Part 6

Veera istui liikkumattomana sohvalla kädet puserrettuina lujasti yhteen ikäänkuin kivettyneenä samaan asentoon, ja kuunteli, mitä Vasiltseff puheli. Mutta sanat tulivat hänen korviinsa ainoastaan epäselvinä, katkonaisina ääninä ilman tarkoitusta ja yhtenäisyyttä. Välistä koetti hän vastata hänelle päätään nyökäyttäen taikka hymyilemällä, joka oli surullisempaa ja katkerampaa kuin nyyhkytys, mutta hän ei uskaltanut lausua tavuakaan, sillä hän tunsi, että niin pian kuin hän avaisi suunsa, hän puhkesi itkuun.

Tunnit kuluivat. Veeralla oli ikäänkuin ruumiillinen tajunta ajan kulumisesta, jokaisesta minuutista, joka meni häneltä hukkaan. Se oli samaa kuin jonkun nesteen pitkäveteinen, keskeytymätön tippuminen rikkinäisestä astiasta — kallisarvoiset pisarat, jotka olivat hänellä jälellä, tulivat tulemistaan yhä harvemmiksi.

Vähän väliä kuului hiipiviä, varovaisia askeleita viereisestä huoneesta muistuttaen molemmille ystävyksille, että terävä ja epäluuloinen silmä vartioitsi heidän liikkeitään.

Nuo kaksi olentoa, jotka tunsivat toisiansa kohtaan hellyyttä, sitä lämpimämpää ja intohimoisempaa, koska sitä oli elätellyt kolmen vuoden keskeytymätön yhdessäolo, pukeutumatta milloinkaan sanoihin, nämä kaksi, joiden muutamien tuntien kuluttua tuli erota pitkäksi aikaa, luultavasti ainaiseksi — he istuivat nyt toistensa vieressä puhellen jokapäiväisistä asioista, uskaltamatta lausua sanaakaan, joka tuli sydämestä.

Steariinikynttiläin loiste kellastui ja vaaleni, leveä akkuna, joka paksuine alaslaskettuine kaihtimineen oli näyttänyt suurelta, mustalta suunnikkaalta, tuli äkisti sinisenpunertavan väriseksi, ja ulkoa kuului kukon laulu, varpusten tirskutus ja lehmien ammunta, — kaikki tuttuja aamun enteitä maalla.

Kylmä, ahdistava epätoivo valtasi Veeran. Ensikerran oli lähenevä eroaminen hänen edessään koko jäätävässä, toivottomassa todellisuudessaan. Tähän asti oli hänen ja lopun välillä vielä ollut tämän viimeisen kohtauksen odotettu onni, epämääräinen toivo onnellisuudesta, joka vielä suotaisiin hänelle, — mutta nyt ei enää ollut mitään jälellä. Kaikki oli lopussa!

Vasiltseff nousi sohvalta, veti kaihtimen ylös ja avasi akkunan. Ihanan kauniin kevätaamun ensimäiset säteet täyttivät huoneen. Auringon valo, kukkain tuoksu, lintujen laulu — kaikki tulvehti sisään samalla kertaa, voitokkaana, säälimätönnä.

Nopealla liikkeellä laski Vasiltseff kaihtimen jälleen alas. Hän heittäytyi sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi suonenvedon tapaiseen itkuun. Koko hänen pitkä, voimakas vartalonsa vapisi nyyhkytyksestä. Yhdellä askeleella oli Veera hänen luonaan. Hän heittäytyi lattialle Vasiltseffin jalkoihin, takertui häneen kiinni koko olemuksellaan ja peitti hänet suudelmilla.

"Minun elämäni, minun iloni! Älä matkusta yksin! Rakastettu, ota minut mukaasi!"

Vasiltseff otti hänet käsivarsilleen. Nyt hän ei enää tahtonut häntä tyynnyttää; hän vastasi hänen hehkuviin hyväilyihinsä, hän painoi Veeran yhä kovemmin ja kovemmin itseensä, ja heidän huulensa kohtasivat toisensa ensikerran pitkässä, intohimoisessa suudelmassa.

