Part 10

Veera syleili minua ja hymyili. "Kuinka voit sinä pyytää mitään sellaista!" sanoi hän iloisesti. "Oletkos milloinkaan kuullut puhuttavan, että ihmiset muulla tavoin kuin päistikkaa syöksyvät syvyyteen? Kuinka sinä luulet sen muutoin tapahtuvan? Jos joku aikoo hirttää itsensä, ei hän ensin, ennen kuin hän pistää päänsä surmansilmukkaan, mene kaikkien ystäviensä luokse ja pyydä heidän siunaustaan."

"Sinä myönnät siis, että olet syöksynyt syvyyteen?" kysyin minä hiljaa.

"Katsos", vastasi Veera silmänräpäyksen mietittyään, "minä en tahdo sinun edessäsi teeskennellä enkä näytellä mitään sankaritarta, vaan minä sanon sinulle suoraan: Sillä hetkellä, kun minä sain asiakirjan ja tietää, että kaikki esteet olivat tieltä pois, että minä siis olin saavuttanut tarkoitukseni, olisi minun luonnollisesti pitänyt tulla iloiseksi, eikö totta? — Mutta sen sijaan minä äkisti tunsin ahdistusta sydämmessäni. Ja samalla tavalla oli laita koko sen viikon, joka vielä oli jälellä häihin. Minä otin käsille kaikkea mahdollista työtä, hain kaikkia mahdollisia tehtäviä, ollakseni vain alituisessa liikkeessä — ja päästäkseni ajattelemasta. Päivällä, niin kauan kuin olin toisten ihmisten joukossa, se kyllä meni mukiin; silloin olin minä joten kuten rohkealla päällä. Mutta niin pian kuin yö tuli, ja minä jäin yksinäni, oli minun kauhea olla. Minä tunsin itseni niin hätääntyneeksi, niin pelkuriksi ja alakuloiseksi — —

"Ja sitten tänä aamuna menin minä vankilaan. Minä laskettiin sisään, ja raskas, raudoitettu portti jymähti takanani kiinni. Ulkona kaduilla oli ollut lämmintä ja auringon paistetta, mutta täällä sisällä kohtasi minua äkkiä pimeys, ja raaka, kostea ilma löyhkähti vastaani. Minut valtasi painostava tuskan tunne. Oli kuin minä olisin ainaiseksi jättänyt onnen ja vapauden ja nuoruuden taakseni. Minun korvissani suhisi, ja minusta tuntui, kuin minut olisi pistetty sysimustaan, pohjattomaan säkkiin.

"Minä näytin paperiani, ja minua johdatettiin pitkin monia pitkiä, loppumattomia käytäviä. Kaksi santarmia saattoi minua, — toinen edellä, toinen perässä. Kaikista ovista kurkisteli univormupukuisia olentoja, jotka julkeilla, uteliailla katseilla tutkivat minua päästä jalkoihin, — koko vankilan henkilökunta näytti saaneen vihiä lähenevistä häistä, ja jokainen tahtoi nähdä morsiamen. He eivät myöskään häikäilleet tehdä useita äänekkäitä muistutuksia minun ulkomuotoni suhteen. Minä kuulin erään upseerin sanovan toiselle: 'Nuo peijakkaan nihilistit eivät totta tosiaan ole vastenmielisiä! Onpa todellakin vahinko, että näin kaunis impynen yhdistetään rangaistustyöhön tuomittuun roistoon; sitä suurempi, jos hänellä on säätynsä etuoikeudet!' Toveri vastasi parilla sanalla, joita minä en ymmärtänyt, mutta se mahtoi olla jotakin säädytöntä, koska molemmilta pääsi äkisti naurunhohotus; he kalistelivat kannuksiaan ja menivät ohitseni tuijottaen minua hävyttömästi vasten kasvoja ja tunkeutuen niin lähelle, että melkein pyyhkäsivät minua viiksillään.

"Minun ahdistukseni kasvoi joka askeleella. Minä sanon suoraan, että jos joku sillä hetkellä olisi tullut luokseni ja ehdotellut luopumaan häistä, niin minä olisin jättänyt kaikki siihen paikkaan.

