Part 7

Veeran isää oli kohdannut halpaus eikä hän voinut enää liikkua nojatuolistaan. Hän oli tullut uudestaan lapseksi ja saattoi tuntikausia istua voivotellen ja itkien ja osoittaa kaikkia mahdollisia tottelemattoman, hemmoitellun lapsivekaran oikkuja. Veera oli ainoa, joka saattoi häntä hauskuuttaa, joka kärsivällisesti otti vastaan hänen ajattelemattomat vihan puuskansa ja lapselliset valituksensa, ja joka ei väsynyt kuuntelemasta hänen loppumattomia historioitaan, joissa hän lakkaamatta eksyi asioista ja sekaantui omiin sanoihinsa.

Kolme vuotta oli hän tuon vanhan, halvatun miehen sairaanhoitajatar ja alituinen seuralainen. Hän oli itse vähitellen vaipunut jonkinlaiseen tylsän välinpitämättömyyden tilaan, voimatta nähdä mitään loppua tälle raskaalle, lohduttomalle olotilalle, sillä lääkärit olivat selittäneet, että isä saattoi elää kituuttaa vielä monta vuotta tällä tavalla, puoleksi tiedotonna. Mutta kuolema saattoi oppineen tiedekunnan ennustukset häpeään ja vapautti Veeran äkkiä, kun hän sitä vähimmin odotti. Eräänä kauniina päivänä näytti isä nukkuvan tavallista rauhallisemmin, mutta kun Veera, kummastellen hänen tavattoman pitkää untaan, tahtoi herättää hänet, havaitsi hän hänet jo kankeaksi ja kylmäksi.

Hautausjuhlallisuus keräsi vielä kerran kokoon Vorontzoffin perheen hajaantuneet jäsenet. Mutta kun isä oli saatu maan poveen kätketyksi, erosivat he sillä kerralla ainaiseksi. Äiti selitti tahtovansa lopettaa päivänsä luostarissa, ja sukutila myytiin polkuhinnasta, sillä ei kukaan perillisistä osannut sitä hoitaa. Molemmat vanhemmat sisaret pitkittivät pintapuolista, huvitteluhaluista elämäänsä linnoitusväen piirissä, ja Veera, joka kuolleen ystävänsä testamentin kautta oli tullut pienen omaisuuden omistajaksi, päätti matkustaa Pietariin ja omistaa elämänsä kokonaan sille pyhälle asialle, jonka tähden Vasiltseff oli kärsinyt ja kuollut.

9.

Veeran Pietarissa oleskelun ensimäiset ajat olivat sarja pelkkiä pettymyksiä. Hän tuli havaitsemaan, ettei ollut läheskään niin helppoa, kuin hän oli luullut, olla hyödyksi elämässään. "Hyödyttäminen" merkitsi nimittäin hänelle, että hän joko itse työskenteli sorto- ja hirmuvallan poistamiseksi Venäjältä, taikka sitten auttoi niitä, jotka tähän päämäärään pyrkivät. Hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että millään muulla tavalla olisi saattanut olla hyödyksi. Mutta minne piti hänen kääntyä löytääkseen tämmöistä soveliasta työtä? Hänen keskustelunsa Vasiltseffin kanssa olivat aina olleet mitä ihanteellisimpia aatoksia luonteeltaan. He olivat lukeneet yhdessä vallankumouksellisia kirjoituksia, ja Vasiltseff oli kehittänyt hänen eteensä valtavan taulun siitä kurjuudesta, jossa koko ihmissuku elää, ja jolla on perustuksensa siinä, että olemassa olo on rakennettu molemminpuoliselle sorrolle ja kilpailulle, eikä vapaudelle ja yhteistyölle. Hän oli kertonut Veeralle nykyajan suurista marttyyreista ja vapaudensankareista, jotka olivat uhranneet sekä elämänsä että persoonallisen onnensa taistellessaan tämän suuren päämäärän puolesta. Veera oli ihastunut näihin sankareihin ja itkenyt heidän kohtaloaan, mutta hän ei ollut milloinkaan saanut opastusta siinä, mitä hänen määrätyllä hetkellä elämästään piti tehdä ollakseen heidän kaltaisensa.

