Part 9

— Kansamme on kymmenen kertaa lukuisampi. Puutetta ei meillä myöskään ole, sillä yksistään minun piirissäni kasvaa enemmän vehnää kuin koko Ruotsissa, ja mitä taas rohkeuteen tulee, niin olinpa mukana Kirkholmin luona, jossa me kolmetuhatta husaaria hajoitimme kahdeksantoistatuhantisen joukon parasta ruotsalaista sotaväkeä.

— Jos niin on, — sanoi Kmicic, jonka silmät tuo sotamuisto pani loistamaan, — niin mitkä syyt nyt estävät meitä voittamasta heitä?

— Ensiksikin,-sanoi ukko hitaasti, — me olemme vähentyneet ja he kasvaneet. Sitäpaitsi on sanassa ilmoitettu meille ne tunnustähdet ja merkit, jotka nähdään maailmanlopun lähestyessä. On nähty merkki auringossa, käden ja miekan kaltainen... Jumala, armahda meitä syntisiä!... Pahuus saa vallan oikeamielisten yli, sillä Ruotsi ja sen puoluelaiset voittavat. Oikea oppi sortuu... Oi ihmiset, ettekö näe, että lähestyy _dies irae, dies illa_! Olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, seison Manalan joen rannalla odottaen venettä, joka minut noutaa... Minä näen!

Staarosta vaikeni, ja Kmicic katseli häntä pelästyneenä, sillä puhe tuntui vakuuttavalta. Katsomatta Kmiciciin lausui staarosta sitten aivan kuin itsekseen:

— Kuinka voisimme voittaa ruotsalaiset, kun se kerran on selvä Jumalan sallimus, profeettain ennakolta näkemä ja ilmoittama... Ah, Częstochowoon on ihmisten mentävä, Częstochowoon!

Hän vaikeni uudelleen.

Aurinko oli laskemassa. Kmiciciä alkoi yhä enemmän peloittaa, ja joinakin hetkinä hänestä tuntui, että valo katoaa ja tuomiopasuunan ääni kajahtaa.

— Mistä ennustuksista te puhutte? — kysyi hän viimein katkaistakseen edes jollakin painostavan äänettömyyden.

Vastauksen asemesta staarosta käänsi päänsä vastapäätä olevaan huoneeseen päin ja huusi:

— Oleńka! Oleńka!

— Hyväinen aika, — huudahti Kmicic, — ketä te kutsutte?

Tällä hetkellä hän uskoi mitä tahansa, uskoi että hänen Oleńkansa ihmeellisellä tavalla Kiejdanysta saapuneena tulisi hänen silmiensä eteen.

Ovi avautui. Sisälle ei tullut neiti Billewicz, vaan kaunis tyttö, pitkä ja hieman Oleńkan kaltainen siinä, että hänenkin ilmeensä oli rohkea ja rauhallinen. Hän oli kalpea, kenties sairas tahi äskeisestä kahakasta kalvennut, ja kulki silmät alas luotuina niin kevyesti ja hiljaa kuin jonkin henkäyksen kantamana.

— Tyttäreni, — esitteli staarosta. — Pojat eivät ole kotona, ovat Krakovan päällikön palveluksessa.

Sitten hän kääntyi tyttärensä puoleen:

— Kiitä ensin tätä urhoollista ritaria meidän pelastuksestamme ja lue meille sitten pyhän Birgitan ennustus:

Tyttö kumarsi Andrzejlle ja poistui, mutta tuli hetken kuluttua takaisin kädessään painettuja paperiliuskoja. Asettuen siihen paikkaan huonetta, mihin auringon viimeiset säteet vielä sattuivat, hän alkoi lukea sointuvalla äänellä:

— Pyhän Birgitan ennustus: »Ensin ilmestyy viisi kuningasta ja heidän valtakuntansa: Kustaa Eerikinpoika, laiska aasi, sillä vaikka hän tuntee oikean opin, niin hän omaksuu väärän. Hyläten apostolisen uskon hän tuo valtakuntaan Augsburgin tunnustuksen...»

