Part 5

Vasiltseff säpsähtää ikään kuin hänen sanojensa herättämättä. "Vai niin" sanoo hän, "no niin, on vallan luonnollista, että minua nyt tuomitaan ankarasti. Mutta minä en ole pahoillani saadessani näin vähitellen yleisen mielipiteen kääntymään näiden talonpoika raukkojen hyväksi. Minä olen kertova teille tämän kaikki seikkaperäisesti, Veera — mutta sitten. Nyt en minä voi!"

Jälleen alkaa muutamien silmänräpäyksien äänettömyys. Lampusta, joka on kaukana huoneen toisessa päässä ja varjostimella verhottu, lankeaa kapea valojuova Veeraan valaisten ainoastaan vähäisen osan hänen kasvojaan ja jättäen muun varjoon. Jokaisella liikkeellä, jonka hän tekee, näyttää hänen ulkomuotonsa muuttuvan.

Vieläkin muutamien minuuttien äänettömyys, ainoastaan hyttyset surisevat ja paimen yhä puhaltelee huiluunsa.

Raitis illan viileys tunkeutuu huoneeseen ja täyttää sen mehevän vihreyden ja kukkivan tuomen tuoksulla.

"Veera, muistatteko erästä keskusteluamme kolme vuotta sitten? Minä olin silloin aivan varma itsestäni, ettei koskaan mitään sellaista tapahtuisi — mutta nyt — sanokaa minulle, Veera, olenko teidän mielestänne kovin, auttamattoman vanha?"

Viimeiset sanat tulivat esille tuskin kuultavana, vapisevana kuiskauksena. Veera tahtoi vastata jotakin, mutta kieli kieltäytyi palveluksestaan.

Jollakin selittämättömällä tavalla joutui Vasiltseffin käsi Veeran käden päälle. Tämä kosketus saa hengityksen hänen rinnassaan tukkeutumaan, huulet eivät enää löydä mitään sanoja eikä kumpikaan uskalla itseään liikuttaa.

"Stephan Michailovitsch! Veera! Oletteko siellä?" kuuluu Liisan heläjävä ääni ulkona käytävässä.

Vasiltseff hypähtää kiivaasti pystyyn.

"Huomenna, Veera!" kuiskaa hän, astuu matalasta akkunasta ulos puutarhaan ja häviää pimeyteen.

* * * * *

Tuoksuava, aisteja kiihottava kevät yö on tullut salaperäisine lumouksineen, tunnelmarikkaine huumauksineen. Tulet kylässä on sammutettu. Kaikki äänet haipuvat vähitellen. Paimenen huilu on vaijennut jo kauvan sitten; sammakot ovat hiljaa, hyttysetkin ovat nukkuneet. Ainoastaan silloin tällöin kuuluu äkisti jokin kummallinen kahina pensaissa, lammikon vesi leiskahtaa, taikka tuulen nuuska tuo mukanaan kaukaisesta kylästä valittavan ulvonnan joltakin kahlekoiralta, joka kituu yksinäisyydessään tänä ihanana, tunnelmarikkaana yönä.

Veera ei nuku. Hänestä on liian helteistä tässä suuressa, viileässä makuuhuoneessa, joka nyt on yksin hänen hallussaan, erillään sisarista. Hän nousee ylös vuoteeltaan, avaa akkunan ja painaa polttavan poskensa kylmää lasiruutua vasten. Mutta hän ei saa siitä viileyttä; hänen kasvonsa hehkuu kuten ennenkin, ja hän tuntee tuntemistaan samaa ahdistusta sydämessään, yhä värisyttää hänen koko olemustaan sama epäselvä onnellisuuden tunne.