Pitkissä yksinäisissä unelmissaan niinä vuosina, jotka seurasivat Vasiltseffin poislähtöä ja myöhemmin sattunutta kuolemaa, oli hän aina ajatellut olevan tärkeintä, jos hän voisi katkoa ne siteet, jotka lähinnä häntä kahlehtivat, ja päästä siitä pienestä suljetusta nurkasta, jossa hän eli, suureen, avaraan maailmaan. Hän melkein kuvitteli mielessään, että nihilistit muodostivat jonkunlaisen hyvin järjestetyn salaisen seuran, jolla oli selvä ohjelma ja määrätty työsuunnitelma. Hänen tarvitsi vaan muka tulla Pietariin, joka oli nihilistisen kiihotuksen ahjo ja kotipaikka, kun hänet heti otettaisiin tuon suuren, maanalaisen taisteluarmeijan riveihin ja hän saisi itselleen määrätyn tehtävän, vaikka kuinkakin vaatimattoman.

Näin oli hän koko ajan ajatellut. Ja nyt oli hän Pietarissa, vapaana menettelemään oman harkintansa mukaan, — mutta ei hän silti ollut sen viisaampi. Mistä piti hänen saada käsiinsä oikeita nihilistejä? — Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Suuri pettymys oli hänelle sekin, etten minäkään tuntenut keitään sellaisia, ja etten minä edes uskonut, että sellaista suurta, hyvin järjestettyä, vallankumouksellista puoluetta oli Venäjällä olemassakaan. Tätä hän ei ollut ottanut laskuissaan mukaan, hän oli odottanut minulta enempää.

Kuitenkin aluksi ja paremman puutteessa neuvoin minä häntä käymään luonnontieteellisillä luennoilla naisten korkeakoulussa, joka juuri silloin oli perustettu Pietariin. Sen hän tekikin, mutta hänellä ei ollut tieteellisiä taipumuksia. Toveriensakaan kanssa ei hän voinut sopia oikein hyvin. He olivat suurimmalta osalta iloisia nuoria tyttöjä, jotka harjoittivat opinnoita sitä varmaa päämäärää silmällä pitäen, että suorittaisivat mahdollisimman pian tutkinnon saadakseen sen jälkeen paikan opettajattarina ja pitääkseen huolta itsestään. Heidän pääasiallinen huomionsa oli nykyään keskitetty opinnoihin, ja heidän keskustelunsa koskivat melkein yksinomaan professoreita, luentoja, käytännöllisiä kokeita ja muuta sellaista. He eivät nähtävästi tunteneet pienimpiäkään "maailman tuskan" oireita. Vapaina hetkinään he mielellään tulivat yhteen ja huvittelivat parhaan taitonsa mukaan, ja kun tilaisuus tarjoutui, se on, kun he sattuivat yhteen miesylioppilasten kanssa, ei jonkunvertainen tanssi ja kiemailu ollut heille liian halpaa huvitusta.

Tämä ei ollut yhtään mitään yläilmoissa haaveilevalle Veeralle, joka suri suremistaan maailman kurjuutta ja vääryyttä. Hän oli ystävällinen tovereitaan kohtaan, antoi köyhimmille heistä rahallista avustusta, hoiti heitä, kun he sattuivat sairastumaan, mutta hän piti heitä ymmärtämättöminä lapsina ja loitolla itsestään. Opinnot sellaisinaan eivät häntä myöskään tyydyttäneet. "Saattaa olla riittävästi aikaa puuhata tieteellisissä kokeissa, kun kaikki ihmiset ovat onnellisia ja tärkein työ on suoritettu", oli hänellä tapana vastata aina, kun minä koetin herättää hänen halunsa tähän suuntaan. "Mutta niin kauvan kuin meidän ympärillämme kaikkialla ei ole muuta kuin kurjuutta ja kärsimyksiä, minä en todellakaan käsitä, kuinka ihmistä voi huvittaa kärpäsen silmän ihaileminen suurennuslasilla, jolla mieltä ylentävällä aineella meidän hyvä professorimme huvitti meitä kokonaisen tunnin tänään".