— Kuuletteko? — kysyi staarosta kohottaen vasemman käden peukalon ikäänkuin valmiina laskemaan sormillaan.

— »Eerikki, Kustaanpoika, ahne susi», — luki neito edelleen, — »vetää päälleen kaikkien ihmisten ja veljensä Juhanan vihan. Hän kukistaa veljensä sodalla ja pitää häntä ynnä hänen vaimonsa kanssa vankeudessa neljä vuotta. Viimein Juhanan onnistuu päästä vankeudesta, ja voittaen Eerikin sodassa hän syöksee hänet valtaistuimelta ja panee ikuiseen vankeuteen...»

— Huomatkaa, — sanoi staarosta, — tämä on jo toinen!

Tyttö jatkoi lukemista:

— »Juhana, Eerikin veli, mahtava kotka, voittaa Eerikin, tanskalaiset ja venäläiset. Hänen poikansa Zygmunt (Sigismund) valitaan Puolan valtaistuimelle, ja hänen veressään asuu hyve. Kunnia hänen jälkeläisilleen!»

— Ymmärrättekö? — kysyi staarosta.

— Jumala lisätköön ikää Jan Kasimirille! — vastasi Kmicic.

— »Kaarle, Södermanlandin herttua, pässi, joka samoin kuin pässit johtavat lammaslaumaa johtaa ruotsalaiset väärälle tielle...»

— Se on jo neljäs, — keskeytti staarosta.

— »Viides on Kustaa Aadolf»,-luki neito, — »uhrilammas, mutta ei tahraton, jonka veri on syynä kärsimyksiin ja onnettomuuteen».

— Niin, se on Kustaa Aadolf — sanoi staarosta. — Kristiinaa ei tässä mainita, sillä on lueteltu vain miehet. Lue nyt loppu, joka täsmälleen sopii nykyisiin oloihin.

Neito luki seuraavaa:

— »Näytän sinulle kuudennen, joka myllertää maan ja meren ja hämmentää yksinkertaiset... joka käteensä laskee minun rangaistukseni ajan. Jos ei hän pian saavuta päämääräänsä, niin häntä kohtaa minun tuomioni ja hän jättää valtakuntansa sekasortoon, ja tapahtuu niinkuin kirjoitettu on: hän kylvää tuulta ja niittää myrskyä. Minä tulen tähän valtakuntaan ja myös rikkaisiin ja mahtaviin kaupunkeihin, sillä kutsuttu on nälkäinen, joka syö niiden jäännökset. Vallassa tulevat olemaan tyhmät, mutta viisaat ja vanhukset kulkevat pää riipuksissa. Rehellisyys ja oikeus katoavat, mutta tuleva on se, joka minun vihani lauhduttaa ja joka ei säästä henkeänsä rakkauden ja totuuden tähden.»

— Siinä se on! — sanoi staarosta.

— Kaikki käy niin toteen, että sokeankin täytyy uskoa! — vastasi Kmicic.

— Siksipä ruotsalaisiakaan ei voida voittaa, — sanoi staarosta.

— Mutta tuleva on se, joka ei säästä henkeään totuuden tähden! — huudahti Kmicic. — Ennustus jättää meille toivon. Ei tuomio odota meitä, vaan pelastus!

— Sodomakin olisi säästetty, jos siitä olisi löytynyt kymmenen vanhurskasta, — vastasi staarosta, — mutta niitä ei löytynyt senkään vertaa. Samoin myös ei ole löytyvä sitä, joka ei säästä henkeänsä totuuden puolesta, ja tuomion hetki lyö.

— Herra staarosta, se on mahdotonta! — sanoi Kmicic.

Ennenkuin staarosta ennätti vastata, avautui ovi, ja huoneeseen astui keski-ikäinen mies rautapaita yllään ja musketti kädessä.

— Herra Szczebrzycki? — kysyi staarosta.

— Aivan niin! — vastasi tulokas. — Kuulin rosvojen hyökänneen kimppuunne ja riensin väkeni kera avuksenne.

