Part 3

Eipä ollut Veerankaan elämä erikoisen iloista. Ensimäinen säästäväisyystoimenpide Vorontzoffin talossa oli ollut koko lastenkamarien henkilökunnan erottaminen. Mrs Night sai eronsa jonkun sopivan tekosyyn varjolla, m:lle Julie havaitsi aikansa ikäväksi ja meni itsestään. Veeran vanhemmat päättivät, ettei heillä ollut varaa pitää kotiopettajatarta erikseen häntä varten. Kuvernemettikaupungissa avattiin tähän aikaan ensimäinen naislukio, mutta siellä kävi enimmäkseen porvariston tyttäriä, alempien virkamiesten ja kauppiasten tyttäriä, ja koko tämä laitos oli alusta lähtien ollut vastenmielinen kreivitär Vorontzoffille. Päätettiin Veera panna Smolnaluostariin, ja asiaa pohdittiin innokkaasti melkein vuosi mihinkään toimeen ryhtymättä. Vihdoin kirjoitti kreivitär eräälle vanhoista ystävistään Pietariin ja pyysi tätä ottamaan tarkkaa selkoa pääsyehdoista, johon kirjeeseen hän sai sen odottamattoman ja harmittavan vastauksen, että Veera oli jo sivuuttanut sen ijän, jossa hänet voitiin ottaa vastaan Smolnassa.

Kreivi käski nyt Leenan ja Liisan ottamaan tehtäväkseen nuoremman sisaren opettamisen. Mutta tämä tehtävä ei ollut ollenkaan mieluinen nuorille neideille. "Onko meidät ehkä kasvatettu kotiopettajattariksi?" murisivat he ja ryhtyivät toimeen niin vastenmielisesti kuin mahdollista. Veera oli heidän puheensa mukaan sekä tyhmä että laiska ja huono oppimaan. Ei yksikään oppitunti päättynyt ilman kyyneliä, ja sekä opettajattaret että oppilas käyttivät jokaista sattumaa hyväkseen lyhentääksensä oppitunteja. Kun vanhemmat puolestaan näyttivät unohtaneen koko tuon onnettoman kysymyksen Veeran opinnoista, lakkasivat oppitunnit vähitellen kokonaan, ja neljätoista vuotiaana oli Veera jäänyt tykkänään itsekseen. Suvisin kävi se sentään jotenkuten laatuun. Hän vietti kaiket päivät ulkona puistossa taikka juoksenteli ympäri maita ja metsiä. Talonpoikain lapset ujostelivat häntä, eikä hänkään puolestaan pelännyt heitä vähemmin. Kun hän sattumalta tuli kulkemaan kylän kautta, tuntui hänestä aina, kuin kaikki nauraisivat hänelle ja ylenkatsoisivat häntä; hän alkoi tuntea jonkunlaista vihollismieltä kaikkea kohtaan, mitä talonpoikaan kuului.

Talvet olivat Veeralle paljoa vaikeampia. Hän saattoi kulkea toimetonna kaiket päivät huoneesta huoneeseen tuossa suuressa tyhjässä rakennuksessa, tietämättä, mihin hän ryhtyisi. Ikävissään koetti hän tunkeutua kirjakaappiin; mutta siellä oli ainoastaan ranskalaisia romaaneja, ja Veera oli jo ennättänyt unohtaa melkein kaiken sen ranskan, jota hän niin vapaasti oli leperrellyt viiden vuotiaana.

Pahinta oli, että talossa olivat kaikki alati huonolla tuulella. Minne ikänänsä Veera tuli, siellä toruivat kaikki keskenään, ja kaikkialla sai hän soimauksia osakseen. Jos hän kurkisti sisariensa luokse, niin riitelivät he jostakin joutavasta rievusta, jota toinen ei suonut toiselle, ja jos he olivat vastoin kaikkea odotusta yksimielisiä, niin syyttivät he molemmat vanhempiaan. "He eivät tosiaankaan eläneet tällä tavalla, kun olivat nuoria. He ovat tehneet lopun kaikesta omaisuudesta, ja nyt saamme me istua täällä maaseudulla ja kuolla ikävään!"