Saatuani selville, kuinka vähän Veeralla oli taipumusta luonnonhistoriaan, neuvoin minä häntä sen sijaan opiskelemaan kansantaloutta — mutta yhtä vähäisellä menestyksellä. Kuuluisimmatkin oppikirjat tässä tieteessä jättivät hänen kylmäksi ja väsyttivät häntä. Hänestä oli alunpitäen itsestään selvä selviö, joka ei mitään todistusta kaivannut, että ihmiset voivat tulla vasta sitten onnellisiksi, kun he jakavat kaikki keskenään ja poistavat kaiken yksityisomaisuuden, kaiken väärän pakon ja sorron. Mitä sitten maksoi vaivan riidellä loppumattomasti työpalkoista, korosta, luotosta ja muista tuollaisista ikävistä, käsittämättömistä asioista, jotka vaan hämmensivät ihmisen ja vieroittivat hänen ajatuksensa ainoasta todellisesta päämäärästä. Oikein ajattelevalle olennolle meidän päivinämme ei kysymys koske sitä: mikä on päämäärä? vaan ainoastaan: mikä on lyhin sinne johtava tie? Tämä merkitsee, mitä meidän tulee tehdä saadaksemme Venäjällä aikaan valtiollisyhteiskunnallisen vallankumouksen? Mutta tähän kysymykseen eivät mitkään kansantaloudelliset oppikirjat anna vastausta — siis ei maksa vaivaa niitä lukea.

Näin väitteli Veera. Kaikesta huolimatta, niin ihmeelliseltä kuin se voi näyttääkin, oli meistä kahdesta tullut sangen hyvät ystävät, se on, me tapasimme toisemme jotenkin usein ja tunsimme jonkunlaista persoonallista myötätuntoisuutta toisiamme kohtaan. Koko Veeran olemuksessa oli omituinen viehätysvoima, jokainen hänen liikkeensä oli niin miellyttävä ja sopusointuinen, ja ennen kaikkea oli hänen käytöksessään jotakin niin todellista, teeskentelemätöntä ja tiedotonta, että minua aina ilahutti hänen seuransa. Mutta minä en voinut jutella hänen kanssaan asioista, ja minä olin hänen suhteensa vilpittömästi pahoillani siitä, että hänen ajatuskykynsä oli niin vaillinaisesti ja niin yksipuolisesti kehitetty, ja että hän oli niin välinpitämätön kaikista niistä suurista ja jaloista henkisistä nautinnoista, joita meidän ajanmukainen sivistyselämämme tarjoo.

Hän puolestaan asetti ilmeisesti minut kaikkien muiden tuttaviensa edelle, mutta hänen oli mahdoton käsittää, kuinka minä saatoin tuhlata koko elämäni matematiikkaan. Matematiikan harjoittaja ei hänen silmissään ollut juuri parempi kuin jokin ihmeellinen alkuperäisolio, jota piintynyt päähänpisto ajeli ratkaisemaan loppumattomasti laskuopillisia ongelmoita, toiset toisiaan mutkikkaampia ja tarpeettomampia. Hänelle voidaan tosin antaa anteeksi hänen sokea kiihkonsa, koska se on viatonta, mutta samalla ei voi olla osottamatta jonkunlaista ylenkatsetta häntä kohtaan. Me kaksi siis kuljimme ja katselimme toisiamme jonkinlaisella molemminpuolisella alentuvalla säälillä, vaikka me siitä huolimatta pidimme toisistamme sangen paljon.

Mutta sitä mukaa kuin aika kului Veeran pääsemättä askeltakaan lähemmäksi sitä suurta päämäärää kohti, joka hänellä aina oli silmäin edessä, hän tuli yhä enemmän hermostuneeksi ja kärsimättömäksi. Tämä tyydyttämätön toiminnan kaipuu alkoi haitata hänen terveyttäänkin. Hänen poskiensa raitis lämmin väri vaaleni, ja ilme suurissa, tummansinisissä silmissä tuli päivä päivältä uneksivammaksi ja kaihomielisemmäksi.