Kuinka hiljaa onkaan kaikki! Viidakko näyttää niin suurelta ja tiheältä; koivut seisovat tuolla niin täyteläinä ja tummina, kuin olisivat ne tunkeutuneet yhteen kuiskaillakseen jostakin onnellisesta salaisuudesta. Yön äänettömyydessä kajahtelee äkisti hiljainen kilinä, — siellä kulkee postimiehistö ohitse isolla maantiellä. Ilma on niin puhdas ja läpikuultava, että kulkusten kilinä kuuluu jo kaukaa, viiden virstan päästä, aluksi heikosti, melkein epäselvästi; silmänräpäykseksi lakkaa se kokonaan — miehistö ajaa luultavasti jonkun kummun taakse, — mutta pian kuuluu se jälleen kirkkaana ja selvänä, yhä lähempänä, yhä iloisempana; on näkevinään miehistön kiitävän eteenpäin täyttä vauhtia; nyt erottaa jo piiskan läimäyksetkin, kyytitalonpojan äänen ja hevoskavioiden poljennan. Sitten etenevät äänet jälleen. Kummallista! Tuntuu kuin ne yhtäkkiä, vallan kokonaan vaikenisivat. Ajajat ovat ehkä seisahtuneet johonkin läheisyyteen.

Niin, onpa todellakin kummallista, kuinka postikulkusten kilinä yön aikaan saattaa liikuttaa jonkun mieltä! Tietäähän, ettei odoteta ketään kaivattua matkustajaa. Luultavasti siellä on ainoastaan rauhantuomari, joka on saapunut kylään, taikka stanovoj, joka aikoo toimittaa jonkin tutkimuksen. Mutta joka tapauksessa, heti kun kuulee tämän keveän, hopeankirkkaan kulkuskilinän suurella maantiellä, alkaa sydän tykyttää nopeammin. Ja ajatus kiitää vastustamattomasti kauvas etäisyyteen, näkymättömiin, vieraisiin maihin.

"Oi Jumala, kuinka elämä on suloinen!" Tahtomattaan, koneellisella liikkeellä panee Veera kätensä yhteen kuin rukoillakseen. Vasiltseff sanoo itseään materialistiksi, ja Veerakin on tutustunut kaikkiin uudempiin oppisuuntiin ja pitää täytenä totena, ettei hänkään enää usko ollenkaan Jumalaan. Mutta siitä huolimatta on hänen sielunsa tällä silmänräpäyksellä täpösten täysi, intohimoista, rajatonta kiitollisuutta sitä kohtaan, joka on hänelle kaiken tämän onnen antanut, ja vanhasta, lapsellisesta, katoamattomasta tavasta kääntyy hän palavassa rukouksessa Jumalan puoleen, jonka olemassaoloa hän ei tunnusta.

"Oi Jumala! Minä tiedän, että maailmassa löytyy paljon surua, paljon vääryyttä ja paljon hätää! Minä tahdon palvella lähimmäisiäni, minä olen valmis antamaan henkeni heidän edestään! Mutta vasta tuonnempana, tuonnempana, oi Jumala! Nyt minä kaipaan sanomattomasti onnea."

Silmänräpäykseksi saa Veera unohdusta levottomassa uinahduksessa. "Huomenna" välähtää kuin kirkas salama hänen tajunnassaan, ja jälleen tuntee hän samaa suloisesti väsyttävää levottomuutta, samaa polttavaa onnellisuuden kuumetta.

Aamun ruskotus syttyy jo taivaalle. Kukko on kiekunut jo toisen kerran; varpuset tiukuttavat toimeliaasti akkunan alapuolella, mutta hän ei vaan voi nukkua, vaan on yhä pitkänään vuoteellaan posket polttavan kuumina ja kädet jääkylminä. Vasta auringon noustua vaipuu hän vihdoin syvään, lyijynraskaaseen uneen.

Hän nukkui hyvin pitkään. Oli myöhään, jo lähellä puolta päivää, kun hänet valtasi uudelleen selittämätön tietoisuus jostakin ihmeellisestä onnesta, joka oli tapahtunut edellisenä iltana.

Veera nauttii loikoillen ja venytellen itseään vuoteellaan.