Mutta pian saattoi Vasiltseff jälleen hillitä itsensä. Hän työnsi Veeran kiivaasti, melkein raa'asti itsestään. Veera jäi makaamaan tyhjän sohvan eteen itkien katkerasti, hillittömästi.

Kun Vasiltseff jälleen tuli hänen tykönsä, olivat tämän kasvot kalpeat ja sisäänpainuneet, kuin pitkällisen, vaikean sairauden jälkeen.

"Veera, rakkaani, anna minulle anteeksi! Minä olen saattanut sinulle paljon surua, lapsi raukka! Kuinka voisin minä ottaa sinut mukaani? Enhän minä voi kytkeä sinun nuorta, tervettä olemustasi itseeni, joka jo lähestyn loppuani? Ja vaikka minä tahtoisinkin, niin voisinko sen tehdä? Sinun vanhempasi pidättäisivät sinut väkisin!"

Hänen äänensä kuului synkkänä ja murtuneena. Veera ei enää itkenyt, hän tiesi nyt, että kaikki oli todellakin peruuttamattomasti mennyttä.

Päivä oli nyt täydellisesti valjennut. Pian kuului ovella naputusta. Santarmi tuli sisään sanomaan, että tunnin perästä lähdettäisiin.

Vasiltseff koetti kehoitella Veeraa palaamaan kotiinsa. Mutta hän kielsi, hän tahtoi jäädä hänen luokseen viimeiseen asti. Kummallinen tylsyys, tunne kaiken toteutumattomuudesta, oli uudelleen saanut hänet valtoihinsa. Vasiltseffkin puhui ja liikkui kuin unessa.

Hänen taloutensa kaikki jäsenet, vanha keittäjätär, staarosti, useita hänen talonpoikaisystäviään tulivat nyt toinen toisensa jälkeen ottamaan häneltä jäähyväisiä. Huoneeseen tullessaan tekivät he venäläisen tavan mukaan ristin merkin pyhimyskuvien edessä, jonka jälkeen he menivät Vasiltseffin luokse ja suutelivat häntä kolme kertaa vakavasti ja juhlallisesti, kuin olisivat he suorittaneet jonkun uskonnollisen toimituksen. Muutamia talonpoikaisnaisia seisoi portin edustalla pienokaiset käsivarsillaan ja ilmaisivat surunsa äänekkäällä nyyhkytyksellä, joka oli melkein ulvonnan kaltaista.

Veera tuijotti kuivin silmin kaikkiin näihin ihmisiin, jotka tulivat ja menivät, puhuivat, huokailivat ja itkivät; ne olivat hänen silmissään suuria nukkeja, jotka esittivät hänelle jotakin eriskummallista, monimutkaista näytelmää.

Santarmiupseeri istui viereisessä huoneessa syömässä aamiaistaan hyvällä ruokahalulla ja kostutellen sitä tiheillä viinaryypyillä... "Teidänkin tulisi vahvistaa itseänne hiukkasen matkan varalle, pikku isä, Stepan Michailovitsch", sanoi hän hyväntahtoisella ilostuttavalla äänellä.

Raollaan olevasta ovesta kurkisteli hän salaa uteliaasti Veeraa, puhumatta hänelle mitään, kun hän luultavasti arvasi, ettei tämä ollut mikään yksinkertainen kamarineitsyt, vaan "barischnja".

Matkavaunut, kolme hevosta edessä, seisahtuivat portaiden eteen. Upseeri istahti niihin Vasiltseffin viereen, toinen santarmeista sijoittui ajajan istuimelle ajajan viereen, toinen jäi taloon. "Jumalan nimeen, aja!" Hevoset lähtivät juoksemaan ja matkavaunut kiitivät pois, täristen ja heiluen likomärällä tiellä. Pian katosivat ne koivumetsikön taakse tien polvekkeeseen. Kulkusten kilinä kuului vielä — heikommin ja heikommin joka silmänräpäys. Vihdoin se haipui kokonaan. Ei kuulunut enää mitään paitsi nuo maalaisaamun tavalliset, soinnukkaat äänet.