— Jumalan tahdotta ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä, — vastasi ukko. — Tämä ritari pelasti minut pulasta... Entä mistä te tulette?

— Sochaczewista.

— Kuuluuko jotakin uutta?

— Jokainen uutinen on uusi paha sanoma, herra staarosta. Uusi onnettomuus...

— Mitä on tapahtunut?

— Krakovan, Sandomirin, Ruskin, Lublinin, Belzkin, Volynian ja Kievin vojevodakunnat ovat antautuneet Kaarle Kustaalle. Edustajat ja Kaarle ovat jo allekirjoittaneet sopimuksen.

Ukko alkoi puistella päätään ja kääntyi Kmicicin puoleen.

— Katsokaa nyt! — sanoi hän. — Ja te vielä toivotte, että löytyy semmoinen, joka ei säästä henkeään totuuden tähden!

Kmicic repi epätoivoissaan tukkaansa. Mutta herra Szczebrzycki jatkoi:

— Kerrotaan myös, että herra hetmani Potockin johdossa olevat sotajoukon jäännökset jo osoittavat halua mennä ruotsalaisten puolelle. Hetmanin henki on vaarassa, ja hänen on tehtävä mitä he tahtovat.

— Kylvävät tuulta ja niittävät myrskyä, — sanoi staarosta. — On aika katua syntejänsä niiden, .. jotka tahtovat.

Mutta Kmicic ei jaksanut enää kuunnella ennustuksia eikä uutisia. Hän tahtoi niin pian kuin mahdollista nousta ratsun selkään ja vilvoittaa päätään ulkoilmassa. Siksi hän nousi ja alkoi hyvästellä.

— Mihin teillä on niin kiire? — kysyi häneltä vanhus.

— Częstochowoon, sillä minäkin olen syntinen.

— Siinä tapauksessa en pidättele, vaikka mielelläni olisin pitänyt teidät vieraanani. On syytä kiiruhtaa, sillä tuomiopäivä lähestyy.

Kmicic lähti. Häntä saattamaan tuli neiti isänsä asemesta, sillä ukko oli jo kömpelö jaloiltaan.

— Voikaa hyvin, neiti! — sanoi Kmicic! — Olen teille hyvin kiitollinen!

— Jos niin on, — vastasi tyttö, — niin tehkää minulle palvelus. Te menette Częstochowoon...

Tässä on kultaraha... ottakaa se ja tilatkaa sillä messu...

— Kenen puolesta? — kysyi Kmicic.

Tyttö loi katseensa alas, tuli hämilleen, punastui hieman ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin lehtien kahina:

— Andrzejn puolesta, että Jumala johtaisi hänet pois väärältä tieltä.

Kmicic vetäytyi pari askelta taaksepäin eikä hämmästykseltään kyennyt vähään aikaan sanomaan mitään.

— Kristuksen tähden, — huudahti hän, — mikä talo tämä on? Missä olen?... Vain ennustuksia yhtä mittaa... Nimenne on Oleńka ja tilaatte messun syntisen Andrzejn puolesta!... Se ei voi olla pelkkä sattuma, se on Jumalan sormi... se on... ah, minä menetän järkeni!... Jumal’auta, minä menetän järkeni!...

— Mikä teitä vaivaa?

Mutta Kmicic tarttui rajusti hänen käsiinsä ja alkoi puristaa niitä.

— Ennustakaa minulle enemmän, puhukaa loppuun asti!... Jos tuo Andrzej tekee parannuksen ja sovittaa rikoksensa, niin pysyykö Oleńka hänelle uskollisena?... Puhukaa, vastatkaa, ilman vastausta en lähde!

— Mikä teidän on?

— Pysyykö Oleńka hänelle uskollisena? — toisti Kmicic.

Kyynelet nousivat tytön silmiin.

— Viimeiseen hengenvetoon, kuolinhetkeen saakka! — vastasi hän nyyhkyttäen.

