Part 2

Ensimäisen varjon tulevasta tapahtumasta huomasi Veera seuraavassa tilaisuudessa. Vuoden 1859 lopulla oli Voronzoffilla sukupäivälliset, joissa oli läsnä, paitsi tavallisia tätejä, sukulaiset, ja lähimpiä naapureita, myöskin harvinainen ja kunnioitettu vieras — muuan pietarilainen setä, jokin korkea virkamies jossakin virastossa. Hän oli tullut saman päivän aamuna, ja päivällisillä hän luonnollisesti yksin johti keskustelua, jonka kestäessä hän kertoili paljon uutisia korkeimmista hallituspiireistä, sillä eihän niistä voitu saada mitään tietoja sanomalehdistä. Mutta monta kertaa, juuri kun kertoja oli paraassa vauhdissaan, keskeytti hänet kreivitär äkisti. "Stepan, olkaa varuillanne!" sanoi hän ranskaksi ja huomautti häntä salaperäisellä nyökkäyksellä palvelijoista, jotka tarjosivat pöydässä, siitä huolimatta, että näillä aina oli tavallinen välinpitämätön katseensa. Jälkiruuan syötyä astuttiin saliin. Kreivi tutki tarkoin, että kaikki ovet viereisiin huoneisiin olivat suljettuja. "Nyt voitte puhua, Stepan", sanoi hän ranskaksi juhlallisesti.

Veera istui uuden sedän polvella, jonka kanssa hänen jo oli onnistunut tulla hyväksi ystäväksi. Ei kukaan pannut häneen huomiota, koska ei näköjään luultu hänen kumminkaan mitään ymmärtävän.

"Se on tapahtunut! Keisari on allekirjoittanut ehdotuksen, jonka hänelle Miljutin esitti", sanoi setä juhlallisesti ranskaksi.

Kreivitär, joka juuri kaatoi kahvia, laski kätensä hervottomina alas, lusikat kilisivät kahvilautasilla, ja muutamia kahvitippoja läikähti kallisarvoiselle pöytäliinalle. "Jumalani, Jumalani!" huudahti hän vaipuen nojatuoliin peittäen kasvot käsillään. Kaikki läsnäolijat istuivat kuin halpauksen saaneina.

"Onko sitten todellakin jo kaikki tyyni ratkaistu?" kysyi kreivi hiljaa saavutettuaan tyyneytensä.

"On, peruuttamattomasti! Helmikuun alussa lähetetään manifesti ympäri koko maan luettavaksi kirkoissa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi setä maistaen kahviaan.

"Se merkitsee, että nyt on meillä jälellä enää vain luottamus Jumalan laupeuteen", huokasi kreivi.

Muutaman silmänräpäyksen vallitsi synkkä äänettömyys.

"Mutta mitä on tämä, hyvät herrat. Minun mielipiteeni mukaan se ei ole muuta kuin ryöstö", kuului äkisti karhea ääni. Hän oli vanha Semjon Ivanovitsch, kreivin setä. Hän hyppäsi kiivaasti ylös tuolilta ja löi nyrkkinsä pöytään, samalla kun hänen valkoset hiuksensa liehuivat hehkuvien, vihastuneiden kasvojen ympärillä.

"Jumalan tähden, älä huuda niin, setä! Palvelijat voisivat kuulla", pyysi kreivitär tuskallisena.

"Mutta selitä minulle vihdoin, mikä tästä kaikesta on tuleva. Onko, tarkoitus, ettei meitä tästä lähtien totella?" sekaantui puheeseen vanha täti Arina Ivanovna suuttuneena ja loukkaantuneena.

"Älä puhu joutavia, sisar", ja kreivi teki kädellään torjuvan liikkeen häntä kohden. "Meidän täytyy saada selko kaikkien asiain yhteydestä keskenään Stepanilta".

Herrat kokoontuivat ryhmään Stepan Michailovitschin ympärille, joka alkoi selittää heille jotakin. Naiset jatkoivat päivittelyjään. "Kuinka keisari, joka on niin hyväntahtoinen, saattaa tehdä meille näin paljon pahaa?" ihmetteli heistä joku.

Muuan palvelija tuli ottamaan kahvineuvot pois. Kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.

* * * * *

"Olihan neiti salissa päivällisen jälkeen — ettekö kuullut mistä herrasväki puhui?" kysyi Anisja myöhemmin illalla riisuessaan Veeraa.

