Part 8

Kuinka ihmeellisiä rikollisia! Tosin näyttävät useimmat heistä hirmuisesti kärsineiltä ja laihtuneilta, mutta kuinka nuoria he ovat, pelkkiä lapsia kaikki tyyni! Vanhimmalla on vielä pitkältä kolmekymmenluvulle, ja nuorin on parahiksi täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Heidän on ollut pakko hankkia uudet vaatteet oikeudenkäyntiin, jonka vuoksi heissä on juhlallisuuden leima. Monet nuorista tytöistä ovat oikein kauniita; tämän ratkaisevan silmänräpäyksen jännitys panee heidän silmiinsä tavattoman, kuumeen tapaisen loisteen ja levittää heidän kuihtuneille poskilleen helakan punan. Kaikki nämä nuoret miehet ja naiset ovat pitkiä kuukausia istuneet yksinään ja hyljättyinä ahtaissa kopeissaan, ja kun he nyt astuvat suureen saliin ja saavat nähdä toinen toisensa, saavat nähdä omaisensa katselijain joukossa, valtaa heidät lapsellinen, vastustamaton ilo. He unohtavat aseman hirvittävän vakavuuden, he unohtavat tuomion, joka muutamien tuntien kuluttua on heistä julistettava ja moneksi, pitkäksi vuodeksi riistävä heiltä kaiken elämän ilon, he unohtavat kaikki, kaikki — he ainoastaan tuijottavat toisiinsa hellin, ihastunein katsein, ja santarmien vastarinnasta huolimatta onnistuu heille tarttua toistensa käsiin ja vaihtaa muutamia sanoja. Nähdessään nuo kauvan kaivatut, rakkaat kasvonpiirteet menettävät heidän ystävänsäkin katselijain joukossa kaiken mielenmalttinsa ja he hyökkäävät ilosta huutaen aitauksen luokse, joka erottaa syytettyjen penkit muusta salista. Se oli hetki, jota minä en luule kenenkään läsnäolijan voivan unohtaa koko elämässään. Nuo välinpitämättömät hienot naisetkin ja herrat näyttävät joutuvan tämän odottamattoman nuorekkaan mielenpurkauksen, harkitsemattoman innostuksen valtaan, ja heidän myötätuntoisuutensa kääntyy äkisti, vaikkakin vaan hetkellisesti, syytettyjen puolelle. Kun he ovat päässeet jälleen kotiin ja ennättäneet tyyntyä, he ehkä häpeävät annettuaan tämmöisen itseensä vaikuttaa, mutta tässä tilaisuudessa he eivät voi vastustaa yleistä ihastumista, monet ylhäiset naiset vilkuttavat nenäliinojaan inhotuille nihilisteille.

Kuitenkin, tätä kestää ainoastaan muutamia minuutteja. Santarmien onnistuu pian palauttaa järjestys ja sijoittaa kukin syytetty määrätylle paikalleen. Jutun käsittely alkaa.

Yleinen syyttäjä astuu esille lukemaan syytöskirjelmäänsä. Mutta huolimatta sen kauheasta tärkeydestä ja merkityksestä heille, eivät vangit kuuntele hänen kaunopuheliasta esitystään, he katselevat ainoastaan katselemistaan toisiaan ja koettavat silmillään sanoa toisilleen kaiken sen, jota he eivät saa lausua sanoilla. Ja huolimatta kaikista kärsimyksistään, huolimatta kauhuista, jotka heitä lähimmässä tulevaisuudessa odottavat, ei mikään syyttäjä maailmassa voi estää heitä tällä lyhyellä silmänräpäyksellä tuntemasta itseään onnellisiksi ja voitosta ylpeiksi.

