Part 8

— Riittää jo siitä asiasta! — sanoi ruhtinas ankarasti.

— Riittää kuin riittääkin! — sanoi miekankantaja. — Jumalan avulla tämä väkivallan aika vielä loppuu ja oikeus pääsee voimaan. Lyhyesti sanoen, älkää uhkailko minua, teidän ylhäisyytenne, sillä minä en pelkää.

Boguslaw huomasi vihan välähdyksen ruhtinaan kasvoissa ja kiiruhti hänen luokseen.

— Mistä on kysymys? — sanoi hän asettuen keskustelijain väliin.

— Olen sanonut herra hetmanille, — vastasi suuttuneena miekankantaja, — että minusta vankeus Taurogissa on parempi kuin Kiejdanyssa.

— Taurogissa ei ole mitään vankilaa, vaan ainoastaan minun taloni, jossa tulette olemaan kuin kotonanne. Tiedän,-että hetmani pitää teitä panttivankina, mutta minulle te olette vain mieluinen vieras.

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi miekankantaja.

— Minun on kiitettävä teitä! Kilistäkäämme pikareita ja ryypätkäämme, sillä sanotaanhan, että ystävyyttä on heti kasteltava, ettei se kuihtuisi alkuunsa!

Näin sanoen vei Boguslaw miekankantajan pöytään ja he alkoivat uutterasti maistella maljoja.

Tuntia myöhemmin palasi miekankantaja hieman epävarmoin askelin huoneeseensa puhellen itsekseen puoliääneen:

— Kohtelias herra, oiva herra! Jalompaa ei löytäisi, vaikka lyhty kädessä etsisi... Kultainen sydän sillä on... Antaisin mielelläni vereni hänen puolestaan...

Ruhtinaat olivat jääneet kahden kesken. Heillä oli vielä puhuttavaa, ja myös oli saapunut joitakin kirjeitä, joita paashi lähetettiin hakemaan.

— Tietysti,-sanoi Janusz, — ei siinä ole sanaakaan totta, mitä puhuit Kmicicistä?

— Tietysti... Itsehän sen parhaiten tiedät. Myönnä siis, että Mazarin oli oikeassa! Yhdellä iskulla kostamme perin pohjin viholliselle ja teemme aukon tuohon komeaan linnoitukseen... Mitä? Sitä voi sanoa juoneksi, joka sopisi maailman ensimmäiseen hoviin! Mutta tuo neiti Billewicz on helmi, kaunis ja komea ja niin ylhäinen käytökseltään kuin olisi ruhtinatar! Luulin, etten pysy nahoissani!

— Muista, että annoit sanasi! Muista että olemme hukassa, jos Kmicic julkaisee kirjeet!

— Millaiset kulmakarvat! Mikä kuninkaallinen katse — pakostakin se herättää kunnioitusta... Mistä on tuollainen tyttö saanut miltei kuninkaallisen olemuksen?... Näin kerran Antverpenissa seinämaton, johon oli mestarillisesti kudottu Diana koirineen... Juuri semmoinen on hän!

— Varo vain, ettei Kmicic julkaise kirjeitä, sillä silloin kaluavat koirat meidät kuoliaiksi.

— Ei ole hätää! Minä muutan Kmicicin Akteoniksi ja annan koirien tappaa hänet. Kahdessa taistelussa olen jo hänet voittanut, ja vielä me joudumme tekemisiin toistemme kanssa!

Keskustelu katkesi, kun paashi toi kirjeen.

Vilnon vojevoda otti kirjeen käteensä ja teki ristinmerkin. Hän teki aina näin suojellakseen itseään huonoilta uutisilta. Sitten hän avaamatta kirjettä alkoi sitä tarkastella kaikilta puolin.

Äkkiä ilme hänen kasvoillaan muuttui.

— Sapiehan vaakuna sinetissä! — huudahti hän. — Tämä on Vitebskin vojevodalta!

— Avaa pian! - sanoi Boguslaw.