"Lopuksi saatettiin minä erääseen pieneen tyhjään huoneeseen, jossa oli alastomat, valkoisiksi maalatut seinät eikä muita huonekaluja kuin kaksi puutuolia, ja minut käskettiin odottamaan siellä santarmien palaamista, jotka jättivät minut sinne yksin.

"Kuinka kauan siinä istuin yksinäni, en tiedä. Aika tuntui minusta loppumattoman pitkältä. Yhä voimakkaampana tunkeutui epäilys mieleeni, menettelinkö todellakin oikein, enkö ehkä sen sijaan tehnyt hirmuista, auttamatonta tyhmyyttä! Vaikeinta oli ajatella lähestyvää kohtaustani Pavlenkoffin kanssa. Minä pelkäsin, etten edes tuntisi häntä, kun hän tuotaisiin sisään. Ja mitä hän sanoisi? Ymmärtäisikö hän minua vai pitäisikö hän minua hupsuna. Minä koetin vaivoin palauttaa muistiini hänen kuvansa semmoisena, kuin se oli ollut mielessäni kaikki edelliset päivät, mutta vaikka kuinka olisin ponnistanut, niin turhaan. Sen sijaan tuntui, kuin joku olisi kuiskannut korvaani kaikki ne ilkeät letkaukset, jotka yleinen syyttäjä syyti häntä vastaan oikeudenkäynnin kestäessä.

"Vihdoinkin kuului askeleita, ovi aukeni, ja kaksi santarmia toi Pavlenkoffin sisään. Minkä näköinen hän oli, mikä ilme kasvoilla, sitä en enää tiedä, minä muistan vaan, että hänellä oli yllään harmaa vankitakki, ja että tukka oli varsin lyhyeksi ajeltu. Kahleita ei hänellä ollut.

"Pariksi silmänräpäykseksi jätettiin meidät kahden kesken, se on, santarmit vetäytyivät muutamia askelia syrjään ja olivat katselevinaan toiselle taholle.

"Mitä meidän välillämme tapahtui, sen muistan kuin unelmaa. Luullakseni Pavlenkoff tarttui käsiini ja kuiskasi: Kiitos, Veera, kiitos!

"Hän ei voinut puhua enempää, enkä minäkään löytänyt yhtäkään sanaa. Mutta uskotkos, siitä silmänräpäyksestä kun hän astui huoneeseen, katosi kaikki minun ahdistukseni. Tuli niin tyyntä, niin kirkasta minussa. Epäilykset olivat hävinneet. Minä tiesin nyt erehtymättä, että olin menetellyt oikein, etten ollut voinut toisin menetellä.

"Me vietiin kirkkoon, asetettiin toistemme viereen, pappi tarttui meidän käsiimme ja talutti meidät alttarin ympäri. Kaikki tämäkin on kuin sumuisena muistissani. Silmänräpäyksen, kun suitsutus aaltoili ympärillämme ja kuoro lauloi 'Isaje likuje!' jouduin minä kuin horrokseen, — minusta tuntui, ettei se, joka seisoi vieressäni, ollut enää Pavlenkoff, vaan Vasiltseff, ja minä kuulin hänen rakkaan äänensä kaikuvan korvissani. Minä tiedän, oi, minä tiedän, että hän olisi hyväksynyt minun tekoni, että hän olisi iloinnut minun tähteni! Ja äkisti tuli minulle kaikki tyyni ihan selväksi, koko minun vastainen elämäni oli kuin avonaisena edessäni. Minä saisin matkustaa Siperiaan, olla maanpakolaisten apuna, lohduttaa heitä, palvella heitä, toimittaa heidän kirjeensä kotiseudulle."

Ääni petti ja Veera purskahti itkuun.

"Ja ajatteles, ajatteles vaan, että minä koko talven olen kulkenut joutilaana työtä hakien", jatkoi hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua, ja hänen silmissään kiilsi vieläkin kyyneleitä, mutta ääni helähti niin lempeänä ja ilostuneena. "Ja sitähän oli niin lähellä saatavissa. Mitä parempaa työtä olisinkaan voinut toivoa itselleni? Sanoakseni sinulle totuuden, en minä ollenkaan sovi sellaiseen toimeen, jossa harjotetaan vallankumouksellista käännytystä, tehdään salaliittoja taikka pannaan toimeen dynamiittiyrityksiä. Minulta puuttuu niin paljon sellaista, jota välttämättömästi tarvitaan — kaunopuheliaisuutta, kykyä vaikuttaa kansaan ja mukautua sen tapoihin. Sitä paitsi olisi minulla alituista surua siitä, että minä saatan kaikki toiset vaaraan. Mutta tämä Siperiaan matkustaminen, se on juuri _minun_ asiani, se on se työ, joka minulle sopii. Ja niin yksinkertaisesti ja odottamatta kun kaikki on tullut, kuten itsestään! Oi, Jumala, kuinka minä olen onnellinen!"

