Part 23

— Kas veijaria, minkä keinon keksi!

— Tämä parannuskeino meidän on neuvottava herra Zagloballe, — sanoi pieni ritari.

— Se auttoi kuumetta vastaan, — sanoi Rössel, — mutta mitäpä siitä, kun ruhtinas ei yhtään hillitse verensä viettejä ja sillä lyhentää ikäänsä.

— Niin minäkin ajattelen, — murahti hampaittensa välitse Babinicz. — Hänen kaltaisensa eivät elä kauan.

— Eikö hän sitten leirissäkään ole luopunut tavoistaan? — kysyi Wolodyjowski.

— Eipä suinkaan! — vastasi Rössel. — Kreivi Waldeck on monesti nauraen sanonut, että hänen ruhtinaallisella korkeudellaan on hovinaiset mukanaan. Olen itse nähnyt kaksi sievää neitosta, joiden tehtävänä sanottiin olevan muka ruhtinaan kaulusten silittäminen.

Babinicz oli tämän kuultuaan sävähtänyt punaiseksi ja sitten kalvennut. Äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui Rösselin olkapäähän ja alkoi häntä ankarasti pudistella.

— Ovatko ne puolalaisia vai saksalaisia? Sanokaa!

— Ne eivät ole puolalaisia, — vastasi Rössel pelästyneenä. — Toinen on preussilainen aatelisneiti ja toinen on ruotsalainen tyttö, joka aikaisemmin on ollut kenraali Israelin puolison palveluksessa. Babinicz katsahti Wolodyjowskiin ja päästi syvän huokauksen. Pieni ritari huokasi myös helpotuksesta ja lakkasi kiertelemästä viiksiään.

— Sallikaa minun mennä nukkumaan! — lausui Rössel. — Olen hyvin väsynyt, sillä tataarilaiset kuljettivat minua kaksi penikulmaa talutusköydessä.

Kmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän astui nopeasti Wolodyjowskin eteen.

— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa mieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa! Äskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin olisin saanut kirveen iskun ohimoon.

Vastaukseksi Wolodyjowski kalisutti sapeliaan.

— Aika on saada tämä loppumaan! — sanoi hän.

Samassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus kaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.

Sotajoukko asettui järjestykseen, ja tuntia myöhemmin se jo oli matkalla.

Ennenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin lähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia ratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta hevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat tunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista seuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. — Ylistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. — Illalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.

Tataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen Waldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen jalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat kulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä, eivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.

Kmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään niin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin satulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili hartaasti:

— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan puolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita minulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja minä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä päivänä koko elämäni ajan!

Sitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka puolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä haltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon täyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin suuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän saisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet sinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi häntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.

Suippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset heiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa kuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan virran kohinaa.

Näin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi petolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.

He kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi tammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he pysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli matkaa enää vain puoli penikulmaa.

Tataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia taisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa vihollisen leiristä.

Puoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen joukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.

— Mitä uutta? — kysyi Kmicic vänrikiltä.

— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! — vastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole riittävästi rattaita.

— Voiko jostakin läheltä nähdä leirin?

— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä sen?

— Opastakaa minut kukkulalle!

Vänrikki kannusti hevostaan, ja he ratsastivat kukkulalle. Rusko oli jo taivaalla ja ilma oli kuultava, mutta joen toinen, matala ranta oli vielä synkän pimeyden peitossa. Pensaikon suojasta he katselivat tuohon pimeyteen, joka oli hälvenemässä.

Viimein alkoi näkyä nelikulmainen multavalli. Kmicic tähysti tarkasti, mutta aluksi hän erotti vain telttojen ääriviivat sekä leirin keskellä seisovia rattaita. Tulten liekkejä hän ei voinut nähdä, mutta savu kohosi suoraan taivasta kohti ennustaen kaunista säätä. Sikäli kuin pimeys hälveni, saattoi Babinicz kaukoputken avulla nähdä valleihin pistetyt siniset ruotsalaiset ja keltaiset preussilaiset liput sekä sotamiesjoukot, tykit ja hevoset.

Hiljaisuutta ympärillä häiritsi vain pensaitten kahina tuulessa ja lintujen iloiset aamuliverrykset. Mutta alhaalta leiristä kuului kumeata kohinaa.