Yleinen syyttäjä on vielä nuori mies, joka kaikin voimin tahtoo nopeasti ja varmasti ylentyä alallaan; — ja onkin hänen kaunopuheisuutensa suorastaan valtava. Lähes kaksi tuntia ponnistelee hän saadakseen esille mitä kamalimman ja pelottavimman kuvan vallankumouksellisesta liikkeestä Venäjällä. Kaikki syytetyt jakaa hän ryhmiin ja alaosastoihin yhtä nopeasti ja varmasti, kuin kasvien tutkija jakaa kuivuneet kasvit kasviossaan sukuihin ja lajeihin. Jokaista ryhmää vastaan tähtää hän erikoisen syytöksen ja esittää heidän rikoksensa kirkkain räikein värein; mutta syytettyjen joukossa on varsinaisesti viisi, jotka hän on valinnut kaunopuheliaisuutensa teräväkärkisinten nuolien uhreiksi. Kaksi heistä on nuoria tyttöjä, toinen vielä melkein lapsi, jolla on kapeat, kalpeat kasvot ja haaveksivat harmaansiniset silmät; hän on erään korkean virkamiehen tytär ja häntä suorastaan epäjumaloivat hänen toverinsa, jotka ovat antaneet hänelle lisänimen "pyhimys". Toinen tytöistä näyttää vähän vanhemmalta ja kuuluu ilmeisesti paljoa yksinkertaisempiin yksilöihin. Hän on jokseenkin karkearakenteinen, ja hänen leveissä, litteissä kasvoissaan, joissa ei ole yhtäkään jälkeä kauneudesta, on järkähtämättömän yksipäisyyden ja sokeimman kiihkon leima. Nuo kolme miestä ovat: tavattoman älykkään näköinen nuori työläinen, joka nihilistien on onnistunut kääntää mielipiteisiinsä, koulunopettaja, jonka keuhkotauti nähtävästi on viimeisellä asteellaan, ja lääkintätieteen ylioppilas, Pavlenkoff, juutalaista syntyperää.

Erittäin tätä viimeksi mainittua pitelee syyttäjä pahoin. Kun hänen vuoronsa tulee, ei hän enää voi hillitä katkeruuttaan. Hän kuvaa hänet jonkinlaiseksi Mefistofeleeksi. Kaikki muut syytetyt ovat tosin mitä vaarallisimpia pahantekijöitä, joita yhteiskunnan puhtaan itsesäilyttämisvaiston kannalta ei tule sietää riveissään, mutta heihin nähden on kuitenkin olemassa se lieventävä asianhaara, että he itse uskovat saarnaamiinsa mielettömiin ja turmiollisiin oppeihin. Mutta ei edes tätä voida lukea Pavlenkoffin hyväksi; hänelle on vallankumouksellinen käännytystoimi ainoastaan keino päästä itse kohoamaan ja vetää kaikki muut alas lokaan. Luonto on antanut hänelle tavallista paremman ymmärryksen, mutta tätä hyvää lahjaa on hän käyttänyt ainoastaan omaksi ja toisten vahingoksi. Seuraten ranskalaisten asianajajani esimerkkiä alkaa syyttäjä sen jälkeen esittää kuvausta Pavlenkoffin elämästä hänen aikaisimmasta lapsuudestaan lähtien. Hän maalaa hänet kunnianhimoiseksi pojaksi, joka kasvaa köyhässä, tuskin kunnioitettavassa juutalaisperheessä. Hänen vanhemmillaan itsellä ei ollut mitään siveellisiä periaatteita, joita he olisivat voineet istuttaa lapsiinsa vastustaakseen heidän huonoja vaistojaan. Muuan rikas juutalainen kauppias, joka oli huomannut pienen Samuelin sukkelaksi ja hyvälahjaiseksi ja oli sen vuoksi häneen mielistynyt, kustansi hänen opintonsa. Näitä hoiti hän kiitettävästi ja varttui yhä enemmän tieteissä, samalla kuin hänen siveellinen ihmisensä taas pysyi yhtä raakana ja kehittymättömänä kuin ennenkin. Suoritettuaan kokelastutkinnon pääsi hän lääketieteelliseen laitokseen, joka on tavaton menestys köyhälle juutalaispojalle, jonka sisarukset juoksentelivat paljain jaloin ja ryysyisinä pitkin katuja. Mutta sen sijaan että olisi kiittänyt kaikessa nöyryydessä Jumalaa ja hyväntekijäänsä tästä onnesta, havaittiin Pavlenkoffissa laitoksella ainoastaan mitä hurjinta katkeruutta kaiken sen puutteen ja kaikkein niiden nöyryytysten vuoksi, joita hän lapsena oli kärsinyt, ja mitä leppymättömintä vihaa kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Ymmärryksensä suuria lahjoja ja teräväpäisyyttään käytti hän saadakseen itselleen vaikutusvaltaa toveriensa yli, joista useimmat olivat parempien miesten lapsia, ja johdattaakseen heitä rikollisiin, turmiollisiin juonitteluihin. — Tähän tapaan pitkitti syyttäjä pitkittämistään ja lopetti puheensa vaatimalla oikeuden koko ankaruutta Pavlenkoffiin nähden, sillä sellaisia kohtaan ei saa mitään sääliä löytyä.

