Part 21

— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien metsien läpi välttääkseen tataarilaisia.

— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein pahimpienkin tiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota jalkaväkeä. Mutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on menetellyt niinkuin kokenut sotapäällikkö.

— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon Ostrolekaan johtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää viipymättä sinne luullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.

— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille kuumat paikat!

Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.

Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä, joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin innostaa joukkoaan.

Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan, ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi ruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta taistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.

Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa. Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.

Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.

"Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan, mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin."

Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.

Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.

Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa, mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia. Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton tahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa, mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.

Hän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse, toista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän teki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista ihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista, rytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.

Tämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten keskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin armeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut vain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan. Babinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta, nimenomaan Zagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina olivat hetmanin mukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin harmissaan siitä, että eivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen Boguslawia vastaan, mutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä ahkeraan heidän pikarinsa ja puhuen tähän tapaan:

— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut päässäni sotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta ponnistellut. Minulla on jo valmiina muutamia aivan erinomaisia tuumia, mutta ei ole nyt aikaa panna niitä täytäntöön, vaan se tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne kaikki kiiruhdamme.

— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siis Varsovan luona mukana.

— Luuletteko todellakin pääsevänne Preussiin asti? — kysyi Wolodyjowski.

— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen lupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun tataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut hirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan saa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi sinne tunkeutumaan? Teille se ei onnistunut, mutta se on aivan eri asia, sillä helpompi on tukkia tie suurelta armeijalta kuin minun joukkoni kaltaiselta, helposti piiloon pujahtavalta joukolta. Usein olen ollut viidakossa piilossa ja Douglas on kulkenut aivan vierestäni ohi mitään huomaamatta. Douglas lähtee varmasti seuraamaan teitä ja jättää minulle tien vapaaksi.

— Olette, kuulemma, pitänyt häntä lujilla! — sanoi Wolodyjowski tyytyväisenä.

— Niin, tuota lurjusta! — lisäsi Zagloba. — Hän kuuluu hikoilleen niin, että muutti joka päivä paitaa. Te olette hoidellut häntä yhtä hyvin kuin Chowanskia, ja minun täytyy sanoa, että en itsekään olisi tätä paremmin tehnyt, vaikka jo herra Koniecpolski sanoi, että sissisodassa ei kukaan vedä vertoja Zagloballe.

— Minusta näyttää mahdolliselta, — sanoi Wolodyjowski Kmicicille, — että jos Douglas palaa takaisin, niin hän jättää Boguslawin tänne sotimaan teitä vastaan.

— Suokoon Jumala sen! Itsekin olen sitä toivonut, — vastasi Kmicic vilkkaasti. — Jos minä etsin häntä ja hän minua, niin kai me löydämme toisemme. Kolmatta kertaa hän ei enää saane syöstyksi minua satulasta, mutta jos hän sen tekee, niin en minä enää nouse maasta. Muistan hyvin opettamanne temput ja kaikki lyönnit. Harjoittelen joka päivä Sorokan kanssa, että käteni ei kangistuisi.

— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli, se on poikaa!

Tämä lausuma loukkasi hiukan Zaglobaa. Hän vastasi heti:

— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja tiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla, toisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan Roch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.

— Mitä herra Kowalski hommailee? — kysyi Kmicic.

— Herra Kowalski? Nyt hänellä jo on rautakypärä päässä, ja sehän on paikallaan, sillä pitäähän kaalinpään päällä olla padan kansi. Hän kahmaisi paljon saalista Varsovasta ja on siirtynyt ruhtinas Polubinskin husaarijoukkoon. Hän tulee joka päivä luoksemme telttaan ja katselee syrjäsilmällä, näkyisikö jostakin olkien seasta pullon kaula. En saa paranemaan tuota poikaa juoppoudesta. Hyvä esimerkki ei vaikuta mitään. Olen hänelle ennustanut, että hän saa vielä katua eroamistaan laudalaisesta rykmentistä. Lurjus! Kiittämätön! Palkaksi monista hyvistä töistäni, jotka olen häntä kohtaan tehnyt, hän on minut tuolla tavoin hylännyt.

