Part 1

VEERA VORONTZOFF

Kertomus venäläisestä elämästä

Kirj.

SONJA KOVALEVSKY

Suomennos

Tampereella Isak Julinin kustannusliike ja kirjapaino, 1913.

Sonja Kovalevsky.

Siitä on nyt kulunut 20 vuotta, kun painosta ilmestyi kokoelma kertomuksia, joka "kului koko silloisen polven käsissä", sillä se maailma, joka niissä lukijalle avautui, oli hämmästyttävän uusi ja kovin ihmeellinen.

Tekijä itse oli jo edellisenä vuonna kuollut keskellä kunniaansa ja mainettaan, mutta hyvät ystävät läntisessä naapurimaassamme olivat, hänen jälkeenjääneitä papereitaan ja käsikirjoituksiaan järjestäessään, ottaneet julkaistakseen ne, jotka heidän mielestään olivat painokuntoiset. Paljon oli hänellä suunniteltua, alotettua, puolivalmista, mutta suhteellisesti vähän valmista, sillä kaunokirjallisuuden harjoittaminen oli hänelle vain joutohetkien työtä. Aivan toisilla aloilla hän oli liikkunut, herättänyt huomiota ja tullut kuuluisaksi, yhtä kuuluisaksi kuin Nobelin palkinnon saaja, rva Marie Curie meidän päivinämme. Ei ollut sitä sivistyneen nimellä kulkevaa ihmistä, joka ei 80-luvulla olisi tuntenut _Sonja Kovalevskyn_ nimeä ja osannut kertoa piirteitä hänen elämäntarinastaan, joka oli kuin mieltä kiinnittävin romaani.

Lapsuutensa päivät hän oli viettänyt maaseudun hiljaisuudessa länsi-Venäjällä, missä hänen isällään, kenraali Krukovskylla, oli maakartano, jossa englantilaiset ja ranskalaiset kotiopettajattaret vuoron perään olivat häntä muovailleet. Uusista, maailmaa mullistavista liikkeistä ei siellä tiedetty mitään, mutta eipä aikaakaan niin pääsivät ne uudet aatteet, jotka siihen aikaan innostuttivat Venäjän nuorisoa Sonjankin kotiin, tarttuivat häneen ja hänen vanhempaan sisareensa ja synnyttivät äärettömiä yhteentörmäyksiä vanhempien kanssa. Miltei väkisin, vain muodollisen avioliiton nojalla, pääsi Sonja matkustamaan Heidelbergin yliopistoon, missä hänen suuret matemaattiset taipumuksensa herättivät yleistä huomiota. Hän edistyi nopeasti opin teillä, suoritti loistavia opinnäytteitä, sai palkintoja matemaattisista teoksistaan ja kutsuttiin lopulta opettajaksi Tukholman korkeakouluun, ollen ensimäinen naisprofessori Europassa.

Kaiken tämän jo tietää vanhempi polvi, mutta otappa puheeksi Sonja Kovalevsky nuorempien kanssa, niin huomaat, että moni ei edes ole kuullut hänen nimeäänkään mainittavan. Se on kuitenkin vahinko, sillä hän oli siksi intressantti, rikas ja monipuolinen henkilö.

Veera Vorontzoff

1.

Minä tulin hänen tuttavakseen vuonna 1876. Olin aivan äskettäin saapunut Pietariin lopetettuani opintoni eräässä saksalaisessa yliopistossa. Muutamana kauniina päivänä istuin minä kirjoituspöytäni ääressä, kun ovelle koputettiin ja muutaman silmänräpäyksen perästä astui pitkä, hoikka naishenkilö huoneeseeni. Hän oli puettu hyvin yksinkertaiseen vaippaan ja hänellä oli päässä suuri musta villahuivi, jommoisia alempisäätyisten naisten Venäjällä on tapana käyttää talvisaikaan, ja joka niin täydellisesti peitti hänen kasvonsa, etten minä ensimäisessä silmänräpäyksessä nähnyt niistä muuta kuin pienen, pakkasesta keveästi punottavan nenänipukan. Mutta kun huivi oli poistettu, huomasin minä jossain määrin kummastuneena, että hän oli aivan nuori ja tavattoman kaunis. Hoikka vartalo, himmeän valkoinen iho, keveä ja lämmin punerrus poskilla, täysin muodostunut kasvojen soikeus — kaikki hänessä johdatti mieleen taiteilijan ihanne kuvan. Mutta se mikä enimmin kiinnitti minun huomiotani, olivat hänen ylimyksellisesti hienot kätensä kapeine kynsineen, ja hänen suuret tummansiniset silmänsä, joita mustat ripset varjostivat. Huolimatta hänen äärimmäisen yksinkertaisesta puvustaan oli mahdoton pitää häntä muuna kuin "barishnjana" (aatelisneitinä):

"Minä olen Veera Vorontzoff", sanoi hän. "Ehkä olette kuullut nimeni ennen?"