Kun Veera tuli äidin luokse, sattui hän keskelle jotakin riitakohtausta kamarineidin taikka emännöitsijän kanssa, ja jos hän juoksi alas renkitupaan, oli siellä sittenkin pahempaa. Sanalla sanoen, tuntui siltä, kuin olisivat kaikki olleet maailmassa ainoastaan molemminpuolin kiusatakseen ja suututtaakseen toisiaan. Ainoa koko talossa, joka ei vaivannut ketään, ei torunut ketään eikä syytellyt ketään, oli vanha njanja. Hänellä oli ainoastaan yksi huoli — ettei se pieni lamppu, joka paloi pyhimyskuvan edessä hänen huoneensa yhdessä nurkassa, sammuisi. Jos hän vain sai muutaman kopeekan ostaakseen öljyä, niin oli hän onnellinen ja tyytyväinen.

Tuo vanha, puolisokea muija, joka ei enää voinut mitään toimia tehdä, sai jäädä taloon, mutta kaikki näyttivät unohtaneen, että hän oli olemassa. Välistä kului kokonaisia päiviä, ilman että kukaan kurkisti hänen huoneeseensa. Niinpä saattoi tapahtua, että palvelustyttö muisti häntäkin ja toi hänelle vähän ruokaa, taikka että hänen entinen lemmittynsä Veera tuli juosten sisään jonakuna iltahetkenä. Ja joka kerta kun Veera astui njanjan pieneen kamariin, jossa oli omituinen haju suitsutuksesta, öljystä ja kamfertista, tunsi Veera joutuvansa harvinaisen rauhan ja hiljaisuuden valtakuntaan.

"On niin ikävää, njanja!" oli hänen tapana sanoa heittäytyessään väsyneenä matalalle tuolille ja nojaten päänsä puupöytää vasten.

"Ei saa olla ikävä, kyyhkyseni — tulee rukoilla Jumalaa!" vastasi njanja samalla tyynellä hyväilevällä äänellä, jolla hänen oli tapana kehoittaa Veeraa tämän ollessa viidenvuotias.

Ja Veera noudatti todellakin njanjan neuvoa ja alkoi rukoilla. Hän rukoili intohimoisesti, palavasti, jonkinlaisella kiihkolla. Uskonnollinen haaveilu, uskonto, taikka oikeammin sen ulkonaiset, nähtävät juhlamenot, täyttivät vähitellen tuon yksinäisen lapsen toimettoman, ikävän elämän.

Tänä vuonna alkoi Veera pitää ankaraa paastoa jo kolme viikkoa ennen joulua, ja itse jouluiltana pidättyi hän maistamasta palaakaan, kunnes ensimäinen tähti säteili taivaan kuvulla. Kun sitten pimeän tullen saapui pappi lukeakseen vanhan tavan mukaan joulumessun tilapäisen alttarin edessä, joka oli laitettu ruokasalin nurkkaan, tunsi Veera mieluisan väsymyksen kaikissa jäsenissään, tuntui siltä, kuin ei hänellä olisi ollut mitään ruumista enää, vaan hän olisi voinut minä silmänräpäyksenä tahansa lentää maan päältä pois.

Suitsutusastian sininen höyry kietoi koko huoneen paksuun sumuun, jonka siellä täällä lävisti lepattavien vahakynttilöiden valo. Läpitunkeva suloinen suitsutuksen haju sai aikaan keveän huumauksen. "Lempeä valo, ikuinen ihanuus" lauloivat laulajat, ja Veerasta tuntui että heidän äänensä tulivat kaukaisesta etäisyydestä.

"En mitään, en mitään maailmassa minä enää tarvitse, kun vaan sinua palvelen, Herra!" ajatteli hän syvästi liikutettuna. Hänen sielunsa oli täyttänyt omituinen, riemukas kirkkaus, ja innostunut nyyhkytys tunkeutui esille hänen rinnastaan.

Sinä päivänä tapahtui ihmetyö Veerassa — ainakin hän itse piti sitä ihmetyönä.

Vaikka vanha njanja ei voinut lukea, oli hänellä kuitenkin hallussaan muka pyhänä aarteena muutamia uskonnollisia kirjoja, joista hän joskus pyysi nuoren neidin lukemaan hänelle ääneen. Näiden kirjojen joukossa oli muuan kokoelma kertomuksia pyhimysten ja marttyyrien elämästä, "Pyhimystaruja". Kun Veera kerran oli ruvennut lukemaan tätä kirjaa, ihastui hän siihen niin suuresti, että hän pyysi sitä njanjalta ja saattoi sitten istua sitä lukemassa tuntikausia. "Miksi en minä syntynyt siihen aikaan", ajatteli hän usein murheellisena.

