Part 4

Seuraavana päivänä kävi Vasiltseff kreivi Vorontzoffia tervehtimässä. Tuttavuus kehittyi nopeasti, ja kun Vasiltseff jonkun ajan kuluttua ehdotteli, että hän antaisi Veeralle ilmaiseksi opetusta, niin ehdotus otettiin kiitollisuudella vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä kun kreivi, suruttomuudestaan huolimatta, välistä tunsi jonkunlaista omantunnon soimausta ajatellessaan, että Vorontzoffin perheen nuorin tytär kasvoi ja vaurastui näkemättä kaikenlaisista tiedoista yhtään sen enempää vaivaa kuin yksinkertaisin talonpoikaistyttö. Aina siitä päivästä ruveten olivat sisaret varmasti vakuutettuja siitä, että Veeran oli onnistunut saada naapuri pauloihinsa, ja he onnittelivat häntä pilkaten tästä valloituksesta. Pian tuli heille tavaksi kiusotella lakkaamatta sisartaan tälle "ihailijalle".

Alussa tunsi Veera ankaraa suuttumusta tästä pilanteosta, mutta vähitellen rupesi se häntä miellyttämään. Kaikissa tapauksissa oli suuri kunnia omistaa joku, joka huokaili hänen puolestaan, ja hän rupesi tuntemaan itsensä vallan suureksi ja täysikasvaneeksi ja tärkeäksi omissa silmissään. Sisarukset kyselivät häneltä yhä ja alituisesti kaikkea, mitä opettaja oli sanonut ja tehnyt, ja he osasivat selittää jokaisen hänen sanansa sillä tavalla, että Veerallekin selvisi siinä olevan syvemmän tarkoituksen kuin hän oli luullutkaan siinä silmänräpäyksessä, jona opettaja ne lausui. Kun Veera ensikerran näki hänen, oli Vasiltseff hänen mielestään jokseenkin ruma, keski-ikäinen herra, pitkä ja laiha, jolla oli vaaleankellertävä hipiä ja pari harmaansinistä, likinäköistä silmää, jotka näyttivät jonkun verran haljastuneilta silmälasien alituisesta käyttämisestä, ja tuhkan värinen tukka, joka oli niin ohut, että häntä olisi voinut pitää kaljupäänä. Mutta kun hän nyt oli tullut sallimuksesta hänen tunnustetuksi ihailijakseen, niin oli Veerasta vallan tärkeää kaikin tavoin tehdä hänestä sankari, joten hän rupesi pitämään häntä jopa kauniinakin. Joka päivä oli hän tekevinään uuden havainnon hänen ulkomuodossaan. Hänellä oli niin miellyttävä tapa hymyillä, ja pienet, hienot rypyt, jotka muodostuivat hänen silmäinsä ympärille hänen hymyillessään, oikein kaunistivat häntä. Ja sitten oli hän niin hirmuisen oppinut ja etevä persoonallisuus — ja sehän oli luonnollisesti pääasia. Mutta joka päivä sai Vasiltseff hänen ajatuksissaan yhä suuremman tilan. Veera kulki alituisesti odotellen sitä ratkaisevaa silmänräpäystä, jolloin hän avaisi sydämensä, hän saapui lukutunneille sydän oikein jyskyttäen ja istui koko ajan hermostuneessa jännityksessä ahmien himokkaasti hänen jokaista sanaansa.

Eräänä iltana olivat he yksinään huoneessa. Hämärä oli jo tullut, mutta palvelustyttö oli unohtanut tuoda lampun sisään. Vasiltseff oli pannut kirjan kädestään ja istui pitkän aikaa ääneti nojaten päätänsä kättään vasten. Veera istui liikkumatta hänen vieressään. Hän tunsi äkisti olevansa vaikeassa asemassa, hän melkein pelkäsi liikkua. Hän kiinnitti katseensa Vasiltseffin ruskeaan laihaan käteen ja seurasi koneellisesti silmillään erästä paksua sinistä suonta, jota varjostivat muutamat tummat ihokarvat, ja joka tasaisesti kapeni ylöspäin ja ulottui ranteesta keskisormeen saakka.