Todellakaan ei nimi ollut minulle tuntematon, ja kun minä kuulin, kuka hän oli, ei minua enää kummastuttanut hänen ulkonäkönsä, sillä Vorontzoffien suku Venäjällä on tunnettu tavattomasta kauneudestaan.

Minun ja Veeran vanhemmat olivat ennen vanhaan olleet läheisiä seurusteluystäviä, mutta sittemmin oli elämä erottanut heidät — he olivat muuttaneet kumpikin eri osiinsa Venäjää ja kadottaneet toisensa näkyvistään. Minä muistin kuitenkin lapsena kuulleeni isäni usein ihastuksella puhuvan "kauniista rouva Vorontzoffista", Veeran äidistä. Mitä Veeraan itseensä tulee, oli hän noin saman ikäinen kuin minä, ja me olimme leikkineet yhdessä pieninä tyttöinä, mutta sittemmin en ollut enää hänestä kuullut puhuttavan.

Minä vakuutin kuitenkin, että minua ilahdutti nähdä hänet, ja kysyin hänen asiaansa, sillä hänen käytöksessään oli jotakin, joka selvästi sanoi minulle, ettei hän ollut tullut tavalliselle yksinkertaiselle vierailulle saadakseen yksin ja ainoastaan huvia vanhan tuttavuuden uudistamisesta.

"Isäni on kuollut", sanoi hän, "ja äitini on mennyt luostariin. Minä olen siis täydellisesti riippumaton ja minulla on pieni omaisuus, joka riittää tarpeisiini. Nyt on minulla ainoastaan yksi toivomus, yksi pyrkimys — omistaa elämäni jollekin suurelle ja siunausta tuottavalle toiminnalle. Tämän vuoksi olen minä tullut Pietariin, mutta minulla ei ole täällä keitään tuttuja. Teidät tunnen minä maineestanne, koska teistä on paljon puhuttu sanomalehdissä, ja minä tiedän, että te olette opiskellut paljon ja omaatte enemmän tietoja kuin useimmat naiset. Sen vuoksi olen hakenut teidät pyytääkseni teiltä neuvoa: johtakaa minut oikealle tielle, näyttäkää minulle työ, jolle voin omistautua ruumiineni ja sieluineni."

Tämähän oli koko lailla omituinen tapa alottaa tuttavuutta, ja nämä sanat olisivat jonkun toisen suussa tuntuneet minusta kummallisilta ja ehkä huomion tavoittelulta. Mutta nuori tyttö oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, hänen sointuvassa alttoäänessään oli niin syvä ja liikutettu sävy, ja hänen sinisten silmäinsä katse oli samalla kertaa niin vakava ja kirkas, etten tullut ajatelleeksikaan hänen menettelytapansa omituisuutta — minusta oli vallan luonnollista, että hän sanoi minulle kaikkea tätä. Kuitenkin tunsin joutuvani jokseenkin hämilleni — mitä piti minun hänelle vastata? Eipä ole mikään helppo asia neuvoa henkilöille, jonka on tuntenut pari minuuttia, jotakin elämän tehtävää. Voittaakseni aikaa pyysin häntä istumaan, soitin palvelustyttöä ja käskin tuomaan teetä sisälle, sillä Venäjällä on totuttu siihen, että täytyy olla, ennenkuin puhe oikein käy, kiehuva samovaari, teekeittiö, ja pari lasia tuoksuvaa teetä edessä.