Mutta tänä samana jouluiltana, kun hän sydämmessään oli luvannut pyhittää koko elämänsä Jumalalle, istui hän iltasella yksinään entisessä kouluhuoneessa, ja silloin sattui hänen silmiinsä äkisti muuan vanha numero "Lukemista lapsille", joka kerran oli hankittu hänen sisarilleen. Muun tehtävän puutteessa alkoi hän selailla sitä, ja ensimäiseksi sai hän näkyviinsä liikuttavan kertomuksen kolmesta englantilaisesta lähetyssaarnaajasta Kiinassa, jotka julmat pakanat olivat roviolla polttaneet. Ja tämä tapahtui ainoastaan viisi kuusi vuotta sitten. Kiinassa löytyi siis vielä pakanoita; Siellä saattoi vielä hankkia itselleen marttyyrikruunu.

"Herra! Sinä olet itse tämän ilmoittanut minulle! Sinä osotat minulle tien ja käsket minun käymään ulos taisteluun!"

Liikutettuna ja ihastuneena heittäytyi Veera polvilleen. Että tämä vanha sanomalehti oli tullut hänen silmäänsä eteen juuri tänään ikäänkuin vastaukseksi hänen palaviin rukouksiinsa messun aikana — siinä näki hän vastaansanomattoman todistuksen Jumalallisen sallimuksen määräyksestä.

Tästä päivästä oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Kaikki hänen unelmansa saivat määrätyn muodon ja määrätyn suunnan. Kaikki, mikä koski Kiinaa, kiinnitti vilkkaasti hänen huomiotansa, ja hän punehtui, jos sattumalta päivällispöydässä keskustelu sattui koskemaan tätä maata. Oli ainoastaan yksi asia, jota hän pelkäsi — että koko Kiina käännettäisiin kristinuskoon, ennenkuin hän ennätti tulla oikein täysikasvuiseksi.

4.

Vorontzoffin tilan päärakennus sijaitsi eräällä kummulla, joka pohjoisessa loivasti vietti suureen lammikkoon — luonnollisesti maaorjien kaivamaan. Tänne oli perustettu englantilainen puutarha viivansuorine, soran peittämine käytävineen, joiden varsilla oli näkinkengän ja sydämen muotoisia kukkaisryhmiä ja joukko jasmini- ja sireenipensastoja. Ennen aikaan oli tämä osa penkerettä tarjonnut silmiä hivelevän näyn jokaiselle, joka rakasti leikattua, vuoltua ja typistettyä luontoa, mutta nyt kun edellinen puutarhuri, joka oli ollut taiteilija alallaan ja koko hänen apulaisesikuntansa, oli saanut eronsa ja yhden ainoan oppimattoman talonpojan ja kaksi poikaa seuraajikseen, tarjosi se surkean näyn. — Lammikko oli täynnä liejua ja tarjosi hyttysten lukemattomille jälkeläisille sopivan munimislaitoksen, pensastot kasvoivat umpeen ja käytävillä orasteli rikkaruohoa.

Talon takapuolella taasen, jossa oli nähty paljon vähemmän vaivaa, ja jossa luonto jo vanhastaan oli saanut kehittyä vapaasti mielensä mukaan, oli erittäin kaunista. Rakennusta ympäröi siellä välittömästi tammipuistikko, ja sen toisella puolella laskeutui kumpu jyrkkänä eräälle pienelle joelle, joka veden korkealla ollessa lorisi ja lauloi vallan hillittömästi ja kuivana aikana muuttui pieneksi kuoppaiseksi uomaksi, jonka keskellä kapea vesisuoni pirahteli edelleen. Koko rinne oli kasvanut täyteen pikku metsää ja pensaita; keväisin oli se valkea tuomen tuoksuvista kukkasista ja siinä kaikui lintujen viserrys. Siellä vilisi pensaskerttuja, kultarintakerttuja, keltavarpusia ja muita pikkulintuja, joskus tuli sinne lentomatkoillaan satakieliäkin. Syksyisin rehottelivat siellä pähkinät ja metsävaapukat; talvisin oli siellä niin paljon lunta, että koko rinne muodosti yhden ainoan valkean maton, josta siellä täällä muutamia mustia oksia pisti esille.