— Te haukutte aina Kowalskia, — sanoi Wolodyjowski, — mutta hän on kuitenkin silmäteränne.

— Pidän hänestä enemmän kuin teistä, herra Michal, koska en milloinkaan ole voinut sietää rakastuneita narreja, jotka heti, kun näkevät jonkin tytön hameen häilähtävän, alkavat kieppua kuin väkkärä.

— Taikka niinkuin ne Kazanowskien apinat, joitten kanssa taistelitte!

— Naurakaa, naurakaa, saatte ensikerralla itse valloittaa Varsovan!

— Tekö muka sen valloititte?

— Kuka Krakovan portin expugnavit? Kuka sai toimeen, että kenraalit otettiin vangiksi? Ne istuvat nyt vedellä ja leivällä Zamośćiessa, ja kun Wittenberg katsoo Wrangeliin, niin hän sanoo: "Zagloba on pannut meidät tänne!" — ja sitten he molemmat itkeä vetistelevät. Jos herra Sapieha ei olisi sairas ja olisi täällä läsnä, min hän sanoisi teille, kuka ensimmäisenä puisteli irti ruotsalaisen luteen varsovalaisnahalta.

— Hyvät ystävät! — huudahti Kmicic. — Tehkää minulle se palvelus, että lähetätte minulle tiedon tuosta taistelusta, joka on tulossa Varsovan edustalla. Lasken sormillani öitä ja päiviä enkä saa rauhaa, ennenkuin saan tietää jotakin varmaa.

Zagloba pani sormen otsalleen.

— Kuulkaa nyt minun politiikkaani, — sanoi hän, — sillä se, mitä nyt sanon, toteutuu yhtä varmasti... kuin että tuo pikari seisoo edessäni... Eikö se seiso?

— Kyllä, kyllä! Puhukaa!

— Tuossa päätaistelussa me joko joudumme tappiolle tahi voitamme...

— Sen tietää jokainen! — keskeytti Wolodyjowski.

— Parempi olisi, että olisitte vaiti ja oppisitte, herra Michal! Otaksukaamme, että joudumme tässä taistelussa tappiolle. Tiedättekö, miten silloin käy? Kas, ettepä tiedäkään, sillä jopa pyörittelette pikku viiksiänne kuin jänis. Mutta minäpä sanon teille: ei käy mitenkään!

Kmicic, joka oli hyvin tulinen mies, nousi seisomaan, iski pikarinsa pöytään ja huusi:

— Te puhelette pötyä!

— Sanon teille, että ei käy mitenkään! — lausui Zagloba. — Te nuoret ette ymmärrä, että niinkuin asiat nyt ovat, kuninkaamme, rakas isänmaamme, sotajoukkomme voivat joutua tappiolle viidessäkymmenessä taistelussa perätysten... ja sota jatkuu vain entiseen tapaan, aateli lähtee taisteluun, ja sen esimerkkiä seuraavat alemmat säädyt... Jos yhdellä kertaa ei onnistuta, niin onnistutaan toisella, tahi seuraavalla, siihen asti kunnes vihollinen uupuu. Mutta kun ruotsalaiset joutuvat tappiolle yhdessäkin suuremmassa taistelussa, niin piru heidät perii auttamattomasti ja vaaliruhtinaan vielä kaupanpäällisiksi.

Zagloba innostui, tyhjensi pikarinsa, iski sen pöytään ja jatkoi:

— Kuunnelkaa nyt tarkoin, sillä ette te kenen suusta tahansa kuule tämmöistä, koska kaikki eivät kykene näkemään suurpiirteisesti! Moni ajattelee: mikä vielä tulee kohtaloksemme? Paljonko taisteluita, paljonko tappioita, jommoisia Caroluksen kanssa sotiessa aina on odotettavissa, paljonko kyyneleitä, verenvuodatusta ja koettelemuksia tulee vielä osallemme? Ja moni on epätoivoissaan, moni herjaa laupiasta Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä... Mutta minä sanon teille: tiedättekö, mikä odottaa noita vandaalimaisia vihollisiamme? Tuho! Tiedättekö, mikä odottaa meitä? Voitto! Kenties he lyövät meidät vielä sata kertaa... hyvä! Mutta me lyömme heidät sadannella yhdennellä kerralla, ja silloin on juttu lopussa.