Pää kumarassa, ympärilleen katselematta, asteli Veera hitaasti kotiansa kohti. Tuomen kukkaset siroittelivat häneen valkeita lehtiään, suuret tuoksuvat kastepisarat putoilivat oksista hänen vaatteilleen. Jänön poikanen hyppäsi näkyviin avonaiselle kummulle, asettui takajaloilleen ja rummutteli etukäpälillään äitiä kutsuen, mutta nähtyään ihmisolennon se luimisti korvat selkäänsä ja vilisti kuin nuoli metsään. Taivas kimalteli, kuin olisi aurinko sulanut tuolla ylhäällä sinisessä autereessa ja levinnyt koko taivaan kuvun ylitse. Korkealla ilmassa näkyi pieni, musta, leijaileva piste, joka täytti ilman mahtavalla, riemuitsevalla lemmenlauluillaan.

8.

Hitaasti ja hiljaa kuluu aika. Päivä seuraa toistansa yksitoikkoisesti, raskaasti, jokainen täynnä samaa lyijynharmaata, kuluttavaa kaipausta.

Alussa, aivan ensimäisinä aikoina Vasiltseffin poislähdön jälkeen, oli Veeran koko elimistö niin puutunut tuosta rajusta iskusta, ettei hän voinut edes tuntea mitään ankaraa tuskaa; jokainen elämän ja mielenliikutuksen kyky oli kuin sammunut hänessä. Vallitsevana tunteena oli syvä, ylivoimainen väsymys. Kaiket päivät vietti hän kuin horroksissa, kykenemättä pienimpäänkään ajatuksen ponnistukseen. Sattui, että hän nukahti äkisti jonkun keskustelun kestäessä.

Ainoastaan silloin tällöin heräsi hän tästä henkisestä kivettymisestä saadessaan niin sanoen luonnollisen muistutuksen niistä viimeisistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt Vasiltseffin seurassa. Tämä lempeä, hyväilevä ääni kaikui äkisti hänen korvissaan, hän luuli jälleen tuntevansa hänen lämpimän suudelmansa huulillaan — ja intohimoinen värähdys kulki koko hänen ruumiinsa läpi. Luonnollisesti sai hän jokaisessa sellaisessa silmänräpäyksessä hetkellisen levon, järkähtämättömän varmuuden: "Se ei _voi_ loppua tällä tavalla — me näemme toisemme jälleen!" Aika kului, ja mikäli hänen ruumiilliset voimansa palasivat, sikäli hänen kärsimiskykynsä terästyi. Ryhtymällä tavallisiin toimiinsa tuli hänelle myös tarve tavata Vasiltseffia — jota tarvetta oli elätellyt kolmivuotinen, jokapäiväinen tottumus — yhä vahvemmaksi ja vahvemmaksi. Jokainen pikkuasia muistutti säälimättömästi hänestä; ja kaikkeen mikä häntä ympäröi, oli hän niin sanoen painanut leimansa, ja mitä ikänänsä hän teki, mihin ikänänsä ryhtyi, sattui hänen eteensä ehdottomasti jotakin, joka herätti elävästi muiston menneistä, onnellisista hetkistä, jostakin hyvin vähäpätöisestä tapauksesta, johon hän sen sattuessa oli tuskin kiinnittänyt huomiota, mutta jonka muistelu nyt sai aikaan ylivoimaisen itkupuuskan.