Esineet kävivät yhä hämärämmiksi ja niiden piirteet epäselviksi. Sitä mukaan kuin Vasiltseffin käsi hämärtyi, ponnisti Veera tietämättään silmiään erottaaksensa sen. Jonkunlainen kummallinen vapistus oli vallannut hänet, ja joka silmänräpäys kävi hänelle hengittäminen vaikeammaksi, sydän kolkutti kuin vasara, ja hänen korvissaan kohisi niinkuin kaukaisen vesiputouksen jyminä. Äkisti heräsi Vasiltseff unelmistaan ja otti Veeran kädet hellästi omiinsa. "Rakas pikku Veera", alkoi hän ikäänkuin tarttuen ajatustensa juoksuun. Nyt oli siis tuo suuri silmänräpäys tullut — se jota Veera oli niin kauvan odottanut. Mutta edellä ollut pitkä äänettömyys, kun hän oli liikahtamatta istunut ja tuijottanut häneen, oli siihen määrään jännittänyt hänen hermonsa, että hänelle oli mahdotonta enempää sietää. Hän oli mielestään tukehtumaisillaan ja hypähti erilleen Vasiltseffista melkein kirkaisten: "Minä tiedän kaikki! Mutta Jumalan tähden, älkää sanoko mitään — tällä kertaa."

Vasiltseff tuijotti häneen mykkänä kummastuksesta. "Veera, lapseni, mikä sinun on?" kysyi hän tuskaisena. Nyt tuli Veera tajuihinsa ja hänelle selvisi äkisti, että hän oli käyttäytynyt hirvittävän tyhmästi. Mutta hän ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa kiihkonsa selitykseksi, vaan hän änkytti ainoastaan: "Minä peljästyin — minä ajattelin — minä luulin —"

Vasiltseff katsoi häneen pitkään, ja hänen kasvojensa hämmästynyt, peljästynyt ilme muuttui vähitellen tuskallista epäluuloa ilmaisevaksi. Hän meni hitaasti Veeran luokse, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsahti häntä suoraan silmiin. "Veera, nyt minä tahdon, nyt minä vaadin saada tietää, mitä te luulitte!" Hänen vaaleansiniset silmänsä oikein tunkeutuivat Veeran silmiin ja tämän ankaran, tutkivan katseen voimasta tunsi Veera menettävänsä jokaisen jäljen omasta tahdostaan, hän tiesi lausuvansa oman tuomionsa, mutta vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, niin hänen _täytyi_ vastata hänelle ja vastata totuus. Ja sitten sai hän esille epätoivoisena kuiskauksena: "Minä luulin, että olitte minuun rakastunut."

Vasiltseff irroitti hänen kätensä tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen. "Oh, Veera, että sinäkin olet tuollainen pintapuolinen turhamainen pikku nukke, joka luulet, ettei sinun läheisyydessäsi muka voi muuta ajatella kuin rakkautta ja kurttiisia!" Ja näin sanoen käänsi hän hänelle selkänsä ja astui huoneesta ulos.

Veera jäi seisomaan paikalleen, peräti häpeissään ja masentuneena. Ensimäisen silmänräpäyksen hämminkiä seurasi niin voimakas epätoivon puuska, ettei hän tietänyt, kuinka hänelle oli oleva mahdollista elää tämän jälkeen. Hän tunsi menettäneensä kunniansa ainaiseksi; hän ei voisi enää koskaan katsoa kunniallisia ihmisiä silmiin, ei koskaan sietää sisartensa ja palvelusväen katseita, sillä olihan näillä kaikilla selvillä, mitä hän oli luulotellut itselleen, ja he saisivat nyt kuulla, kuinka häpeällisesti ja epänaisellisesti hän oli käyttäytynyt. Minne piti hänen mennä päästäkseen pois heidän näkyvistään, voidakseen oikein itsensä kätkeä? Ainoa pakopaikka, minkä hän tiesi, oli njanjan pieni pimeä huone, jossa hän niin usein lapsena oli etsinyt suojaa ja lohdutusta kaikissa pienissä huolissaan. Sinne hän nytkin juoksi suuressa sydänsurussaan, ja sinne jäi hän koko illaksi makaamaan njanjan suureen vuoteeseen ja itkemään, kuin olisi hänen sydämensä tahtonut musertua. Ystävällinen muija hyväili ja taputteli häntä kuten ennen vanhaan, kun Veera oli hänen lelliporsaansa, mutta hän ei kysellyt mitään. Ja vähitellen tuli Veera tyynemmäksi; hän antoi houkutella itsensä juomaan kupin teetä, jonka njanja hänelle laittoi, ja sen jälkeen nukkui hän äkisti ja raskaasti kuin pieni lapsi, kyyneleet vielä riippuen silmäripsissä.