Syyttäjän tulisen puheen kestäessä oli minulla hyvää aikaa tutkia tarkoin Pavlenkoffin kasvojen piirteitä. Jossakin suhteessa oli hän huomattavin tovereidensa keskuudessa. Hän näytti toisia vanhemmalta ehkä ei niin paljon vuosiin kuin kehitykseen nähden, hänessä ei ollut jälkeäkään lapsellisesta kokemattomuudesta, jota useimmissa toisissa saattoi havaita. Hänen tummakkaat, jotenkin vahvasti juutalaispiirteiset kasvonsa näyttivät tavattoman älykkäiltä, ja saattoipa niitä sanoa kauneiksikin; mutta suun yläpuolella oli katkera, ilkkuva ja samalla kertaa aistillinen piirre, jonka ohessa paksut, helakanpunaiset huulet muodostivat epämieluisan vastakohdan kasvojen hienolle ja jalolle yläosalle. Sitäpaitsi oli hänellä pahana tapana rypistää silloin tällöin hermostuneesti otsaansa ja samalla napsutella sormirustojaan, joka oli erittäin ärsyttävää. Hän oli kaikista syytetyistä ainoa, joka ei osoittanut mitään erikoista liikutusta tuomiosaliin tullessaan; ehkä oli hän samalla se ainoa, joka ei siellä nähnyt yksiäkään rakkaita kasvoja, ei yhtäkään hellää, itkettynyttä silmäparia. Syyttäjän puheen aikana seurasi hän tarkoin hänen jokaista sanaansa ja kirjoitti silloin tällöin jotakin pieneen muistikirjaansa, mutta pysyi koko ajan kummallisen levollisena, silloinkin, kun syyttäjä kiivaimmin häntä ahdisti. Ellei olisi ollut noita edellä mainittuja hermostuneita rypistyksiä, jotka kerta toisensa perästä levisivät hänen kasvoilleen, olisi luullut, että hän tosin oli tarkkaavainen, mutta ei millään tavoin persoonallisesti asiassa oleva kuuntelija.

Kun syyttäjä oli lopettanut, pidettiin puolen toista tunnin väliaika. Syytetyt vietiin pois salista, tuomarit ja asianajajat kiiruhtivat syömään aamiaista, ja yleisökin poistui läheisiin ravintoloihin. Sitten jatkettiin oikeudenkäyntiä. Nyt oli asianajajain vuoro esiintyä puolustuspuheineen. Valtiollisen rikollisen asianajajana oleminen on jokseenkin arkaluontoinen tehtävä Venäjällä; tosin tarjoo valtiollinen oikeudenkäynti erinomaisen tilaisuuden suosion saavuttamiseksi, mutta jos pitää puheensa liian tulisen ja vakuuttavan, joutuu helposti epäiltäväksi hallituksen silmissä, ja joskus on tapahtunut, että oikeudenkäynnin loputtua se taikka tämä asianajaja, joka on osoittanut liiallista intoa, on hallinnollista tietä karkoitettu Pietarista. Mutta asianajajain suureksi kunniaksi täytyy minun sanoa, että vaarasta huolimatta heidän joukossaan aina löytyy miehiä, jotka mielellään antautuvat syytettyjen palvelukseen, ja tavallisesti kieltäytyvät he ottamasta mitään korvaustakaan vaivastaan. Niin oli laita tässäkin. Useimmat heistä suorittivat tehtävänsä lämmöllä. He eivät koettaneet vapauttaa syytettyjä siitä syytteestä, että he olivat ottaneet osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen, mutta he esittivät heidän toimintansa perusteet kauneimmassa ja jaloimmassa valossa ja selittivät heidän oppijärjestelmänsä mitä kaunopuheliaimmalla tavalla, lausuen puheessaan asioita, joita olisi ollut mahdoton julkisesti esittää, missään muussa tilaisuudessa. Oikeuden puheenjohtaja koetti useita kertoja hillitä heitä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jatkoivat he taasen samaan tapaan.