Pahinta oli herätä aamusilla. Hän uneksi nyt niin eriskummallisen elävästi ja selvästi, hän näki Vasiltseffin niin todellisena, niin elävänä edessään, että koko hänen olemuksensa vapisi tuntiessaan hänen läsnäoloaan. Ja sitä paitsi kävi kaikki niin todennäköisesti, unelmaa seurasi sellainen joukko pieniä todellisuuden mukaisia erikoisseikkoja, että hän välistä sanoi iloisesti itselleen unessa: "Ei, tämä ei ole enää mitään unta — tämä on totuutta." Ja sitten äkisti samassa silmänräpäyksessä, kun hän tätä ajatteli, oli kuin peite olisi temmattu pois, kuvat kalpenivat, liukuivat pois, katosivat, ankara puistatus väristytti koko hänen olemustaan ja — kaikki oli ohitse. Jälleen makasi hän siinä hereillään vuoteellaan, jälleen valtasi hänet tuskallinen tietoisuus yksinäisyydestään, ja jälleen vääntelihe hän nyyhkyttäen toivottomassa, avuttomassa tuskassaan.

Ja joka päivä tuli hänen ikävänsä sietämättömämmäksi. Jo ennenkin oli hän elänyt erillään omaisistaan, ja nyt oli hänelle sisarten seura, heidän pikkumaiset harrastuksensa ja pintapuoliset keskustelunsa suorastaan vastenmielisiä. Kaikki oli hänestä väritöntä, teeskenneltyä ja luonnotonta. Kun hänen täytyi olla yhdessä toisten kanssa, ajatteli hän ainoastaan, kuinka sieltä pääsisi; hänellä oli alati tunne siitä, että hänen täytyi olla yksinään voidakseen ajatella oikein vakavasti. Ja heti yksikseen jätettynä hän alkoikin todella ajatella, se on, uneksia, herkeämättä, intohimoisesti. Mitä mielettömimpiä, mahdottomimpia kuvia vaihtui hänen mielikuvituksessaan; hän oli jo ajatuksissaan elänyt kokonaisen historian, kuinka hän karkasi kotoa ja haki Vasiltseffin käsiinsä — hänen piti luonnollisesti löytää hänet, missä ikänä hän oli, vaikka meren pohjastakin. Unelmistaan sai hän silmänräpäykseksi huojennusta, mutta sitten tuli äkisti jäätävä, selvä ajatus: "minullahan ei ole ropoakaan, ja Vjatkaan on kolmetuhatta virstaa! Ja minnekäpä Venäjällä päästään ilman passia?" Unelmat hajosivat heti jättäen jälkeensä ainoastaan katkeran kuvotuksen.

Mitään toivoa, jolla olisi ollut rahtunenkaan perustetta, ei ollut. Ei siis ollut muuta jälellä kuin sokea usko ihmeen tapahtumisesta. Alussa, kun hänen tuskansa oli liiaksi ylivoimainen, oli kuin olisi hänen ruumiillinen olemuksensa noussut sitä vastaan: "tämmöinen kärsiminen on mahdotonta! Tästä täytyy tulla loppu!" Mutta siitä ei tullut mitään loppua. Kärsiminen tuli hänen säännölliseksi, jokapäiväiseksi tilakseen. Jokaisen uuden epätoivon puuskan tullessa paheni hetken tuska vielä enemmän eilispäivän muistosta ja siitä tiedosta, että huomenna oli oleva yhtäläistä.

Mutta aivan odottamatta valkeni se pimeä, toivoton tuska, johon Veera alkoi yhä syvemmälle vajota. Tuli äkisti valon säde — hän sai kirjeen Vasiltseff'iltä. Tämä ei voinut kirjoittaa hänelle tavallisen postin välityksellä — kirjeet olisivat ottaneet takavarikkoon joko virastot taikka Veeran vanhemmat. Mutta hänen oli onnistunut päästä Veeran yhteyteen erään tutun kauppiaan kautta heidän piirikaupungissaan, jolla oli liikeasioita Vjatkassa.