"Mutta mitä minä ajattelen? Ja minun pienet koululapseni!" juolahtaa hänen mieleensä. Hän hypähtää ylös ja aikoo pukeutua, mutta kelloon katsahtaessaan näkee hän olevan niin myöhäistä, että oppitunti sittenkin on mennyt hukkaan, ja ettei maksa vaivaa kiirehtiä. Hän laskeutuu uudelleen makuulle ja sulkee silmänsä hymyillen hiljaa vastaiselle onnelleen.

Palvelustyttö tulee huoneeseen varovaisin askelin nähdäkseen, nukkuuko neiti vielä.

"Rakas Anisja, miksi et ole ennemmin minua herättänyt?" huutaa Veera iloisesti hänelle.

"Minä olen ollut täällä jo viisi kertaa, neiti; mutta te nukuitte niin makeasti, että synti oli teitä häiritä."

"Miksikä hän näyttää niin kummalliselta tänään?" ajatteli Veera.

"Tiedättekö neiti, täällä on tapahtunut jotain kauheata!" huudahtaa Anisja äkisti tuolla erikoisella liikutetulla ja kuitenkin ikäänkuin tyytyväisellä äänellä, jolla palvelijat aina ilmoittavat tärkeitä uutisia, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä.

"Mitä se on?" huutaa Veera ja hypähtää ylös vuoteeltaan. Hän ei vielä tiedä, mitä asia koskee, mutta hänen sydämensä aavistaa pahaa.

"Poliisi on viime yönä tullut herra Vasiltseffin luokse", ilmoittaa Anisja.

7.

Kulovalkean tavoin levisi koko talossa tuo hirmuinen uutinen: Yöllä olivat kyytivaunut seisahtuneet Vasiltseffin portin edustalle ja niissä santarmiöversti sekä kaksi alempiarvoista suojelusenkeliä. Översti näytti Vasiltseffille suurta leimattua paperia, joka oli varustettu keisarillisella sinetillä ja sisälsi, että aatelismies Stepan Michailovitsch Vasiltseff oli yleiselle turvallisuudelle sangen vaarallinen henkilö, ja että kuvernööri senvuoksi, hänelle ylempää annetun vallan nojalla, ehdotti sanotulle Vasiltseffille, että hän vaihtaisi nykyisen oleskelupaikkansa kauniiseen vaikkakin hiukan kaukaiseen Vjatkan kaupunkiin. [Vjatka sijaitsee europpalaisessa Venäjässä, mutta itse Siperian rajalla. "Hallinnollista tietä" s.o. ilman tuomiota ja tutkintoa, ei venäläistä aatelismiestä voida karkoittaa Siperiaan, vaan täytyy hänelle osoittaa oleskelupaikka Europan Venäjällä, ja kun semmoisessa tapauksessa tahdotaan oikein päästä jostakusta, niin lähetetään hän Vjatkaan.] Kolme vuorokautta oli hänellä aikaa maallisten asioittensa järjestämiseen, mutta tämän ajan kuluttua oli suojelusenkelien määrä johdattaa hänet parempaan maahan.

Voidaan kuvitella, minkä vaikutuksen tämä tieto teki Vorontzoffin perheessä. Se joka pelästyi enin kaikista, oli kreivi itse. Hän kuului niihin, Venäjällä ei aivan harvinaisiin, ihmisiin, jotka suljettujen ovien takana voivat kopeilla, näytellä vapaamielisiä ja arvostella hallitusta, mutta niin pian kuin saavat nähdä vaaleansinisen santarmiunivormun pistäytyvän esiin näköpiiristä, ryömivät kuoreensa ja tulevat jälleen tsaarin nöyrimmiksi ja uskollisimmiksi alamaisiksi.