Tuskin oli hän ennättänyt sanoa tämän, kun Kmicic lankesi hänen jalkoihinsa. Tyttö tahtoi poistua, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, suuteli hänen jalkojaan ja puhui:

— Minäkin olen syntinen Andrzej ja tahdon tehdä parannuksen!... Minullakin on oma rakas Oleńkani... Kääntyköön teidän Andrzejnne oikealle tielle ja pysyköön minun Oleńkani minulle uskollisena... Olkoot sananne profeetallinen ennustus! Te olette vuodattanut toivon balsamia sairaaseen sydämeeni!... Jumala teidät palkitkoon! Jumala teidät palkitkoon!

Hän hypähti pystyyn, nousi hevosen selkään ja kiiti pois.

KYMMENES LUKU.

Staarostan tyttären sanat rohkaisivat Kmicicin sydäntä suuresti eivätkä kolmeen päivään lähteneet hänen mielestään. Päivin ratsun selässä ja öisin vuoteellaan hän mietiskeli sitä, mitä oli tapahtunut, ja tuli aina siihen johtopäätökseen, että tämä ei voinut olla pelkkää sattumaa, vaan Jumalan viittaus että jos hän kestää eikä poikkea oikealta tieltä, jonka Oleńka oli hänelle osoittanut, niin neito pysyy hänelle uskollisena ja antaa hänelle taas lempensä.

Mutta toiselta puolen oli Andrzejlla paljon huoliakin. Hänen tarkoituksensa olivat puhtaat, mutta eikö hän ollut liian myöhään alkanut mitä toteuttaa? Oliko vielä jokin tie avoinna, oliko olemassa jokin keino? Valtakunta vajosi joka hetki yhä syvemmälle, ja vaikeata oli sulkea silmänsä siltä kamalalta totuudelta että se ei ollut pelastettavissa. Kmicic halusi hartaasti ryhtyä johonkin toimintaan, mutta ei nähnyt missään ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita semmoiseen. Yhä uusia kasvoja hän näki matkallaan, mutta kun hän katseli ihmisiä ja kuunteli heidän puheitaan, niin se vei häneltä viimeisenkin toivon. Hän ei kohdannut ainoatakaan, jolla olisi ollut luottamusta tulevaisuuteen.

Ruotsalaisten menestys yhä kasvoi. Huhut, että sotajoukon jäännökset kapinoivat, uhkasivat päälliköitään ja tahtoivat mennä ruotsalaisten puolelle, kävivät päivä päivältä yhä varmemmiksi. Tieto Koniecpolskin antautumisesta joukkoineen Kaarle Kustaalle kulki kuin ukkosen jyrinä yli koko valtakunnan ja sammutti sydämistä viimeisenkin uskon. Hänen esimerkkiään seurasivat staarosta Jaworski ja ruhtinas Dymitr Wisniowiecki.

Alettiin menettää luottamus myös marsalkka Lubomirskiin. Ihmiset, jotka hyvin tunsivat hänet, vakuuttivat, että hänessä oli enemmän kunnianhimoa kuin isänmaanrakkautta ja että hän tähän asti oli pysynyt uskollisena kuninkaalle vain sen vuoksi, että kaikkien katseet olivat kääntyneet häneen ja hänelle oli uskoteltu, että hän piti käsissään isänmaan kohtaloita. Ruotsalaisten menestys sai hänet horjumaan ja yhä selvemmin osoittamaan onnettomalle Jan Kasimirille, että tämän pelastus tahi lopullinen tuho riippui hänestä.

Maanpakolainen kuningas oli Glogowassa mukanaan kourallinen uskollisia, joista kuitenkin silloin tällöin joku hänet hylkäsi ja siirtyi ruotsalaisten puolelle. Kaarle Kustaa otti tämmöiset tulijat vastaan avoimin sylin ja suosionosoituksin.