Kirje oli lyhyt, hillitty ja vailla kaikkia hellempiä mielen purkauksia — se oli selvästi kirjoitettu siinä mielessä, että se saattoi joutua vieraisiin käsiin. Mutta pisinkään, intohimoisinkaan epistola ei olisi voinut herättää hänessä suurempaa iloa kuin nämä harvat lyhyet rivit. Veera luuli tulevansa hupsuksi onnesta! Kuten aina, kun on kärsinyt kauvan ja äkillinen valkeneminen tapahtuu, valtasi Veeran niin ylenmääräinen riemu, että hän luuli kaiken nyt olevan ohitse, vieläpä tuntui hänestä hänen entinen epätoivojakin liioitetulta. Pääasia oli saada tietoa hänestä. Tuskallisinta oli ollut tunne, että hän yhtäkkiä oli jäljettömiin kadonnut, kuin olisi hän vaipunut läpi maan, niin että kaikki yhteys hänen kanssaan oli katkaistu. Kun nyt ilmeni mahdollisuus kirjeenvaihtoon, tuli hänen lähtönsä tavalliseksi matkaksi, ja ero hänestä ohimeneväksi haitaksi, mutta ei enää samaksi musertavaksi, toivottomaksi onnettomuudeksi kuin ennen. Vaikka Veera ensimäisen puolentunnin jälkeen ei ainoastaan ollut osaamatta kirjettä ulkoa, vaan se oli suorastaan syöpynyt semmoisenaan hänen aivoihinsa, luki hän sitä kuitenkin lakkaamatta uudestaan ja uudestaan joka ikinen päivä. Luonnollisesti vastasi hän heti pitkällä, intohimoisella epistolalla. Seuraavan viikon eli hän yksinomaan siitä ilosta, että oli saanut tämän ensimäisen kirjeen, ja sitten keskittyi hänen koko olemuksensa toisen odottamiseen.

Samoin kuin kaikki ne, jotka elävät yksinomaan sisäistä elämää, suunnaten ajatuksensa lakkaamatta yhteen ainoaan esineeseen ja samalla pakosta rajoittuen toimettomaan odotukseen, oli Veera tullut hyvin taikauskoiseksi. Kaikki muuttui hänelle merkeiksi ja enteiksi. Kaikkein vähäpätöisimmissäkin tapahtumissa näki hän milloin hyvän milloin huonon enteen, ja kaikesta mikä häntä ympäröi, etsi hän tietoja tulevaisuudesta.

"Jos Anisja, kun hän tulee sisään, sen sijaan että menisi ensin akkunan luo vetämään kaihtimen ylös, ensin tulee minun vuoteeni viereen ja sanoo hyvää päivää, niin se merkitsee, että kaikki on oikein ja hyvin, ja että minä saan pian kirjeen", saattoi hän esimerkiksi sanoa itselleen aamulla herätessään, ja hän odotti palvelustytön tuloa kuumeenkaltaisella tuskalla, uskaltamatta tehdä yhtäkään liikettä, joka olisi voinut tähän vaikuttaa. Sitten hän oli koko päivän iloinen taikka pahoillaan, aina sitä mukaa, oliko Anisjan tiedoton vastaus ollut suotuisa vaiko ei.

Vaikka Vasiltseff ainoastaan harvoin ja vaikeasti sai tilaisuuden vaihtaa kirjettä Veeran kanssa, onnistui hänen kuitenkin suven ja sitä seuraavan syksyn kuluessa saada hänen käsiinsä kolme kirjettä. Mikäli hän tuli vakuutetuksi, että kirjeet saapuivat onnellisesti määräpaikkaansa, sikäli alkoi hän kirjoittaa yhä vapaammin ja sydämellisemmin. Viimeinen kirje oli eritoten hyvin hellä ja toiveikas. Hän valitti tosin hiukkasen itsepäistä yskää, josta hän ei voinut päästä, ja suurta väsymystä, mutta muutoin näytti hän olevan toivehikkaampi ja avomielisempi tunteisiinsa katsoen kuin ennen koskaan. Hän oikein viehättyi tekemään tulevaisuussuunnitelmiakin — hänellä oli nimittäin toivo saada tuomionsa peruutetuksi. "Muutoin", kirjoitti hän, "kahden ja puolen vuoden perästä olet sinä laillisessa ijässä, rakkahin Veera, sinä voit itse määrätä kohtalostasi, ja kuka tietää? Ehkä sinä tulet silloin maanpakolaisraukan luokse, joka elää ainoastaan sinua muistelemalla. Oi, jospa tietäisit, rakastettu lapseni, kuinka hullunkuristen unelmien valtaan sinun vanha ystäväsi välistä joutuu".