Esillä olevassa tilaisuudessa liittyi hänen synnynnäiseen pelkuruuteensa vielä lisäksi hyvin ansaittuja omantunnon soimauksia, — kuinka oli hän voinut sallia sellaista lähentymistä tyttärensä ja vapaa-ajattelijan välillä. Aina tähän silmänräpäykseen saakka ei Veeran isä ollut pienimmälläkään tavalla estänyt luottamusta yhä edelleen kasvamasta nuorimman tyttärensä ja Vasiltseffin välillä. Olihan Veera heidän tuttavuutensa alkaessa ollut ainoastaan lapsi ja käyttänyt esteettömästi ikänsä tuottamaa vapautta. Kun hän sittemmin oli kasvanut ja varttunut nuoreksi tytöksi, pysyi hänen seurustelunsa naapurin kanssa yhtä luonnollisena, yksinkertaisena ja yhtä puutteellisesti valvottuna kuin ennenkin, eikä kukaan perheestä nähnyt siinä mitään säädyttömyyttä. On kuitenkin luultavaa, että jos Vasiltseff olisi ollut asemaa ja omaisuutta puuttuva henkilö, olisi Veeran isä sangen pian päässyt selville siitä, ettei ollut varsin sopivaa nuorelle kahdeksantoista vuotiaalle viettää suurin osa päivästä kahden kesken herran kanssa, joka ei vielä läheskään ollut ennättänyt ukon ikään eikä näyttänyt paljon mitään piittaavan perheen muista jäsenistä. Mutta vaikka joutuneena epäsuosioon ja karkotetuksikin oli Vasiltseff joka tapauksessa aatelismies, tilanomistaja ja jotenkin varakas mies, eikä Veeran isä voinut olla ajattelematta, että hän, loppujen lopuksi, olisi sittenkin hyvä avioehdokas Veeran asemassa olevalle nuorelle tytölle. Maalla tunnetaan perin pohjin naapurien yksityinen elämä, ja niinpä oli siitäkin tultu täyteen varmuuteen, että Vasiltseff oli täydellisesti vapaa; kaikki tiesivät, että hän oli omituinen, että hän eli kuin munkki eikä pitänyt vireillä mitään luvattomia yhteyksiä toisten naisten kanssa. Kaikesta tästä yhteensä oli ollut seurauksena, että Veeran vanhemmat olivat tähän asti jättäneet tyttärelleen täyden vapauden seurustella ystävänsä Vasiltseffin kanssa parhaan tahtonsa mukaan, sanoen, että pahin, mikä saattoi tapahtua, oli naiminen, — ja pahempaankin voidaan joutua. Mutta nyt! Vasiltseff, joka vielä eilen oli ollut kunnioitettu, varakas tilanomistaja, hyvä naimatarjokas, oli tänä päivänä yhdessä käden käänteessä muuttunut kodittomaksi kerjäläiseksi, henkilöksi, jota oli vaarallista tunteakin. Mistään avioliitosta hänen ja Veeran välillä ei luonnollisesti enää voinut olla kysymystäkään, ja tytön maine ja kunnia oli saanut kolauksen ainaiseksi.

Kuten aina ikävyyksiin jouduttuaan kiiruhti kreivi nytkin tukahuttamaan oman syyllisyytensä tunnetta siten, että puski vihansa toisiin.

"Jahah, siinä nyt näet, pikku äiti! Olisi ollut parempi, jos sinä olisit vähemmän hemmotellut hermojasi ja sen sijaan pitänyt parempaa vaaria tyttäristäsi!" nuhteli hän vaimoaan.

Kreivitär tajusi itsekin selvästi, mihin häpeään heidän perheensä tämän tapauksen kautta oli joutunut, ja hän tunsi jo ennakolta esimakua niistä näköjään viattomista kysymyksistä ja valitteluista, joilla kaikki kuvernementin naiset tulisivat häntä piirittämään, kun hänen ensi kerran oli pakko lähteä kaupunkiin.

Koko talon, palvelusväenkin, oli vallannut tuo omituinen, aiheeton kauhu, jonka sininen univormu aina synnyttää Venäjällä. Kaikki odottivat, että onnettomuus milloin tahansa suistuisi heidän päälleen.