Hetmani avasi kirjeen ja ryhtyi lukemaan keskeyttäen tavan takaa lukemisensa huudahduksilla:

— Menee Podlasieen!... Kysyy, onko minulla terveisiä Tykociniin!... Tekee minusta pilkkaa!... Pahempaakin vielä, sillä kuulehan, mitä hän vielä kirjoittaa:

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kansalaissotaa ja pistää vielä yhden miekan lisää äidin rintaan? Tulkaa siinä tapauksessa Podlasieen, odotan teitä ja toivon Jumalan rankaisevan ylpeyttänne minun käsieni kautta. Mutta jos säälitte isänmaata, jos omatuntonne on alkanut puhua, jos teidän ylhäisyytenne katuu entisiä tekoja ja tahtoo tehdä parannuksen, niin tie on avoinna. Pankaa kansalaissodan asemesta käyntiin yleinen kansannousu, nostakaa sotaan talonpojat ja hyökätkää ruotsalaisia vastaan, niin kauan kuin Pontus ei mitään aavista. Chowańskin puolelta ette kohtaa vastarintaa, sillä huhut Moskovasta kertovat, että he itse siellä suunnittelevat hyökkäystä Liivinmaalle, vaikka pitävät sen salassa. Ja vaikkapa Chowański tahtoisikin ryhtyä johonkin, niin minä pidän hänet kurissa ja autan kaikin voimin teidän ylhäisyyttänne isänmaan pelastamisessa. Kaikki riippuu teistä, sillä vielä on aika palata oikealle tielle ja korjata vääryydet. Silloin käy selväksi, että teidän ylhäisyytenne ei ole itsekkäistä syistä, vaan pelastaakseen Liettuan lopullisesta häviöstä antautunut ruotsalaisten suojeluksen alaiseksi. Jumala teidän ylhäisyyttänne valaiskoon, sitä rukoilen Häneltä joka päivä, vaikka teidän ylhäisyytenne luulee minun vehkeilevän.

P.S. Olen kuullut, että Nieswiezin piiritys on lakkautettu ja että ruhtinas Michal tahtoo yhtyä meihin. Katsokaa, teidän ylhäisyytenne, kuinka kelpo sukulaisenne menettelevät ja seuratkaa heidän esimerkkiään! Ottakaa huomioon joka tapauksessa, että nyt teidän on lopullisesti valittava.»

— Kuulitko? — kysyi ruhtinas Janusz luettuaan kirjeen loppuun.

— Kuulin... Mitä siis? — kysyi Boguslaw luoden terävän katseen häneen.

— Pitäisi luopua kaikesta, repiä omin käsin kaikki, mitä on rakentanut...

— Rikkoa välit mahtavan Kaarle Kustaan kanssa ja langeta maanpakoon ajetun Jan Kasimirin jalkoihin, jotta hän suvaitsisi olla armollinen ja ottaa sinut taas palvelukseensa... ja pyytää herra Sapiehan puoltolausetta...

Janusz-ruhtinaan kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Huomaatko, miten hän minulle kirjoittaa: »Tee parannus, niin minä annan sinulle anteeksi» aivan kuin hallitsija alamaiselleen!

— Hän olisi kirjoittanut toisin, jos kuusituhatta sapelia olisi suunnattu hänen kurkkuaan kohti.

— Mutta... — Ruhtinas Janusz keskeytti lauseen ja vaipui synkkiin mietteisiin.

— Mitä mutta?

— Kenties se olisi pelastus isänmaalle, jos tekisi niin kuin Sapieha neuvoo.

— Entä sinulle? Ja minulle? Ja Radziwilleille? Janusz ei vastannut mitään, painoi päänsä käsiin ja mietti.

— Olkoon niin! — sanoi hän vihdoin. — Täyttyköön se!

— Mitä päätit?

— Huomenna lähden Podlasieen ja viikon kuluttua isken Sapiehan kimppuun.