Seuraavana aamuna heräsi hän väsyneenä ja raukeana; hänen kaikkia jäseniään kolotti ja hän tunsi itsensä kuin vaikeasta taudista toipuneeksi. Puolustusvaisto opetti hänelle kuitenkin että hän saattoi välttää sisarten pilkan ainoastaan olemalla olevinaan kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. Ja sen hän tekikin ja suoritti ensimäisen näytteensä itsensä hillitsemisessä jokseenkin suurella menestyksellä. Mutta Vasiltseffia hän ei tahtonut tavata, ei millään ehdolla — kaikkea muuta vaan ei sitä. Hän pakotti itsensä kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, joissa hän pyysi saada lopettaa kaiken enemmän lukemisen hänen kanssaan, ja lähetti viejän toimittamaan kirjeen perille. Ja näin käyskenteli hän useita päiviä ponnistellen näyttääkseen tyyneltä ja huolettomalta, mutta valmiina itkemään millä hetkellä tahansa. Vähitellen, hänen itsensä huomaamattaan, alkoi vaikea haava kuitenkin parantua, eikä asia tuntunut hänestä enää niin vallan auttamattomalta kuin ensimäisessä silmänräpäyksessä. Mutta sitten eräänä kauniina päivänä, noin viikon perästä tuosta onnettomasta tapauksesta, sai Veera kuulla Vasiltseffin askeleet portaissa. Hän säpsähti ja juoksi puutarhaan välttääkseen häntä, mutta Vasiltseff oli nähnyt hänet ja meni perässä. Hän saavuttikin tytön pian. Vasiltseff oli niin tyynen, ystävällisen ja hyväntahtoisen näköinen, kuin ei yhtään mitään erikoista olisi ollut heidän välillään. Ja Veera, hän oli vihannut häntä kaikki nämä päivät, mutta nyt nähdessään hänet jälleen, tunsi hän äkisti itsensä vallan iloiseksi, vaikka häntä samalla kertaa suuresti hävetti.

"Ei Veera, asia ei saa tällä tavalla jatkua", sanoi hän. "Surkea väärinkäsitys on syntynyt meidän välillemme, mutta nyt me puhumme kerta kaikkiaan suumme puhtaaksi asiasta ja sitten olemme hyviä ystäviä edelleenkin. Minä olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, pikku Veeraseni, noin kolme kertaa niin vanha kuin sinä, ja pahempaa olisi kuin hulluttelu, olisi suorastaan rikollista, jos olisin sinuun rakastunut — mutta sitä en ole, Jumalan kiitos! Mutta minä saan ja tahdon rakastaa sinua nuorena ystävänäni, pienenä tyttärenäni ja minä olen käyttävä kaiken kykyni tehdäkseni sinusta tosiaankin todellisen ihmisen. Katsos, rakas lapseni, ainoa keino naiselle tulla itsenäiseksi olennoksi, joka voi työskennellä yhdessä meidän miesten kanssa, on oppia olemaan ystävyyssuhteissa miesten kanssa, ilman, että siitä silti tulee kiemailua ja lemmenseikkoja. Rakkaus on vakava asia, jonka kanssa ei tule leikkiä. Ja osoittaakseni, kuinka suuren arvon minä annan sinun ystävyydellesi, tahdon kertoa sinulle erään asian, jota en moneen vuoteen ole kenellekään jutellut."

"Yhden ainoan kerran elämässäni olen naista rakastanut. Hän oli paras, jaloin ihminen maan päällä, mutta häntä alettiin epäillä nihilistisistä salahankkeista ja hän raastettiin vankilaan. Ei kuitenkaan voitu todistaa rikosta, josta häntä syytettiin, vaan täytyi hän vapauttaa jälleen. Mutta pitkällisestä oleskelustaan kosteassa, epäterveellisessä vankikomerossa oli hän saanut hirmuisen taudin — jonkunlaisen luumädän kasvoihinsa — ja hän sai vapautensa ainoastaan päästäkseen kuolemaan pitkällisen kuoleman mitä kauheimmissa tuskissa. Minä istuin koko ajan hänen sairasvuoteensa ääressä ja näin hänen tulevan muodottomaksi ja kärsivän niin hirmuisesti, että minunkin, joka rakastin häntä eniten, täytyi toivottaa hänelle kuolemaa ainoana mahdollisena pelastuksena hänen kurjuudestaan. — Katsos, Veera, kun on kokenut jotakin tämmöistä, niin sitä ei unohda vallan helposti, ja maassa, jossa sellaista voi tapahtua, on ihmisellä tuskin oikeutta ajatella itseään ja omaa onneaan."

