Part 22

Nämä tiedot Kmicic sai silminnäkijöiltä. Hän tapasi nimittäin aatelismiehiä, jotka itse olivat ottaneet osaa taisteluun. Yksi heistä kertoi kuuluisasta husaarien hyökkäyksestä, jossa Carolus, kunhan kenraaliensa kehoituksista huolimatta ei tahtonut peräytyä, oli vähällä menettää henkensä. Kaikki vakuuttivat, että armeija ei ollut tuhoutunut eivätkä hetmanit kaatuneet. Koko sotajoukko, lukuunottamatta nostoväkeä, oli hyvässä kunnossa ja hyvässä järjestyksessä peräytynyt kauemmaksi sisämaahan.

Varsovan silta oli murtunut, mutta siinä menetettiin vain tykit, "henki siirtyi Veikselin yli". Sotamiehet vannoivat kuin yhdestä suusta, että sellaisen päällikön johdolla kuin Jan Kasimir he ensi taistelussa voittavat Kaarle Kustaan, vaaliruhtinaan ja kenet tahansa, sillä tuo äskeinen taistelu oli ollut vain koe, joka tosin ei ollut onnistunut, mutta joka lupasi hyvää.

Kmicic mietiskeli, mistä oli mahtanut johtua, että ensimmäiset tiedot olivat olleet niin peloittavia. Hänelle selitettiin, että Kaarle Kustaa tahallaan oli levityttänyt liioiteltuja tietoja, mutta että hän itse asiassa oli sangen neuvoton. Ruotsalaiset upseerit, jotka Kmicic viikkoa myöhemmin sai vangiksi, vahvistivat tämän todeksi.

Näiltä hän sai myös tietää, että varsinkin vaaliruhtinas oli hyvin levoton ja alkoi yhä enemmän miettiä oman nahkansa pelastamista. Hänen miehiään oli paljon kaatunut Varsovan edustalla, ja jäljellejääneitten keskuudessa raivosi tauteja, joihin kuoli enemmän miehiä kuin taisteluun. Samaan aikaan suurpuolalaiset, kostaakseen Ujscien luona kokemansa häpeän ja kaikki kärsimänsä vääryydet, olivat hyökänneet Brandenburgiin ja hävittivät sitä julmasti. Ruotsalaisten upseerien käsityksen mukaan oli jo lähellä se hetki, jolloin vaaliruhtinas luopuu ruotsalaisista ja liittyy mahtavampiin.

— Täytyy näin ollen pitää häntä kuumana, että hän tekisi sen sitä pikemmin, — ajatteli Kmicic.

Ja koska hevoset nyt olivat levänneet ja aukot riveissä täytetyt, meni hän taas rajan yli ja hyökkäsi kuin hävityksen henki saksalaisen asutuksen kimppuun.

Monet "puolueet" seurasivat hänen esimerkkiään. Hän kohtasi nyt heikompaa vastarintaa ja teki sitä perusteellisemmin hävitystyötään. Tuli yhä iloisempia uutisia, niin iloisia, että niitä oli vaikea uskoa.

Ensiksikin alettiin huhuilla, että Kaarle Kustaa, joka Varsovan taistelun jälkeen oli edennyt Radomiin asti, peräytyi nyt suin päin Preussia kohti. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän peräytyi? Näihin kysymyksiin ei aluksi kukaan voinut vastata, mutta sitten kaikui taas yli koko valtakunnan Czarnieckin nimi. Hän voitti vihollisen Lipan luona, voitti Strzemesznyn luona, hakkasi Rawan luona maahan peräytyvän Kaarle Kustaan koko jälkijoukon, minkä jälkeen hän, saatuaan kuulla, että kaksituhatta ratsumiestä oli palaamassa Krakovasta, hyökkäsi niiden kimppuun ja tuhosi ne viimeiseen mieheen. Eversti Forgell, kenraalin veli, neljä muuta everstiä, kolme majuria, kolmetoista ratsumestaria ja kaksikymmentä luutnanttia otettiin vangiksi. Jotkut mainitsivat tämän lukumäärän kaksinkertaisena, toiset vakuuttivat jo innoissaan, että Jan Kasimir ei ollut kärsinytkin tappiota Varsovan luona, vaan voittanut, ja että hänen vetäytymisensä syvemmälle maahan oli vain sotajuoni vihollisen pään menoksi.