Nähtävästi siellä ei kukaan enää nukkunut, ja ilmeisesti valmistauduttiin lähtemään, sillä leirin keskellä oli vilkasta liikettä. Kokonaiset rykmentit siirtyivät paikasta toiseen, muutamat tulivat ulos vallien eteen. Kuormien luona oli kihinää. Tykkejä otettiin alas valleilta.

— He valmistautuvat lähtöön, se on aivan selvää! — sanoi Kmicic.

— Sen ovat kaikki vangit tunnustaneet. He tahtovat yhtyä jalkaväkeensä. Hetmanin he eivät usko ennen iltaa ennättävän käydä heidän kimppuunsa, ja joka tapauksessa he mieluummin ryhtyvät avoimeen taisteluun kuin menettävät tuon jalkaväkijoukon.

— Ainakin kaksi tuntia kuluu, ennenkuin he ennättävät lähteä, ja siihen mennessä saapuu hetmani tänne.

— Jumalan kiitos! — sanoi vänrikki.

— Lähettäkää muutamia miehiä viemään heille sana, että eivät viivyttelisi kovin paljon.

— Kuten käskette!

— Eivätkö he ole lähettäneet tiedustelijoita joen tälle puolen?

— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän jalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.

— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski tiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa pääjoukon luo.

Gosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui. Nuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun. Hetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksen lähteä liikkeelle.

Tällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten seurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat miehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä sitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä eivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli muitakin laskelmia.

Hän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun rynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli tähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut paljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin saisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset eivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.

Kahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen kummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja joka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän riensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli tulossa ulos leiristä.

Tämän kuultuaan Gosiewski veti esille hetmaninsauvansa, ja sanoi:

— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla piilossa.

Hän viittasi lipunkantajalle. Tämä kohotti lipun ja heilutti sitä. Kohta alkoivat kaikki liput liehua, torvet törähtelivät, tataarilaisten pillit vinkuivat kimeästi, rummut pärisivät, kuusituhatta sapelia välkkyi ilmassa ja kuudestatuhannesta kurkusta kajahti huuto:

— Jeesus, Maria!

— Allah-hu-Allah!

Samassa rykmentti toisensa jälkeen ratsasti ravia esille kukkulan takaa. Waldeckin armeija ei ollut odottanut vieraita näin pian, ja siinä syntyi kuumeista liikettä. Rummut pärisivät yhtä mittaa ja rykmentit kääntyivät rintamaan jokeen päin.

Paljain silmin saattoi nyt nähdä rykmenttien välillä edestakaisin kiitävät kenraalit ja everstit. Keskustaan järjestettiin kiireesti tykkejä.

Vähän ajan kuluttua olivat molemmat sotajoukot tuskin tuhannenkaan askelen päässä toisistaan. Niitä erotti toisistaan vain leveä niitty, jonka keskellä virtasi pieni joki.

Hetkinen vielä ja preussilaisten puolelta pöllähti ensimmäinen valkea savupilvi.

Taistelu oli alkanut.

Hetmani itse ratsasti Kmicicin tataarilaisjoukon luo.

— Hyökätkää, herra Babinicz! Hyökätkää Jumalan nimessä! Tuota seinää vastaan!

Ja hän osoitti komentosauvallaan kiiltävää ratsumiesjoukkoa.

— Eteenpäin! — komensi herra Andrzej. Hän painoi kannukset hevosen kylkeen ja kiiti jokea kohti. Hänen tataarilaisjoukkonsa seurasi häntä. Hevoset juoksivat viivana korvat luimussa. Ratsastajat olivat painautuneet hevosen kaulaa vastaan ja pieksivät kirkuen hevosia, joitten jalat tuskin koskettivat maata. Tätä hurjaa vauhtia he syöksyivät jokeen, joka ei heidän kulkuaan estänyt, sillä he tulivat leveän kahluupaikan kohdalle, jossa oli matalaa ja hiekkapohja. He saapuivat toiselle rannalle ja kiitivät eteenpäin.

Tämän nähtyään haarniskaan puettujen ratsumiesten joukko lähti heitä kohden, ensin hitaasti ja sitten lisäten vauhtiaan. Kun tataarilaiset olivat kahdenkymmenen askelen päässä, kuului komennus: _Feuer_! ja tuhat pistolilla varustettua kättä ojentui hyökkääjiä kohti.