Vorontzoffin alue loppui tähän tällä puolella. Vastakkainen joen ranta kuului eräälle toiselle tilanomistajalle, Stepan Michailovitsch Vasiltseffille, joka tähän asti muutoin oli hyvin vähän vaivannut naapureitaan, koska hän ei melkein milloinkaan oleskellut maatilallaan. Tuo pieni yksikerroksinen puurakennus seisoi siinä vuodesta vuoteen ovet suljettuina ja akkunaluukut kiinniruuvattuina, ja hoidotta jätetty puutarha oli vähitellen muuttunut viheriäksi, varjoisaksi erämaaksi, jossa vanhojen lehmuksien suojassa ruttojuuri saavutti satumaisen ulottuvaisuuden ja keltamon untuvaiset päät pistäytyivät kaikkialla esille metsittyneiden neilikoiden, veenuskukkasten ja sinikellojen välissä.

Vasiltseffiä sanottiin hyvin oppineeksi mieheksi. Talvet vietti hän Pietarissa, jossa hän oli professorina polyteknillisessä korkeakoulussa, ja suvilomiksi matkusti hän tavallisesti ulkomaille, niin että näytti siltä, kuin olisi hän tykkänään unohtanut isältään perimänsä pienen maatilan. Mutta tänä muistettavana talvena seisahtui aivan odottamatta eräänä kauniina päivänä kyytireki autioksi jätetyn talon portin edustalle; reessä istui kaksi santarmia ja niiden välillä tilanomistaja itse.

Vasiltseffiä oli pidetty hyvin vapaamielisenä ja hän oli ollut hyvin huonoissa kirjoissa useilla vaikutusvaltaisilla henkilöillä Pietarissa. Erään vuosipäivän johdosta panivat nyt tänä talvena polyteknillisen korkeakoulun opettajat ja oppilaat toimeen päivälliset, joilla esimiehenä piti olleen erään suuriruhtinaan, koulun korkean suojelijan. Hänen korkeutensa antoi ymmärtää, ettei hän halunnut tavata Vasiltseffiä, joka luonnollisesti saatettiin hänen luokseen. Vasiltseff vastasi, että siinä tapauksessa tulisi hänet virallisesti kieltää olemasta läsnä päivällisillä, joilla hän piti itseään isäntänä samoin kuin muutkin professorit. Mitään virallista kieltoa ei luonnollisesti kuulunut, ja juhlassa asettui hän tyynesti paikalleen toisten opettajain viereen koulun juhlasalissa.

Parin päivän kuluttua tuli hänen luokseen salaisen poliisin päällikkö, joka kaikessa ystävyydessä kehoitti häntä pyytämään eroa ja matkustamaan perintötilalleen, josta hänellä vastaisuudessa ei ollut oleva oikeutta poistua. Suuremmaksi varmuudeksi lähetettiin hänen mukanaan matkalle kaksi suojelusenkeliä santarmien univormussa.

Tämmöisissä oloissa tapahtui Stepan Michailovitsch Vasiltseffin muutto perintötilalleen.

Voidaan helposti ymmärtää, mitä ällistystä tämä tapaus oli herättävä koko seudulla. Vastatulleesta ja hänen äkillisen ilmestymisensä syistä levisi heti mitä päättömimpiä ja hurjimpia huhuja. Monet epäilivät häntä vaaralliseksi salaliittolaiseksi, jonka vuoksi hänen ympärilleen muodostui naapurien silmissä salaperäinen, samalla kertaa sekä peljättävä että puoleensa vetävä kunniakehys. Venäjälle on nimittäin ominaista, että hyvin vanhoillisetkin henkilöt, mikäli he eivät itse kuulu poliisiin, aina tuntevat vastustamatonta, vaistomaista kunnioitusta valtiollisia rikollisia kohtaan.