— Noin puhuu Radziwill! — sanoi Boguslaw. Ja he ojensivat toisilleen kätensä.

Kohta Boguslaw lähti levolle Janusz jäi yksin. Pari kertaa hän kulki raskain askelin yli huoneen ja paukutti sitten käsiään.

Kamaripalvelija astui sisälle.

— Käske astrologia tulemaan tänne tunnin kuluttua mukanaan valmis kuvio, — sanoi hän.

Kamaripalvelija poistui, ja ruhtinas alkoi uudelleen kävellä edestakaisin mutisten rukouksia. Sitten hän alkoi puoliääneen laulaa virttä, jonka kuitenkin läähätys vähän väliä keskeytti, ja katsahti tuon tuostakin ikkunasta taivaalla tuikkiviin tähtiin.

Vähitellen sammuivat kaikki tulet linnassa, mutta paitsi ruhtinasta ja astrologia valvoi vielä yksi henkilö huoneessaan, nimittäin Oleńka Billewicz.

Polvistuneena vuoteensa ääreen hän oli kohottanut molemmat kätensä pään yli ja kuiskasi silmät suljettuina-.

— Armahda meitä!... Armahda meitä!...

Ensimmäisen kerran Kmicicin lähdön jälkeen hän ei tahtonut, ei voinut rukoilla hänen puolestaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Kmicicillä oli todellakin Radziwillin antamat turvakirjat pääsyä varten kaikkien ruotsalaisten kapteenien, komendanttien ja kuvernöörien luo, joissa käskettiin päästää hänet vapaasti ja esteettömästi kulkemaan, mutta hän ei uskaltanut käyttää niitä hyväkseen. Hän otaksui, että ruhtinas Boguslaw oli heti Pilwiszkistä lähettänyt sanansaattajia kaikkiin suuntiin varoittamaan ruotsalaisia ja käskemään ottaa hänet kiinni. Sen vuoksi Andrzej sivuutti Lomzan ja Ostrolekan ja pyrki Pultuskin kautta Varsovaa kohti.

Rajaseutu oli jo suurimmaksi osaksi ruotsalaisten vallassa, jotka kuitenkin tyytyivät valtaamaan vain huomattavimmat kaupungit eivätkä sanottavasti uskaltaneet painautua synkkiin metsiin, joissa asui urhoollista ja asestettua kansaa, ikänsä metsissä elänyttä ja niin villiä, että kuningatar Maria Ludvika oli antanut rakentaa kappelin Myszynciin ja sijoittanut sinne jesuiittoja edes jossakin määrin totuttamaan asukkaita ihmistapoihin.

Kun Kmicic saapui syvempää salosta metsän rajaan, jossa asutus oli tiheämpää, niin hän näki kaikkialla tavattoman vilkasta liikettä. Tiet olivat täynnä erilaisissa ajopeleissä tahi ratsain kulkevaa aatelia. Kaikki kiiruhtivat lähimpiin kaupunkeihin vannomaan uskollisuudenvalaa uudelle kuninkaalle. Heille annettiin siitä todistus, joka takasi heille turvallisuuden ja oikeuden omaisuuteensa. Aateli kiiruhti, vaikkakin haluttomasti, valan tekoon, sillä niskoitteli joita uhkasivat kaikenlaiset rangaistukset, omaisuuden takavarikoiminen ja ryöstö. Kerrottiin ruotsalaisten siellä täällä alkaneen, kuten Suur-Puolassakin, ahdistaa epäluulonalaisia. Rikkaampia vastaan esitettiin vääriä syytöksiä, joiden perustalla käytiin heidän kimppuunsa.

Tämmöisissä oloissa oli vaarallista jäädä maalle. Ken voi kiiruhti kaupunkiin ollakseen ruotsalaisten päällikköjen välittömän silmälläpidon alaisena ja välttääkseen syytöstä vehkeilystä Ruotsin kuningasta vastaan.