Kmicic itsekin alkoi ajatella näin, sillä nuoruudestaan asti sotaa käyneenä miehenä hän ymmärsi sota-asioita eikä ollut vielä koskaan kuullut sellaisesta voitosta, joka oli voittajalle vahingoksi. Mutta ruotsalaisten asiat ilmeisesti huononivat nimenomaan Varsovan taistelun jälkeen.

Silloin herra Andrzej muisti, mitä Zagloba heidän viimeksi tavatessaan oli sanonut, nimittäin että mitkään voitot eivät enää voi korjata ruotsalaisten asioita, mutta yksi suuri tappio heidät tuhoaa.

— Sillä miehellä on valtiomiehen pää! — ajatteli Kmicic. — Hän lukee tulevaisuuden kuin avoimesta kirjasta.

Ja nyt hän muisti, mitä Zagloba vielä lisäksi oli ennustanut, nimittäin että hän, Kmicic, alias Babinicz, pääsee Taurogiin, löytää Oleńkansa, saa häneltä anteeksi, menee hänen kanssaan naimisiin ja saa lapsia isänmaan hyödyksi. Kun hän muisti tämän, tunsi hän kuin tulta olisi ollut hänen suonissaan. Hän ei tahtonut enää hukata hetkeäkään, vaan päätti jättää Preussin ja rientää Taurogiin.

Juuri kun hän oli lähdössä, saapui hänen luokseen Wolodyjowskin rykmentissä palveleva laudalainen aatelismies tuoden kirjeen pieneltä ritarilta.

"Olemme menossa Liettuan hetmanin johdolla Boguslawia ja Waldeckia vastaan", kirjoitti herra Michal. "Yhtykää meihin, sillä nyt tarjoutuu tilaisuus kostoon, ja preussilaisetkin saavat maksaa pahat tekonsa."

Herra Andrzej ei ollut uskoa silmiään ja ajatteli ensin, että aatelismiehen oli joku preussilainen tahi ruotsalainen päällikkö tahallaan lähettänyt saadakseen hänet joukkoineen satimeen. Lähtisikö Gosiewski todellakin toistamiseen Preussia vastaan? Hän ei kuitenkaan voinut olla uskomatta. Käsiala oli Wolodyjowskin, vaakuna niinikään Wolodyjowskin, ja aatelismiehenkin Kmicic muisti nähneensä. Hän ryhtyi senvuoksi tältä kyselemään, missä herra Gosiewski oli ja minne hän aikoi mennä.

Aatelismies näytti olevan verraten typerä. Mistäpä hän tiesi, mihin herra hetmani aikoi mennä? Sen hän vain tiesi, että hetmani oli liettualais-tataarilaisen divisioonansa kanssa kahden päivän matkan päässä ja että hänellä oli mukanaan myös laudalainen rykmentti. Sitä oli herra Czarniecki joksikin aikaa lainannut, mutta nyt se oli hetmanin johdossa.

— Sanotaan, — lopetti aatelismies, — että menemme Preussiin, ja sotamiehet ovat siitä suuresti iloissaan... Mutta meidän asiammehan on vain totella ja taistella.

Kuultuaan hänen kertomuksensa Kmicic ei kauan arvellut, käänsi joukkonsa ympäri ja lähti kiiruhtamaan hetmanin luo. Kahden päivän kuluttua hän myöhään illalla syleili Wolodyjowskia, joka heti tervehdittyään sanoi:

— Kreivi Waldeck ja ruhtinas Boguslaw ovat Prostkissa ja rakentavat valleja leirinsä lujittamiseksi. Me menemme heitä vastaan.

— Tänäänkö? — kysyi Kmicic.