Salissa puheena olleesta asiasta oli Veera ymmärtänyt ainoastaan, että jokin onnettomuus uhkasi heidän perhettään. Ei kukaan ollut edes ajatellut käskeä häntä olemaan vaiti, mutta luokkatunne oli jo niin vahvaksi kehittynyt tässä pienessä aatelisperillisessä, että hän hyvin arvokkaasti vastasi: "Minä en kuullut mitään, Anisja!"

Vaikka oli jo yleensä tunnettua, että keisari ei ollut ainoastaan allekirjoittanut manifestia vaan myös levityttänyt sen kaikkialle maahan, pysyi herrasväki viimeiseen päivään, jopa viimeiseen silmänräpäykseenkin saakka levottomana sen vuoksi, että palvelusväki erehdyksestä "saisi kuulla jotakin". Palvelusväki puolestaan ei ollut mitään tietävinään, ja kaikki keskustelut etehisessä ja tarjoiluhuoneessa vaikenivat yhtä äkkiä herrasväen lähestyessä, kuin keskustelut salissakin jonkun palvelijan lähestyessä.

Vihdoin tuli yhdeksästoista helmikuuta, tämä niin suuresti peljätty ja odotettu päivä, joka toi helmassaan niin monta seurausta.

Koko Vorontzoffin perheen piti lähteä kirkkoon. Kirkossa piti papin lukea manifesti.

Jo kello yhdeksän aamulla ovat kaikki talossa pukeutuneet ja valmiit. Kaikki toimitetaan tänä päivänä kuumeentapaisella kiireellä ja samalla jonkinlaisella juhlallisuudella, melkein kuin oltaisiin hautajaisiin menossa. Jokainen pelkää sanovansa sanan liikaa. Lapsillakin on vaistomainen tunne päivän suuresta tärkeydestä ja merkityksestä; he pysyvät hiljaa ja äänettöminä eivätkä uskalla kysellä mitään.

Suuren sisäänkäytävän edessä on jo kahdet vaunut. Ne ovat huolellisesti puhdistetut, hevosilla parhaat hihnalaitteet ja kuskeilla uudet kaaput. Kreivikin on täydessä juhlaunivormussaan arvomerkkeineen; kreivittärellä on kallisarvoinen samettimantteli ja lapset ovat puetut kuin nuket.

Ensimäisessä kaleeshissa ajaa herrasväki — kreivi ja kreivitär etu- ja kolme tyttöä takaistuimella. Toisessa vaunussa kotiopettajattaret, emännöitsijä ja tilan hoitaja. Muu talonväki kulkee jalkasin. Ei kukaan jää kotiin, paitsi pikkulapset ja vanha ikäloppu Matvej.

Kirkkoon on kolme virstaa. Matkalla kohottaa kreivitär tuon tuostakin hajuvetisen nenäliinansa silmilleen. Kreivi pysyy synkän äänettömänä.

Avonainen paikka kirkon edustalla on mustanaan väkeä. Pari kolme tuhatta talonpoikaa vaimoineen on kokoontunut ympärillä olevista kylistä. Kaukaa näyttää tämä, kuin se olisi yksi ainoa harmaatakkinen ryhmä, jossa siellä täällä loistaa talonpoikaisvaimon korea päähuivi.

"Tämä näky tekee minut pahoinvoivaksi. Minä en voi olla ajattelematta vuotta 89:ää!" mutisee kreivinna hermostuneesti.

"Kaikin mokomin, ole puhumatta, rakkaani!" vastaa kreivi kuiskaten.

Tänäkin päivänä, kuten kaikkina juhlapäivinä, odottaa kirkon vartija ylhäällä tornissa herrastalon vaunujen tuloa, ja vasta kun ne näkyvät tien mutkassa, alkavat kellot soida.

Kirkko on tupaten kansaa täynnä, niin monta kuin sinne mahtua voi, mutta vanhan juurtuneen tavan mukaan väistyy tämä läpäsemätön joukko sivulle armollisen herrasväen tieltä, niin että he voivat päästä tavalliselle paikalleen oikealle kuoriin.