Andrzej kuunteli tarkasti aatelin puheita ja pääsi sen verran perille asioista, että huomasi parhaitten tuttujen ja ystävienkin huolellisesti koettavan olla puhumatta keskenään ruotsalaisista ja uudesta hallituksesta. Tosin nuristiin ääneen ja hyvällä syyllä pakko-otoista, mutta samalla kaikki lohduttivat itseään sillä, että sodan päätyttyä pakkotilauksetkin lakkaavat. Itse ruotsalaisetkin vakuuttivat, että heti kun kuningas saa valtaansa koko maan, hän alkaa hallita sitä isällisesti.

Aateliset, jotka olivat luopuneet omasta hallitsijastaan ja isänmaastaan ja jotka äsken vielä olivat nimittäneet tyranniksi hyväntahtoista Jan Kasimiria, syyttäneet häntä yksinvallan tavoittelusta, vetäneet vastaköyttä kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa kokouksissa sekä menneet uudistusten tavoittelussa niin pitkälle, että melkein ilman vastarintaa tunnustivat vihollisen hallitsijakseen, eivät nyt iljenneet edes valitellakaan. Olihan Kaarle Kustaa vapauttanut heidät tyrannista, olivathan he vapaaehtoisesti hylänneet laillisen kuninkaansa, olihan pantu toimeen muutos, jota he niin hartaasti olivat halunneet.

— Raskasta on, sangen raskasta, — sanoi joskus aatelismies toiselle, — mutta meidän on kuitenkin oltava ylpeitä uudesta kuninkaastamme. Hän on suuri hallitsija ja mainio soturi. Hän pitää kasakat kurissa, voittaa turkkilaiset ja karkoittaa ryssät rajoiltamme, ja meidän valtakuntamme alkaa kukoistaa liitossa Ruotsin kanssa.

— Oltiinpa ylpeitä tahi ei, — vastasi tavallisesti toinen, — niin minkäpä voi ylivoimalle. Ei sääsken ääni taivaaseen kuulu.

Przasnyszin läheisyydessä ympäröi Andrzejn ruotsalainen patrulli ja vei hänet miehineen komentajan luo. Hän selitti komendantille olevansa vaaliruhtinaan maasta ja kuljettavansa joka vuosi hevosia Sobotaan. Komendantti, joka itse oli Preussin saksalaisia, ei tehnyt heille vaikeuksia, mutta halusi nähdä hevoset.

— Minä ostan ne, - sanoi hän. — Toisilta ottaisin muitta mutkitta, mutta kun te olette Preussista, niin en tahdo teitä sortaa.

Kmicic joutui hieman hämilleen. Ilman hevosia hänellä ei ollut syytä kulkea etemmäksi, vaan hänen olisi luonnollisesti ollut palattava Preussiin. Hän määräsi hinnan, joka oli ainakin kaksi kertaa suurempi tavallista, mutta hänen hämmästyksekseen ei upseeri suuttunut eikä ruvennut tinkimään.

— Hyvä on, — sanoi hän. — Ajakaa hevoset talliin, minä tuon heti maksun.

Kiemliczit ilostuivat, mutta Andrzej vihastui ja riiteli. Ei ollut kuitenkaan muuta neuvoa kuin tehdä käskyn mukaan, muuten olisi heitä alettu epäillä.

Upseeri palasi ja antoi Kmicicille paperin, jossa oli kirjoitus.

— Mikä tämä on? — kysyi Andrzej.

— Rahaa, tahi samaa kuin raha, sillä se on kuitti.

— Mistä minä sitten saan maksun?

— Päämajasta... Varsovasta, — vastasi upseeri naurahtaen ilkeästi.

— Me myymme vain käteisellä — alkoi ukko Kiemlicz vaikerrella. — Mitä tämä tämmöinen on?... Voi pyhä Neitsyt...

Mutta Kmicic loi häneen ankaran katseen ja sanoi:

— Minulle on herra komendantin sana käteisen rahan veroinen. Varsovaan menen mielelläni, sillä siellä voi saada armenialaisilta kunnollista tavaraa, josta Preussissa maksetaan hyvä hinta.