Ystävyytemme ensimäisestä alusta saakka kiintyi huomioni erikoisesti siihen, että Veera oli kaiken ulkonaisen suhteen täydellisesti välinpitämätön. Hän oli noiden henkien näkijöiden kaltainen, joiden silmät ovat niin sokeentuneet yksistään heidän itsensä näkemistä näyistä, että he ovat menettäneet kyvyn huomata, mitä tapahtuu ja liikkuu heidän ympärillään. Minä kyselin häneltä, oliko hän jo kauvankin ollut Pietarissa, ja viihtyikö hän hotellissa, jonne oli asettunut, mutta hän vastasi hajamielisesti, melkein tyytymättömänä näihin jokapäiväisiin kysymyksiin; oli ilmeistä, ettei elämän pienillä vastenmielisyyksillä ja harmeilla ollut vähääkään merkitystä hänen silmissään. Vaikka hän oli ensi kertaa Pietarissa, ei hän siellä mitään kummastellut, ei häntä mikään huvittanut, lukuunottamatta sitä ainoata, jota hän oli tullut etsimään — päämäärää, elämän tehtävää.

Minä tunsin omituista kiintymystä tähän nuoreen tyttöön, joka oli niin erilainen kaikkia ennen tuntemiani. Minä koetin kaikin tavoin voittaa hänen luottamuksensa ja tunkeutua hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Sanoin hänelle, että minulle oli mahdotonta neuvoa häntä yhtään mihinkään, niin kauvan kuin en tuntenut häntä lähemmin, ja pyysin senvuoksi häntä tulemaan luokseni niin usein, kuin hänelle sopi, ja kertomaan minulle mahdollisimman paljon itsestään ja entisestä elämästään.

Veera puolestaan ei parempaa halunnutkaan kuin saada tehdä itsensä tunnetuksi; hän vastaili minun kysymyksiini harvinaisella suoruudella ja antoi minulle mielellään kaiken pyytämäni luottamuksen. Niinpä ei viipynytkään monta viikkoa, ennen kuin tunsin, että minun oli onnistunut katsahtaa Veeran sieluun niin selvästi, kuin yleensä on mahdollista naiselle nähdä toisen naisen sydämeen.

2.

Vorontzoffin kreivillinen suku on ylhäinen aatelissuku, vaikka ei voida sanoa sen olevan erityisesti vanhaa alkuperää. Sen virallinen sukupuu ulottuu tosin aina Rurikkiin saakka, mutta tämän todistuskappaleen pätevyys on epäiltävä. Täysin luotettavaa on ainoastaan, että muuan Saschka Vorontzoff palveli yksinkertaisena sotamiehenä eräässä hänen majesteettinsa keisarinna Katariina toisen komppaniassa, että hän oli kaunis mies, lähes seitsemän jalkaa pitkä, että hän niin hyvin osasi ansaita korkean hallitsijattarensa suosion, että hän uskollisesta palveluksesta korotettiin korpraaliksi ja sai läänityksenä maatilan, johon kuului viisi sataa sielua maaorjia, sekä tuhannen ruplaa käteistä rahaa — sielut olivat siihen aikaan halvempia kuin raha.

Tästä hetkestä luetaan Vorontzoffin suvun kukoistuskausi. Kreivin arvonimen antoi sille Aleksanteri I, jonka hovissa kaunis kreivitär Vorontzoff jonkun aikaa näytteli hyvin huomattavaa osaa. Muutoin on suvun aikakirjoilla viimeisiltä vuosisadoilta muutakin kerrottavaa kuin ainoastaan menestyksistä, se sai kokea onnen epävakaisuuttakin. Kaikki Vorontzoff nimiset ovat olleet huomattuja kiivaudestaan ja hillittömistä himoistaan, jotka ominaisuudet useammin kuin kerran saattoivat heidät ahdinkoon. Monen komean maatilan, monen tuottavan piirikunnan ovat he tämän ajanjakson kuluessa hävittäneet pelissä taikka tuhlanneet hevosiin ja kauniisiin naisiin. Vorontzoffin suvun kohtalossa sattui silloin tilapäinen pimennys, mutta sallimuksen armosta haihtui tämä keveä pilvi pian keisarillisen suosion auringossa. Yksi ja toinen suvusta osasi aina tehdä itsensä huomatuksi tsaarin ja isänmaan palveluksessa, ja uusia oivallisia tiluksia saatiin menetettyjen sijaan, niin että yleensä puhuen suku yhä kasvoi ja vaurastui.