Tämän sanottuaan Zagloba sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne sitten äkkiä, katsoi säihkyvin katsein eteensä ja huudahti äkkiä täyttä kurkkua:

— Voitto! Voitto! Kmicic punastui riemusta.

— Jumal'auta, hän on oikeassa! Se siitä tulee lopuksi!

— Täytyy tunnustaa, että teillä on järkeä päässä! — sanoi Wolodyjowski. — Vihollinen voi valloittaa Puolan, mutta ei pitää sitä vallassaan, vaan loppujen lopuksi hänen on mentävä tiehensä.

— Ahaa, onko järkeä päässäni! — sanoi Zagloba ilostuneena kehumisesta. — Koska niin on, niin ennustan teille vielä lisää... Jumala auttaa oikeamielisiä! Te (hän kääntyi Kmicicin puoleen) voitatte Radziwill-petturin, menette Taurogiin, vapautatte tytön, otatte hänet vaimoksenne, saatte paljon lapsia... Kuivukoon kieleni, jos ei käy niinkuin sanon... Herran tähden! Älkää kuristako minua kuoliaaksi!

Varoitus oli paikallaan, sillä Kmicic oli ottanut Zagloban syliinsä, kohottanut ilmaan ja alkanut häntä niin puristaa, että ukon silmät jo mulkoilivat. Mutta tuskin hän oli päässyt taas jaloilleen ja vetänyt hiukan henkeä, kun jo Wolodyjowski innostuneena tarttui hänen käsivarteensa.

— Nyt on minun vuoroni! Sanokaa, mikä minua odottaa?

— Jumala siunaa teitä, herra Michal! Oma tylleröisenne lahjoittaa teille koko parven... älkää pelätkö! — Uh!

— Vivat — huudahti Wolodyjowski.

— Mutta ensin teemme selvän ruotsalaisista!

— Teemme! Teemme! — huudahtivat molemmat nuoret everstit kalistaen sapeleitaan.

— Vivat! Voitto!

KYMMENES LUKU.

Viikkoa myöhemmin saapui Kmicic vaaliruhtinaan Preussin rajalle Rajgrodiiin. Hän oli päässyt sinne verraten helposti, sillä vahan ennen hetmanin lähtöä hän oli painautunut metsiin ja ollut niin piilossa, että Douglas luuli hänen tataarilaistensakin lähteneen koko divisioonan mukana Varsovaan, minkä vuoksi hän oli jättänyt vain vähäisiä joukkoja näitä seutuja suojelemaan.

Douglas itse lähti seuraamaan Gosiewskin jäljessä, ja hänen mukanaan olivat Radziejowski ja Radziwill.

Kmicic sai tietää tästä jo ennenkuin meni rajan yli ja oli hyvin harmissaan, kun ei saanut kohdata silmästä silmään verivihollistaan, joka kenties saisi rangaistuksensa jonkun toisen kädestä, luultavimmin Wolodyjowskin, joka niinikään oli vannonut kostavansa hänelle.

Kun hän ei siis voinut kostaa petturille isänmaan kärsimiä onnettomuuksia ja niitä vääryyksiä, jotka häntä itseään olivat kohdanneet, min hän kohdisti kostonsa sitä kauheampana vaaliruhtinaan alueisiin.

298

Jo samana yönä kuin tataarilaiset sivuuttivat rajapyykin, kajasti taivas tulipaloista ja kuului sodan jalkoihin joutuneitten ihmisten valitus. Ken osasi puolankielellä pyytää armahdusta, sai päällikön käskystä armon, mutta saksalaiset uudisasutukset, siirtolat, kylät ja kauppalat muuttuivat tuhkaläjiksi, ja kauhistuneet asukkaat joutuivat miekan uhreiksi.