— Huomenna, toisin sanoen parin kolmen tunnin kuluttua.

Ja he syleilivät taas toisiaan.

— Minulla on se tunne, että Jumala antaa hänet käsiimme! — huudahti Kmicic liikutettuna.

— Niin minäkin luulen.

— Olen tehnyt lupauksen, että perinpohjaisesti paastoan sinä päivänä, jolloin kohtaan hänet.

— Jumala ei jätä suojelustaan antamatta! — vastasi herra Michal. — Minä en kadehdi, jos arpa lankeaa teille, sillä te olette kärsinyt suuremman vääryyden.

— Herra Michal! En ole tavannut jalompaa ritaria kuin te!

— Antakaahan kun katselen teitä! Olette paahtunut aivan mustaksi ulkoilmassa. Mutta hyvin olette hoitanut asianne. Suurella myötätunnolla on koko divisioona seurannut työtänne. Vain raunioita ja ruumiita! Olette synnynnäinen soturi. Itse Zaglobankin, jos hän olisi täällä, olisi vaikea keksiä, mitä vielä suurenmoisempaa hän sanoisi tehneensä.

— Hyväinen aika! Missä herra Zagloba on?

— Hän jäi herra Sapiehan luo, sillä hänen kasvonsa ovat aivan turvoksissa itkusta ja epätoivosta Roch Kowalskin kaaduttua.

— Onko siis herra Kowalski kaatunut? Wolodyjowski puristi huulensa yhteen.

— Tiedättekö, kuka hänet surmasi?

— Kuinka minä voisin sen tietää? Kertokaa!

— Ruhtinas Boguslaw!

Kmicic vavahti kuin häntä olisi tikarilla pistetty ja alkoi haukkoa ilmaa. Viimein hän kiristi hampaitaan, vaipui penkille ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Wolodyjowski löi yhteen kämmeniään ja käski palvelijan tuoda juotavaa. Sitten hän istuutui Kmicicin viereen, täytti pikarit ja alkoi puhua.

— Roch Kowalski kuoli sellaisen sankarikuoleman, että suokoon Jumala meille samanlaisen. Riittää, kun sanon, että taistelun päätyttyä Carolus itse piti huolta hänen hautaamisestaan, ja kokonainen kaartinrykmentti ampui hänen haudallaan kunnialaukaukset.

— Kunhan hän vain ei olisi kaatunut tuon pirullisen miehen käden kautta! — huudahti Kmicic.

— Niin, se oli Boguslawin käden kautta, kuulin sen husaareilta, jotka omin silmin näkivät tuon surullisen tapauksen.

— Te siis ette ollut siellä?

— Taistelussa ei valita paikkaa, vaan seisotaan siinä, mihin on saanut käskyn asettua. Jos minä olisin ollut siellä, niin joko nyt en olisi tässä tahi Boguslaw ei laittaisi valleja Protskissa.

— Kertokaa, miten kaikki tapahtui. Se lisää vain katkeruutta.

Wolodyjowski tyhjensi pikarin, kuivasi keltaisia viiksiään ja alkoi:

— Varmaankin olette kuullut riittävästi kertomuksia Varsovan taistelusta, sillä kaikki puhuvat siitä, enkä minä tahdo tarpeettoman kauan siinä viivähtää. Armollinen kuninkaamme — suokoon Jumala hänelle terveyttä ja pitkän iän, sillä jonkun muun ollessa hallitsijana olisi isänmaa sortunut onnettomuuksien alle — osoittautui oivalliseksi sotapäälliköksi. Jos kuuliaisuus olisi ollut yhtä hyvä kuin johtaja, jos me olisimme olleet hänen arvoisensa, olisi aikakirjoihin merkitty uusi puolalaisten voitto Varsovan luona. Lyhyesti sanoen, ensimmäisenä päivänä me löimme ruotsalaiset. Toisena päivänä alkoi voitto vaappua vuoroin puolelle ja vuoroin toiselle, mutta yleensä me olimme voitolla. liettualaiset husaarit, joita johti suuri soturi, ruhtinas Polubinski, ja joiden joukossa myös Roch palveli, tekivät hyökkäyksen. Näin heidän lähtönsä yhtä selvästi kuin nyt teidät, sillä seisoin laudalaisineni eräällä kummulla vallien edustalla. Heitä oli tuhatkaksisataa miestä, niin komeata joukkoa, että maailma ei ole nähnyt sen veroista. He kulkivat noin sadan sylen päässä ohitsemme, ja maa vapisi heidän allaan. Näimme brandenburgilaisen jalkaväen iskevän keihäät maahan torjuakseen ensimmäisen hyökkäyksen. Toiset ampuivat musketeilla niin, että peittyivät kokonaan savuun. Näimme husaarien syöksyvän täyttä laukkaa päin. Jumalani, millainen hyökkäys! He syöksyivät savun keskelle ja hävisivät näkyvistä. Sotamieheni alkoivat huutaa: "Murtautuvat! Murtautuvat!" Vähään aikaan ei näkynyt mitään. Mutta sitten alkoi kuulua kalkutusta aivan kuin tuhat seppää olisi takonut vasaroillaan. Katsomme savuun. Jeesus, Maria! Vaaliruhtinaan miehet makaavat maassa kuin vilja, jonka yli myrsky on kulkenut. Mutta husaarit ovat jo sivuuttaneet heidät ja ovat jo kaukana. He ryntäävät ruotsalaisia vastaan. Hyökkäävät ratsuväkeä vastaan ja lyövät sen. Hyökkäsivät toista rykmenttiä vastaan ja löivät senkin. Kuuluu pauketta, tykit jyrisevät... me näemme heidät, kun tuuli haihduttaa savun. He murtavat ruotsalaisen jalkaväen rivit. Kaikki horjuu, kaikki kaatuu heidän edessään, he kulkevat kuin katua... he ovat raivanneet itselleen tien melkein koko armeijan läpi. He hyökkäävät kaartinrykmenttiä vastaan, jonka keskellä on itse Carolus... ja kaarti hajoaa kuin tuuleen...

Tässä Wolodyjowski keskeytti kertomuksensa, sillä Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi huutaa:

— Oi, Pyhä Jumalan Äiti! Saada kerran nähdä tuollaista ja sitten kuolla!

— Sellaista hyökkäystä eivät silmäni enää saa nähdä! — jatkoi pieni ritari. — Me saimme määräyksen hyökätä taisteluun. Enempää en nähnyt, mutta mitä nyt kerron, sen kuulin ruotsalaiselta upseerilta, joka silloin oli kuninkaan luona ja omin silmin näki tapahtuman. Kun husaarit jo olivat murtaneet kaikki tieltään, niin Forgell, joka myöhemmin Rawan luona joutui vangiksemme, kiiruhti kuninkaan luo ja huudahti: "Kuningas, pelastakaa Ruotsi Pelastakaa itsenne! Väistykää! Heitä ei voi mikään pidättää!" Mutta Carolus vastasi: "Ei kannata väistyä, täytyy torjua heidät tahi kaatua!" Toiset kenraalit rientävät kuninkaan luo, pyytävät, rukoilevat, mutta hän ei tahdo heitä kuulla. Hän hyökkäsi eteenpäin... ja ruotsalaiset lyödään niin nopeasti, että tuskin olisi ennättänyt laskea kymmeneen. Ken kaatui, se poljettiin hevosten jalkoihin, muut hajosivat kuin tuhka tuuleen. Husaarit syöksyivät ajamaan heitä takaa. Kuningas taisteli vain yksi mies rinnallaan. Roch lähestyi ja tunsi kuninkaan, sillä oli jo kahdesti aikaisemmin nähnyt hänet. Ratsumies asettui kuninkaan suojaksi. Mutta, niin kertovat näkijät, ei ukkonenkaan iske niin nopeasti kuin Roch halkaisi tuon ratsumiehen. Silloin itse kuningas hyökkäsi häntä vastaan.