Mieliala kuulijain joukossa tuli hetki hetkeltä yhä suosiollisemmaksi syytettyjä kohtaan. Kaikkein useimmat hienommasta seurapiiristä, jotka olivat tulleet tänne uteliaisuudesta, eivät olleet koskaan ennen ajatelleet vakavasti näitä kysymyksiä. Heidän ajatuskykynsä oli yhtä hidas ja yksipuolisesti kehittynyt kuin Veeran, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Samalla tavoin kuin Veera piti itsestään selvänä, että sosialismi oli yhteiskuntakysymyksen ainoa ratkaisu, olivat nämä ylhäiset naiset ja herrat tähän asti pitäneet selvänä, että kaikki nihilistiset aatteet olivat sulaa mielettömyyttä, ja kun he nyt saivat kuulla näitä aatteita ja oppeja kaunopuheliaasti seliteltävän; kun he saivat nähdä, että nuo kammotut nihilistit itse asiassa eivät olleet mitään hirviöitä, vaan nuoria, onnettomia, uhrautuvia ihmisiä, niin oli se heistä kuin ilmestys, ja he kääntyivät suorastaan vastakkaiseen mielipiteeseen. Se ylimielinen, keveästi ilkkuva sävy, joka alussa oli tämän yleisön osan tunnusmerkkinä, oli kadonnut täydellisesti ja sijaan oli tullut alituisesti kasvava jännitys, joka melkein uhkasi puhjeta täyteen innostukseen. Ainoastaan tuomarit istuivat hiljaa ja järkähtämättöminä paikoillaan antamatta asianajajain kaunopuheisuuden itseensä vaikuttaa. He olivat saaneet ohjeensa etukäteen, ja heidän kasvoillansa pysyi koko ajan välinpitämätön ylimielisyyden ilme, kuin olisivat he tahtoneet sanoa: "Eikö tämä ikävä, hyödytön lörpötys sitten milloinkaan lopu?"

Tuli ilta, ja puheenjohtaja selitti istunnon täksi päiväksi loppuneen. Seuraavana aamuna pitkittyi oikeudenkäynti ja jatkui näin neljänä seuraavana päivänä. Yleisön mielen kiintymys syytettyjä kohtaan ei väsähtänyt, vaan päin vastoin yltyi päivä päivältä. Viimeisimpiä ja vaikuttavimpia puheita oli se, jonka Pavlenkoff piti. Hänellä oli tosin ollut asianajaja, kuten toisillakin, mutta hän tahtoi kuitenkin käyttää laillista oikeuttaan ja puhua itse puolustuksekseen. Puhtaasti teknillisessä suhteessa oli hänen esityksensä tosin paljoa vähäpätöisempi kuin monien muiden, mutta juuri yksinkertaisuudellaan ja alkuperäisyydellään teki se sitä suuremman vaikutuksen. Hän lopetti jotenkin tällä tavalla:

"Yleinen syyttäjä on sanonut teille, että minä olen köyhä, kurja juutalainen, ja hän on sanonut totuuden. Mutta juuri sen vuoksi minä tiedän, miltä tuntuu olla köyhä, kurja ja kuulua ylenkatsottuun kansaan, minulla on lämmin myötätunto kaikkia niitä kohtaan, jotka kärsivät ja joita sorretaan; juuri sen vuoksi tahtoisin minä ponnistella poistaakseni kaiken köyhyyden, kaiken kurjuuden ja sorron maan päältä. Ja kun minä havaitsin, etten minä saisi mitään aikaan julkisesti toimimalla, ryhdyin minä kaikkiin tarjona oleviin keinoihin, kysymättä, olivatko ne laillisia vaiko eivät. Yleinen syyttäjä sanoo myöskin, että minua täytyy sen vuoksi, että olen aina ollut köyhä ja ylenkatsottu, rangaista ankarammin kuin muita. No hyvä, tehköön hän pahimpansa! Minä en ole kerjäävä armoa, sillä minä kuulun kansaan, joka on osoittanut, että se voi sietää ja kärsiä paljon!"