Veera tunsi tuskin itseään ilosta saatuaan tämän kirjeen. Nyt ei hänellä ollut enää epäilyksiä tulevaisuuden suhteen. Kaksi ja puoli vuotta kului pian, ja sitten odotti häntä onni, sillä ei mikään maailmassa ollut silloin estävä häntä yhtymästä siihen mieheen, joka oli tullut toiseksi puoleksi hänen omasta olemuksestaan.

Mutta valitettavasti tätä sydämellistä kirjettä ei seurannut enää toisia. Kauppiaan, joka kirjeenvaihtoa välitti täytyi onnettomuudeksi matkustaa pois pitemmäksi aikaa. Hän tosin lupasi, että hänen poissa ollessaan hänen kirjurinsa toimittaisi Veeralle kirjeet, mutta viikot kuluivat, eikä Vasiltseffiltä tullut mitään tietoa. Onnellisten unelmien huumaamana ei Veeraa ensin aluksi kovin paljon huolestuttanut hänen vaitiolonsa, vaan koetti hän selittää sen johtuvan aivan luonnollisista syistä. Kuitenkin ajan yhä kuluessa kasvoi hänen rauhattomuutensa muodostuen lopuksi piintyneeksi päähänpistoksi. Kaikki hänen ajatuksensa, kaikki hänen pyrkimyksensä olivat suunnatut yhteen ainoaan asiaan — kirjeen saamiseen häneltä. Hän ajatteli päivällä sitä jokainen tunti, yöllä hän siitä uneksi.

Tämä jännittynyt odotus, joka veti kaikki piiriinsä ja oli tulokseton, tuli välistä niin sietämättömäksi, että koko hänen olentonsa nousi jonkinlaiseen ruumiilliseen vastarintaan tämän tapaista kärsimystä vastustamaan. Välistä valtasi hänet katkeruus Vasiltseffiäkin kohtaan, jota hän syytti tuskastaan ja epätoivostaan. "Ellen minä koskaan olisi tuntenut häntä, olisin minä elänyt rauhassa ja huolettomana kuten sisareni", sanoi hän pelkuruutensa hetkinä. Kerran syntyi hänessä sellainen ristiriitaisten, tuskallisten tunteitten myrsky, että hän jonkillaisen raivostuksen valtaamana repi hänen viimeisen kirjeensä pieniksi palaisiksi. Mutta hän oli tuskin tehnyt tämän pyhyyden häväistyksen, ennenkuin ankara katumus tuli vihan sijaan. Hän tunsi inhoa itseään kohtaan ja työskenteli useita tuntia kootakseen revityt palaset, sovitellakseen niitä yhteen ja liimaillakseen niitä puhtaalle paperiarkille.

Oli jälleen kevät, mutta ei vieläkään mitään tietoa. Niin usein kuin ilma salli, meni Veera mäen rinteelle, josta saattoi nähdä Vasiltseffin hyljätyn talon, ja vietti siellä kokonaisia tunteja vanhalla, puoleksi mädänneellä penkillä tuskallisen tiedottomuuden huumaamana.

Eräänä päivänä istui hän siellä kuten tavallisesti, kun hän äkisti näki kyytivaunujen poikkeavan isolta maantieltä Vasiltseffin taloon päin.