Mutta vaikkakin omaisuuksia nopeasti hävisi ja nopeasti hankittiin heidän sukunsa keskuudessa, niin oli kuitenkin muuan kallisarvoinen perintöosuus, joka muuttumattomana siirtyi polvesta polveen, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle — se oli äsken mainittu sukukauneus. Kaikki Vorontzoffin sukuun kuuluvat ovat kauniita. Heidän keskuudestaan ei voi löytää yksiäkään ainoita rumia kasvoja, vielä vähemmin rujosyntyisiä taikka raajarikkoisia. Ikäänkuin he olisivat tunteneet luonnollista vetovoimaa kauneuteen taikka vaistomaisesti aavistaneet Darwinin oppijärjestelmiä, olivat kaikki Vorontzoffien kreivit valinneet itselleen kauniita vaimoja ja kaikki heidän tyttärensä menneet naimisiin kauniiden miesten kanssa. Sukutyyppi on nykyään niin vakaantunut ja niin hyvin tunnettu venäläisen ylimystön keskuudessa, että jos jostakusta saa kuulla: "hän on aivan Vorontzoffin näköinen", eikä heti näe määrätyn kuvan esiintyvän mielikuvituksessaan — korkeakasvuista, komeata vartaloa, pitkulaisia kasvoja, joissa on himmeä, valkoinen iho ja keveä, läpikuultava punerrus poskipäillä, matala, leveä otsa, hieno sinertävä suoniverkko ohimoilla, sysimusta tukka ja tummansiniset silmät mustine ripsineen — niin tämä merkitsee, ettei kuuluta ylimystöön eikä ole perehdytty siihen, mikä Venäjällä on "the upper ten thousand."

Tämä Vorontzoffien tyyppi on niin vahva ja elinvoimainen, että se maaorjuuden vanhoina hyvinä päivinä näytti kykenevän siirtymään jopa talonpoikiin ja talonväkeen kreivillisillä tiluksilla. Omituista kyllä, tarvitsi armollisen herran itse taikka nuorten herrojen ainoastaan oleskella jonkun aikaa herrastilalla, jotta vähän jälkeenpäin siinä ja siinä taponpoikaistuvassa — ja aina siellä, missä vaimot olivat nuoria ja kauniita — oli ilmestyvä maailmaan lapsi, joka oli aivan kuin pikku Vorontzoff ja jolla oli samat hienot, jalot piirteet kuin herrastalonkin lapsilla.

Kreivi Michail Ivanovitsch Vorontzoff oli sukunsa arvokas jälkeläinen. Kauniina ja komeana oli hänellä onni syntyä Nikolain hallituksen alussa, siihen aikaan jolloin Pietarin kaarti oli kukoistuksessaan. Palveltuaan jonkun aikaa kyrassierirykmentissä, muserrettuaan joukon naissydämiä ja rehellisesti ansaittuaan sen liikanimen, jonka hän oli saanut toverien joukossa, "aviomiesten pelko", rakastui hän intohimoisesti erääseen kaukaiseen sukulaiseensa Marja Dmitrijevna Kudrjatseffiin, jonka kauneissa, ikäänkuin suuren taiteilijan veistämissä kasvoissa oli myöskin Vorontzoffin sukupiirteet. Kun hänen rakkauteensa vastattiin naisen puolelta, meni hän naimisiin tämän kanssa ja palveli yhä edelleen rykmentissä. Hän olisi ehkä noussut korkeimmille asteille, ellei hän Aleksanteri II:n hallituksen alussa olisi joutunut pieneen kompastukseen, johonka siihenkin oli syynä kuuma Vorontzoffien veri ja onneton kauneus. Hän tuli nimittäin mustasukkaiseksi erääseen toiseen kaartinupseeriin kauniin vaimonsa tähden, haastoi hänet taisteluun ja tappoi hänen paikalla. Tapaus painettiin äänettömyyteen tavalla tai toisella, mutta nuori upseeri havaitsi kuitenkin tämän jälkeen olonsa rykmentissä vastenmieliseksi. Hänen oli pakko pyytää eronsa ja hän muutti maatilalleen, jonka hän äsken oli perinyt isältään tämän parahiksi kuoltua.