Kun kaikki asianajajat olivat lopettaneet puheensa, poistui oikeus harkitsemaan rangaistusta, joka kuhunkin syytettyyn oli sovellutettava. Suurin osa kuulijoita pysyi paikoillaan salissa odottaen jännityksessä tuomiota, joka muutamain silmänräpäysten perästä piti julistettaman.

Noin tunnin kestäneen neuvottelun jälkeen palasi tuomioistuin, ja presidentti alkoi hitaasti ja juhlallisesti lukea tuomiota. Syytettyjen luku oli niin suuri, että viipyi melkein kolme neljännestuntia, ennen kuin hän pääsi loppuun. Useimmat heistä karkotettiin, kukin suurempaan taikka pienempään rikollisuuteensa katsoen, joko Siperiaan taikka Europan Venäjän läheisempiin taikka kaukaisempiin osiin. Mutta viisi syyllisintä, joista äsken puhuin, tuomittiin pakkotyöhön viidestä kahteenkymmeneen vuoteen; Pavlenkoff sai luonnollisesti ankarimman rangaistuksen; kaksikymmentä vuotta pakkotyötä, osakseen.

Hallituksen kannalta täytyi tätä tuomiota, joka määräsi rangaistustyötä ainoastaan viidelle seitsemästäkymmenestäviidestä syytetystä, katsoa sangen lieväksi; ennen oikeudenkäyntiä oli oikeastaan valmistauduttu paljoa pahempaan. Mutta kokoontuneen kuulijakunnan mielestä oli tämä tuomio musertava isku. Niinä viitenä päivänä, jotka oikeudenkäynti oli kestänyt, oli eletty syytettyjen elämää, oli opittu heistä tuntemaan itse kukin persoonallisesti, oli saatu katsahtaa heidän sisälliseen ihmiseensä, eikä nyt yhtäkkiä voitu tulla välinpitämättömäksi heidän vastaisesta kohtalostaan, ei voitu kuulla heidän tuomiotansa kuin jotakin välttämätöntä ja luonnollista, kuten on laita, kun sanomalehdistä luetaan tuon taikka tämän vieraan ihmisen surullisesta perikadosta.

Kun puheenjohtaja oli lopettanut, vallitsi kiusallinen, haudan kaltainen äänettömyys koko salissa; ainoastaan sieltä täältä kuului tukahutettu nyyhkytys. Minä katsahdin sattumalta Veeraan; hän seisoi nojautuneena erästä pylvästä vasten, kalpeana kuin kuolema, ja hänen pyöreiksi auenneet silmänsä tuijottivat eteensä niin ympäristöstään eronneina ja ihastuneina, että minä olen jotakin sellaista nähnyt ainoastaan marttyyrien ja henkiennäkijäin kuvissa.

Hitaasti ja äänettöminä alkoivat katselijat poistua salista. Ulkona vallitsi niin ihana kevätilma kuin ajatella taitaa. Vesi tippui kaikilta katoilta, ja pitkin käytäviä kohisi vallattomia puroja sulanutta lunta, joka oli uhitellut kaikkia talonmiehen ponnistuksia sen poisluomiseksi. Ihana, leppeä kevätilma tuntui kaksinkerroin suloiselta ja virkistävältä kaikkien niiden epäterveellisten huurujen jälkeen, joita oli hengittänyt raatihuoneen salissa. Koko oikeudenkäynti tuntui nyt kamalalta painajaiselta — oli vaikeata uskoa todeksi, mitä äsken oli saanut nähdä ja kuulla. Ilkeän näköhäiriön tavoin oli yhä vielä silmissä kuva noista kahdestatoista vanhasta, voimattomasta ukosta, jotka omalta osaltaan jo olivat tyhjentäneet kaiken, mitä elämällä on tarjottavana, ja jotka tyyninä ja itseensä tyytyväisinä olivat lausuneet tuon surullisen tuomion — tämän tuomion, joka riisti kaiken elämänilon seitsemältäkymmeneltäviideltä kukoistavalta olennolta, joille elämä vielä olisi saattanut muodostua ihanaksi, jos he vain olisivat saaneet elää niin kuin tahtoivat.