Savujuova ulottui rivin päästä toiseen. Sitten kaksi kasaa hevosia ja miehiä törmäsi rytisten yhteen. Hevoset nousivat takajaloilleen, ja taistelevien päiden päällä välähti sapelirivi aivan kuin kimmeltävä käärme olisi lentänyt joukon päästä päähän. Raudan kalahtelu kypäröitä ja panssareita vastaan kuului joen toiselle puolelle asti. Oli kuin teräslevyjä olisi taottu pajassa.

Rautapukuisten ratsumiesten rivi vääntyi puolikuun muotoiseksi, sillä keskusta peräytyi vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen painosta, mutta siivet, joihin hyökkäys ei kohdistunut yhtä rajuna, pysyivät paikoillaan. Mutta eivät keskustankaan ratsumiehet antaneet lyödä itseään pakoon, ja hirveä taistelu alkoi. Toiselta puolen jättiläiskokoiset, rautaan puetut miehet puolustautuivat koko voimallaan, toiselta puolen tataarilaiset hyökkäsivät lyöden ja pistäen niin käsittämättömän nopeasti, että se sai selityksensä vain synnynnäisestä notkeudesta ja harjaantumisesta alituisissa taisteluissa. Niinkuin metsää hakattaessa kuuluvat vain kirveitten iskut ja silloin tällöin suuri puu kaatuu ryskyen pitkälleen, niin nytkin kuului yhtämittaista miekkain kalsketta, ja tavan takaa jonkun ritarin pää kypäröineen painui rinnalle ja mies putosi hevosen selästä. Tataarilaisten sapelit kimaltelivat heidän silmiensä edessä, huikaisivat heidän silmiään, tanssivat heidän päittensä, kasvojensa ja käsiensä ympärillä. Turhaan nosti voimakas soturi ilmaan raskaan miekkansa, sillä ennenkuin hän ennätti sillä iskeä, niin hän tunsi kylmän terän tunkeutuvan ruumiiseensa, miekka kirposi hänen kädestään ja hän itse kaatui kasvot veressä hevosensa kaulaa vastaan.

Niinkuin ampiaisparvi hyökkää ihmisen kimppuun ja tämä turhaan huitoo käsillään voimatta suojella kasvojaan ja kaulaansa kirveleviltä pistoilta, niin Kmicicin raivostuneet ja taisteluissa harjaantuneet tataarilaiset hyökkäsivät suin päin vihollisen kimppuun, löivät, pistivät, purivat, levittivät pelkoa ja kuolemaa ympärilleen ollen yhtä paljon etevämmät vastustajiaan kuin ammatissaan harjaantunut taitava miekkailija on etevämpi kaikkein voimakkaintakin, mutta harjaantumatonta miestä.

Ritarit alkoivat kaatua yhä tiheämpinä joukkoina, ja keskusta, jota vastaan itse Kmicic taisteli, harveni siinä määrin, että joka hetki saattoi odottaa sen murtuvan. Upseerien huudot, kun he kutsuivat sotilaita auttamaan heikoimpia kohtia, hukkuivat aseitten kalskeeseen ja villiin kirkunaan, rivit eivät sulkeutuneet kyllin nopeasti, ja Kmicic tunkeutui yhä suuremmalla voimalla niiden väliin. Itse puettuna rengaspaitaan, jonka hän oli saanut lahjaksi herra Sapiehalta, Kmicic taisteli kuin tavallinen sotamies vierellään nuoret Kiemliczit ja Soroka. Nämä pitivät huolta herransa turvallisuudesta, ja joka hetki joku heistä kääntyi oikeaan tai vasempaan jaellen voimakkaita iskuja. Kmicic itse syöksyi sinne, missä miehiä oli tiheimmässä, ja kun hän nyt oli Wolodyjowskilta oppinut miekan käytön kaikki salaisuudet ja hänellä oli jättiläisen voimat, niin hän sammutti ihmishenkiä kuin kynttilöitä. Väliin hän iski koko sapelilla, väliin vain antoi pienen piston sen kärjellä, väliin teki salaman nopeudella vähäisen kaaren, ja aina lensi ratsumies suin päin maahan hevosen jalkoihin, aivan kuin ukkonen olisi lyönyt hänet alas satulasta. Toiset peräytyivät välttääkseen tuon kauhean miekan iskuja.

Viimein löi Kmicic lipunkantajan kypärän ja pään halki, mies päästi käheän huudon ja lippu putosi hänen kädestään. Samalla hetkellä murtui keskusta, ja hämmentyneet sivustat pakenivat sekasortoisina joukkoina nopeasti pääjoukon luo.