Ei öljy leviä niin nopeasti meren pinnalla, kun purjehtijat sitä kaatavat siihen asetellakseen aaltoja, kuin levisi tataarilaisten ja vapaaehtoisten joukko yli siihen asti rauhallisten ja turvallisten seutujen. Oli kuin jokainen tataarilainen olisi osannut jakaantua kahtia tahi kolmia ennättääkseen useampaan paikkaan yht'aikaa polttamaan ja ryöstämään. Ei säästetty edes viljapeltoja eikä puutarhojen puita.

Kmicic oli niin kauan hillinnyt tataarilaisiaan, että kun hän vihdoin päästi ne valloilleen kuin petolinnut, niin he aivan hekumoivat surmatessaan ja hävittäessään kaiken. Toinen pyrki olemaan toistaan etevämpi, ja kun he eivät voineet ottaa vankeja, niin he aamusta iltaan suorastaan uivat ihmisveressä.

Itse Kmicic, jonka sydämessä oli paljon viileyttä, päästi sen täydellisesti valloilleen, ja vaikka häh itse ei tahrinut käsiään aseettomien verellä, niin hän mielellään kuitenkin näki sen virtailevan. Hänen mielensä oli rauhallinen, eikä omatunto häntä soimannut, sillä tuohan oli muukalaisten ja lisäksi vielä kerettiläisten verta. Luulipa hän vielä tekevänsä Jumalalle ja varsinkin Pyhälle Neitsyelle otollisen teon.

Olihan vaaliruhtinas, tuo Puolan vasalli, joka eli Puolan armoilla, ensimmäisenä nostanut kätensä hallitsijaansa vastaan. Hän oli siis rangaistuksen ansainnut, ja Kmicic oli ainoastaan Jumalan vihan välikappale.

Senvuoksi hän iltaisin rauhallisena sormieli rukousnauhaansa palavien saksalaisten kylien tulen valossa, ja kun ahdistettujen huudot sotkivat hänen laskunsa, aloitti hän alusta, jotta ei olisi huolimaton hartaudenharjoituksessa.

Mutta ei vain vihaa ja murhanhimoa ollut hänen sydämessään, vaan siinä liikkui hurskaitten tunteitten ohella muitakin, jotka liittyivät entisaikain muistoihin. Usein johtui hänen mieleensä se aika, jolloin hän ahdisti Chowanskia saaden siitä niin paljon kunniaa, ja hänen entiset toverinsa astuivat ilmi elävinä hänen silmiensä eteen. Kaikki ne kituivat nyt helvetissä, mutta jos ne nyt voisivat olla täällä, niin saisivatpa ne kahlata veressä tekemättä syntiä ja olla valtakunnalle hyödyksi!

Ja herra Andrzej huokasi ajatellessaan, miten turmiollista on hillitön omavaltaisuus, se kun jo aikaisessa nuoruudessa sulkee tien hyviin tekoihin ainaiseksi.

Enimmän hän kuitenkin muisteli Oleńkaa. Mitä syvemmälle Preussiin hän tunkeutui, sitä enemmän kirveli sydämen haavoja, aivan kuin ne tulipalot, jotka levisivät hänen ympärillään, myös olisivat voimistuttaneet sydämen paloa. Joka päivä hän puhui sydämessään tytölle:

— Kyyhkyläiseni armas, kenties olet minut jo unhottanut, tahi jos minua muistat, niin vain viha täyttää sydämesi. Mutta kaukana ja lähellä, yöllä ja päivällä, työssä isänmaan hyväksi ja vaarojen keskellä minä aina ajattelen sinua, ja sieluni lentää luoksesi yli metsien ja vuorten kuin lintu laskeutuakseen väsyneenä sinun jalkoihisi. Isänmaan ja sinun tähtesi olen valmis vuodattamaan kaiken vereni, mutta voi minua, jos ainaiseksi olet karkoittanut minut sydämestäsi!