Mielenliikutus tukahutti hänen äänensä. Veera itki hartaasti, mutta hiljaa. Jonkun hetken kuluttua näytti Vasiltseff hänelle nuoruutensa rakastetun valokuvaa — tummaverisiä, kauniita ja älykkäitä kasvoja. Veera arveli, ettei hän koskaan elämässään ollut nähnyt mitään kauniimpaa. Kunnioittavasti painoi hän huulensa valokuvaan, kuin olisi se ollut jonkun pyhän marttyyrin kuva, ja kyynelet silmissä uudisti hän itsekseen entisen lapsellisen lupauksensa tavoitella marttyyrikruunua. Mutta nyt hän ei enää tahtonut hakea sitä Kiinasta, nyt tiesi hän, että tämä kruunu oli yhteinen kohtalo monelle, monelle hänen omassa isänmaassaan.

Nyt seurasi aika, jota Veera jälestäpäin aina muisteli elämänsä onnellisimpana.

Hän ja Vasiltseff olivat alituisesti yhdessä. He tapasivat toisensa joka päivä, lukivat, tutkistelivat, keskustelivat ja haaveilivat kilpaa kaikkien mahdollisten vapausaatteiden ja pilvilinnojen alalla. Vasiltseff oli ilmeisesti yksi noita uneksivia mielikuvituksen ihmisiä jotka ainoastaan Venäjällä voidaan lukea valtiollisten kiihoittajien joukkoon. Hän lueskeli Veeralle Herzenin teoksia ja Ogareffin runoja. Näiden jälkimäisten joukossa oli erikoisesti yksi, joka teki Veeraan syvän vaikutuksen:

"Suuri mahtava kuningas istuu valtaistuimellaan; hänen elämänsä kuluu humussa ja touhussa, lakkaamattomissa juhlissa ja juomingeissa, pelkässä riemussa ja loistossa. Ei kukaan voi kilpailla vallassa hänen kanssaan; tarvitaan ainoastaan vihastunut katse hänen silmistään sellaisen rohkean masentamiseksi ja tuhoamiseksi, joka uskaltaa nousta häntä vastaan. Tuo suuri, mahtava kuningas ei pelkää ketään maan päällä. Mutta maan _alla_ työskentelevät pienet kääpiöt — näkymättöminä, äänettöminä tekevät he työtä yötä ja päivää herkeämättä, ilman lepoa ja rauhaa. Älä unohda sitä, suuri kuningas, he työskentelevät työskentelemistään, eikä mikään mahti maailmassa voi ehkäistä heidän pyrinnöitään. Jos heistä joku tulee työhön kelpaamattomaksi taikka raivataan tieltä pois, niin täyttää hänen paikkansa heti kymmenen muuta. He kovertavat maan sinun jalkojesi alla, oi suuri kuningas, ja sinä päivänä, jolloin sinä vähimmin sitä aavistat, on sinun kultainen valtaistuimesi syöksyvä perikatoon!"

Tällä tavalla oli kulunut kolme vuotta, ja Veera oli nyt kahdeksantoista vuotias. Hän ei itse enää tietänyt, rakastiko hän Vasiltseffiä vaiko ei — hän ei sitä koskaan ajatellut — hän tiesi ainoastaan, että Vasiltseff täytti kaikki hänen ajatuksensa, ja että hän oli puolestaan tullut tälle välttämättömäksi.

6.

Oltiin huhtikuu lopulla. Lammikkojen jäät olivat särkyneet, ja lumi oli sulanut. Mutta kylmiä ilmoja jatkui vielä kauvan; kaikki kehittyi vielä hitaasti, raskaasti, ikäänkuin vastenmielisesti, askeleen eteenpäin, kaksi taaksepäin. Jokaista pientä kasvia, jokaista ruohonkortta täytyi ikään kuin erityisesti pyydellä ja houkutella, ennenkuin ne saatiin ravistamaan yltään talvilumensa ja pistämään maasta ylös hienon, aran pikkulehtensä ensimäisen kärjen. Mitään todellista kevään edistymistä ei huomattu missään.