"Poliisi, poliisi tulee tänne!" kirkui äkisti palvelustyttö Fenja hyökäten sisään, sillä hän oli kuullut kyytikulkuset isolla maantiellä. Tämän kamalan tiedon kuultuaan joutuivat kaikki kuin suunniltaan peljästyksestä. Kreivitär juoksi makuukamariin ja heittäytyi vuoteelle, muka varmimpaan turvapaikkaan. Kreivi juoksi pitkin harppauksin Veeran huoneeseen ja otti sylinsä täyteen kirjoja ja papereita, sikin sokin, mitä käteen tuli, sekä heitti ne korkeimman omakätisesti takkauuniin, jota onnettomuudeksi juuri lämmitettiin. Kaikki palvelusväki pakeni myös oikealle ja vasemmalle.

Kuitenkin tuli pian näkyviin, että hälytys oli ollut väärä. Siellä oli kulkenut vain joku tullivirkamies ohitse, mutta kauvan viipyi, ennen kuin he voivat toipua kestetystä kauhusta.

Mitä Veeraan tulee, niin oli häntä kohdannut isku niin odottamaton ja musertava, että hän tunsi aluksi ikään kuin halpausta voimatta yhdellä kertaa käsittää onnettomuutensa koko laajuutta. Että he veisivät Vasiltseffin häneltä pois ainaiseksi — tämä ajatus oli niin kauhistavan käsittämätön, ettei hän voinut sitä saada oikein tajuntaansa. Mitä oli hänestä tuleva Vasiltseffin matkustettua pois, sitä ei hän uskaltanut ajatella. Tämä "jälestäpäin" oli hänestä kuin musta, pohjaton kuilu, johon hän ei voinut katsahtaa pyörtymättä. Tällä silmänräpäyksellä oli hänen suurin levottomuutensa, hänen tuskallisin pelkonsa ainoastaan siinä, että Vasiltseff matkustaisi sanomatta hänelle jäähyväisiä. Kunhan hän saisi nähdä hänet vielä kerran, vaikkapa vain tunniksi, minuutiksi — käyköön sitten kuinka hyvänsä! Välistä tuntui hänestä siltäkin, kuin kaikki tulisi hyväksi jälleen, jos hän vain saisi nähdä hänet.

Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa ja halunsa olivat keskittyneet yhteen ainoaan intohimoiseen ikävöimiseen — saada tavata häntä. Mutta eipä ollut helppoa saada yhtymystä aikaan. Vasiltseffia pidettiin luonnollisesti kuin vankia omassa talossaan nämä kolme päivää ankaran valvonnan alaisena. Ja Veera oli samoin herkeämättömän tarkastuksen alaisena; kaikki varoivat, että hän hairahtuisi tekemään jotakin epätoivoista, ja hän pantiin sen vuoksi jonkinlaiseen kotiarestiin. Päivisin eivät äiti ja sisaret eronneet hänestä askeltakaan, ja öisin oli Anisjan määrä pitää häntä silmällä.

Kaksi päivää oli jo kulunut, ja vaikka Veera olisi kuinka ponnistanut aivojaan, ei hänen ollut onnistunut keksiä mitään keinoa hiipiäkseen kotoa pois salaa. Hän ei voinut saada edes mitään tietoja Vasiltseffistä, sillä palvelusväki oli saanut ankaran käskyn, ettei päästäisi sisään kissaakaan naapuritalosta.

Vasiltseffillä oli nyt ainoastaan yksi yö jälellä kotona vietettäväksi; aikaisin seuraavana aamuna piti hänen lähteä matkaan kaukaiseen määräpaikkaansa.