10.

Useita viikkoja kului Veeraa näkymättä taikka hänestä mitään kuulumatta. Minä puolestani olin alituisesti aikeissa mennä häntä tervehtimään, mutta kuinka olikaan, minulla ei ollut koskaan aikaa.

Eräänä päivänä toukokuun lopulla, kun minulla oli päivällisvieraita ja me juuri olimme nousseet pöydästä, aukeni äkisti ovi, ja Veera astui saliin. Mutta, suuri Jumala, mikä hänen on? Mikä muutos! huudahdin minä itsekseni nähdessäni hänet. Hän oli kuin uusi loistopainos kultaniteessä ja velinpaperilla entisestä Veerasta. Hän oli koko talven käynyt kuluneessa, mustassa hameessa, joka soveltui huonosti ja oli kuositon, oikea nunnakaapu, joksi minä sitä leikilläni sanoin, ja nyt esiintyy hän äkisti somassa, muodikkaasti ommellussa vaaleansinisessä suvipuvussa kaukaasialaisine hopeavöineen uumalla. Tämä vaatetus puki häntä erinomaisesti, ja hän näytti siinä vähintäin kuusi vuotta nuoremmalta. Mutta ainoastaanko puku aiheutti tämän merkillisen muutoksen hänen ulkomuodossaan? Hän näytti aivan säteilevän ja voitosta riemuitsevan. Poskilla hehkui lämmin puna, ja tummansiniset silmät suorastaan syöksyivät tulta. Minä tiesin entuudestaan, että Veera oli kaunis, mutta että hän oli tuollainen kaunotar, sitä en ollut kuitenkaan koskaan aavistanut.

Useimmat vieraistani näkivät hänet nyt ensi kertaa, ja astuessaan saliin herätti hän sen vuoksi suunnatonta huomiota. Ei viipynyt montakaan minuuttia, ennenkuin kaikki olivat hänen ympärillään; hänen tavaton kauneutensa hurmasi toisia naisiakin. Kaikissa edellisissä tilaisuuksissa, kun Veera odottamatta oli tullut luokseni ja tavannut luonani vieraita henkilöitä, oli hän arkana vetäytynyt johonkin nurkkaan, ja mahdotonta oli ollut saada häneltä sanaakaan. Ujona luonteeltaan vältti hän vaistomaisesti kaikkia uusia tuttavuuksia, joista hän etukäteen saattoi aavistaa, etteivät ne olleet myötätuntoisia hänen ihanteilleen. Mutta tänään oli toisin. Veera näytti olevan tavattoman armollisessa ja hyväntahtoisessa mielentilassa ja osoitti ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta kaikkia kohtaan. Oli kuin suuri ilo olisi hänessä kuohunut ja niin täyttänyt koko hänen olentonsa, että se virtasi hänen ympäristöönsäkin.

Hän ei ollut koskaan voinut kärsiä kohteliaisuuksia kauneutensa johdosta, mutta sellaisetkin otti hän nyt tyynesti vastaan, osoittaen olevansa siitä hiukan mielissäänkin ja torjuen ne leikkisästi itsestään, niin iloisesti, nopeasti ja sattuvasti, että minä ihmetellen ainoastaan tuijotin häneen. Mistä sai hän kaiken tämän? Osoittihan hän sekä hienoston tapoja, sukkeluutta että keikailua. Siinäpä nähdään, kuinka veren ääni aina ilmaisee itsensä, ajattelin minä. Niin nihilisti kuin hän onkin ja tahtoo olla, pistää kuitenkin äkisti hienoston nainen esiin!