Kmicic katsoi keskustaan syntyneen aukon kautta peremmälle ja näki äkkiä rykmentin punapukuisia rakuunoita, jotka nopeasti kuin vihuri kiitivät hajalle lyödyn ratsujoukon avuksi.

— Mitäpä tuosta! — ajatteli hän. — Hetkisen kuluttua tulee Wolodyjowski avukseni.

Samassa alkoi niin ankara tykkien jyrinä, että maan perustukset vapisivat. Musketit alkoivat myös paukkua, ja luodit lensivät puolalaisten etumaisiin riveihin. Koko kenttä peittyi savuun, ja tässä savussa Kmicicin joukko ja rakuunat iskivät yhteen.

Mutta joen toiselta puolen ei kukaan tullutkaan Kmicicille apuun.

Huomattiin, että vihollinen oli tahallaan päästänyt Kmicicin kahluupaikan yli. Nyt suunnattiin siihen niin hirveä tykki- ja muskettituli, että siitä oli mahdoton päästä hengissä yli.

Ensimmäisen yrityksen tekivät Korsakin miehet, mutta palasivat epäjärjestyksessä takaisin. Toisena yritti Woynillowicz ja peräytyi päästyään puoli matkaa. Peräytyminen tapahtui hitaasti, mutta rykmentti olikin kuninkaallista joukkoa ja koko armeijan parhaita. Mieshukka oli kaksikymmentä upseeria ylhäistä aatelia ja yhdeksänkymmentä sotamiestä.

Muskettien luoteja sateli keskeytymättä sille ainoalle paikalle, josta voi kulkea joen yli. Tykin kuulat lensivät joen yli ja nostivat ilmaan pölypilviä sen toisella rannalla.

Itse hetmani saapui paikalle ja katsahdettuaan ylimenopaikkaan huomasi mahdottomaksi kenenkään päästä siitä yli.

Ja kuitenkin vain ylimeno saattoi tuottaa voiton. Siksipä hetmanin kasvot synkistyivät. Vähän aikaa hän tarkasteli kaukoputkella vihollisten koko sotajoukkoa ja huudahti sitten ordonanssille:

— Rientäkää Hassun-beyn luo! Menköön hänen joukkonsa tavalla tahi toisella joen yli ja hyökätköön leiriin! Mitä he sieltä löytävät, sen he saavat ottaa itselleen. Tykkejä ei siellä ole, ainoa vaikeus on joen yli meno.

Upseeri lähti ratsullaan täyttä laukkaa. Hetmani meni niitylle, missä laudalainen rykmentti seisoi pajukossa. Hän pysähtyi sen eteen.

Wolodyjowski seisoi sen etunenässä synkkänä ja äänettömänä, katsoi hetmania silmiin ja kiersi viiksiään.

— Mitä luulette? — kysyi hetmani. — Pääsevätkö tataarilaiset joen yli?

— Tataarilaiset pääsevät yli, mutta Kmicic on hukassa! — vastasi Wolodyjowski.

— Hyväinen aika! — huudahti äkkiä hetmani. — Jos tuo Kmicic vain olisi oikein osannut järjestää asiansa, niin hän olisi voittanut taistelun sen sijaan että hän nyt tuhoutuu.

Wolodyjowski ei vastannut mitään, mutta ajatteli mielessään:

— Joko ei olisi pitänyt lähettää yhtään rykmenttiä joen yli tahi sitten kerrassaan viisi.

Hetmani seurasi jonkin aikaa kaukoputkellaan Kmicicin hurjaa taistelua joen toisella puolen. Pieni ritari ei lopulta voinut hillitä itseään, lähestyi hetmania ja nostaen sapelin kärjen ylöspäin sanoi:

— Teidän ylhäisyytenne! Jos saisin käskyn, olisin valmis vielä koettamaan ylimenoa tuosta kahluupaikasta.

— Pysykää paikoillanne! — sanoi hetmani jokseenkin terävästi. — Riittää jo, kun nuo tuolla tuhoutuvat.

— Ne ovat jo tuhon omat! — vastasi Wolodyjowski.

Todellakin huudot toisella rannalla kävivät yhä voimakkaammiksi. Ilmeisesti Kmicic pyrki palaamaan joen luo.

— Herran tähden, tuota juuri odotinkin! — huudahti äkkiä hetmani ja kiiti Woynillowiczin luo.