Upseerin poistuttua sanoi Andrzej lohduttaakseen Kiemlicziä:

— Ole hiljaa, hölmö! Tuo kuitti on mitä parhain turvakirja, sillä sen nojalla voimme mennä vaikka Krakovaan asti valittamaan, että emme ole saaneet maksua. On helpompaa puristaa kivestä ulos heraa kuin ruotsalaisista rahoja. Mutta niitähän emme tarvitse. Saalistaja luuli meidät pimittäneensä eikä tiedäkään, minkä palveluksen hän oikeastaan on meille tehnyt. Hevosista maksan sinulle omilla rahoillani, ettet joutuisi häviölle.

Andrzej päätti yöpyä Przasnysziin ja vaihtaa pukunsa parempaan, mutta käyttää edelleen valenimeään. Halvan hevoskauppiaan puvussa hänen oli vaikeampi päästä puheisiin varakkaampien aatelisten kanssa ja kuulla heidän ajatuksiaan.

Muutettuaan ulkoasuaan hän meni kapakkaan, mutta se, mitä hän sai kuulla, ei ollut omiaan ilahduttamaan. Aateli joi maljoja Ruotsin kuninkaan kunniaksi ja kilisteli ruotsalaisten upseerien kanssa nauraen sukkeluuksille, joita nämä laskettelivat kuningas Jan Kasimirista ja Czarnieckista. Niin oli huoli oman nahan säilyttämisestä saanut ihmiset unhottamaan arvonsa.

Mutta tälläkin oli rajansa Aateli salli tehtävän pilaa itsestään, kuninkaasta, hetmaneista, Czarnieckista, mutta ei uskonnosta. Kun eräs ruotsalainen kapteeni väitti, että Lutherin oppi on yhtä hyvä kuin katolinenkin, niin hänen vieressään istuva nuori herra Grabkowski ei voinut tätä sietää, vaan iski häntä ohimoon ja puikahti siitä syntyneen mellakan aikana pakoon.

Kmiciciä inhoitti, ja hän palasi asuntoonsa, mutta ei saanut unta. Kuume puistatti häntä, ja mielen valtasi epäilys, että hän kenties liian myöhään oli kääntynyt väärältä tieltään, kun jo koko maa oli joutunut ruotsalaisten käsiin. Hän ajatteli, että kaikki oli jo hukassa ja Puola ainaiseksi raunioina.

— Tämä ei enää ole onnetonta sotaa, — ajatteli hän, joka päättyy jonkin maakunnan menetyksellä, vaan täydellistä tuhoa, koko Puolan joutumista Ruotsin maakunnaksi... Ja syypäät siihen olemme me itse, minä enemmän kuin kukaan muu!

Tämä ajatus häntä vaivasi ja omatunto soimasi. Uni pakeni silmistä. Hän ei tietänyt mitä tekisi: jatkaisiko matkaa, jäisikö kaupunkiin vai kääntyisikö takaisin?... Jos hän kokoaa joukon ja ryhtyy taistelemaan ruotsalaisia vastaan, niin häntä ahdistetaan rosvona eikä sotilaana. Muuten hän on jo oudossa maassa, jossa häntä ei kukaan tunne. Kukapa häneen yhtyisi? Jos täällä joku oli kuullut Kmicicistä, niin se piti häntä petturina ja ruotsalaisten ystävänä. Nimi Babinicz taas oli kaikille aivan outo.

Tuo kaikki oli turhaa, ja kuninkaan luo meno oli jo myöhäistä... Ei ole syytä mennä Podlasieen, sillä liittoutuneet pitävät häntä petturina. Ei kannata palata Liettuaan, sillä siellä on Radziwill herrana. Turhaa on jäädä tännekin, sillä täällä ei ole mitään tehtävää. Parasta olisi kuolla, jotta pääsisi näkemästä tätä maailmaa ja kuulemasta omantunnon soimauksia!