"Rukoilkaamme rauhassa Herraa", julistaa pappi, joka täydessä messupuvussaan astuu esille alttarin takaa. "Ja Pyhää Henkeä" vastaa laulukuoro. Nämä ovat venäläisen päivämessun alkusanat. Koko tämä sankka, harmaa joukko rukoilee tänään kuin yksi mies, hartaasti, kiihkoisasti. Vähän väliä tekevät he ristinmerkin ja laskeutuvat polvilleen. Tumman väriset, synkät, tuhanten ryppyjen kyntämät kasvot vavahtelevat suonenvedon tapaisesti jännittyneestä odotuksesta ja hartaudesta.

Oi temppeli, huokaustemme ja Herramme huone! Sä vaan niin suuria huolia kuulet, ett' toinen ei päällä tän maan.

Mutta tänään ei kuulu mitään huokauksia, ei mitään voihkamista tässä temppelissä. Tänään kohoaa sieltä — eikä ainoastaan tästä temppelistä vaan sadoista tuhansista muistakin Venäjän kirkoista — rukouksia, niin palavia, niin rajattoman uskon ja niin intohimoisen toivon täyttämiä, jommoisia ei ehkä koskaan ennen, niin kauvan kuin maailma on seisonut, ole kokonainen suuri kansa lähettänyt samalla kertaa taivaaseen. "Herra sinä kaikkivaltias, tokkohan sinä armahdat meitä? Meidän hätämme on suuri ja vuosisatoja vanha! Tuleekohan se nyt paremmaksi?" Mitä mahtaa keisarillinen manifesti sanoa? Tähän päivään saakka eivät edes herrasmiehet muuta sen sisällyksestä tiedä kuin huhujen mukaan. Todellisuudessa ei vielä kukaan tiedä yhtään mitään, sillä manifesti on lähetetty papeille keisarillisella sinetillä suljettuna joka on avattava vasta päivämessun loputtua.

Tavaton väen paljous ja sytytettyjen kynttilöiden joukko on, avonaisista ovista ja akkunoista huolimatta, tehnyt ilman ahtaassa kirkossa sietämättömän raskaaksi. Vastenmielinen löyhkä hikisistä vaatteista ja rasvatuista saappaista sekoittuu vahakynttilöiden käryyn ja suitsutuksen hajuun. Suitsutusastian höyry leijailee ylöspäin sinisinä pöllyinä. On mahdotonta saada ilmaa; rinta kohoaa raskaasti ja läähättäen, ja ruumiillinen vastenmielisyys siitä, ettei voi vetää henkeään, yhtyneenä, yleiseen sielun jännitykseen, muodostaa menehdyttävän, selittämättömän, mielikuvituksellisen tuskan tunteen.

"Loppuuko se joskus!" kuiskaa kreivitär hysteerisesti pusertaen suonenvedon tapaisesti miehensä kättä.

Pappi kantaa esille ristiinnaulitun kuvan. Kuluu hyvästi puolen tuntia, ennenkuin kaikki läsnäolevat ovat ennättäneet sitä suudella. Vihdoin on suutelutoimitus lopussa. Pappi katoo silmänräpäykseksi sakaristoon ja astuu jälleen esille alttarin eteen; hänellä on kädessä paperikääry, jossa riippuu suuri valtion sinetti.

Pitkä syvä huokaus kulkee läpi kirkon, kuin olisi koko seurakunta huokaissut yhdestä rinnasta samalla kertaa. Mutta tässä silmänräpäyksessä tapahtuu odottamaton keskeytys. Suunnaton ihmisjoukko, jonka ei ollut onnistunut tunkeutua kirkkoon, on tyynesti odottanut ulkona eteishuoneessa jumalanpalveluksen ajan, mutta nyt on sen kärsivällisyys lopussa. Selki seljällään olevasta ovesta tekevät he nyt yhteisen ja äkillisen ryntäyksen eteenpäin saaden siten aikaan selittämättömän hämmingin. Edessä seisovat kaatuvat alttarin portaille. Huutoja, kirouksia, voivotteluja, itkeviä lasten ääniä.

"Jumalani, Jumalani! säälikää meitä!" sanoo kreivitär melkein nyyhkyttäen, vaikka hänellä, joka istuu kuorin turvaamana, ei ole mitään peljättävää. Lapsetkin ovat peljästyksestä suunniltaan.

Hetken kuluttua on järjestys jälleen kirkossa. Taasen alkaa jännittynyt, äänetön, harras hiljaisuus. Kaikki kuuntelevat korvat pystyssä ja henkeään pidätellen; ainoastaan silloin tällöin tunkeutuu kuuluville kumea, pidätetty korina jonkun ahdashenkisen ukon rinnasta taikka alkaa kapalolapsi itkeä, mutta äiti hyssyttää sitä heti niin pontevasti, että se silmänräpäyksessä vaikenee kuten äidin tahdon hypnotisoimana.