Mutta äkkiä eräänä yönä alkoi lempeä haalea sade, ja tästä silmänräpäyksestä lähtien meni kaikki kuin lumouksella. Oli kuin olisi jokin salainen käymisvoima piillyt kätkeytyneenä tuossa hienosti tuoksuvassa kevätsateessa. Kaikki liikahti, kaikkialla syttyi elämisen halu. Jokaiselle tuli kiire päästä esille, siinä tungeksittiin ja sysäiltiin toisiaan, ikään kuin olisi peljätty myöhästymistä, ja jokainen oli lujasti päättänyt pitää kiinni oikeudestaan ja saada osansa olemassa olosta.

Kun Borkin asukkaat seuraavana aamuna heräsivät, eivät he voineet olla huutamatta hämmästyksestä. Yhtenä ainoana yönä oli kaikki muuttunut — ei voinut enää tuntea puutarhaa taikka peltoa taikka metsää. Eilen oli kaikki ollut mustaa ja alastonta, ja nyt oli kaikki peittynyt ohueen, vaalean viheriään kalvoon. Ilmakaan ei ollut sama kuin eilen. Se tuoksui kokonaan toisin ja oli niin helppo hengittää.

Koko luonnon valtasi oikea kevätkuume. Koivut olivat jo pukeutuneet hienoon läpinäkyvään lehtivaatteeseensa, joka oli ohutta ja keveätä kuin harso. Poppelien suunnattomista, paisuvista nupuista putoili tahmeita suomuja, jotka täyttivät ilman vahvasti huumaavalla tuoksulla. Keltainen, hyvänhajuinen siemenjauho leppien ja pähkinäpuiden tertuista leijaili ympäriinsä kaikkialla irtautuneiden valkeiden kukkalehtien keralla tuomista ja kirsimarjapensaista. Kuuset muodostivat pitkiä, vaaleanvihreitä kasvannaisia, suoria kuin kynttilöitä, jotka olivat omituisia väriltään vanhan viimevuotisen havun rinnalla. Ainoastaan tammi seisoi vielä alastomana ja jörönä, kuin ei se ajattelisi kevättä ollenkaan.

Joka päivä tuli uusia vieraita lentäen etelästä. Oli jo viikko siitä kuin kurkien kolmikulma kuvastui taivasta kohden. Tikka koputteli vanhassa ontossa puussa. Pääskyset risteilivät verannan katon alla, etsien vanhoja pesiään ja käyden katkeraa taistelua varpusia vastaan, jotka talven kuluessa olivat anastaneet heidän laillisen omaisuutensa.

Pelloilta nousi kuumia höyryjä, jotka huumasivat ihmisten päitä. Ihminen ikäänkuin tunsi, kuinka tuolla alhaalla maan helmassa tehtiin työtä, eriskummallista salaperäistä työtä. Jokaisella askeleella tapasi siemenaiheen uuteen, nuorekkaaseen elämään joko kasvi- taikka eläinkunnasta. Lammikoissa tapahtui kiivaita lemmentaisteluita ja kosintoja. Jokaisessa pienessä vesilätäkössä vilisi miljaardeja mitä erilaisimpia ja ihmeellisimpiä elämän muotoja, ja kaikki tämä kihisi ja kuhisi, kaikki tämä kilpaili kehittyäkseen, ja kaiken tämän oli vallannut tietoisuus oman _minänsä_ arvosta ja merkityksestä.

* * * * *

Entisessä kouluhuoneessa Borkin maatilalla istui kirjoituspöydän yli nojautuneena, nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, pitkä ja kaunis vartaloinen, joka syrjästä katsoen on hieno, ikäänkuin veistetty, ja jolla on syvämietteiset, mustien ripsien varjostamat silmät. Hänen edessään pöydällä on avonainen kirja, osa Dobroljuboffin kirjoituksia, mutta hänen on nähtävästi vaikeata keskittää ajatuksiaan lukemaansa. Hän nostelee alituisesti päätään, nojautuu taaksepäin tuolin selkämystää vasten, sormet leikkivät koneellisesti norsunluisella veitsellä, ja hänen silmissään on jännittynyt, odottava ilme, ikäänkuin hän kuuntelisi, tulisiko joku. Sitä yksitoikkoista, mutta sisällisessä suhteessa onnellista ja monipuolista elämää, jota Veera on viettänyt näinä vuosina, on viimeaikoina häirinnyt joku levottomuus hänen ystävänsä vuoksi. Vasiltseffin suosio oli nimittäin alkanut alentua muiden tilanomistajain silmissä, jotka syyttivät häntä useista sangen vakavista hairahduksista. Ensinnäkin oli hän ilman korvausta antanut talonpojilleen kaiken sen maan, joka hänellä ennen oli ollut, ja siten saanut aikaan ei ainoastaan itselleen tuntuvan vahingon, vaan myöskin antanut hyvin haitallisen esimerkin koko kulmakunnalle. Toisekseen epäilivät he häntä siitä, että hän sekaantui asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, antoi pyytämättä neuvoja toisten talonpojille ja teki useamman kerran tyhjäksi kavalan tempun, jonka se taikka tämä tilanomistaja oli suunnitellut jakaessaan maata entisille maaorjilleen.