Veeran mieleen ei koskaan juolahtanut mennä isänsä luokse taivuttaakseen häntä rukouksilla ja kyyneleillä muuttamaan päätöksensä ja sallimaan hänen sanoa jäähyväiset vanhalle ystävälleen. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli aina ollut kylmä ja muodollinen, eikä koskaan minkään luottamuksen taikka avomielisyyden elähyttämä. Hän tiesi kokemuksesta, että vaikka isä yleensä huolettomasti jättikin lapsilleen jokseenkin suuren vapauden eikä sekaantunut heidän sisäisen elämänsä yksityiskohtiin, niin osoitti hän toisaalta kovuutta ja myöntymättömyyttä, niin usein kuin heidän toiveensa sattuivat suoraan ristiriitaan hänen omiensa kanssa. Silloin ei saatu kyyneleillä eikä rukouksilla mitään aikaan. Hän piti kaikkia heidän muistutuksiaan ja vastalauseitaan pelkkänä lapsellisuutena kiinnittämättä niihin vähintäkään huomiota.

Muutoin, vaikka vanhemmat todella olisivat myöntäneet hänelle luvan päästä viimeiselle tervehdykselle Vasiltseffin luokse, tiesi hän liiankin hyvin, että se oli tapahtuva ainoastaan niin monilla ehdoilla ja edellytyksillä, että kaikki ilo siitä olisi mennyt hukkaan.

Onneksi löytyi talossa muuan vanha palvelijatar, joka aina oli osoittanut Veeralle suurta uskollisuutta, häneen turvautui nyt Veera suuressa hädässään. Hän heittäytyi polvilleen muijaparan eteen huutaen ottavansa hengen itsestään, ellei hän saisi nähdä ystäväänsä Vasiltseffiä, vaikkapa vaan muutamiksi silmänräpäyksiksikin, ennenkun tämä matkusti. Vanha palvelijatar oli todella hänkin sen päättömän kauhistuksen vallassa, joka oli saanut koko talon haltuunsa, ja jonka vuoksi kaikki yhteys Vasiltseffin kanssa näytti hirmuiselta ja uhkaavalta vaaralta, eikä häntä pitkään aikaan liikuttanutkaan nuoren neitinsä rukoukset ja kyyneleet, mutta lopuksi sai hänen hyvä sydämensä voiton. Eihän hän toki voinut sallia rakkaan lapsiraukan virua tuolla tavoin hänen, köyhän, yksinkertaisen palveliattaren jalkain edessä! Hänen mielensä siis heltyi ja hän lupasi, niin pian kuin yö olisi tullut ja kaikki talossa nukkuisivat, lainata hänelle vaatteensa ja avata keittiöportin hänelle.

Oli pimeä yö, kun Veera palvelijattaren vaatteissa hiipi talosta. Viime päivinä oli ilma tullut jälleen kylmemmäksi, ja vaikka auringon säteet paahtoivat kuumina päivillä, niin oli öillä hiukan hallaa. Pienet vesilammikot pitkin tietä olivat ohuen jääkuoren peittämiä, joka ratisi Veeran jalkain alla. Väristys, puoleksi hermostuneisuudesta, puoleksi kylmästä, puistatti hänen olkapäitään kuluneen shaalin alla. Oli ensikertaa hänen elämässään, kun hän oli yksin yöllä ulkona isolla maantiellä. Nyt pimeässä näyttivät kaikki esineet tutussa ympäristössä niin muuttuneilta ja eriskummallisilta, että hänen oli vaikea niitä tuntea, Häntä ei kuitenkaan ahdistanut mikään pelko eikä muukaan mielenliikutus, eipä edes suru Vasiltseffin pikaisen matkan johdosta. Keveä huumaus, joka ei ollut ollenkaan vastenmielinen, kietoi kaikki hänen ajatuksensa kuin sumuun. Hänen jäsenensä tuntuivat niin ihmeen keveiltä ja joustavilta, ja ainoastaan sellainen outo tunne oli hänen tajunnassaan selvänä, että hän oli täydellisesti vapautunut itsestään.