Minä muistan erään kauniin talvipäivän, kun me kävelimme yhdessä Nevskillä. Taivas oli aivan pilvetön, ja aurinko paistoi hurmaavan iloisesti ja elähyttävästi. Tuntui melkein siltä, kuin olisi tultu siihen kimaltelevaan hopeavaltakuntaan, josta saduissamme niin paljon puhutaan. Kimalteleva hopea hohti suurten myymälöiden peililasiakkunoissa, kimalteleva hopea narisi meidän jalkojemme alla ja kimalteleva hopea pyrysi meidän ympärillämme ja tarttui meidän turkkiemme kauluksiin. Kirkas, kireä talvi-ilma teki kävelijän raittiiksi ja elämänhaluiseksi. Nevskin suunnattomasta leveydestä huolimatta saatoimme me ainoastaan hitaasti kulkea eteenpäin, niin suuri ihmisjoukko ympäröi meitä kaikilta puolilta — miehiä, naisia ja lapsia suurissa turkeissa ja karvakauluksissa ja ruusuisin poskin. Kaikki näyttivät he tänäpänä niin terveiltä, iloisilta ja hyväntahtoisilta.

"Ei, mutta kulkea tällä tavalla kaikkien näiden ihmisten joukossa", huudahti Veera äkisti, "ja ajatella että minä ehkä tietämättäni, aavistamattanikaan sivuutan yhden taikka toisen niistä joita etsin. Ehkä minä juuri tällä silmänräpäyksellä seison vierekkäin jonkun kanssa, joka voi antaa minulle haluamani tiedot. Ja kulkea sen sijaan näin välinpitämättömästi ja vieraasti toistensa ohi. Tiedätkös, minä tunnen oikein halua pysäyttää jokainen ihminen, joka näyttää älykkäältä ja myötätuntoiselta, katsahtaa häntä suoraan silmiin ja kysyä: oletko _sinä_ yksi _heistä_?" — "Niin, tee se kaikin mokomin", vastasin minä tyynesti. "Ota esimerkiksi tuo kaunis upseeri, jolla on kiiltävät, kullatut olkalaput, taikka tuo nuori soma keikailija tuolla, joka niin itseensä tyytyväisenä katselee sinua monokelillaan. Etköhän tahtoisi alkaa heistä — hehän näyttävät niin lupaavilta". Veera kohautti olkapäitään ja huokasi syvään.

Mutta talven lopulla tapahtui jotakin, joka teki kerrassaan lopun kaikista hänen huolistaan ja auttoi häntä löytämään juuri ne, joita hän etsi. Tammikuussa kuiskailtiin miehestä mieheen, että oli tapahtunut suuria vangitsemisia kaikissa osissa maata, ja että hallitus oli päässyt erään hyvin järjestetyn, sosialistisen salaliiton jälille. Nämä huhut saivat pian vahvistuksen, ja virallinen tieto "Hallituksen sanansaattajassa" ilmoitti kaikille tsaarin uskollisille alamaisille, että oikeus oli saanut käsiinsä suuren joukon valtiollisia rikollisia, ja että hallitus aikoi panna oikeudenkäynnin vireille seitsemääkymmentäviittä syytettyä vastaan.

Tässä täytyy minun muutamalla sanalla koskettaa valtiollista asemaa Venäjällä tähän aikaan. Senjälkeen kuin Puolan kapina oli kukistettu. Karakasoff tehnyt epäonnistuneen murhayrityksensä Aleksanteri II:sta vastaan ja Tschernischevski karkotettu Siperiaan, oli alkanut verrattain tavattoman tyyneyden ajanjakso. Tosin ei puuttunut nytkään yhtä vähän kuin ennenkään epäiltäviä henkilöitä, ja yksityiset vangitsemiset ja hallinnolliset karkoitukset jatkuivat tavallista tasaista menoaan, mutta ei tapahtunut mitään rajua puhkeamista. Noiden tiheästi toinen toistaan seuranneiden, jos niin saan sanoa, kulkutaudin tapaisten murhayritysten aika Aleksanteri II:n henkeä vastaan ei ollut vielä alkanut. Ulkomailla tapahtuva vallankumouksellinen kiihotuskin oli huomattavassa määrässä muuttanut luonnettaan.

Oltuaan ennen suunnattuna pääasiallisesti valtiollisiin uudistuksiin, yksinvallan ja sortohallituksen kukistamiseen, oli se yhä enemmän tullut tarkoituksiltaan sosialistiseksi.