Suuret määrät vojevodia, linnoitusten päälliköitä ja virkamiehiä, lukuisat joukot asestettua aatelia, kokonaisia osastoja verratonta puolalaista ratsuväkeä oli Kaarle Kustaan leirissä katsoen palvelushaluisina uuden hallitsijansa silmiin ja valmiina tottelemaan hänen viittaustaan.

Samaan aikaan oli idässä sota täydessä käynnissä. Peloittava Chmielnicki piiritti uudelleen Lembergiä.

Liettua oli ruotsalaisten ja Chowańskin käsissä. Radziwill oli ryhtynyt sotaan Podlasiessa. Vaaliruhtinas viivytteli ja oli joka hetki valmis antamaan viimeisen iskun kuolevalle valtakunnalle.

Kaikista maista saapui Ruotsin kuninkaan luo lähettiläitä onnittelemaan häntä voiton johdosta.

Talvi oli tulossa, lehdet putoilivat puista, varikset ja naakat tulivat suurissa parvissa metsistä kyliin ja kaupunkeihin.

Andrzejn viimeinen yöpymispaikka ennen Częstochowoon tuloa oli Kruszynassa, mutta juuri kun hän oli asettunut levolle, tuli sinne uusia vieraita. Ensin saapui ruotsalainen sotilasjoukko, jota johtamassa oli muutamia upseereita ja joku huomattava kapteeni. Tämä oli keski-ikäinen, jokseenkin komean näköinen, kookas, hartiakas ja voimakas mies. Vaikka hänellä oli vierasmaalaisen puku ja hän oli muukalaisen näköinenkin, niin hän kuitenkin majataloon sisälle astuttuaan puhutteli Andrzejta puhtaalla puolankielellä tiedustaen kuka hän on ja minne menossa.

Andrzej kertoi olevansa aatelismies Sochaczewskista. Kuultuaan Andrzejn olevan matkalla Ruotsin kuninkaan luo valittamaan, että hänelle ei ole maksettu hevosista tulevaa rahaa, sanoi upseeri:

— Suuren alttarin ääressä on parasta rukoilla, ja viisaimmin teette, jo§ menette itse kuninkaan puheille, sillä vaikka hänellä onkin tuhansia asioita päässä, niin hän ei jätä ketään huomiotta, ja teille aatelisille hän on sangen suopea.

Keskustelun keskeytti äkkiä uuden sotilasjoukon saapuminen. Upseeri oli nähtävästi odottanut sitä, sillä hän riensi kiireesti ulos. Kmicic meni hänen jälkeensä ja pysähtyi ovelle katsomaan, kuka tuli.

Majatalon luo ajoivat umpinaiset vaunut, joita veti neljä hevosta ja joita vartioivat ruotsalaiset ratsumiehet. Upseeri, jonka kanssa Kmicic oli puhunut, meni kiireesti vaunujen luo, avasi oven ja kumarsi syvään vaunussa istujalle.

— On varmaankin joku ylhäinen..., — ajatteli Kmicic.

Samassa tuotiin majatalosta palavia soihtuja. Vaunuista nousi arvokkaan näköinen henkilö yllään musta, polviin asti ulottuva viitta, jossa oli sisäpuolella ketunnahkaa, ja päässä sulilla koristettu hattu.

Upseeri tempasi soihdun ratsumiehen käsistä, kumarsi vielä kerran ja sanoi:

— Tänne, teidän ylhäisyytenne!

Kmicic peräytyi kiireesti huoneeseen ja toiset tulivat sisälle heti hänen jälkeensä. Upseeri kumarsi kolmannen kerran ja sanoi — Teidän ylhäisyytenne! Olen Weyhard Wrzeszczowicz, hänen majesteettinsa kuningas Kaarle Kustaan muonitusmestari ja lähetetty saattojoukon kanssa vastaanottamaan teidän ylhäisyyttänne.

— Minusta on mieluisaa tutustua niin mainehikkaaseen ritariin, — vastasi mustaviittainen.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne viivähtää täällä pitempään vaiko heti jatkaa matkaa?... Hänen majesteettinsa on hyvin halukas näkemään teidän ylhäisyyttänne.