Mutta tämä tavaton ilmiö ei kestänyt kauan. Veeran eloisuus loppui tuota pikaa, hänen puheliaisuutensa tyrehtyi, ja hänen silmiinsä tuli väsynyt, hiukan ylenkatseellinen ilme. Täysikasvuiselle ihmiselle sattuu joskus, että hän jonkun ylenmääräisen onnen huumaamana, josta hän on tullut osalliseksi ja jonka hän yksin tuntee, äkisti antautuu leikkimään lasten kanssa ja jonkun hetken riehuu, juoksee ja huutaa pahemmin kuin kukaan heistä, mutta sitten yhtäkkiä väsyy kaikkeen, kun pienokaiset juuri parahiksi ovat leikkiin innostuneet, eikä silloin tiedä, kuinka hän heistä pääsisi, juuri näin näytti minusta Veeran laita nyt olevan.

"Eivätkö sinun vieraasi pian mene? Minun täytyy puhua vakavasti kanssasi", kuiskasi hän minun korvaani.

Onneksi rupesivat vieraat pian tekemään poislähtöä, ja sali tyhjeni vähitellen.

"Mikä sinun on, Veera? Minä en tunne sinua enää?" kysyin minä heti kun olimme jääneet yksin.

Vastauksen asemasta näytti Veera minulle vasemman kätensä nimetöntä sormea, jossa minä nyt vasta suureksi kummakseni keksin sileän kultasormuksen.

"Oletko sinä kihloissa, Veera?" huudahdin minä.

"En, jo naimisissa. Kello kaksitoista tänään vietettiin hääni".

"Veera, mitä tämä merkitsee? Missä sitten on miehesi?" kysyin minä vallan ällistyneenä.

Lempeä, onnellinen hymy levisi Veeran kasvoille. "Minun mieheni on vankeudessa. Minä olen naimisissa Pavlenkoffin kanssa".

"Sinä lasket leikkiä! Tunsitko hänen entuudestaan? Missä olette tulleet tutuiksi?"

"Me emme tunne toisiamme ollenkaan! Minä näin hänet kaukaa oikeuden käynnin kestäessä, mutta vasta tänään, juuri ennen vihkimistä, olemme me puhutelleet toisiamme, vain muutamin sanoin".

"Mutta mikä tämän kaiken tarkoituksena on, Veera?" kysyin minä uudestaan, sillä minä en ymmärtänyt mitään. "Rakastuitko sinä häneen ensi silmäyksellä kuten Julia Romeoon, kuullessasi, kuinka kauniiksi yleinen syyttäjä hänet kuvasi tuomioistuimelle?"

"Älä puhu tyhmyyksiä", keskeytti Veera minut ankarasti. "Tässä ei ole kysymystä minkäänlaisesta rakkaudesta kummaltakaan puolen. Minä menen naimisiin hänen kanssaan yksinkertaisesti siitä syystä, että minun _täytyy_, sen vuoksi että tämä on ainoa keino hänen pelastamisekseen!"

Minä olin vaiti ja katsoin Veeraan ymmärtämättä vieläkään mitään.

Hän istui sohvan kulmassa ja alkoi kertoa tyynesti, liikkeenharjoittajan tavalla, kuin kysymyksessä olisi ollut aivan tavallisia jokapäiväisiä asioita.

"Katsos, oikeudenkäynnin loputtua oli minulla pitkä keskustelu asianajajain kanssa. He arvelivat, että mitä muihin syytettyihin tulee, paitsi Pavlenkoffiin, niin ei asia ollut kovin huonolla tolalla. Koulunopettaja tosin epäilemättä kuolisi kahden taikka kolmen kuukauden kuluessa, mutta eihän hänellä missään tapauksessa voinut olla pitkää elinaikaa, koska hän sairasti ankarata keuhkotautia. Kaikki muut taasen aijottiin lähettää Siperiaan, ja heihin nähden voitiin olla hyvässä toivossa, että he kestäisivät rangaistuksensa, palaisivat jälleen Venäjälle ja voisivat vielä kerran tehdä hyötyä elämässään. Mutta Pavlenkoff parka, hänen laitansa oli todellakin huonosti, niin huonosti, että hänelle olisi ollut melkein parempi, jos hän heti olisi tuomittu ammuttavaksi taikka hirtettäväksi. Siinä olisi ollut ainakin hänen loppunsa yhdellä kertaa! Mutta sen sijaan tuomitsivat he hänet kahdeksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön!"

"No niin, Veera, onhan niitä monta, jotka semmoiseen tuomitaan!" muistutin minä arasti.