"Mitähän tämä tietänee? Mihinkähän ne menevät?" ajatteli hän ja hänen sydämensä alkoi voimakkaasti tykyttää. "Ehkä ne ajavat ohitse ja edelleen seuraavaan kylään? Ei, siellä kolisevat ne vanhan puoleksi mädänneen sillan ylitse, tuolla kääntyvät ne koivukäytävään. Sieltä ei mene tie minnekkään muualle. Voi Jumala, kuka se mahtaa olla?"

Mielenliikutus oli niin raju hänessä, että jalat hänen allaan vapisivat ja että hän tuskin saattoi nousta paikaltaan. Hänen sydäntään pusersi tuskallinen aavistus, ja samalla kertaa kulki hänessä ilon ailahdus... "Vihdoinkin saan jotakin tietää! Mikä hyvänsä on parempi kuin tämä epätietoisuus."

Heittäen nopeasti shaalin olkapäilleen, juoksi hän naapuritaloon, mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät hänen askeleensa, sitä suurempaa ahdistusta tunsi hän sydämessään.

Rikkaruohoja kasvavalla pihalla seisoivat tyhjät vaunut, kyytitalon poika, joka oli jo ennättänyt ottaa lakin päästään ja kuivata hien kasvoiltaan, puuhailee nyt hevosia hoitaen. Suuri kaksoisportti, joka niin kauvan on ollut suljettuna, on selkoseljällään auki. Veera astuu etehiseen, saliin — ei näy ketään — siellä on kostea ja ummehtunut ilma; puoleksi suljetuista akkunaluukuista pääsee hämärä valo sisään. Huonekalut, pöytä, tuolit, sohva — kaikki on vielä samalla paikalla kuin hänen matkapäivänään. Tuon hirmuisen aamun muisto valtaa hänet äkisti uudistuneella voimalla.

Vasiltseffin työhuoneesta kuuluu ääniä. Veera menee sinne. Vanha talon renki yrittää avata akkunan luukkua, jonka säpit ovat ruostuneet eivätkä tahdo kulkea. Entinen keittäjätärkin seisoo siinä suuri avainnippu kädessään ja pyyhkielee silmiään esiliinaansa. Puoli hämärässä saattaa Veera töin tuskin erottaa vielä kolme olentoa kirjoituspöydän luona. Toisen tuntee hän vihdoin ispravnikiksi, toiset kaksi — matkapukuinen herra ja nainen — ovat hänelle aivan outoja.

Kun akkunaluukut vihdoinkin on saatu auki, tuntee ispravnik puolestaan hänet ja astuu esille.

"Kas tässä, sallikaa minun esitellä herrasväki Golubin, pari sukulaista Stepan Michailovitsch raukallemme. Tässä eräänä päivänä saivat he virallisen tiedon, että heidän serkkunsa oli kuollut Vjatkassa keuhkotautiin. Eilen saapuivat he kaupunkiin ja kääntyivät minun puoleeni saadakseen omaisuutensa haltuunsa. Lain mukaan joutuu perintötila heille —"

Yhden kerran osoitti luonto sääliä Veeraa kohtaan. Hän kadotti tajuntansa kuullessaan tämän surullisen uutisen ja sairastui heti sen jälkeen ankaraan aivokuumeeseen. Useita viikkoja makasi hän vuoteessa ja houraili alituiseen. Mutta sitten asettui kuume ja alkoi toipuminen. Veera palasi vähitellen elämään, voimistui hitaasti päivä päivältä. Kuten usein on laita nuorten, voimakasten luonteiden avaran taudin jälkeen, tunsi hän sanomatonta ruumiillista hyvinvointia, fyysillistä nautintoa tuntiessaan tasapainon palaavan kaikkiin elimistönsä osiin. Toipuvilla ominaisella itsesäilytysvaistolla poisti hän kaikki surulliset ajatukset mielestään ja kokosi kaikki sielunkykynsä pieniin jokapäiväisiin vaihteluihin potilaselämässään, jotka hänen silmissään muodostuivat suunnattoman suuriksi ja tarjosivat tilaisuuksia lapsellisen ilon taikka kärsimättömyyden ilmaisuihin. Kun hän vihdoin oli tullut kokonaan terveeksi, näyttivät tapahtumat hänestä olevan jo kaukana menneisyydessä ja ikään kuin mustan hunnun peittäminä.