Tämä tapahtui vuonna 1857. Pietarissa kulki jo epämääräisiä huhuja tulossa olevasta talonpoikain vapauttamisesta, mutta niin pitkälle kuin Borkiin — tämä oli Vorontzoffien kreivillisen tilan nimi — nämä huhut eivät vielä olleet ennättäneet. Siellä kulki kaikki edelleen vanhaa, säännöllistä latuaan.

Kuinka suuri kreivi Michaili Ivanovitschin omaisuus itse asiassa oli tähän aikaan, sitä ei kukaan tietänyt ja kaikkein vähimmin hän itse. Tila oli suuri, vaikka ei läheskään niin laaja kuin ennen. Kreivi vainaja — kauvan eläköön hänen muistonsa! — oli myös mielellään pitänyt hyviä päiviä, ja jo hänen aikanaan oli suuri osa metsää hakattu ja monta desjatiinaa maata myyty. Michail Ivanovitsch ei luonnollisesti ollut lähes viidentoista vuotisen palveluksen jälkeen kyrassierirykmentissä lähtenyt Pietarista ilman velkoja, ja hän alkoi hallituksensa myymällä vieläkin kelpo kappaleen maata ja panttaamalla jälellä olevan osan maatilaa. Mutta toistaiseksi meni kaikki hyvästi eikä kreivi tuntenut levottomuutta. Staarosti, kylänvouti, oli miesten mies, joka järjesti kaikki ilman melua ja liikanaista jaaritusta; kun armollinen herra tarvitsi enemmän rahaa, oli sitä aina saatavissa.

Siihen aikaan, jolloin he muuttivat maalle, olivat kreivi Michail Ivanovitsch ja Marja Dmitrijevna, huolimatta kolmesta puolikasvuisesta tyttärestään, molemmat varsin nuoria ja pitivätkin itseään sellaisina. He eivät tietäneet mitään huolista eikä velvollisuuksista, eikä kukaan kieltänyt heiltä oikeutta elää aivan oman mielensä mukaan. Heidän elämänsä kulki maallakin vanhoja raiteitaan, iloisesti ja vapaasti kuten ennenkin. Koko talo oli jo kreivi vainajan aikana saanut suurellisen luonteen, kolmekymmentä kappaletta ratsu- ja ajohevosia tallissa, englantilainen puutarha, kasvilaitos ja ansari sekä joukko toimetonta, laiskottelevaa palvelusväkeä. Se ainoa muutos, jonka nuori herrasväki toi mukanaan, oli siinä, että he yhdistivät vanhaan herrasväen ylellisyyteen useita pääkaupungin tapoja, laadultaan hienompia, kuin tuolla kaukana maaseudulla oli osattu uneksiakaan ennen. Paraatihuoneissa päällystettiin kaikki huonekalut silkillä. Lattiat ja akkuna-aukot olivat ennen paistaneet tyhjinä; kaikkialle levitettiin nyt mattoja ja ripusteltiin verhoja. Palvelijat olivat ennen kulkeneet armollisen herran vanhoissa, ryvettyneissä takeissa; nyt he saivat kunnolliset palveluspuvut. Keittiöosasto annettiin kokille, joka oli oppinut taitonsa englantilaisessa klubissa, ja talossa syntyneiden naispalvelijoiden lukua, jotka aamusta iltaan ahersivat ompelua, brodeerausta ja pitsien nypläystä, lisättiin yhdellä sirolla kamarineidillä, joka kuului vapautettujen luokkaan.

Tavallaan vaikutti nuori herrasväki hyvääkin ympäristöönsä ja naapureihinsa. Kuvernööri ei suotta sanonut siinä puheessa, jonka hän piti äsken tulleiden kunniaksi toimeen pannuilla päivällisillä, että he olivat tuoneet kuvernemettiin uutta elämää. Heidän tulostaan alkoikin itse asiassa juhlallisuuksien ja huvitusten ajanjakso. Ei kukaan tahtonut olla huonompi kuin pääkaupungista tulleet vieraat. Tilanomistajat ja heidän rouvansa ravistivat päältään maalaislaiskuutensa. Entiset viattomat huvitukset, syntymäpäiväkemut, peliseurat ja tanssitilaisuudet vaihdettiin nyt hienompiin, niin sanoakseni henkisiin huvituksiin. Jo ensimäisenä vuotena Vorontzoffien maallemuuton jälkeen pantiin heidän kuvernementissään toimeen seuranäytelmä, konsertti kuvaelmien ohella ja naamiaiset hyväntekeväiseen tarkoitukseen.