Wolodyjowski keskeytti taas kertomuksensa ja veti syvään henkeä, mutta Kmicic huudahti:

— Kertokaa loppuun, en tahdo jaksaa odottaa!

— He iskivät silloin yhteen keskellä taistelutannerta niin että heidän hevostensa rinnat sattuivat toisiinsa. "Näin", — kertoi meille upseeri, — "että kuningas jo kaatui hevosineen maahan." Mutta hän hyppäsi pystyyn ja laukaisi pistolinsa, vaan ei osannut. Hattu oli pudonnut hänen päästään. Roch kohotti miekkansa ja suuntasi iskun hänen päätään kohti. Ruotsalaiset jähmettyivät kauhusta, sillä myöhäistä oli rientää avuksi. Silloin ilmestyi yht'äkkiä Boguslaw aivan kuin maan alta ja ampui Kowalskia suoraan korvaan, niin että häneltä lensi pää pois kypäröineen.

— Jumalan tähden! Eikö hän ennättänyt antaa miekkansa pudota! — huusi Kmicic repien tukkaansa.

— Jumala ei suonut hänelle sitä onnea, — vastasi herra Michal. — Pääsimme sitten Zagloban kanssa selville siitä, miten asia oli. Poikavuosinaan Roch palveli Radziwilleja, ja nyt hän joutui hämilleen nähdessään Radziwillin. Kenties hänelle ei ollut koskaan tullut päähänkään sellainen ajatus, että voisi nostaa kätensä Radziwillia vastaan. Sen hän sai maksaa hengellään. Kumma mies on Zagloba! Hän ei ollenkaan ollut Rochin eno eikä edes sukulainenkaan, mutta suri tätä kuin omaa poikaansa. Suoraan sanoen ei ollut syytä semmoiseen suruun, sillä noin kunniakasta kuolemaa voisi suorastaan kadehtia. Siksihän aatelismies ja sotilas syntyykin, että antaisi henkensä tänään tai huomenna, mutta Kowalskin nimi piirretään historiaan, ja jälkipolvet ylistävät sitä.

Wolodyjowski vaikeni, teki sitten ristinmerkkiä ja sanoi:

— Antakoon Herra hänelle iankaikkisen rauhan, ja ikuinen valo häntä valaiskoon...

— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — lausui Kmicic.

Jonkin aikaa kumpikin kuiskaili rukouksia, kenties pyytäen itselleen samanlaista kuolemaa, mutta ei Boguslawin käden kautta. Viimein herra Michal sanoi:

— Pappi Piekarski on vakuuttanut meille, että Roch on päässyt suoraan paratiisiin.

— Varmasti hän on siellä eikä tarvitse rukouksiamme!

— Rukoukset ovat aina tarpeellisia. Ne voivat tulla joidenkin muiden hyväksi, ehkäpä meidän itsemme.

Kmicic huokasi.

Luotamme Jumalan laupeuteen, — sanoi hän. — Toivon, että siitä, mitä olen Preussissa toimittanut, lyhennetään edes pari vuotta kiirastulessa oloni aikaa.

— Kaikki kirjoitetaan siellä muistiin. Mitä ihminen täällä saa sapelillaan aikaan, se viedään taivaassa kirjoihin.

— Minäkin olen palvellut Radziwillia, — sanoi Kmicic, — mutta en joudu hämilleni hänen edessään. Jumalani, Prostki ei ole kaukana! Muista, oi Jumala, että hän on sinunkin vihamiehesi, sillä hän on kerettiläinen, joka monta kertaa on herjannut Sinun oikeata uskoasi!

— Ja isänmaan vihollinen! — lisäsi Wolodyjowski. — Toivokaamme, että hänen aikansa kohta on tullut. Zagloba ennusti sen tapahtuvan tuon husaarirynnäkön jälkeen, ja hän puhui aivan kuin innoituksen vallassa. Hän kirosi Boguslawin niin, että kuulijain hiukset nousivat pystyyn. Ruhtinas Kasimir Michal, joka lähtee mukanamme Boguslawia vastaan, näki unta, että ne kaksi kultaista torvea, jotka ovat Radziwillien vaakunassa, mursi karhu, ja sanoi heti seuraavana päivänä: "Joko minua tahi jotakuta muuta Radziwillia kohtaa onnettomuus."