Hänen vanhempansa ilmoittivat hänelle eräänä päivänä, että Vasiltseff ennen kuolemaansa oli tehnyt testamentin, jossa hän oli määrännyt hänelle koko sen osan omaisuuttaan, jota hän vapaasti saattoi käyttää — pienen, noin kahdenkymmenen tuhannen ruplan pääoman. Kiitollisuuden osoitteeksi tästä anteliaisuudesta katsoivat he myöskin asiakseen jättää Veeralle erään kirjelapun, jonka Vasiltseff oli kirjoittanut kuolinvuoteellaan.

"Sinä olet ollut minulle enemmän kuin tytär ja enemmän kuin rakas, Veera", sanoi hän siinä; "sinä olet ollut minun osani kuolemattomuudesta. Minä kuolen saamatta mitään aikaan maanpäällä. Minun elämäni on ollut ainoastaan hyödytöntä, toimetonta unelmaa, minä olen ollut kuin maan ruoho, josta psalmista sanoo — kerran niitettynä ei löydy enää yhtäkään jälkeä sen olemassa olosta. Mutta minä tunnen, minä tiedän, että sinä, rakastettu Veerani, olet kutsuttu johonkin suureen ja ihanaan. Mitä olen uneksinut, sen olet sinä täyttävä. Ja minä olen sinussa syntyvä uudestaan, ja se ijäisyysajatus, jonka minä olen tuntenut leijailevan koko elämäni ylitse, mutta jota minun ei koskaan ole onnistunut tavoittaa ja lausua julki, se on saapa muodon ja olemuksen sinun kauttasi!"

Veera tunsi joutuvansa salaperäisen liikutuksen valtaan lukiessaan näitä sanoja, jotka oli kirjoittanut nyt kuoleman jäykistämä käsi. Oli kuin olisi hän kuullut äänen haudan toiselta puolelta. Hän ei enää tuntenut samaa ankaraa itsekästä tuskaa kuin ennen, vaan hänestä tuntui, kuin näkymätön varjo olisi levinnyt koko hänen elämänsä ylitse ja ainaiseksi poistanut siitä kaiken pintapuolisuuden ja jokapäiväisyyden sekä kiinnittänyt hänen otsaansa salaperäisen merkin, jommoista ne kantavat, jotka on kutsuttu täyttämään jotakin elämäntehtävää.

Pian tuli kuitenkin toisenlaatuisia huolia ja velvollisuuksia, jotka eroittivat Veeran hänen persoonallisista suruistaan pakoittaen hänen kiinnittämään huomionsa toisiin.

Hänen vanhimman sisarensa oli vihdoinkin onnistunut päästä naimisiin erään upseerin kanssa, jonka rykmentti jonkun aikaa oli ollut majoitettuna heidän piirikaupungissaan, mutta pian sen jälkeen lähetettiin kokonaan toiseen osaan Venäjää. Toinen järjestyksessä, joka oli ikävystynyt vanhempainsa luona vietettävään elämään, seurasi sisartaan siinä salaisessa toivossa, että hänkin löytäisi jonkun sulhasen langon toverien joukosta.

Vorontzoffin talo tuli yhä synkemmäksi ja surullisemmaksi. Veeran äiti oli antautunut liiallisen ja ahdasmielisen uskonnollisuuden valtaan. Hän ympäröi itsensä nunnilla, pyhiinvaeltajilla ja "pyhillä miehillä", joita niin suurin joukoin löytyy Venäjällä, ja hartausharjoitukset ja pitkät, sisällyksettömät keskustelut puolihupsujen vanhojen uskonnollisten haaveksijattarien kanssa täyttivät niin tarkoin koko hänen elämänsä, ettei hän enää välittänyt omaisistaan vähääkään.