Vaikka ei voitu syyttää Vasiltseffiä mistään laittomuudesta, olivat kaikki siitä yksimielisiä, ettei hän käyttäytynyt sillä tavalla, kuin hänen asemassaan olevan henkilön olisi pitänyt. Hän näytti tykkänään unohtaneen, että sen, joka on tullut karkoitetuksi valtiollisista syistä maatilalleen, on vastaisuudessa velvollisuus noudattaa kaksinkertaista varovaisuutta. Yksi ja toinen hänen ystävistään koetteli jo antaa hänelle jonkun viittauksen, että kuvernööri rupesi karsain silmin häntä katselemaan, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän mitään.

Mutta vaikka tilanomistajat olivatkin närkästyneet Vasiltseffiin, niin olivat sitävastoin seudun kaikki talonpojat häneen vallan ihastuneet, eivätkä voineet kyllin iloita hänen tulostaan paikkakunnalle. Aluksi olivat he tosin pitäneet häntä tavallisena herrasmiehenä ja pysyneet epäluuloisesti hänestä loitolla. Mutta vähitellen pääsivät he varmuuteen siitä, että hän tarkoitti heidän hyväänsä. He alkoivat yhä enemmän lähestyä häntä ja lopuksi tuli heille tavaksi kääntyä hänen puoleensa kaikissa asioissaan. Niinä vuosina, jotka seurasivat maaorjuuden poistamista, syntyi alituisia riitoja talonpoikien ja tilanomistajien välillä maanjakoa koskevista asioista. Herrasmiehet olivat laillisesti velvoitettuja luovuttamaan osan tiluksistaan entisille alustalaisilleen; mutta tässä ilmestyi lukemattomia väärinkäytöksiä, ja monet rikkaat herrat osasivat kavaluudella taikka lahjuksilla suoriutua asiasta siten, että he todellisuudessa luovuttivat paljoa vähemmän maata, kuin mihin he olivat velvolliset. Niin oli laita varsinkin eräällä tilalla kulmakunnalla, ja oikeudessaan petetyt talonpojat tulivat vähän väliä Vasiltseffin luokse valittamaan hätäänsä. Hän tuki heitä tyytymättömyydessä ja osoitti heille kartalta, kuinka oikeutettuja heidän vaatimuksensa olivat. Tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan, kunnes talonpojat päättivät väkisin ottaa, mitä eivät laillista tietä voineet saada entisiltä isänniltään.

Syntyi meteli. Poliisi lähetettiin paikalle, kuvernööri omassa persoonassaan saapui myös tutkimaan asiata itse paikalla ja lähetti virastoille raportin, jossa hän kuvasi tapauksen menon vaaralliseksi ja arveluttavaksi aluksi yleiseen vallankumoukseen, joka ainoastaan hänen pontevuudellaan tällä kertaa oli tullut tukahutetuksi. Luonnollisesti selitettiin Vasiltseff varsinaiseksi alkuunpanijaksi; valtiollisesti hairahtunut henkilö on aina epäiltävä.

Vasiltseff oli nyt ollut matkalla pari viikkoa muutamien talonpoikien asioissa, ja hänen poissaollessaan oli Veera pari kertaa kuullut naapureilta, jotka olivat käyneet tervehdyksillä, hyvin ankaria arvosteluja hänen käytöksestään. Juuri tänä päivänä oli hänen ollut vaikea pöydässä pidättää harmin ja tuskan kyyneleitä kuullessaan niitä syytöksiä, joita Vasiltseffiä vastaan tehtiin. Mutta tänä iltana oli hän, Jumalan kiitos, tuleva kotiin, hän odotti hänen käyntiänsä joka silmänräpäys.