Näissä mietteissä hän kulki rajalinjaa yhä korkeammalle pohjoista kohti, poltti ja hävitti ketään säästämättä. Ääretön ikävä valtasi hänet. Hän olisi tahtonut jo seuraavana päivänä olla Taurogissa, mutta edessä oli vielä pitkä ja vaikea matka, sillä kaikki kirkonkellot Preussissa soivat hälyyttäen kansaa kokoon.

Ken kynnelle kykeni, tarttui aseihin kauheata vihollista vastaan. Apujoukkoja tuli hyvin kaukaisiltakin seuduilta, renkipojistakin muodostui taistelujoukkoja, ja pian oli jokaista tataarilaista kohti kaksikymmentä talonpoikaa.

Kmicic iski noihin joukkoihin kuin salama, hakkasi maahan, hajoitti ja hirtti, pujahti pois ja ilmestyi yht'äkkiä taas tulenliekkien ympäröimänä, mutta ei voinut enää edetä yhtä nopeasti kuin ennen. Usein täytyi hänen miehineen tataarilaiseen tapaan piileksiä viikkokausia viidakoissa tahi järvenrantain kaislikoissa. Kansa ajoi häntä kuin sutta, ja hän purikin kuin susi, mutta ei tyytynyt vain puolustautumaan, vaan myös ahdisti.

Koska hän oli toimissaan perinpohjainen, niin hän saattoi viipyä samalla seudulla niin kauan, kunnes se oli tyystin hävitetty tulella ja miekalla usean penikulman laajuudelta. Jollakin tavoin oli väestö saanut tietää hänen nimensä, ja sitä nyt mainitsivat peloissaan kaikki, ja sen maine kulki Itämereen saakka.

Babinicz olisi kylläkin voinut taas palata Puolan alueelle ja ruotsalaisista joukoista huolimatta rientää Taurogiin, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, sillä hän tahtoi ennen kaikkea palvella — isänmaata. Mutta tuli sanomia, jotka innostuttivat väestöä jatkamaan puolustusta ja kostamaan, kun ne taas täyttivät Babiniczin sydämen suurella surulla. Huhuttiin Varsovan luona tapahtuneen suuren taistelun ja Puolan kuninkaan joutuneen siinä tappiolle. "Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas ovat lyöneet kaikki Kasimirin joukot", sanottiin Preussissa iloiten. "Varsova on uudelleen valloitettu, tämä on suurin voitto koko sodassa, ja nyt on Puola lopullisesti mennyttä."

Kaikki, jotka saatiin, vangeiksi ja jotka tataarilaiset asettivat hehkuville hiilille kuulustelussa, toistivat samaa. Liikkeellä oli, kuten sodan aikana on tavallista, paljon liioiteltuja ja epävarmoja tietoja. Muun muassa kerrottiin, että Jan Kasimirin armeija oli täydellisesti tuhottu, hetmanit kaatuneet ja kuningas joutunut vangiksi.

Oliko kaikki siis lopussa? Uudelleen eloon herännyt ja voittoisa Puola oli siis ollut vain harhanäky? Niin suuri voima, niin suuri sotajoukko, niin monet suuret miehet ja kuuluisat soturit: hetmanit, kuningas, Czarniecki voittamattomine divisioonineen, kaikki oli mennyttä, kaikki oli haihtunut kuin savu. Tällä onnettomalla maalla ei siis enää ollut muita puolustajia kuin yksityiset vapaaehtoiset joukot, jotka saatuaan tiedon tappiosta varmaankin hajaantuvat kaikkiin ilmansuuntiin.

Kmicic repi tukkaansa ja väänteli käsiään, otti käsiinsä kosteata multaa ja painoi sitä polttavaa päätään vastaan.

— Minäkin kaadun, — sanoi hän itsekseen, — mutta sitä ennen hukkuu tämä maa vereen!