Sivistyneen, mieleltään vallankumouksellisen nuorison keskuudessa Venäjällä vallitsi luja vakaumus, että tuskin mitään saatettiin saavuttaa valtiollisella mullistuksella, niin kauvan kuin kansan suuri joukko oli vallan kehittymätöntä ja tietämätöntä, ja että sen vuoksi ainoa oikea menettely olisi levittää ennen kaikkea valistusta tämän suuren joukon keskuuteen. Mutta voidakseen tämän tehdä täytyi lähestyä kansaa, täytyi "yksinkertaistua", tulla itse kansaksi. Juuri tätä suuntaa ja tämän aikakauden ihmisiä kuvaa Turgenjeff niin mestarillisesti romaanissaan "Murtamatonta maata", ja juuri tähän verrattain viattomien ja yksinkertaisten valistajain joukkueeseen kuuluivat nuo edellä mainitut seitsemänkymmentäviisi syytettyä.

Tässä ei ollut kysymys mistään pommi- taikka dynamiitti-yrityksestä; useimmat olivat parempiin luokkiin kuuluvia nuoria miehiä ja naisia, joiden varsinainen rikos oli siinä, että he olivat pukeutuneet työmiehiksi ja hakeneet paikkaa jossakin tehtaassa siinä salaisessa tarkoituksessa, että herättäisivät tyytymättömyyttä muissa työmiehissä; moni oli tyytynyt käymään kapakoissa ja muissa julkisissa paikoissa ja siellä pitämään kapinallisia puheita taikka jakelemaan vallankumouksellisia kirjoituksia. Mutta tottumattomia kun he olivat kansan kieleen ja ajatustapaan, he olivat enimmäkseen suorittaneet tehtävänsä niin taitamattomasti, että tehtaanomistaja taikka kapakan isäntä taikka talonpojat itse antoivat heidät ilmi ja he joutuivat poliisin käsiin.

Mutta vaikka siis käytännölliset tulokset heidän vallankumouksellisesta toiminnastaan olivat olleet peräti vähäpätöisiä, päätti hallitus yhdellä iskulla tehdä lopun koko historiasta. Vangittiin niin monta valistajaa kuin käsiin saatiin — (tullakseen epäillyksi ja vangituksi tarvittiin ainoastaan, että oli jossain julkisessa paikassa näyttäytynyt työmieheksi pukeutuneena, vaikka tosiasiallisesti kuului korkeampaan yhteiskuntaluokkaan) — ja heidät lähetettiin kaikki Pietariin. Siitä huolimatta etteivät useimmat heistä edes tunteneet toisiaan nimeltä, tehtiin asia yhteiseksi heitä vastaan ja heidät yhdistettiin yhteisen syytteen alaisiksi. Hallitus päätti osoittaa ankaruutta, mutta oikeutta; syytetyt piti tosin tuomittaman eräässä hallituksen asettamassa erikoisessa komissioonissa, eikä juryssä, kuten tapana on muissa paitsi valtiollisissa jutuissa, mutta jokaisella heistä tuli olla oikeus hankkia itselleen asianajaja ja oikeudenkäynti oli oleva julkinen.