— Aikomukseni oli jäädä Częstochowoon jumalanpalvelukseen, — sanoi tulija, — mutta Wielunissa sain tietää, että hänen majesteettinsa kuningas käskee minua kiiruhtamaan. Hiukan levättyämme jatkamme matkaa. Sillä välin päästäkää saattojoukko menemään ja lausukaa kiitokseni kapteenille, joka sitä johti.

Upseeri lähti täyttämään käskyä. Andrzej pidätti häntä kysyen:

— Kuka se on?

— Paroni Lisola, keisarin lähettiläs, joka on matkalla Brandenburgin hovista meidän kuninkaamme luo, — vastasi upseeri.

Hän poistui tämän sanottuaan, mutta palasi pian.

— Teidän ylhäisyytenne käsky on täytetty, — sanoi hän.

— Kiitos, — vastasi Lisola.

Ja perin ystävällisesti, vaikka ylhäisellä tavalla, hän kehoitti Wrzeszczowiczia istuutumaan vastapäätä.

— Ulkona näyttää rupeavan tuulemaan ja satamaan, — sanoi hän. — Kenties olomme täällä pitkistyy. Puhelkaamme sillä välin illallista odottaessamme. Mitä tänne kuuluu? Kerrotaan Vähän-Puolan vojevodakuntien antautuneen teidän kuninkaallenne.

— Niin ovat, teidän ylhäisyytenne. Hänen majesteettinsa odottaa vain vielä jäljelläolevien sotavoimien antautumista, minkä jälkeen hän menee Varsovaan ja Preussiin.

— Onko varmaa, että ne antautuvat?

— Sotajoukkojen edustajat ovat jo Krakovassa. Niillä ei muuten ole valinnan varaa. Jos ne eivät siirry meidän puolellemme, niin Chmielnicki lyö ne.

Lisola painoi älykkään päänsä alas.

— Kauheita, ennenkuulumattomia asioita! — sanoi hän.

Keskustelu oli käynyt saksaksi. Kmicic kuunteli tarkkaavasti joka sanaa.

— Teidän ylhäisyytenne; — vastasi Wrzeszczowicz, — on tapahtunut se, minkä oli pakko tapahtua.

— Saattaa olla niin. Vaikeata on kuitenkin olla tuntematta myötätuntoa sitä valtaa kohtaan, joka on meidän silmiemme edessä sortunut. Ken ei ole ruotsalainen, hänen täytyy sitä sääliä.

— Minä en ole ruotsalainen, mutta kun itse puolalaiset eivät siitä kärsi, niin ei se vaikuta minunkaan tunteisiini, — sanoi Wrzeszczowicz.

Lisola katsoi häneen tarkkaavaisesti.

— Niin, nimenne ei ole ruotsalainen. Saanko kysyä, mitä kansallisuutta olette?

— Olen tshekkiläinen.

— Niinkö? Siis Saksan keisarin alamainen!... Olemme siis saman hallitsijan alamaisia.

— Olen hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan palveluksessa, — sanoi Wrzeszczowicz kumartaen.

— En tahdo millään tavoin vähäksyä sitä palvelusta, — vastasi Lisola. — mutta tuollainen toiminta on ohimenevää, ja meidän armollisen hallitsijamme alamaisena te kaikkialla palvellessanne olette kuitenkin hänen valtansa alainen.

— Sitä en kiellä.

— Silloin sanon teille suoraan, että hallitsijaamme surettaa tuon kuuluisan valtakunnan ja sen jalon hallitsijan kohtalo, eikä hän suopein silmin katsele niitä alamaisiaan, jotka myötävaikuttavat ystävyydessä olevan valtakunnan lopulliseen tuhoamiseen. Mitä ovat puolalaiset teille tehneet, kun olette niin julma heitä kohtaan?

— Teidän ylhäisyytenne! Voisin vastata paljonkin, mutta pelkään panevani teidän ylhäisyytenne kärsivällisyyden koetukselle.

