaan minun luokseni ennen häitä, miksi et sanonut minulle sanaakaan siitä, mitä oli tekeillä? Olimmehan toki ystävät, sinä ja minä!"