Nyt on itse asiassa valtiollinen oikeudenkäynti paras mahdollinen keino vallankumouksellisen mielialan levittämiseksi sellaisessa maassa kuin Venäjä, jossa välimatkat ovat pitkiä, persoonalliset yhtymiset asukasten kesken eri maakunnissa niin vaivalloisia ja kaikki julkinen keskustelu sanomalehdissä valtiollisista ja yhteiskunnallisista aineista ankarasti kiellettyä. Tavallisissa oloissa on nihilisteille kaikkea muuta kuin helppoa päästä kosketukseen hengenheimolaistensa kanssa. Heidän täytyy esiintyä erittäin varovasti sekä puheessa että toiminnassa ollakseen herättämättä poliisin epäluuloja, he eivät voi selittää mielipiteitään sanomalehdissä eikä julkisissa kokouksissa, ja salaisten kirjoitusten levittämisessä on niin suuri vaara ja vaikeus, että sitä tuskin milloinkaan voi tehdä missään suuremmassa määrässä. Moni nuori ihminen olisi sen vuoksi saanut Veeran tavoin kulkea vuosikausia ja haaveilla vallankumouksellisia ihanteita, saamatta tilaisuutta vallankumoukselliseen toimintaan, ellei valtiollisia oikeusjuttuja silloin tällöin olisi viritetty ja näyttänyt syrjäisille, minne heidän tuli kääntyä löytääkseen todellisia nihilistejä. Syytetyt herättävät melkein aina myötätuntoa hyvin laajoissa piireissä; itse istuivat he tosin lukkojen ja telkien takana, niin ettei heidän kanssaan voi päästä suoranaiseen yhteyteen, mutta heillä on aina ystäviä ja sukulaisia, joilla jotenkin suurella varmuudella voidaan olettaa olevan heidän mielipiteensä. Nämä voidaan hakea esille, näille voidaan osoittaa myötätuntoa, ja tämmöisissä olosuhteissa tullaan helposti ystäviksi keskenään, tuetaan ja kiihotetaan toisiaan molemmin puolin uuteen toimintaan. Näin käy useimmissa tapauksissa, ja jokaisen valtiollisen oikeusjutun jälkeen voidaan sanoa, kuten laulussa kerrotaan, "että jokainen, joka tehdään työhön kelvottomaksi, saa heti kymmenen tilalleen".

Näin kävi Veerankin. Ensi hetkestä lähtien, kun oikeudenkäynti tuli puheeksi, ei hän voinut muuta ajatella. Hän tutki ahkerasti jokaista "Hallituksen sanansaattajan" numeroa, joka siitä jotakin sisälsi, hän opetteli ulkoa kaikkien syytettyjen ja heidän asianajajainsa nimet, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin hän hankki itselleen tilaisuuden päästä persoonalliseen yhteyteen asianomaisten perheiden kanssa. Nyt aukeni niin laaja ala hänen toiminnalleen, kuin hän suinkin saattoi toivoa. Monella syytetyllä oli omaisia, joiden koko toimeentulo riippui heistä, 75 perheessä vallitsi suru ja epätoivo. Nyt oli Veeralla riittävästi ihmisiä lohdutettavana ja hoidettavana; nyt saattoi hän tuntea ylpeyttä siitä, että teki jotakin todellista hyötyä elämässään, ja nyt pääsi hän myös sellaisten henkilöiden kanssa kosketukseen, jotka olivat täydelleen samanmielisiä hänen kanssansa.

Minun tarvinnee tuskin mainita, ettei hän enää välittänyt luennoilla käymisestä, sillä hänen uudet ystävänsä saivat kaiken hänen aikansa, ja että hänen käyntinsä minun luonani tulivat yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi. Tavallisesti poikkesi hän sisään ainoastaan silmänräpäykseksi pyytääkseen minulta jotain palvelusta jonkun suojattinsa hyväksi. Milloin oli kysymyksessä kerätä hiukan rahaa perheelle, joka oli äärimmäisessä puutteessa perheen huoltajan tultua vangituksi, milloin taas oli kysymyksessä jonkun syytetyn lapset, jotka piti toimittaa johonkin hyväntekeväisyyslaitokseen, milloin jälleen oli pyydettävä jotakuta kuuluisaa asianajajaa ottamaan toimekseen vankien puolustuksen — sanalla sanoen, Veeralla oli täysi työ sekä itsensä että muiden tähden.

Huhtikuun lopulla oli kaikki valmistavat tutkimukset loppuun suoritettu, ja julkinen oikeudenkäynti alkoi. Kello kuudesta aamulla seisoi tiheään pakkautunut väkijoukko sen raatihuoneen edustalla, jossa juttua piti käsiteltämän. Ainoastaan ne, jotka olivat varustettuja erityisillä pääsykorteilla, pääsivät itse istuntosaliin, mutta suuri joukko vähemmän onnellisia, jotka eivät olleet voineet hankkia itselleen sellaisia, tahtoivat joka tapauksessa oleskella niin lähellä näytelmäpaikkaa kuin mahdollista saadakseen tuoreita tietoja.