Sekä Michail Ivanovitsch että Marja Dmitrijevna olivat ihastuneet siihen vaikutukseen, jonka he saivat aikaan kuvernementissa, ja molemmat olivat he syvästi huomanneet, jos niin saa sanoa, lähetyksensä sivistyksellisen tärkeyden. Oikeinpa kreivi piti eräillä virallisilla päivällisillä puheen Englannin maa-aatelin merkityksestä lausuen toivomuksen, että venäläiset tilanomistajat muodostuisivat englantilaisiksi "maaloordeiksi."

Kreivitärkin näki paljon vaivaa parantaakseen maalaisia tapoja. Hän piti velvollisuutenaan tilata kalliita pukuja Pietarista. Vorontzoffien talo oli aina avoina vieraille. Päivällinen syötiin myöhään, pääkaupungin tapaan, ja kaikki kotona olevat olivat velvoitetut pukeutumaan uudestaan päivällisiä varten, kuten Englannissa oli tapana. Voileipäpöydässä ei tarjottu yksinkertaista paloviinaa vaan hienoja liköörejä.

Vanha, raskas Vorontzoffien herrasrakennus seinämuureineen, jotka olivat kaksi ja puoli kyynärää paksuja, oli ulkoapäin suunnattoman, nelikulmaisen laatikon kaltainen, johon sinne tänne oli,herra ties missä tarkoituksessa, kiinnitetty jos jonkinlaisia eriskummallisia ulkonevia osia ja parvekkeita. Kokonaisuudessaan kuului se tuohon aivan erikoiseen, vaikka kuten näyttää, vielä mihinkään arkitehtuurin oppikirjaan kuulumattomaan tyyliin, jota voitaisiin kutsua maaorjuustyyliksi. Kaikkea oli ylellisesti, tarvisaineita oikein romuna kaikkialla, mutta kokonaisuus oli huolimatonta ja karkeaksi hakattua. Kaikesta näkyi, että talo oli rakennettu aikana, jolloin työ ei maksanut mitään ja jolloin kaikki tehtiin kotona. Tiilit poltettiin omassa tiilitehtaassa, parkettilattian valmistivat tilan maaorjat; vieläpä arkitehtikin, joka teki pohjapiirustuksen, oli maaorja.

Mitä tulee sisustukseen ja huoneiden sijoitteluun, ei Vorontzoffin talo siinäkään suhteessa eronnut useimmista sen aikaisista herrasrakennuksista. Yläkerroksessa asui herrasväki, alakerroksessa lapset ja kellarikerroksessa oli keittiö ja palvelusväen huoneet.

Kellarikerrokseen kulki kreivitär ainoastaan kerran vuodessa, pääsijäispäivänä, jolloin hän meni sinne antaakseen tavanmukaiset suudelmat palvelijoilleen. Mutta lasten kamareihin kurkisti hän joskus arkipäivinäkin, kun hänen aikansa salli, se on, kun hänellä ei ollut vieraita taikka hän ei itse hankkinut lähtöä jonnekin — muutoin ei aika sitä varsin usein sallinut.

Vorontzoffin kartanon lasten kamareissa kasvoi ja kehittyi kolme pientä neitiä kahden kotiopettajattaren johdolla, joista toinen, m:lle Julie, oli pitkä, erittäin vilkas ja puhelias, ruskean verinen ja ijältään epämääräinen, ja toinen; mrs Night, kunnian arvoisa leski, jolla oli ankarat, ilmeettömät kasvot kankeiden, harmaiden kiharain ympäröiminä. Paitsi näitä kahta kotiopettajatarta oli useita muitakin henkilöitä erityisesti hankittu lasten tarpeita varten — vanha hoitaja "njanja", palvelustyttö Anisja ja juoksutyttö.

Sanalla sanoen, kaikki oli kuten ollakin piti säädyllisessä herrastalossa. Kaikki kolme tyttöä olivat miellyttäviä ja hyvin kasvatettuja, kaikki kolme pitkiä ikäisiksiin, kaikilla kolmella oli komea paksu tukka, joka aamupäivisin pidettiin palmikolla ja puolen päivän aikaan pantiin hajalle selkään, ja kaikista kolmesta oli tuleva kaunottaria aikanaan.