Veera kulki kuin unissaan, ja hän heräsi horroksesta vasta seisoessaan Vasiltseffin portin edustalla. Siellä oli pimeätä ja äänetöntä. Vain yhdessä ainoassa akkunassa näkyi heikko valoviiru alasvedetyn kaihtimen alta. Hän koputti keveästi ja varovaisesti. Ei kukaan vastannut, vaan hänen täytyi kolkuttaa vielä sekä yhden että kaksi kertaa. Kaksi koiraa oli tullut kolkutusta kohden ja haukkui häntä raivoisasti. Vihdoin kuului askeleita; uninen santarmi joka oli pistänyt paljaat jalkansa kenkiin ja heittänyt univormutakkinsa huolimattomasti olkapäilleen, tuli lyhty kädessä paikalle ja avasi hänelle.

"Mitä nyt, kaunis lapseni? Mitä täältä tähän aikaan haetaan?" kysyi hän aivan kummastuneena.

"Minä tahtoisin tavata herraa", vastasi Veera vapisevalla äänellä tuntematta kuitenkaan mitään sanottavaa hämminkiä.

Santarmi, joka nähtävästi piti häntä jonakuna kamarineitinä, rupesi vallan tyyneesti tähystelemään häntä pitäen lyhtynsä niin, että valo sattui suoraan Veeran kasvoihin. Santarmin kasvot kirkastuivat kirkastumistaan.

"Kuulkaapas, kaunokaiseni, täällä näytään oltavan tottuneita kulkemaan pimeässä", sanoi hän leikillisesti. "Mutta tänään on sentään vähän vaikeata herraa tavata, näetkös", lisäsi hän äänellä, joka oli äkkiä tullut ankaraksi.

Kaikista näistä sanoista käsitti Veera ainoastaan sen, ettei häntä tahdottu laskea Vasiltseffin luokse, ja väristen vilusta uuden kauhun tunteen valtaamana oli hänen mielessään vaan se ajatus, että hänen nyt, kun hän jo luuli olevansa tarkoituksensa perillä, olisi pakko palata tyhjin toimin takaisin.

"Jumalan tähden minä vannotan teitä, päästäkää minä hänen luokseen!" huudahti hän niin rukoilevalla ja epätoivoisella äänen painolla, että santarmi, joka luonnostaan oli heikko kaunista sukupuolta kohtaan, salli mielensä heltyä.

"No noh, älä sitä nyt noin pahaksesi pane, simasuuni", vastasi santarmi aivan isällisesti. "Minä koitan katsoa, mitä voisin tehdä auttaakseni sinua — puhun everstille."

Hän päästi tulemaan etehiseen ja meni kysymään neuvoa upseerilta, joka jo oli paneutunut nukkumaan mutta nyt herännyt kolinasta.

Sama omituinen huumaus kuin äsken oli jälleen vallannut Veeran. Närkästymättä taikka tuntematta itseään loukatuksi kuuli hän santarmin ilmoittavan upseerille, että Vasiltseffin rakastajatar oli tullut sanomaan hänelle jäähyväisiä. Hän kuuli upseerin nauraen lausuvan karkeasanaisen pilan hänestä ja kysyvän, oliko immyt edes kaunis. Kaiken tämän kuuli Veera, mutta raa'at sanat eivät häneen vähääkään vaikuttaneet.

"Äh, päästä hänet sisään! Eihän tule sentään olla kovin liiaksi epäinhimillinen. Anna hänen huvitella itseään hiukkasen viimeisenä yönään", sanoi upseeri vihdoin.

Santarmi avasi oven sisempiin huoneisiin hänelle, ja yhdellä hyppäyksellä syöksähti Veera heti sinne. "Onpas sillä julman kiire", huusi santarmi pilkaten hänen jälkeensä. "Mutta kuules, kaunokaiseni, älä unohda sitä ystävän palvelusta, jonka olen tehnyt sinulle! Minä vaadin tulla muistiin pannuksi toiseksi kerraksi, kun sinun armaasi on lähtenyt", lisäsi hän nauraa hohottaen.

Mutta Veera ei kuullut mitään; hän kiiti nopeasti parin huoneen läpi, jotka erottivat hänet suljetusta ovesta, jonka raosta kapea valon säde tunkeutui ulos.