Kmicic oli tosiaankin peräytymässä. Hänen miehensä olivat taistellessaan punaisia rakuunoita vastaan jo uupuneita, heitä kaatui yhä useampia, ja vain se, että he toivoivat pian saavansa apua joen toiselta puolen, piti heitä vielä yllä.

Mutta kului puoli tuntia, eivätkä he kuulleetkaan tuttua huutoa: "Lyö!" Sen sijaan tuli punaisten ritarien avuksi Boguslawin raskas ratsuväki.

— Kuolema lähestyy! — ajatteli Kmicic nähdessään noiden uusien apujoukkojen olevan tulossa sivulta.

Mutta hän oli sitä lajia sotilaita, jotka viimeiseen hetkeen asti ovat siinä toivossa, että säilyttävät henkensä ja voittavatkin. Pitkä ja monipuolinen kokemus oli myös opettanut hänelle kaikki sodankäynnin salaisuudet. Ei välähdä salama niin nopeasti kuin Kmicicin päässä välähti ajatus:

— Nähtävästi meikäläiset eivät voi päästä kahluupaikan yli, mutta koska he eivät sitä voi, niin minä vien viholliset heidän luokseen.

Kun Boguslawin rykmentti oli jo sadan askelen päässä ja saattoi täyttä laukkaa ratsastaen millä hetkellä, hyvänsä hyökätä tataarilaisten päälle ja lyödä ne hajalle, nosti Kmicic huulilleen pillin ja vihelsi niin läpitunkevasti, että lähinnä olevien rakuunani hevoset nousivat takajaloilleen.

Vihellykseen vastasivat heti tataarilaisten päälliköt, ja silmänräpäyksessä koko joukko kääntyi pakoon.

Ritarien jäännösjoukko, punaiset rakuunat ja Boguslawin rykmentti lähtivät täyttä laukkaa ajamaan heitä takaa.

Upseerien huudot: "Eteenpäin!" ja "Gott mit uns!" kaikuivat kuin myrskyn pauhu, ja erikoinen oli nyt silmien eteen levittäytyvä näky. Alavaa niittyä kiiti tataarilaisjoukko suoraa päätä kohti, kahlauspaikkaa, johon kaiken aikaa sateli luoteja. Jokainen tataarilainen oli painautunut hevosen kaulaa vastaan, niin että olisi luullut hevosten laukkaavan ilman ratsastajia, jos ei ritareita vastaan olisi pilvenä lennellyt nuolia. Tataarilaisten jäljessä tuli huutaen ja tömistäen jättiläiskokoisia miehiä oikeassa kädessä kullakin pystyyn nostettu miekka.

Matalikko oli jo aivan lähellä, mutta tataarilaisten hevosten voimat olivat nähtävästi lopussa, sillä välimatka heidän ja takaa-ajajien välillä lyheni nopeasti.

Muutaman minuutin kuluttua ratsumiesten ensimmäiset rivit jo alkoivat iskeä miekoillaan viimeisinä olevia tataarilaisia. Kahluupaikka oli niin lähellä, että hevoset saattoivat saavuttaa sen muutamalla harppauksella.

Äkkiä tapahtui jotakin odottamatonta.

Juuri kun tataarilaisjoukko saapui kahluupaikan luo, kuului taas kimeä vihellys joukon kummallakin siivellä, ja sen sijaan että joukko olisi syöksynyt jokeen etsiäkseen pelastusta toiselta rannalta se jakautui kahteen osaan ja alkoi nopeasti kuin pääskysparvi kiitää vasemmalle ja oikealle pitkin joen rantaa.

Heidän kintereillään kiitävä raskas ratsuväki syöksyi veteen, ja vasta siellä ratsumiehet alkoivat hillitä kovaan vauhtiin päässeitä hevosiaan.

Tykistö, joka koko ajan oli syytänyt rautaa sille paikalle, vaikeni äkkiä, ettei vahingoittaisi omia miehiä.

Juuri tätä hetkeä oli hetmani Gosiewski odottanut.

Tuskin olivat ratsumiehet joutuneet veteen, kun Woynillowicz kuninkaallisen kaartinsa kanssa syöksyi heidän luokseen kuin tuulispää, hänen jälkeensä laudalaiset, sitten Korsak, tämän jälkeen hetmanin miehet, sitten vapaaehtoiset ja lopuksi ruhtinas Michal Radziwillin panssaripukuiset ratsumiehet.