Mutta onko kuoleman jälkeen parempi niiden syntisten, jotka eivät millään ole sovittaneet rikoksiaan ja saapuvat semmoisina viimeiselle tuomiolle? Kmicic heittelehti vuoteellaan kuin kidutuspenkissä. Näin sietämättömiä tuskia hän ei ollut tuntenut edes Kiemliczin metsämajassa.

Hän tunsi olevansa voimakas, terve, toimintakykyinen ja toimintahaluinen, mutta nyt olivat kaikki tiet tukossa aivan kuin joka puolella löisi päänsä seinään, ei ollut ulospääsyä, ei pelastusta, ei toivoa!

Ennen aamun koittoa hän herätti miehensä ja lähti Varsovaa kohti tietämättä itsekään miksi. Myöhään illalla he saapuivat Pultuskiin. Siellä Kmicic kutsuttiin piispan palatsiin, toisin sanoen linnaan, tekemään selkoa itsestään ruotsalaiselle komendantille.

— Toimitan hevosia hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle, — sanoi Andrzej, ja minulla on kuitteja, joilla nostan rahoja Varsovassa.

Eversti Israel (se oli tämän komendantin nimi) naurahti partaansa ja sanoi:

— Ah, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, ja ottakaa paluumatkalle rattaat, millä kuljetatte noita rahoja.

— Kiitos neuvosta! — vastasi Andrzej — Ymmärrän kyllä, että teidän armonne laskee leikkiä. Mutta minä menen perimään omaani, vaikka pitäisi mennä itse hänen majesteettinsa kuninkaan luo.

— Tulee vielä sekin hetki, jolloin maksatte minulle, — lisäsi hän poistuessaan.

Kaupungissa vietettiin, samoinkuin Przasnyszissakin oli Kmicicin lähtiessä tehty, kolmipäiväistä juhlaa Krakovan valtauksen johdosta. Kmicic sai kuitenkin tietää, että hänen Przasnyszissa saamansa tiedot ruotsalaisten voitoista olivat liioiteltuja. Kievin linnanpäällikkö Czarniecki ei ollenkaan ollut joutunut vangiksi, vaan oli saanut sopimuksen mukaan lähteä kaupungista joukkoineen täysissä varustuksissa. Sanottiin hänen olevan menossa Sleesiaan. Ei se ollut suuri lohdutus, mutta lohdutus kuitenkin.

Täällä Pultuskissa Kmicic näki ensikerran sotajoukon asettuneena kirkkoon. Kauniissa goottilaisessa temppelissä, jonka rakentamisen kaksisataa vuotta sitten oli pannut alulle piispa Gizycki, oleksi saksalainen palkkasoturijoukko. Kirkko oli sisältä valoisa kuin suuren juhlan aikana, sillä kivilattialla paloi rovioita. Niitten yllä savusi kattiloita. Oluttynnyrien luona tunkeili vierasmaalaisia sotamiehiä, vanhoja rosvoja, jotka olivat ryöstäneet koko katolisen Saksan eivätkä ensikertaa olleet yötä kirkossa. Kuului joka puolelta melua ja huutoja. Käheät äänet vetelivät sotamieslauluja. Naiset, jotka noina aikoina pakkautuivat sotajoukkojen mukaan, vikisivät ja huudahtelivat.

Kmicic seisoi avoimella ovella ja katseli sotamiesten monenlaisia hommia vähän aikaa. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää, silmät eivät ottaneet uskoakseen näkemäänsä, hengitys pysähtyi. Ei helvettikään olisi voinut hänestä olla kauheampi.

Hän repi tukkaansa ja syöksyi pois toistellen kuin mieletön:

— Jumala, anna vihasi langeta! Jumala, rankaise! Jumala, pelasta meidät!

YHDEKSÄS LUKU.