Hän heittäytyi minun käsivarsilleni ja me syleilimme toisiamme kauvan itkien.

Kuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen seisoin niinä Nikolajevskin rautatieaseman ilmasillalla sanoakseni Veeralle jäähyväiset. Heti häitten jälkeen Oli Pavlenkoff lähetetty Siperiaan erään toisen vankiosaston kanssa; enemmän osan matkaa piti heidän kulkea jalkasin. Nyt, kun joku aika oli kulunut, piti Veerankin lähteä tavataksensa hänet hänen määräpaikassaan. Hän ei matkustanut yksinään, vaan kahden muun naisen seurassa, joilla oli toisella tyttärensä ja toisella miehensä karkotettujen joukossa, he matkustivat luonnollisesti kolmannessa luokassa, mutta tämä oli vielä varsin mukavaa ja mieluisata matkatapaa verrattuna siihen, mikä heitä kauempana odotti. Rautatie siihen aikaan ulottui ainoastaan europpalaisen Venäjän rajalle, ja siitä lähtien täytyi heidän matkustaa edelleen kyytikärryissä taikka reessä, jos talvi ennätti tulla, ennenkuin pääsivät perille määräpaikkaansa. Onnellisimmassa tapauksessa, se on, ellei mitään erikoisia esteitä heitä tiellä kohtaisi, kestäisi heidän matkansa kaksi, kolme kuukautta. Ja mikä odotti heitä perillä? Mutta sitä ei näyttänyt kukaan heistä ajattelevan, vaan kaikki kolme tuntuivat rauhallisilta, ja heidän kasvoillaan oli kuin juhlallinen, valoisa ilo. Se tavaton kiihtymys, jossa Veera oli elänyt ensi ajat ratkaisevan askeleensa jälkeen, oli nyt ennättänyt tasoittua, ja hän oli jälleen oma itsensä, sama hiljainen, haaveksiva, hiukan itseensä sulkeutunut olento, joksi minä olin oppinut hänet tuntemaan tuttavuutemme alussa. Hän oli ainoastaan hiukan laihtunut ja näytti vanhemmalta ja vakavammalta, mutta hänen tummansinisissä silmissään oli niin rohkea ja toivorikas katse, ja oli syvästi liikuttavaa nähdä, kuinka hellää huolenpitoa hän osoitti molemmille matkatovereilleen, eritoten vanhemmalle heistä. Kaikkia kolmea yhdisti nähtävästi sydämellinen ystävyys, sellainen ystävyys, jonka ainoastaan yhteinen onnettomuus voi solmita.

Paljon väkeä oli tänä päivänä kokoontunut asemasillalle; jotkut olivat tulleet sinne ainoastaan uteliaisuudesta taikka osanotosta, toisilla taasen oli sukulaisia taikka ystäviä Siperiassa, joille he tahtoivat lähettää terveisiä ja tietoja matkustavien mukana. Lukuisa poliisivoima oli luonnollisesti myös paikalla.

Minä sain vaihtaa ainoastaan muutamia harvoja sanoja Veeran kanssa, ennen hänen lähtöään, sillä kaikki tungeksivat hänen ympärillään. Mutta kun vaunun ovi oli suljettu ja junan piti juuri lähteä liikkeelle, ojensi hän minulle kätensä akkunasta. Tässä silmänräpäyksessä oli niin elävästi mielikuvituksessani, mikä kohtalo odotti tätä nuorta, ihastuttavaa olentoa, että minun sydäntäni kouristi ja kyyneleet virtasivat silmistäni.

"Minunko tähteni sinä itket?" kysyi Veera valoisasti hymyillen. "Voi, jospa sinä tietäisit, kuinka minä päinvastoin surkuttelen teitä kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne!"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.