— Oliko se karhu? — kysyi Kmicic kalveten.

— Oli.

Kmicicin kasvot kirkastuivat aivan kuin aamuruskon koko valo olisi niille valahtanut, hän nosti silmänsä ylös, kohotti kätensä taivasta kohti ja huudahti juhlallisella äänellä:

— Minun vaakunassani on karhu! Kiitetty ole Sinä, Jumala korkeudessa! Kiitetty ole Sinä, Pyhä Jumalan Äiti! Oi, Herra, Herra! En ole ansainnut niin suurta armoa!

Kun Wolodyjowski kuuli tämän, niin hänkin tuli hyvin liikutetuksi, sillä hän ymmärsi heti, että se oli taivaallinen ennemerkki.

— Suudelkaa ennen taistelua varmuuden vuoksi Kristuksen jalkoja! — sanoi hän. — Minä rukoilen Häntä Sakowicziin nähden.

— Prostki! Prostki! — hoki Kmicic kuin kuumeessa. — Milloin lähdemme?

— Päivän sarastaessa, eikä siihen enää ole pitkältä!

Kmicic meni majan ikkunan luo, loi silmänsä taivaalle ja huudahti:

— Tähdet jo kalpenevat! _Ave Maria_...

Samassa kuului kaukaa kukon laulu ja heti sen jälkeen torven törähdys. Vähän myöhemmin alkoi liikettä kaikkialla kylässä. Kuului aseitten kalinaa ja hevosten hirnuntaa. Mustia ratsumiesryhmiä kerääntyi maantielle.

Ilma alkoi vähitellen muuttua valoisaksi. Vaalea sarastus hopeoi keihäitten kärjet, kimalteli paljastetuilla sapeleilla ja ikäänkuin veti esiin varjosta viiksisuita, uhkaavia kasvoja, kypäröitä, tataarilaisten karvalakkeja, jousia ja keihäitä. Viimein joukko lähti liikkeelle Prostkia kohti Kmicicin johtaessa etujoukkoja. Sotajoukko kiemurteli tie& myöten nopeasti eteenpäin kuin pitkä käärme.

Etunenässä olevat hevoset alkoivat kovasti pärskyä ja muut seurasivat niiden esimerkkiä. Sotamiehistä se oli hyvä enne.

Valkea huuru peitti vielä niityt ja pellot.

Ylt'ympäri oli hiljaista. Vain sirkat sirisivät kasteisessa ruohossa.

YHDESTOISTA LUKU.

Syyskuun 6 päivänä saapui puolalainen sotajoukko Wasoszaan ja pysähtyi lepäämään, jotta hevoset ja miehet saisivat taistelun edellä koota voimia. Hetmani oli päättänyt viipyä siellä neljä tahi viisi päivää, mutta tapahtumat sotkivat hänen laskelmansa.

Babinicz, joka jo hyvin tunsi seudun, lähetettiin tiedusteluretkelle, ja hän sai mukaansa kaksi kevyttä liettualaista joukkoa sekä vereksen osaston tataarilaisia, koska hänen omat tataarilaisensa olivat liiaksi väsyneitä.

Hetmani teroitti hänen mieleensä, että hänen piti koettaa saada vangiksi vihollisia, joilta voisi saada tietoja, eikä palata tyhjin käsin. Babinicz vain naurahti ajatellen, että kehoitukset olivat tarpeettomia ja että hän tuo vankeja, vaikka ne pitäisi hakea Prostkin vallihautojen takaa.

Kahden vuorokauden kuluttua hän palasi tuoden muutamia kymmeniä preussilaisia ja ruotsalaisia, niitten joukossa huomattavan upseerin von Rösselin, joka oli kapteenina Boguslawin preussilaisessa rykmentissä.