Kauhea huuto: "Lyö! Iske!" kajahteli ilmassa, ja ennenkuin preussilaiset rykmentit ennättivät pysähdyttää hevosensa ja ryhtyä puolustautumaan, oli Woynillowiczin rykmentti hajoittanut ne niinkuin tuulispää hajoittaa lehdet, halkaissut Boguslawin ratsujoukon kahtia ja syöksynyt kedolle preussilaisten pääjoukon kimppuun.

Joki oli yhdessä hetkessä tullut punaiseksi verestä.

Tykit alkoivat taas toimia, mutta liian myöhään, sillä kahdeksan liettualaista rykmenttiä kiiti jo huutaen niittyä pitkin, ja koko taistelu oli siirtynyt joen toiselle puolen.

Itse hetmani kiiti yhden joukon etunenässä kasvot onnesta loistavina ja silmät säihkyvinä, sillä nyt joen yli päästyä hän oli varma voitosta.

Viimeisetkin joen luona olevat ratsumiehet ja rakuunat joutuivat puolalaisten uhriksi ja hakattiin maahan, sillä saksalaisten hevoset olivat hitaampia.

Tällä välin olivat Waldeck, Boguslaw Radziwill ja Israel lähettäneet koko ratsuväkensä torjumaan vihollisen hyökkäystä ja järjestivät jalkaväkeä taisteluun. Rykmentti toisensa jälkeen asettui taistelujärjestykseen kedolle. Raskaitten keihäitten varret iskettiin maahan ja kärki suunnattiin vihollista kohti.

Toisessa rivissä seisoivat muskettisoturit musketit ojolla. Rykmenttien muodostamien neliöitten väliin asetettiin tykkejä. Ei Boguslaw, Waldeck eikä Israel kuvitellutkaan, että heidän ratsuväkensä kauan kykenisi pidättämään hyökkääjää, ja he panivat kaiken toivonsa tykkeihin ja jalkaväkeen. Heidän edessään olivat jo ratsujoukot iskeneet yhteen, mutta tulos oli sellainen kuin preussilaisten päälliköt olivat arvanneet tulevaksi.

Liettualaisen ratsuväen hyökkäys oli niin hirmuinen, että koko preussilainen ratsujoukko ei voinut hetkeäkään kestää sitä. Niinkuin kiila halkaisee puun, halkaisi jo ensimmäinen husaarijoukko heidän rivinsä ja tunkeutui niihin yhä syvemmälle. Yhä lähempänä näkyivät heidän lippunsa, ja hetken kuluttua oli koko preussilaisten joukko puhkaistu.

— Huomio! — huudahtivat jalkaväen upseerit.

Preussilaiset jalkamiehet kuultuaan tämän komentosanan iskivät kantapäänsä lujemmin maahan ja tarttuivat lujemmin keihäisiinsä ojentaen kätensä. Kaikkien sydämet löivät rajusti, sillä peloittavat husaarit syöksyivät jo suoraan heitä kohti.

— Laukaiskaa! — kuului taas komennus.

Nelikulmion toisessa ja kolmannessa rivissä paukahtivat musketit. Savu kietoi miehet pilveensä. Vielä hetkinen: lähestyvän ratsujoukon töminä läheni yhä. Nyt, nyt se oli siinä!... Aivan edessään savun keskellä jalkaväen ensimmäinen rivi näki päittensä päällä hevosten kaviot, avoimet kidat, tuliset silmät. Kuului katkeavien keihäitten rasahduksia, ilma oli täynnä huutoa. Puolalaiset huusivat: "Lyö!" — saksalaiset: "Gott, erbarme Dich meiner!"

Rykmentti on lyöty hajalle. Mutta nyt alkavat tykit paukkua. Toisia ratsujoukkoja saapuu jo paikalle, ja ne syöksyvät keihäsmetsää vastaan, mutta mahdollista on, että niillä ei ole sitä hirveätä voimaa, mikä oli Woynillowiczin joukolla. Huuto leviää yli koko taistelukentän. Mutta taistelevien joukosta alkaa erottautua keltapukuisten jalkamiesten ryhmiä. Ilmeisesti on jokin toinenkin rykmentti jo lyöty hajalle.

Harmaaseen puetut ratsumiehet ajavat niitä takaa, iskevät ja hakkaavat huutaen:

— Lauda! Lauda!