Molemmat vanhemmat, Leena ja Liisa, olivat juuri tulossa siihen ikään, jolloin he olivat valmiit astumaan seuraelämään. Toinen heistä oli neljäntoista, toinen kolmentoista vanha. Molemmat kuuntelivat he jo intohimoisella uteliaisuudella jokaista ylemmästä kerroksesta tulevaa kaikua, ja molemmat nurisivat katkerasti, kun heidän vielä annettiin kulkea lyhyissä hameissa.

Kolmas, Veera, oli vielä aivan pieni tyttö kahdeksannella vuodellaan. Hänellä oli pyöreät, punertavat kasvot ja tuo harvinainen, syvämietteinen katse, joka melkein aina tavataan niiden lasten silmissä, jotka elävät omaa erityistä, lapsellista elämäänsä. Hän ei vielä nurissut mistään. Kuten kaikissa lapsissa, joiden elämä menee tavallista, säännöllistä kulkuaan, olivat vanhoilliset vaistot hänessä vahvasti kehittyneet. Kaikkeen, mikä häntä ympäröi, oli hän kiintynyt tuolla tiedottomalla, sokealla luottamuksella, joka on hemmoitellulle kotieläimelle ominaista, eikä hänelle ollut vielä koskaan juolahtanut mieleen epäillä mitään läheisintensä oivallisista ominaisuuksista. Hänen äitinsä oli paras äideistä, hänen lapsenkamarinsa paras maailmassa.

Ja itse asiassa oli talossa kaikki niin hyvin kuin olla voi. Jokaisella oli määrätty paikkansa, määrätty toimensa hoidettavana, ei kukaan tunkeutunut toisen alueelle, vaan kaikki elivät tyynesti, rauhallisesti ja hiljaa, kuten aina on laita vakaantuneihin oloihin järjestyneessä yhteiskunnassa, jossa ei kukaan erikoinen yksilö saa tilaisuutta juosta päätään seinään etsiäkseen itselleen erinäistä ulospääsyä.

Yleensä ei suinkaan ollenkaan vähän puhuttu eikä uneksittu rakkaudesta Vorontzoffin talon sekä ylemmässä että alemmassa kerroksessa. Ja mikä muu kuin rakkauden riemut ja surut saattoikaan keskeyttää tuota supisuoraa, sileätä tietä, joka oikeni noiden kolmen Vorontzoffin neidin eteen? Kaikissa muissa suhteissa oli heidän elämänsä jo etukäteen määrätty, ja järjestetty. Vanhemmat olivat jo aivan selvillä siitä, että Mitinon ulkotalo oli tuleva Leenan myötäjäisiksi, Stepinon ulkotalo Liisan, ja että Borki oli menevä nuorimmalle, Veeralle. Sekä kreivi että kreivitär tiesivät, että aikanaan kolmen neljän vuoden perästä yksi taikka toinen husaari taikka rakuuna oli ehdottomasti ilmestyvä ja vievä Leenan kotiinsa morsiamenaan; sitten vähän ajan perästä oli toinen tuleva ja tekevä samoin Liisan kanssa, ja lopuksi oli Veerankin vuoro tuleva. Lapset eivät asuisi sitten enää Borgissa, vaan jossain muussa paikassa, heille ei tekisi enää käsipalvelusta Anisja, vaan joku palvelustyttö, mutta nämä pienet poikkeukset lukuun ottaen oli jokainen tyttäristä jatkava äidin elämää, kuten tämä oli jatkanut oman äitinsä. Kaikki tämä oli hyvin yksinkertaista ja täydellisesti varmaa ja itsestään selvää. Se tiedettiin sitä ajattelematta, niinkuin tiedettiin, että syötäisiin päivällistä sekä huomenna että ylihuomenna.

Mutta kaikki nämä varmat ja eittämättömät laskelmat menivät kokonaan myttyyn erään odottamattoman tapauksen vuoksi — tietysti, niin odottamaton se ei, tarkoin sanoen, toki ollut, koska siitä melkein kaksikymmentä vuotta koko Venäjän maassa oli puhuttu ja siihen valmistauduttu. Mutta sen laita oli samoin kuin kaikkien muidenkin suurten tapausten, että kun se vihdoin tuli, niin se kaikkien mielestä tuli aivan odottamatta ja yllätyksenä.