Pappi lukee hitaasti ja laulavalla äänellä sekä tavuita venyttäen, kuten hän lukee evankeliumia. Manifesti on laadittu raskaalla, monimutkaisella kansliakielellä. Talonpojat kuuntelevat uskaltamatta vetää henkeään, mutta vaikka he kuinka ponnistaisivat aivojaan, käsittävät he tästä asiakirjasta, joka on heille ratkaiseva kysymyksen "olemisesta taikka olemattomuudesta", ainoastaan yksinäisiä, hajanaisia sanoja. Kokonaisuuden tarkoitus jää heille epäselväksi. Sitä mukaa kuin lukeminen lähenee loppuaan, lauhtuu vähitellen intohimoinen jännitys heidän kasvoillaan ja sen sijaan tulee tylsän, peljästyneen neuvottomuuden ilme.

Pappi on lopettanut lukemisensa. Talonpojat eivät vielä varmasti tiedä, ovatko he vapaita vaiko eivät, eivätkä sitä, mikä on tärkeintä — polttavin kysymys, heidän elinkysymyksensä — kuka maan nyt omistaa?

Äänettömänä, päät alaspainuneina alkaa joukko hajaantua. Herrastalon vaunut pääsevät esille askel askeleelta tungoksessa. Talonpojat väistyvät siitä sivulle ja ottavat lakit päästään, mutta he eivät tavallisuuden mukaan kumartele syvään ja pysyvät omituisesti, onnettomuutta ennustavasti äänettöminä.

"Teidän kreivillinen armonne, me teidän, te meidän!" Tämä maaorjain tavallinen tervehdys herrasväelleen kuului äkisti kesken yleistä äänettömyyttä lausuttavan käheällä, juopuneella äänellä, ja eräs talonpoikaisrenttu, ryysyiseen turkkiin puettuna ja päähinettä vailla, joka jo oli ennättänyt naukkailla jumalanpalveluksen aikana, ryntää vaunujen luokse ja koettaa suudella herrasväen kättä.

"Ole hulluttelematta!" huudahtaa suuttuneena muuan tylyn ja synkän näköinen nuori mies ja työntää hänet pois tieltä.

* * * * *

Saman päivän illalla oli koko Vorontzoffin perhe koolla kreivittären pienessä salissa. Paitsi kotolaisia ja m:lle Julieta ovat siellä myöskin täti Arina Ivanovna ja setä Semjonov Ivanovitsch. Muutoin on heidän tapansa illoin istua eri huoneissaan, mutta tänä päivänä tunsivat he kaikki mielensä ahdistuneiksi ja tuskaisiksi, ja yhteinen onnettomuus pakottaa heitä pysymään koossa ahtaammassa piirissä. Kreivitär makaa sohvalla ja hänen päänsä on kipeä, m:lle Julie vaihtaa lakkaamatta kylmiä kääreitä hänen otsalleen, ja kreivi kulkee synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena edes takaisin huoneessa, kädet selän takana. Setä on hiipinyt erääseen nurkkaan, josta tuon tuostakin kuuluu syvämietteistä nuuskutusta, ja täti asettelee pasianssia huokaillen syvästi ja lakkaamatta.

Ulkona on illan tullen saatu hirmuinen rajuilma. Tuntuu kuin joku elävä olento olisi savupiipussa ja pitäisi siellä tuskallista ja sitkeätä vinkunaa. Ankara tuulen puuska kohisee silloin tällöin, kolkuttelee akkunan luukkuja, tuiskuttaa lunta ruutuihin ja kolistelee rautalevyjä katolla. Kreivitär säpsähtää joka kerta ja hypähtää sohvalta ylös. Sisällä huoneessa tulee yhä pimeämpi ja pimeämpi. Lamppu pöydällä palaa himmeästi ja käryää, vaikka sitä kuinka ruuvattaisiin ylemmäksi. Aivan selvästi pitäisi siihen panna öljyä, mutta kukaan ei ole sitä huomaavinaan. Palvelusväki on tänään tipotiessään, eikä kenelläkään ole halua mennä huutamaan käskyläistä.