— Huomaan, että te ette ole vain kuuluisa upseeri, vaan myös järkevä mies. Puhukaa vaikka laajastikin, ette te minua kyllästytä sillä. Muuten, jos joskus päätätte ruveta keisarin palvelukseen, johon teitä hartaasti kehoitan, niin löydätte minusta ystävän, joka tarpeen vaatiessa on valmis teitä puoltamaan.

— Niinpä puhun avoimesti ajatukseni. Kuten monen muun aatelisperheen nuoremman pojan piti minunkin lähteä maailmalle etsimään onneani. Saavuin viimein tänne sukulaiskansan luo.

— Otettiinko teidät täällä huonosti vastaan?

— Minä pääsin suolakaivoksen johtajaksi. Minulla oli leipää, asema yhteiskunnassa ja pääsy kuninkaan läheisyyteen. Nyt palvelen ruotsalaisia, mutta jos joku syyttää minua kiittämättömyydestä, niin minä panen siihen vastalauseen.

— Kuinka niin?

— Kuinka minulta voidaan vaatia enemmän kuin itse puolalaisilta? Missä ovat nyt puolalaiset? Missä ovat tämän kuningaskunnan senaattorit, ruhtinaat, ylimykset, aateli ja ritarit, jos ei ruotsalaisten leirissä? Heidänhän on ensi sijassa tiedettävä, mitä he ovat velvolliset tekemään, mikä on heidän isänmaansa pelastus ja mikä sen tuho. Minä kuljen heidän mukanaan, ja kenellä heistä on oikeus sanoa minua kiittämättömäksi? Miksi minun, muukalaisen, pitää olla uskollisempi Puolan kuninkaalle ja Puolalle kuin he itse? Miksi karttaisin sitä palvelusta, jota he itse kärkkyvät?

Lisola ei vastannut mitään. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja vaipunut mietteisiin. Olisi voinut luulla hänen kuuntelevan tuulen vinkumista ja syyssateen rapinaa majatalon ikkunoita vastaan.

— Jatkakaa! — sanoi hän viimein. — Puhutte todellakin omituisia asioita.

— Etsin onnea sieltä, mistä voin sen löytää, — sanoi Wrzeszczowicz. — Mutta tämä kansa nukkuu, siitä ei tarvitse enää huolehtia. Ja vaikka siitä huolehtisinkin, niin ei siitä olisi apua, sillä sen on pakko tuhoutua.

— Miksi niin?

— Ensiksikin sen tähden, että se itse tahtoo sitä. Toiseksi sen tähden, että se ansaitsee sen. Onko maailmassa toista maata, jossa olisi niin paljon epäjärjestystä ja mielivaltaa?... Millainen on täällä hallitus? Kuningas ei hallitse, sillä hänen ei sallita sitä tehdä... Valtiopäivät eivät hallitse, sillä ne hajoitetaan... Sotajoukkoa ei ole, sillä ei kukaan tahdo maksaa veroja. Ei ole kuuliaisuutta, sillä se ei sovi yhteen omavaltaisuuden kanssa. Ei ole lakia eikä oikeutta, sillä ei ole ketään, joka panisi täytäntöön tuomiot, ja jokainen, jolla on voimaa, polkee niitä. Ei ole tässä kansassa uskollisuutta, sillä ovathan kaikki hylänneet kuninkaansa. Ei ole isänmaanrakkautta, sillä puolalaiset ovat antaneet maansa ruotsalaisille sitä lupausta vastaan, että heidän sallitaan jatkaa omavaltaista elämäntapaansa... Missä muualla voisi tapahtua tämmöistä? Mikä muu kansa auttaisi vihollista oman maan valloittamisessa? Mikä muu kansa olisi tällä tavoin hylännyt kuninkaansa, ei siksi, että hän oli hirmuvaltias ja teki pahoja töitä, vaan siksi, että tuli toinen voimakkaampi?... Mitä tällä kansalla on? Mainittakoon vaikkapa vain yksi ainoa hyve: vakavuus, kestävyys, äly, kohtuullisuus? Mitä sillä on? Hyvä ratsuväki — niin, se kyllä, mutta ei mitään muuta... Niin olivat numidialaisetkin ja gallialaiset, kuten roomalaiset historiankirjoittajat kertovat, kuuluisia hyvästä ratsuväestään, mutta missä ovat ne nyt? Hävinneet he ovat niinkuin täytyy hävitä tämänkin kansan. Ken tahtoo puolalaiset pelastaa, hän hukkaa vain aikaansa, sillä he itse eivät tahdo pelastua... Vain mielenvikaisia, väkivallantekijöitä, ilkiöitä ja pettureita on tämän maan asukkaina.