Varsovassa olivat jo kauan olleet vallassa ruotsalaiset. Wittenberg, varsinainen kaupungin ja sen varusväen päällikkö, oli tällä hetkellä Krakovassa, ja hänen sijaisenaan oli Radziejowski. Noin pari tuhatta sotamiestä oli itse kaupungissa, joka oli vallien ympäröimä, ja esikaupungeissa, joissa oli kauniita palatseja. Linna ja kaupunki olivat säästyneet hävitykseltä, sillä herra Wessel oli ne luovuttanut taistelutta ja itse kiireesti paennut peläten persoonallisen vihamiehensä Radziejowskin kostoa.

Mutta kun Kmicic alkoi katsella lähempää ja tarkemmin, niin hän näki monissa taloissa ryöstön jälkiä. Niin oli laita semmoisissa taloissa, joiden asukkaat olivat paenneet vierasta valtiasta tahi tehneet vastarintaa silloin, kun ruotsalaiset nousivat valleille.

Kaupunki oli aivan kuin vierasmaalainen. Kaduilla kuuli enemmän vieraita kieliä kuin puolaa, kaikkialla kohtasi ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia sotilaita mitä erilaisimmissa asuissa. Kaikkialla muukalaista kirjavuutta, muukalaisia kasvoja, muukalaisia lauluja.

Tähän vierasten vilinään kaupungin omat asukkaat aivan hävisivät. Oman turvallisuutensa vuoksi he istuivat enimmäkseen kotona lukkojen takana, näyttäytyivät harvoin kadulla ja kulkivat kiireesti asioillaan. Vain joskus jonkun ylhäisen herran vaunut, joita seurasi heitukoita tahi sotaväkeä puolalaisissa puvuissa, kulkiessaan valtakatua linnaan päin muistuttivat mieliin, että oltiin puolalaisessa kaupungissa.

Kaikki tämä vilahti Andrzejn ihmettelevien silmien ohi, mutta kauan hän ei viipynyt Varsovassa. Hän ei tuntenut täällä ketään eikä voinut kenellekään avata sydäntään. Ei edes puolalaisten aatelismiesten kanssa hän tullut lähempiin tekemisiin. Yhtä ja toista hän tosin joskus puhutteli, mutta ne kaikki olivat innokkaita ruotsalaisten puoluelaisia, jotka Kaarle Kustaan paluuta odotellessaan liehakoivat Radziejowskia ja ruotsalaisia upseereita saavuttaakseen etuja.

Porvareista kuuli Kmicic kerrottavan, että he yhä säälivät onnetonta isänmaata ja hyvää kuningasta. Ruotsalaiset vainosivat heitä, toimittivat kotitarkastuksia ja nylkivät sotaveroa.

Kerrottiin myös, että ammattikunnilla oli asevarastoja, varsinkin voimakkaalla räätälien järjestöllä, ja että ne toivoaan menettämättä odottivat Jan Kasimirin takaisintuloa sekä olivat valmiit iskemään ruotsalaisten kimppuun, jos vähänkään apua tulisi ulkoapäin.

Kmicic ei ollut uskoa korviaan eikä hän tahtonut voida tajuta, että alhaissukuiset ja alhaisessa asemassa olevat ihmiset osoittivat enemmän isänmaanrakkautta ja uskollisuutta lailliselle hallitsijalle kuin aateli, jota jo syntyperä velvoitti osoittamaan näitä tunteita.

Vain aateli ja ylimykset olivatkin ruotsalaisten puolella, kun taas alempi kansa pikemminkin oli taipuvainen vastarintaan. Oli usein sattunut, että kun ruotsalaiset ajoivat väestöä työhön Varsovan varustuksille, alhainen kansa mieluummin kärsi pieksämisen, vankeuden ja kuolemankin kuin myötävaikutti ruotsalaisten vallan lujittamiseen.

Varsovan ulkopuolella olivat kaikki tiet täynnä sotamiehiä ja aatelisjoukkoja, jotka olivat ruotsalaisten palveluksessa. Kaikki oli ryöstetty, vallattu ja kukistettu, kaikki oli niin ruotsalaista kuin maa aina olisi ollut ruotsalaisten käsissä.