"Ljesnovon talonpojat sytyttivät äskettäin herrasrakennuksen tuleen", puhkeaa täti Arina aivan odottamatta puhumaan.

"Ja vielä useampia tulevat he sytyttämään", kuuluu kaukaa nurkasta vanhan sedän onnettomuutta ennustava raakkuminen.

"Niin, onpa se hauska sekamelska, jonka he nyt ovat keittäneet kokoon meille!" jatkaa hän muutaman silmäräpäyksen perästä synkällä profeetallisella äänellä. "Saammehan nähdä, miltä se meille maistuu, jahka saamme sen syödäksemme. Hän tuolla", setä näytti kädellään m:lle Julieta, "voi kertoa meille, kuinka heille kävi vuonna 89."

"Jumalani, Jumalani, kuinka se muisto on hirmuinen!" huokaa kreivitär.

"Lopettakaa toki tyhmä jaarituksenne! Venäläinen talonpoika ei ole mikään jakobiini", sanoo kreivi leikillisesti lohduttaen, mutta saattaa huomata, että ääni on teeskennelty ja hän itse on kaikkea muuta kuin tyyni.

"Ah ei, Michel, meidän talonpoikamme ovat petoeläimiä, meikäläiset talonpojat ovat pahempia kuin ranskalaiset!" Kreivitär kohottautuu käsivarsilleen ankarassa mielenliikutuksessa... "Tiedäthän itse, että talonpojat meitä vihaavat!"

Viereisen huoneen ovisaranat narisevat. Kaikki säpsähtävät ja katsovat tuskaisesti ympärilleen; kreivitär huudahtaa kauhistuneena: "Ah!"

Sieltä tulee Stepan ilmoittamaan, että tee on pöydässä.

Veeralla on aika mennä nukkumaan. Lasten kamarissa ei ole yhtäkään ihmistä. Hän avaa oven käytävään. Alhaalta renkituvasta, jossa väki syö illallistaan, kuuluu epäselvää äänten sorinaa, veitsien ja lautasten kilinää, suuriäänisiä naurun hohotuksia.

Veeraa on ankarasti kielletty menemästä renkitupaan mutta tänä iltana on hänet tykkänään unohdettu. Hän sekä pelkää että haluaa nähdä, mitä tuolla alhaalla tapahtuu. Muutaman minuutin seisoo hän epäröiden. Mutta hän ei ole luonnostaan pelko; uteliaisuus saa voiton, ja kuin nuoli on hän alhaalla kellarikerroksessa.

Siellä on suuret kemut. Aamupäivällä oli palvelusväen mieliala hieman hillitty, jopa alakuloinenkin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa tapahtumaa todeksi, mutta nyt illantullen on mieliala paljon korkeammalla. Illallispöytään on viinapullo ilmestynyt; se on kaikille maistunut hyvältä — mikään pidättäytyminen ei tule kysymykseen. Kaikkialla nähdään helottavia kasvoja, siristeleviä silmiä ja pörröttyneitä päitä.

Ankara kaalisopan ja käristetyn leivän haju, sekaantuneena paksuihin viinahöyryihin ja silmiä kirvelevään tupakan savuun — tupakka huonointa lajia — käsihanurin räikeätä soittoa, juopuneiden ääniä, jotka kuuluivat toisiaan lujemmin — siinä se, minkä Veera näki ja kuuli astuessaan renkitupaan. Nuoren neidin ilmaantuessa; syntyi äkisti hiljaisuus ja äänettömyys. Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi — sitten alkoi melu uudestaan.

"Neiti, pikku neiti! Tulkaa tänne! Älkää peljätkö!" kuului kuskin lallattava ääni. "Istuuko herrasväki siellä ylhäällä itkemässä? Ne ovat kai pahoillaan, kun eivät saa meitä enää koirina kohdella?"

"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Ei kukaan ole teitä koirina kohdellut. Isä ja äiti ovat hyviä, mutta te olette ilkeitä ja kiittämättömiä!" huudahtaa Veera melkein kirkuen, vapisten mielenliikutuksesta ja polkee jalkaansa lattiaan voimattomassa vihassa. Vorontzoffien veri on herännyt. Hän tahtoisi lyödä, tahtoisi ruoskia noita hävyttömiä orjia. Suuttumus ja loukattu ylpeys ovat kokonaan poistaneet hänestä pelon.