Lisola ei väittänyt vastaan. Sensijaan hän kysäisi äkkiä:

— Herra Weyhard, oletteko katolilainen? Wrzeszczowicz joutui hämilleen.

— Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne! — vastasi hän.

— Kuulin Wielunissa, että on niitä, jotka kehoittavat hänen majesteettiaan Kaarle Kustaata valtaamaan Jasnogorin luostarin... Onkohan se totta?

— Teidän ylhäisyytenne, luostari on lähellä Sleesian rajaa, ja Jan Kasimir voi saada sieltä helposti apujoukkoja. Meidän on vallattava se estääksemme häntä toimimasta... Minä itse ensimmäisenä kiinnitin siihen huomiota, ja hänen majesteettinsa on uskonut minulle tämän tehtävän.

Tässä Wrzeszczowicz äkkiä keskeytti puheensa muistaen Kmicicin, joka istui huoneen toisessa päässä, Hän meni nopeasti hänen luokseen ja kysyi:

— Herra ritari, ymmärrättekö saksaa?

— En sanaakaan! — vastasi Andrzej.

— Sepä vahinko! Tarkoituksemme oli pyytää teitä kanssamme puhelemaan.

Hän palasi taas Lisolan luo.

— Täällä on vieras aatelismies, — sanoi hän, — mutta hän ei ymmärrä sanaakaan saksaa, niin että voimme puhua vapaasti.

— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, — vastasi Lisola, — mutta koska olen itsekin katolilainen, niin en haluaisi pyhää paikkaa noin häväistävän... Olen varma siitä, että hänen majesteetillaan keisarilla on samanlaiset tunteet, ja siksi aion pyytää hänen majesteettiaan kuningasta säästämään munkkeja. Älkää kiiruhtako valtaamaan luostaria ennenkuin asiasta tulee uusi päätös.

— Minulla on tarkat, vaikkakin salaiset ohjeet. Voin vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että pyhää paikkaa ei millään tavoin häväistä. Minä olen katolilainen...

Lisola naurahti ja kysyi leikillään:

— Mutta kurkistatte kaiketi sentään munkkien aarrekammioon, vai kuinka?

— Se on mahdollista, — vastasi, Wrzeszczowicz. — Pyhä Neitsyt ei tarvitse priorin arkussa olevia taalereita. Koska kaikki maksavat veroa, niin maksakoot munkitkin.

— Entä jos he panevat vastaan? Wrzeszczowicz purskahti nauramaan:

— Tässä maassa ei kukaan pane vastaan, ja nyt ei enää voikaan — nyt on myöhäistä!

— Myöhäistä on, — toisti Lisola.

Siihen keskustelu päättyi. Illallisen syötyään he lähtivät matkaan. Kmicic jäi yksin. Tämä yö oli pahin kaikista, mitä hän oli viettänyt lähdettyään Kiejdanysta.

Kuunnellessaan Weyhard Wrzeszczowiczin sanoja hänen oli kaikin voimin hillittävä itseään, ettei olisi huudahtanut hänelle: »Valehtelet, koira!» ja hyökännyt hänen päälleen sapeli kädessä. Ettei hän sitä tehnyt, johtui vain siitä, että hän, valitettavasti, tunsi muukalaisen sanoissa sittenkin piilevän totuuden, kamalan ja polttavan kuin tuli, mutta kieltämättömän.