Kun Vorontsoffin ja Vasiltseffin tilat olivat lähimpiä naapureita, oli aivan luonnollista, että neidit Leena ja Liisa arvelivat saaneensa jonkunlaisen omistusoikeuden tuohon mielenkiintoiseen naapuriin, joka oli tullut kuin taivaasta lähetettynä. Hän oli naimaton, ja vaikka hän ei enää ollut nuori — hän oli jo sivuuttanut neljäkymmenluvun — ja vielä vähemmän mikään Adonis, saattoi hän kuitenkin, katsoen siihen suureen katovuoteen, mikä naimahaluisiin nuoriin herroihin nähden vallitsi koko seudulla, vieläkin käydä hyvästä naimatarjokkaasta. Hän olisi kokolailla kummastellut, jos hän olisi tietänyt, kuinka tärkeän osan hän täytti nuorten Vorontzoffin neitien keskustelussa ja kunkin päivän suunnitelmien järjestelyssä. Jonkun eriskummallisen sattuman kautta tapasi hän koko seuraavan suven kuluessa aina yhden taikka toisen heistä kävelymatkoillaan, ja mikä oli vieläkin kummallisempaa, heillä oli aina näissä tilaisuuksissa hienoimmat hameensa yllään ja heidät yllätettiin aina mitä omituisimmissa ja kuvannollisimmissa asennoissa. Milloin tapasi hän vallattoman Leenan kiivenneenä kuin orava jonkun vanhan puun runkoon ja leikillisesti kurkistelevan alas häneen tiheän lehdikön läpitse, milloin löysi hän runollisen Liisan makaamassa lammin rannalla kuin uusi Ofelia hiukset hajallaan, katse uneksivana ja lemmenkukista tehty seppele kädessä. Ja kuinka ne näyttivät kummastelevan, saadessaan nähdä hänet! Kuinka pieniä suloisia pelästyneiden nymfien huudahduksia he päästivätkään hänen tullessaan! Mutta kaikki nämä pienet taidetemput eivät auttaneet yhtään mitään. Lyhyt, kömpelö tervehdys — ja niin jatkoi Vasiltseff kävelyään antautumatta milloinkaan keskusteluun. Molemmat nuoret tytöt selittivätkin tuota pikaa, että hän oli epäkohteliain karhu auringon alla.

Mutta vaikkakaan ei tuttavuus Vasitseffin ja kahden vanhimman sisaren välillä tahtonut päästä mihinkään vauhtiin, niin alkoi seurustelu sen sijaan Veeran kanssa hyvin yksinkertaisella ja niin sanoen kaikkea muuta kuin runollisella tavalla. Suvi lähestyi loppuaan: syksy oli tulossa, sateisena ja koleana, pitkine pimeine iltoineen. Ikävystyneenä pakolliseen yksitoikkoisuuteen maalaiselämässä, johon hän ei ollut tottunut, kuljeskeli Vasiltseff yhä ulkosalla ja etsiskeli edes jotakin huvitusta pitkillä kävelyillä. Mutta kuten kaikki ihmiset, jotka eivät ole tottuneet elämään maalla, tapasi hänkin tiellään usein ikävyyksiä ja joutui mielestään suuriin vaaroihinkin.

Siinä oppineessa piirissä, jossa Vasiltseff tähän asti oli oleskellut, olisi kenenkään päähän vähimmin juolahtanut epäillä häntä pelkuriksi; päinvastoin elivät hänen virkaveljensä alituisessa pelossa, että hän mahdottomalla töykeydellään saattaisi heidätkin ahdinkoon. Ja kun hänen professoriuransa sai niin odottamattoman lopun, huokasivat rohkeimmatkin hänen ystävistään: "Toisin ei voinut käydä! Niin levottomalla päällä kuin Vasiltseffilla on, ei ole mitään pysyväistä kaupunkia Venäjällä!"

Stepan Michailovitsch piti itsekin itseään hyvin rohkeana miehenä sielussaan ja sydämessään. Salaisimmissa unelmissaan — semmoisissa, joita ei tunnusteta edes lähimmille ystäville -— asetteli hän mielellään itseään mitä vaarallisimpiin tiloihin, ja useammin kuin kerran oli hän hiljaisessa työhuoneessaan ottanut osaa sotaväen ahdistamien katusulkujen puolustamiseen. Mutta siitä huolimatta ja huolimatta kaikesta tunnustetusta urhoollisuudestaan katseli Vasiltseff suurella kunnioituksella kylän koiria, joista huhu kertoi, että ne edellisenä keväänä olivat repineet rikki erään kiertelevän kerjäläisvaimon; ja kylän sonnienkin kanssa, jotka olivat jo kaksi kertaa ottaneet paimenpojan sarvilleen, vältti Vasiltseff huolellisesti alkamasta mitään tuttavuutta.