"Korkeintaan puolen tunnin kuluttua on hän varmaan täällä." Veeran valtasi niin suuri ilo, ettei hän voinut istua alallaan. Hän viskaa kirjan kädestään ja menee akkunan luo. Laskeutuvan auringon vinot säteet ympäröivät hänet tulen värisellä loisteella ja pakottavat hänet lakkaamatta räpyttämään silmiään.

"Onpas ulkona kaunista. Ei ole koskaan ollut luullakseni näin kaunis kevät. Ja kylläpäs kaikki kasvaa! Se on oikein ihmetyötä! Kun eilen aamulla katsahdin ulos, näin ainoastaan paljaan vuoren — nyt voi poimia kätensä täyteen vuokkoja ja lumikelloja. Ne ikäänkuin tunkeutuvat valmiina maasta esille. Saduissa kerrotaan nuorukaisesta, joka oli niin tarkkanäköinen, että hän saattoi nähdä ruohon kasvavan. Niin, se ei olekkaan vallan kummallista keväisin — jos minä vaan katsoisin oikein tarkasti, niin luulisin minäkin voivani — Mitä nyt? Käki kukkui metsässä! Ensi kerran tänä vuonna. Oi Jumala, kuinka ihanaa!"

Tällä hetkellä näytti Veeran tavoittelema marttyyrikruunu olevan hyvin kaukana.

Kun Vasiltseff vihdoinkin astui sisään, juoksi Veera häntä vastaan niin lämpimästi, että Vasiltseff menetti tavallisen itsensä hillitsemisen.

Hän tarttui molemmin käsin tytön käsiin, pitää häntä käsivarren pituuden itsestään ja katselee häntä hellästi ihastuneena.

"Kuinka teidän on käynyt, Veera? Minä en ensi katseella tuntenut teitä! Kaksi viikkoa sitten jätin teidät pienenä tyttönä, ja löydän —" Hän ei lopettanut lausettaan, mutta hänen katseensa puhui hänen puolestaan.

Veeran poskille nousi voimakas puna ja hän loi tahtomattaan katseensa alas. Tuntui niin hyvältä olla jälleen yhdessä hänen kanssaan, mutta nämä kaksi viikkoa olivat todellakin saaneet aikaan muutoksen. Hänen kätensä eivät olleet koskaan ennen tuntuneet niin kylmiltä eikä hänen poskensa niin palavilta Vasiltseffin läsnä ollessa. Salatakseen mielenliikutustaan alkoi Veera koneentapaisesti panna kirjoja pöydälle esille.

"Ei, Veera, tänään emme lue. Istukaamme mieluummin tässä!" Hän istahti tuolille avonaisen akkunan viereen ja sytytti paperossin. Veera istahti hänen viereensä; hänen sydämensä tykytti varsin kiivaasti ja nopeasti — hän oli kuin pieni vapiseva lintu. Ulkona oli nyt melkein aivan pimeä. Korkealla heidän päittensä päällä kaareili tummansininen taivas, joka vähitellen vaaleni alas länteen ja jota alhaalla näköpiirissä reunusti valoisa kullan värinen juova. Suossa kurnuttivat sammakot kuorossa. Huoneen nurkista kuului ensimäisten hyttysten yksitoikkoinen, sitkeä surina. Suuri turilas lensi raskaasti akkunan ohi täyttäen ilman kumealla, hyrisevällä bassollaan.

Kaukana pensaissa, jotka eroittivat keittiön puutarhasta, kiilsi jotakin valkeata. Muuan naisolento, jolla oli kaulahuivi päässä, seisahtui silmänräpäykseksi epäröiden ja katsahti varovasti taaksensa, ettei kukaan seuraisi häntä, jonka jälkeen hän nopeasti juoksi pois metsikköä kohden. Minuuttia myöhemmin kuului sieltä hyväilevä miehen ääni ja matala, onnellinen nauru. Etäältä kuului pajuhuilun valittavia säveleitä, joita joku maalainen paimentaiteilija tarjosi.

"Kerro minulle, mikä tuo talonpoikia koskeva historia on. Minulle on puhuttu vallan hirmuisia asioita tänään pöydässä", alkoi Veera äkisti, mutta hänen äänestään kuuluu, että hän pakottaa itsensä puhumaan; niin luonnoton on ääni.