Neljännestä vailla kymmenen avattiin portit, ja me onnelliset, joilla oli pääsyliput, saimme marssia suureen saliin kahden santarmirivin välissä, jotka tarkkaan ja epäluuloisesti tutkivat meidän kasvojamme ja ottivat selvän siitä, oliko meillä oikeutta päästä sisään, Muutamissa silmänräpäyksissä oli suuri, pimeä istuntosali täynnä ihmisiä. Jo ensi silmäyksellä saattoi havaita, että yleisö jakautui kahteen erilaiseen, jyrkästi toisistaan eroavaan ryhmään. Toiseen kuuluivat välinpitämättömät katselijat, jotka olivat tulleet sinne uteliaisuudesta ja katselivat kokonaisuutta kuin huvittavaa ja jännittävää näytelmää. Nämä olivat yleensä korkeampisäätyisiä, sillä, kuten sanottu, pääsykortin saantiin vaadittiin erikoista luotettavuutta, ja ne virastot, jotka olivat saaneet toimekseen niiden jakamisen, olivat saaneet ankaran määräyksen olla päästämättä keitään muita kuin täysin taattuja henkilöitä sisään. Tämän ryhmän naiset olivat melkein kaikki jo sivuuttaneet ensimäisen nuoruutensa; he olivat pukeutuneet tummiin väreihin, sillä hyvä aisti vaati, että heidän tuli olla tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta samalla kertaa ilmaisi heidän pukunsa silmään pistävää hienoutta. Useimmat heistä olivat ottaneet kiikarin mukaansa, ettei heiltä jäisi näkemättä yksikään piirre siitä tavattomasta näytelmästä, joka piti heidän silmäinsä edessä esitettämän, ja jonka vuoksi he olivat rikkoneet tapansa, nousseet näin aikaiseen ylös ja sekaantuneet tavallisen yksinkertaisen väen joukkoon. Herrain keskuudessa olivat univormut lukuisammat, ja siellä vallitsi sellainen loisto ja ritarimerkkien ja tähtien runsaus kuin kirkkaimmalla talviyön taivaalla. Ensimäisellä silmänräpäyksellä näytti jonkunlainen raskaus, jonkunlainen juhlallisuuden tunnelma painavan leimansa läsnäolijoihin. Mutta vähitellen nähtiin tuttuja, vaihdettiin tervehdyksiä, herrat tulivat niiden naisten luokse, jotka he tunsivat, ja tarjoutuivat hankkimaan heille paremman paikan, syntyi keskustelua, aluksi kuiskailevaa ja hillittyä, mutta sitten yhä äänekkäämpää ja vilkkaampaa. Ellei olisi ollut yksinkertaisia puupenkkejä, valkeiksi rapattuja, alastomia seiniä ja suuria, pikkuruutuisia verhottomia akkunoita, olisi melkein luullut olevansa jossakin seurustelutilaisuudessa.

Toisen ryhmän muodostivat syytettyjen sukulaiset ja lähimmät ystävät, joilta ei oltu voitu pääsyä kieltää. Laihat, surulliset kasvot, puutteelliset pukineet, synkkä, tuskallinen äänettömyys, kuumeen tapaisesti jännittyneet katseet, herkeämättä suunnattuina siihen oveen, josta syytettyjen piti tuleman — kaikki täällä osoittaa, kuinka hirmuisen todellista ja kamalaa tämä on, tämä näytelmä, jota kaikki istuvat odottamassa.

Kello kymmenen aukeavat perä-ovet ja oikeus astuu sisään. Tuomareita on luvultaan kaksitoista, kaikki senaatin jäseniä ja vanhanpuoleisia miehiä. Useimmilla heistä on useampia arvomerkkejä rinnassa kuin hiuskarvoja päässä; kuitenkin voidaan heidän joukossaan erottaa kaikki väliasteet komeasta, itsetietoisesta valtiomiehestä, jonka voidaan sanoa tuskin sivuuttaneen keski-ijän, hapuilevaan ukkoon asti lerpattavine alahuulineen ja sammuneine katseineen. Kun he hitaasti ja arvokkaasti olivat asettuneet paikoilleen punaisiin, shakilla päällystettyihin nojatuoleihin, avataan toinen ovi, ja seitsemänkymmentäviisi syytettyä tuodaan sisään, kukin kahden santarmin saattamana.