Kuitenkin oli hän kerran poistunut kotoaan jotenkin pitkälle. Hän oli poikennut pois suurelta maantieltä ja kulki tapansa mukaan vaipuneena syviin ajatuksiin, kädet selän takana ja pää alaspäin painuneena katselematta ympärilleen. Äkisti, kun hän loi katseensa ylös, huomasi hän olevansa hyvin ikävässä asemassa. Hänen ympärillään oli rämeinen niitty, jossa, jos astui vähänkään harhaan kapealta polulta, vaipui hyllyvään liejuun. Hänen edessään oli jokseenkin leveä joki ja hänen takanaan kuului koko kylän karjalauman astunta ja mylvintä.

"Hohoi, paimenpoika, pidä huolta elikoistasi!" huusi Vasiltseff.

Mutta paimen, muuan viisitoistavuotias poika, heikko sekä ruumiiltaan että järjeltään, kitisi ainoastaan jotakin epäselvää vastaukseksi ja virnisteli tylsämielisesti.

Vasiltseff seisoi epäröiden.

"Hypätkää yli joen! se ei ole syvä!" kuului äkisti vastakkaiselta suunnalta nuorekas, melkein lapsellinen ääni, jossa piili tukahutettua naurua.

Vasiltseff katsoi sinnepäin, josta hyvä neuvo oli tullut, ja huomasi eräällä kummulla joen toisella puolella, noin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään, viisitoistavuotiaan tytön puolittain lapsen ja puolittain neidon, päässään olkihattu haljastuneine nauhoineen ja kulunut karttuunihame yllään, joka oli liian ahdas rinnalta ja liian lyhyt sekä hihoistaan että liepeestään.

Veera, jonka hänenkin ikävä oli ajanut aina tänne saakka, oli jo kauvan aikaa muun tehtävän puutteessa pitänyt silmällä tätä hullunkurista, hoikkaa herraa, joka antoi tuollaisten pikku asioiden säikyttää itseään.

"Kiiruhtakaa hyppäämään!" huusi tyttö vielä kerran, mutta Vasiltseff ei kuitenkaan voinut tehdä päätöstä.

Silloin harppasi Veera kummulta alas, tuhrasi pelkäämättä vanhat kuluneet kenkänsä liejuun ja raahasi esille erään lankun, jonka hän sitten ankaralla ponnistuksella sai heitetyksi puron poikki, niin että loka roiskui korkealle sekä hänen valkoisiin hameisiinsa että naapurin harmaisiin housuihin.

Kun Vasiltseff oli päässyt hyvään turvaan, häpesi hän pelkuruuttaan. Kiitettyään kiireesti ja nolona pelastajatartaan seisoi hän siinä tämän edessä tietämättä, mitä hänen piti sanoa, koettaen pakostakin vähän hymyillä. Hänellä ei ollut ollenkaan halua vetäytyä viipymättä paikalta pois ja jättää itsestään niin epäedullista vaikutelmaa, mutta hän ei suorastaan tietänyt, kuinka hän alottaisi keskustelun tämän pikku villittären kanssa, joka tuijotti häneen tyyneesti uteliaana kuin täysikasvuinen ihminen.

"Mikä kirja teillä tuossa on? Saako katsoa?" löysi hän vihdoinkin jonkun kysymyksen.

Veeralla oli nimittäin kainalossaan rakastetut "Pyhimystarut".

Vasiltseff avasi kirjan umpimähkään ja luki:

"Suuttuneena pyhään Isidoorus marttyyriin käski keisari Diocletianus vanginvartijan viemään hänet kapitoliumiin."

"Semmoisia imettäjän satuja!" huudahti Vasiltseff vasten tahtoaan.

Vorontsoffittaren tummansiniset silmät leimahtivat vihaisina. Veera tempasi äkisti kirjansa pois, teki koko käännöksen kenkänsä koroilla ja poistui hitaasti katsahtamatta taakseen.

Illan kuluessa muisti Vasiltseff vasten lähtöäänkin useammin kuin kerran aamupäivällä tapahtunutta koomillista välikohtausta, ja joka kerta tunsi hän sekä suurta halua nauramaan että vähän harmiakin.

Seuraavana päivänä lähti hän ollenkaan ajattelematta mistä syystä jälleen eilisen nöyryytyksen paikalle. Kummakseen löysi hän Veeran sieltä. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena puron rannalla ja näytti odottavan Vasiltseffia.

"Hyvää päivää", sanoi professori ojentaen ystävällisesti tytölle kätensä.

"Ei kai tämä kaikki ole valhetta?" huudahti tämä vastauksen asemesta katsoen häntä suurilla silmillään, jotka nyt olivat säikähtyneet, melkein rukoilevat.