Andrzej ei kohdannut muita ihmisiä kuin ruotsalaisia tahi näiden puoluelaisia tahi sellaisia, jotka epätoivoissaan jo olivat vakuutettuja siitä, että kaikki oli menetetty. Kukaan ei ajatellutkaan vastarintaa. Hiljaisesti ja nopeasti täytettiin sellaiset määräykset, jotka ennen paljon lievemmässäkin muodossa olisivat synnyttäneet vastarintaa ja vastalauseita. Pelko oli saanut mielissä niin suuren vallan, että vääryyttä kärsineet ääneen ylistivät lempeätä hallitusta.

Usein sattui, että aateliset asestettuine palvelijoineen kiskoivat omilta kansalaisilta veroja, jotka ruotsalaisten oli määrä ottaa, ja toiset alistuivat tähän yhtä nöyrästi kuin lammas kerittäväksi. Sama vero otettiin usein kaksi kertaa. Ja jospa kaikki olisi rajoittunutkin vain ruotsalaisten sotakorvauksen ottoon! Pahempia kuin viholliset olivat omat ilmiantajat. Vanhat riidat ja loukkaukset maksettiin nyt monin kerroin. Eikä siinäkään kyllin. Muodostui asestettuja rosvojoukkoja, jotka kävivät sekä aatelisten että talonpoikien kimppuun. Näitä rosvoja auttoivat tehokkaasti ruotsalaiset sotarosvot ja kaikenlaatuinen roistoväki. Kaikkialla leimusi tulipaloja. Kaupunkeja painoi sotilasvallan rautakoura, metsissä isännöivät rosvot. Valtakunnan pelastusta ja ikeen poistamista ei kukaan ajatellut. Toivo oli mennyt kaikilta.

Sochaczewin luona tapahtui, että ruotsalaiset ja saksalaiset roistot hyökkäsivät sikäläisen staarostan herra Luszczewskin kimppuun hänen omalla maatilallaan Strugissa. Tämä vanha soturi puolustautui korkeasta iästään huolimatta urheasti. Silloin juuri sattui paikalle Kmicic, jonka kärsivällisyys jo oli alkanut loppua ja joka nyt juuri Strugissa loppuikin. Hän salli Kiemliczien »pehmittää» ja hyökkäsi itse semmoisella voimalla ahdistajain kimppuun, että kukaan näistä ei päässyt ehein nahoin leikistä. Staarosta, jolle tämä apu oli kuin taivaan lähettämä, kiitti hartaasti pelastajaansa, ja Andrzej nähdessään edessään vanhaan polveen kuuluvan arvohenkilön lausui tälle julki vihansa ruotsalaisia kohtaan ja kysyi, mitä tämä ajatteli valtakunnan tulevista kohtaloista. Hän toivoi, että staarosta vuodattaisi edes jonkinmoista lohdutuksen balsamia hänen sydämeensä.

Mutta staarostalla oli aivan toisenlaiset mielipiteet asioista. Hän sanoi:

— En tiedä, mitä vastaisin teille, jos viikseni vielä olisivat ruskeat, mutta nyt harmaapäänä ja seitsemänkymmenen vuoden kokemus hartioillani ja hautaan menevänä näen asiat edessäni selvinä. Senpä vuoksi sanonkin, että ruotsalaisten valtaa emme voi kukistaa me, vaikka korjaisimmekin erehdyksemme, eikä sitä voi edes koko Eurooppa.

— Kuinka niin? — huudahti Kmicic. — Milloin Ruotsi on paisunut niin mahtavaksi? Eikö puolalaisia ole enemmän kuin ruotsalaisia maailmassa, emmekö voi saada kokoon suurempaa sotajoukkoa? Emmekö ole yhtä rohkeita taistelussa kuin ruotsalaiset?