Tiedusteluretkeilijät otettiin leirissä vastaan suurella riemulla. Kapteenia ei ollut tarvis ottaa kuulusteltavaksi, sillä kuulustelun oli jo Babinicz toimittanut matkalla pitäen tikaria hänen kurkullaan. Hänen tunnustuksistaan kävi selville, että Prostkissa eivät olleet vain kreivi Waldeckin preussilaiset rykmentit, vaan myös kuusi ruotsalaista rykmenttiä kenraalimajuri Israelin johdolla. Lisäksi oli siellä neljä ratsuväkirykmenttiä, joiden päällikkönä oli ruhtinas Boguslaw. Kaksi niistä oli preussilaisia ja kaksi hänen omiaan.

Ylipäällikkönä oli nimellisesti kreivi Waldeck, mutta itse asiassa tämä totteli kaikessa ruhtinas Boguslawia, jonka vaikutusvallan alainen myös ruotsalainen kenraali Israel oli.

Tärkein von Rösselin kertomista uutisista oli kuitenkin se, että kaksituhatta miestä parasta pommerilaista jalkaväkeä oli tulossa avuksi Prostkiin ja että kreivi Waldeck peläten tataarilaisten saartavan nämä aikoi tulla ulos linnoitetusta leiristään ja vasta yhdyttyään heihin taas kaivautua vallien suojaan. Ruhtinas Boguslaw oli von Rösselin tietojen mukaan tähän saakka vastustanut Prostkista lähtöä, mutta näytti viime päivinä tulleen suostuvaisemmaksi.

Tämän kuultuaan Gosiewski ilostui suuresti, sillä nyt hän oli varma voitosta. Vallien suojassa olisi vihollinen voinut puolustautua kauan, mutta ei ruotsalainen eikä preussilainen ratsuväki voinut kestää liettualaista vastaan avoimessa taistelussa.

Ruhtinas Boguslaw ymmärsi tämän aivan yhtä hyvin kuin hetmani, ja siksi juuri Waldeckin suunnitelma ei ollut hänelle mieleen. Mutta hän oli liian turhamainen voidakseen sietää, että häntä edes epäiltiin liiallisesta varovaisuudesta. Sitäpaitsi hänellä ei ollut kylliksi kärsivällisyyttä. Saattoi olla varma siitä, että hän kyllästyisi toimettomaan oloon vallien suojassa ja etsisi taistelutanterella kunniaa ja voittoa. Hetmanin tarvitsi vain kiiruhtaa päästäkseen vihollisen kimppuun juuri sillä hetkellä, kun tämä jättäisi varustuksensa.

Näin ajatteli hetmani, ja samoin ajattelivat muut päälliköt, kuten Hassun-bey, joka johti tataarilaisia, kuninkaallisen kaartin päällikkö Woynillowicz, petyhorien eversti Korsak, herra Wolodyjowski, herra Kotwicz ja herra Babinicz. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei pitänyt jäädä enää lepäämään, vaan oli lähdettävä liikkeelle jo ensi yönä, siis muutaman tunnin kuluttua. Korsak lähetti heti vänrikki Biegariskin Prostkin luo, ja tämän tehtävänä oli antaa joka tunti tieto siitä, mitä leirissä tehtiin. Wolodyjowski ja Babinicz veivät Rösselin asuntoonsa saadakseen häneltä lisätietoja Boguslawista.

Kapteeni oli alussa hyvin pelästynyt, sillä hän tunsi vielä Kmicicin tikarin kärjen kaulallaan, mutta pian viini irroitti hänen kielensä kannan. Koska hän aikaisemmin oli palvellut Puolan armeijassa, oli hän oppinut puolankieltä ja saattoi senvuoksi vastata pienelle ritarille, joka ei osannut saksaa.

— Oletteko kauan ollut ruhtinas Boguslawin palveluksessa? — kysyi pieni ritari.

— Minä en palvele ruhtinaan rykmentissä, — vastasi Rössel, — vaan vaaliruhtinaan rykmentissä, joka on ruhtinaan johdettavana.