Hän alkoi taistella epätoivon vimmalla, ei pysytellyt enää piilossa viidakoissa ja metsissä, etsi kuolemaa, syöksyi kuin mielipuoli kolme kertaa voimakkaampaa vihollisjoukkoa vastaan ja hajoitti sen. Hänen tataarilaisistaan hävisivät viimeisetkin inhimilliset tunteet, ja he muuttuivat laumaksi villipetoja. Nämä barbaarit, jotka olivat taitavampia ryöstämään ja yllättämällä hyökkäämään kuin suoriutumaan avoimessa taistelussa, olivat monissa taisteluissa nyt kehittyneet sellaisiksi sotureiksi, että he kykenivät vastustamaan maailman etevintä ratsuväkeä ja hajoittamaan ruotsalaisten taalalaisjoukotkin. Kahakassa asestetun preussilaisen talonpoikaisväestön kanssa tataarilaiset helposti voittivat kaksisataa tahi kolmesataa raskasaseista, rotevaa, musketeilla varustettua talonpoikaa.

Kmicic totutti heidät pois siitä tavasta, että he vastuksikseen kokosivat saalista. He ottivat nyt vain rahaa, etupäässä kultaa, ja ompelivat sen satulaansa. Kun joku heistä kaatui, niin toiset taistelivat hurjasti saadakseen hänen hevosensa ja satulansa. Kokoamalla vain tämmöistä rikkautta he eivät menettäneet kykyään liikkua miltei yliluonnollisen nopeasti ja notkeasti. Huomattuaan, että he eivät minkään muun johtajan johdolla voisi saada niin runsaita saaliita, he kiintyivät Babinicziin ja seurasivat häntä kuin koirat metsästäjää. Todellisella muhamettilaisella uskollisuudella he taistelujen jälkeen luovuttivat Sorokalle ja Kiemliczeille suurimman osan saaliista, joka oli tuleva päällikölle. — Allah! — puhui Akbah-Ulan — Vähän heitä palaa takaisin Baktshi-Saraihin, mutta niistä, jotka palaavat, tulee jokaisesta ruhtinas.

Babinicz, joka aina oli osannut koota sotasaalista, rikastui nyt kovin. Mutta kuolemaa, jota hän haki halukkaammin kuin kultaa, hän ei löytänyt.

Kului taasen kuukausi uskomattomissa vaivoissa ja vaaroissa. Vaikka hevoset olivat saaneet syödä hyviä kauroja Preussissa, tarvitsivat ne kuitenkin edes parin päivän levähdyksen. Kmicic vetäytyi senvuoksi takaisin Puolan alueelle, jossa hänellä myös oli tarkoitus täyttää joukkoonsa syntyneet aukot uusilla vapaaehtoisilla sekä saada tarkempia tietoja asiain kulusta.

Uutisia tulikin pian, ja ne olivat niin ilahduttavia, että Kmicic oli tulla mielettömäksi ilosta. Osoittautui kylläkin todeksi, että kolmipäiväisessä taistelussa Varsovan luona Jan Kasimir oli joutunut tappiolle, mutta mistä syystä?

Suurin osa nostoväkeä oli jo ennen taistelua mennyt kotiinsa, eikä jäljellejäänyt osa siitä taistellut sillä innolla kuin Varsovaa valloitettaessa, vaan lähti kolmantena päivänä pakoon. Mutta kahtena eepillisenä päivänä sen sijaan voitto oli kallistumassa puolalaisten puolelle. Säännölliset joukot osoittivat suuressa taistelussa Euroopan parhaiten harjoitettuja sotilaita vastaan sellaista taitoa ja kestävyyttä, että ruotsalaiset ja brandenburgilaiset kenraalit sitä ihmettelivät.

Jan Kasimir oli saavuttanut kuolemattoman kunnian. Sanottiin, että hän oli osoittanut olevansa Kaarle Kustaan veroinen sotapäällikkö, ja jos kaikkia hänen määräyksiään olisi noudatettu, olisi vihollinen joutunut päätaistelussa tappiolle ja sota olisi ollut lopussa.