"Eikö kohdellut koirina! Vai niin, eikö? Entäs neidin isävainaja, kuinka monen raukan hän aikanaan sorti ja turmeli? Miksi ei hän antanut puuseppä Andrjuschkan mennä sotilaaksi, kun hänen vuoronsa tuli? Miksi hääti hän pois Arinja paran navettarakennuksesta?" huuteli useita ääniä eri suunnilta.

Käsihanuri vaikeni. Koko palvelusväki kokoontui ryhmään ja huuteli Veeralle kertomuksia "vanhasta hyvästä ajasta" — kamalan liikuttavia historioita, jommoisista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.

"Mutta se oli isoisä — isä ja äiti ovat hyviä ihmisiä!" Veera ei huuda enää, ääni on tullut matalaksi, nyyhkyttäväksi ja nolostuneeksi. Syntyy silmänräpäyksen äänettömyys.

"Niin, nuoresta herrasväestä ei ole mitään sanottavaa, he ovat hyviä!" myöntelevät jotkut kuin vasten tahtoaan.

"Niin, nyt on nuori herra masentunut, tietysti, mutta siihen aikaan kun oli hän nuorimies, jahtasi hän meidän tyttäriämme, hän kuten kaikki muutkin!" puuttuu ilkeästi vanha juopunut keittäjätär puheeseen.

"Te jumalattomat viettelijät, eikö teillä ole häveliäisyyttä edes viattoman lapsen edessä", kuuluu äkisti njanjan kiihtynyt ääni. Hän on kauvan kaivannut suojattiaan ja juossut koko talon häntä etsien; mutta hänen päähänsä ei ole pälkähtänyt hakea häntä renkituvasta.

* * * * *

Sinä iltana viipyi kauvan, ennenkuin Veera sai nukutuksi. Joukko uusia, hirmuisia, nöyryyttäviä ajatuksia temmelsi hänen päässään. Hän ei olisi itse voinut selittää, mistä hän oli pahoillaan, miksi hän tunsi tätä katkerata, tuskallista hävyn tunnetta. Hän on vaan siinä pitkänään ja itkee itkemistään. Mutta alhaalta kellarikerroksesta kuuluu yhä raskasten jalkojen astuntaa, käsihanurin epäsoinnukkaita säveleitä ja juopuneiden, laulavien äänien sekava sorina.

3.

Maaorjuuden lakkauttamisesta lähtien muuttui kaikki Vorontzoffin talossa. Tilan tulot vähentyivät siinä määrässä, että koko talous oli asetettava kokonaan toiselle kannalle kuin siihen asti. Staarosti, isännöitsijä, muuttui yhtäkkiä "miesten miehestä" lurjukseksi, joka varasti isäntäänsä, teki vaikeuksia joka paikassa eikä koskaan tuonut rahoja määrättyyn aikaan. Hänet täytyi erottaa ja ottaa uusi, mutta asiat siitä vaan pahenivat. Melkein joka päivä ilmestyi vanhoja vekseleitä ja velkasitoumuksia, joita kreivi oli antanut jo kauvan sitten ja sen vuoksi ennättänyt ne jo unohtaakin. Jokaisen uuden vekselin nähdessään joutui kreivi raivoihinsa, kirkui, että häntä petettiin, mutta joka tapauksessa täytyi hänen maksaa. Pian tuli välttämättömän tarpeelliseksi myydä sekä Mitinon että Stepinon ulkotalot parhaine niittyineen ja metsineen, ja ennen pitkää oli jälellä ainoastaan Borki ja pieni vähäpätöinen pellon kaistale siihen kuuluvana. Mutta maatiluksien ostajia ei tahtonut löytyä ja kaikki meni puolesta arvostaan.

Suurin osa palvelusväkeä täytyi erottaa; ne jotka jäivät jälelle, olivat lapsuudestaan tottuneet olemaan mitään tekemättä ja nurisivat aamusta iltaan lisääntyneestä työstä. Mitä herrasväkeen tulee, niin se otti tavakseen olla aina suuttunut ja huonolla tuulella. Keskenäänkin he riitelivät lakkaamatta; mutta heidän nykyiset riitansa olivat yhtä vähän edellisten kaltaisia, kuin sitkeät syyssateet ovat raittiiden kevätkuurojen kaltaisia. Ei nyt ollut syynä mustasukkaisuus, että kreivi ja kreivitär joutuivat epäsopuun, vaan raha, ei milloinkaan muu kuin raha. Joka kerta kun kreivitär tuli pyytämään rahaa talouteen, soimasi kreivi häntä tuhlaavaisuudesta, huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta, ja jokainen uusi hame, jonka hän tilasi itselleen taikka tyttärilleen, antoi aiheen perhekohtauksiin. Kreivitär puolestaan tuli ärtyiseksi ja vihaiseksi ja sai hermokohtauksia joka kerta, kun hänen miehensä puhui menevänsä kaupunkiin tai jonkun naapurinsa luokse — mutta ah, se ei tapahtunut enää sen vuoksi, että kreivitär pelkäsi mitään tapaamisia, jotka saattoivat olla hänen sydämensä levolle vaarallisia, vaan sen vuoksi, että hän pelkäsi kreivin pelaavan korttia taikka hävittävän rahoja jollain muulla tavalla.