Vasiltseff oleskeli huoneessa, jota hän käytti samalla kertaa makuukamarina ja työhuoneena. Kun Veera avasi oven, istui hän vielä myöhäisestä tunnista huolimatta täysissä vaatteissaan kirjoituspöytänsä ääressä järjestellen kirjojaan ja papereitaan.

Tässä suuressa huoneessa oli nykyisin tyhjyyden ja synkkyyden leima, jommoinen tavallisesti on muuton seuralainen. Kapealla rautavuoteella oli kasoittain liinavaatetta ja kirjoitettuja vihkosia. Paperilappuja ja irtonaisia lehtiä oli sikin sokin kaikkialla lattialla. Pari suurta puukirstua oli aivan täyteen pakattuna kirjoja ja kirjoitettuja paperiarkkeja. Sitä vastoin seisoivat kirjahyllyt, jotka peittivät kaikki seinät huoneessa, tyhjinä ja riistettyinä kuten alastomat luurangot. Puoliksi täytetty matkalaukku, josta vähän liinavaatteita ja muutama pari saappaita pistäytyi esiin, oli keskellä lattiaa.

Kun Veera avasi oven, valtasi hänet, ensikerran tänä yönä kotoa lähdettyään, niin voimakas mielenliikutus, että hän luuli sydämensä seisahtuneen. Hän jäi kynnykselle seisomaan, voimatta ottaa askeltakaan taikka saamatta ääntä aikaan.

Vasiltseff, joka istui nojautuneena kirjoituspöytänsä yli selkä häntä kohden, oli niin syventynyt tehtäväänsä, ettei hän kuullut keveätä narahdusta ovea avattaessa. Mutta kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki äkisti korkeavartaloisen, kalpean olennon tuolla kynnyksellä, ei hänen kasvoissaan ilmennyt mitään kummastusta, vaan ainoastaan kuohahtavaa iloa, kuin olisi hän odottanut Veeraa ja ollut varma hänen tulemisestaan. Hän riensi häntä kohden ja tarttui hänen käsiinsä, ja muutaman silmänräpäyksen seisoivat he siten vastakkain voimatta mielenliikutukseltaan saada sanotuksi yhtäkään sanaa. Vihdoin tunkeutui puoleksi tukahutettu kirahdus Veeran kokoon pusertuneesta kurkusta ja nyyhkytyksestä pakahtumaisillaan heittäytyi hän Vasiltseffin syliin.

Samassa kuului hiipiviä askeleita etumaisesta huoneesta. Siellä oli luultavasti santarmeja, jotka varovaisuudesta ja ehkä myöskin jonkunlaisesta uteliaisuudesta tulivat ovelle kuuntelemaan ja ottamaan selvää, mitä heidän vangillaan oli tekeillä.

Vihastuneen inhon aikaansaama kouristus väänteli Vasiltseffin kalpeita kasvoja.

"Rakkahin Veera, olkaa tyyni, minä vannotan teitä", sanoi hän matalalla tukahutetulla äänellä. "Me emme ole yksinämme, nuo raa'at lurjukset ovat väjyksissä vartioidakseen ja vakoillakseen meitä. Älkäämme salliko heille iloa nähdä, kuinka me kärsimme." Hän oli nopeasti saanut itsensä hillityksi.

Hän tarttui Veeran käteen ja talutti hänet sohvalle. Vasiltseff oli kuolon kalpea, ja hänen huulensa värisivät tuon tuostakin suonenvedon tapaisesti, samalla kun suonet hänen ohimoillaan paisuivat kuin paksut siniset nuorat. Mutta hän ponnistelihe näyttääkseen tyyneltä ja alkoi puhella Veeralle vähäpätöisistä asioista. Hän näytti hänelle suurta kirjakasaa, jonka hän tahtoi antaa hänelle muistoksi, ja selitteli hänelle, kuinka hän harjoittaisi opinnoitaan.