Kun hän edellisenä päivänä oli saanut kuulla tuon masentavan arvostelun lempikirjastaan, oli hän joutunut suuttumuksen valtaan mutta hänen vihansa oli pian vaihtunut toiseen, tuskallisempaan tunteeseen.

"Kaikki sanovat, että naapurimme on viisas ja oppinut mies. Hänellä täytyy olla kaikki selvillä. Mitähän, jos kaikki tämä marttyyreista olisi vain satuja."

Tämä epäilys oli niin kiusallinen, että hänen täytyi saada se mihin hintaan hyvänsä selvitetyksi.

"Puhutteko te tuosta kirjasta?" hymyili Vasiltseff. "No, arvostelkaa itse, neiti! Keisari Diocletianus hallitsi Byzantiumissa, ja Kapitolium oli Roomassa. Kuinka saattoi hän näin ollen käskeä, että vanginvartijan piti viedä pyhä Isidoorus marttyyri sinne?"

"Ah sitäkö te tarkoititte! Tahdotteko sanoa, että ainoastaan se on tässä väärää?"

"Sanotteko: ainoastaan? Minun mielestäni se riittää vallan hyvästi!"

"Mutta onhan toki aivan totta, että marttyyrejä on löytynyt?"

"Tietysti."

"Ja että he polttivat niitä ja pistivät kuoliaaksi ja antoivat petojen niitä raadella?"

"Se on totta."

"Jumalan kiitos!" huudahti Veera huokaisten helpotuksesta.

"Mitä nyt, Jumalan kiitos!"

"Minä tarkoitan, Jumalan kiitos siitä, että joskus on löytynyt sellaisia hyviä ihmisiä kuin pyhimykset ja marttyyrit."

"Marttyyrejä löytyy vieläkin", jatkoi Vasiltseff vakavasti

Veera katsoi häneen pitkään hämmästyneenä. "Niin, Kiinassa", yhtyi hän lopuksi.

Vasiltseff hymyili uudelleen.

"Miksi etsiä niin kaukaa? Niitä löytyy lähempänäkin."

Veera tuijotti yhäti häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui yhä suurempi hämmästys.

"Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan, että myöskin täällä meillä Venäjällä suljetaan ihmisiä vankiloihin, karkoitetaan Siperiaan, välistä myöskin hirtetään? Ja sitten te kysytte, löytyykö marttyyrejä?"

"Niin, mutta meillä karkoitetaan ainoastaan pahoja ihmisiä — rikollisia!"

Nämä sanat olivat tahtomatta päässeet Veeralta, mutta tuskin oli hän ne lausunut, kun vahva punastus levisi hänen kasvoilleen. "Hänhän on myöskin karkotettuja", ajatteli hän.

"Tapahtuu joskus, että he karkoittavat muitakin", sanoi Vasiltseff puoliääneen.

Hetken kulkivat he vaijeten toistensa vierellä. Veera kulki pää alaspäin painuneena ja hypisteli hermostuneesti kaulahuivin kulmia. Omituisimmat ja keskenään mitä ristiriitaisimmat ajatukset suhisivat niin kuin suuri mehiläisparvi hänen päässään. Hän pelkäsi kovasti, ettei sanoisi mitään tyhmää ja ettei ehkä auttamattomasti loukkaisi naapuria, mutta kysymys oli siihen määrin tärkeä ja jännittävä hänelle, että hänen oli mahdotonta noudattaa hienon seurustelutavan vaatimuksia.

"Minkätähden tulitte _te_ karkotetuksi?" sanoi hän äkkiä hätäisesti katsomatta Vasiltseffiin.

Tämä hymyili.

"Tahdotteko hyvin mielellänne tietää sitä?" kysyi hän niinkuin leikillään.

Veera nyökkäsi ainoastaan vastaukseksi, mutta hänen kasvonsa puhuivat hänen puolestansa.

"Ja nykyajan marttyyreistä te kait myöskin haluatte jotakin tietää?"

Veeran silmät saivat vielä suuremman loiston.

"Tahdotteko, että kerron teille siitä? Mutta minä varoitan teitä edeltäkäsin, että minä ehkä tulen puhumaan paljon muustakin."

Veeran koko kasvot säteilivät.

"Sekä Diocletianuksesta että Kapitoliumista tulen minä ehkä puhumaan. Tahdotteko kuulla."

"Tahdon, tahdon!"

5.