Asema tuli päivä päivältä pahemmaksi. Kaikki pienet ylellisyystavat oli uhrattu, toinen toisensa jälkeen, mutta menot olivat joka tapauksessa tuloja suuremmat, ja lakkaamatta täytyi keksiä uusia rajoituksia. Kuten kaikki epäkäytännölliset ihmiset tarttuivat kreivi ja kreivitär asioihin väärästä päästä, kun heidän piti ruveta säästämään. Jokapäiväisen elämän pienissä yksityiskohdissa kehittivät he säästäväisyytensä itaraksi ahneudeksi, joka ulottui aina siihen, että luettiin sokerin palaset ja kynttilän pätkät, mutta kun tuli kysymykseen suuret menoerät talouteen, antoivat he talonväen varastaa vanhaan tapaansa. Tilanhoitaja, staarosti, kuski, kokki, kaikki pistelivät taskuihinsa pyöreitä summia, nyt kuten ennenkin, ainoastaan sillä erotuksella, että ennen oli kaikki käynyt rauhallisesti, patriarkaalisesti. Nyt oli kiivaita kohtauksia, moitteita, kyyneleitä, erottamisuhkauksia, mutta kaikki ilman pienintäkään tulosta; se katkeroitti ainoastaan mieliä, teki väen rettelöiväksi ja pakotti sen suoraan sanoen uusiin varkauksiin "kostaakseen ilkeälle herrasväelle".

Koko talo oli saanut ikävän, pikkumaisen leiman, ja kaikkien näiden jokapäiväisten ikävyyksien ja vastenmielisyyksien painostamina vanhenivat Veeran vanhemmat nopeasti. Kun hän sittemmin palautti muistiinsa kuvan äidistään, tuntui hänestä kuin olisi hänellä ollut kaksi äitiä, — toinen, hänen ensimäisen lapsuutensa äiti, nuori, kaunis, iloinen, elämänhalua säteilevä, ja toinen, myöhemmän ajanjakson äiti, hermostunut, ärtyisä, huolimaton, myrkyttäen elämän itselleen ja ympäristölleen.

Jokseenkin samalla tavalla olivat asiat toisissakin tilanomistaja perheissä naapuristossa; he tunsivat maan horjuvan jalkainsa alla ja tulivat siitä neuvottomiksi ja hämilleen ymmärtämättä mukautua uusiin olosuhteisiin. Kaikki seuraelämä oli melkein lakannut. Kun naapurit kokoontuivat toistensa luo, eivät he enää huvitelleet kuten ennen, vaan soimasivat ja valittivat talonpoikia ja tsaarin vääryyttä. Nuoremmat ja voimakkaammat heistä olivat epätoivoissaan jättäneet maatalouden sikseen ja lähteneet Pietariin etsimään jotakuta hyväpalkkaista paikkaa. Tiluksilla ei löytynyt keitään muita miehiä jälellä kuin ukkoja.

Leena ja Liisa Vorontzoff olivat nyt täysikasvuisia nuoria neitejä. Molempia rasitti ikävyys siellä ulkona maaseudulla ja he nurisivat katkerasti kohtalostaan. Kohtalo olikin heille tehnyt ilkeän tempun. Mitä olikaan tullut heidän loistavista toiveistaan? Koko heidän lapsuutensa, koko heidän kasvatuksensa, kaikkihan oli niin sanoen valmistelua sen onnellisen päivän varalle, jolloin heidän piti saada pukeutua pitkiin hameisiin ja päästä ulos maailmaan. Ja sitten oli se päivä tullut tuomatta mukanaan mitään muuta kuin ikävyyttä.