— Silloin kai ette tunne herra Sakowiczia?

— Herra Sakowiczin olen nähnyt Königsbergissä.

— Onko hän ruhtinaan mukana?

— Ei, hän jäi Taurogiin. Pieni ritari huokasi ja kiersi viiksiään.

— Minulla on huono onni kuten aina! — sanoi hän.

— Älkää lannistuko, herra Michal! — sanoi Babinicz. — Te tapaatte hänet vielä, ja jos ette tapaa, niin minä tapaan.

Sitten hän kääntyi Rösselin puoleen:

— Te olette vanha soturi, olette nähnyt molemmat armeijat ja tunnette vanhastaan ratsuväkemme. Kuinka luulette, kumpi puoli voittaa?

— Te voitatte, jos he ryhtyvät kanssanne taisteluun leirinsä ulkopuolella, mutta heidän leiriään te ette ilman jalkaväkeä ja tykkejä saa valloitetuksi, etenkin kun siellä kaikessa on johtajana ruhtinas Radziwill.

— Pidättekö häntä siis suurena sotapäällikkönä?

— En vain minä, vaan se on yleinen mielipide molemmissa sotajoukoissa. Väitetäänpä, että Varsovan luona serenissimus rex Sueciae noudatti kaikessa hänen neuvojaan ja sentähden voitti suuren taistelun. Ruhtinas puolalaisena tuntee paremmin taistelutapanne ja tietää, miten kulloinkin on meneteltävä. Näin itse, miten kuningas kolmannen taistelupäivän jälkeen sotajoukon rintaman edessä suuteli ja syleili ruhtinasta. Totta on, että hänen oli kiittäminen ruhtinasta hengestään, sillä jos ruhtinas ei olisi ampunut tuota laukausta... hm: ihan peloittaa ajatellessa!... Ruhtinas on aivan verraton ritari, jota ei kukaan pysty voittamaan millään aseella.

— No, — sanoi Wolodyjowski, — ehkäpä löytyisi joku semmoinenkin.

Näin sanottuaan hän alkoi uhkaavasti kierrellä viiksiään. Rössel katsoi häneen ja punastui äkkiä. Hetken aikaa näytti siltä, kuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun. Mutta hän muisti olevansa vanki ja hillitsi itsensä.

Kmicic katsoi häneen terävästi teräksenharmailla silmillään ja sanoi purren hiukan huultaan:

— Huomenna nähdään!

— Onko ruhtinas Boguslaw nyt terve? — kysyi Wolodyjowski. — Häntä vaivasi kauan kuumetauti, ja se lienee hänet heikontanut.

— Hän on jo kauan ollut terve kuin kala etkä nauti mitään lääkkeitä. Lääkäri tahtoi antaa hänelle alussa eräitä aineita, mutta mistä ruhtinas heti sai taudinkohtauksen. Silloin ruhtinas Boguslaw käski heilutella lääkäriä lakanoissa, ja se auttoi häntä, sillä lääkäri sai itse kuumeen pelästyksestä.

— Heilutella lakanoissa? — kysyi Wolodyjowski.

— Näin sen itse, — vastasi Rössel. — Kaksi lakanaa pantiin yhteen, lääkäri pistettiin niiden keskelle, neljä vankkaa sotamiestä tarttui lakanan kulmiin, ja kun sitten miesparkaa alettiin puistella, niin hän lensi kymmenkunta kyynärää ilmaan, ja heti kun hän putosi takaisin lakanoille, hänet lennätettiin uudelleen ilmaan. Kenraali Israel, kreivi Waldeck ja ruhtinas pitelivät vatsaansa naurusta. Meitä upseereitakin oli koko joukko katselemassa tätä näytelmää, joka jatkui siihen asti, kunnes lääkäri pyörtyi. Ruhtinas on sen jälkeen ollut terve.

Huolimatta vihastaan Boguslawia kohtaan Wolodyjowski ja Babinicz eivät voineet olla nauramatta tälle tempulle. Babinicz löi käsillään polviinsa ja huudahti: