Part 7

Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa hohottaa niin, että valkoiset hampaat hohtivat. Janusz ei pitänyt tästä puheenaineesta, vaan alkoi taas puhua _de publicis_.

— Olen lähettänyt kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja useille ylimyksillemme, — sanoi hän. — Kyllä kai sinäkin olet saanut kirjeen Kmicicin kautta?

— Maltahan! Sitä vartenhan minä tänne tulinkin. Mitä sinä ajattelet Kmicicistä?

— Tulinen huimapää, vaarallinen mies, joka ei siedä ohjaksia, mutta yksi niitä harvoja, jotka ovat meille vilpittömästi uskollisia.

— Niinpä kyllä, — vastasi Boguslaw, — minut hän oli vähällä lähettää taivaan valtakuntaan.

— Mitä? — kysyi Janusz levottomana.

— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa tukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja rauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut tuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.

— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.

— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.

Yhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut tukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi halvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi sormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:

— Niinkö?... Hyvä on!... Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on minun vallassani...

— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw. — Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä tapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain siksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä kuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani oveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä... Luulin alussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia siitä, että hän elää.

— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!... Mutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet nyljettäisiin elävänä.

— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi. Kuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa pysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni. Minne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas vojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia, luin sen... Tässä se on!

Hän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut metsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.

Ruhtinas luki sen kiireesti läpi, puristi sen raivoissaan kokoon ja huusi:

— Se on totta! Kautta Luojan, se on totta! Hänellä ovat hallussaan kirjeeni, ja niissä on semmoista, mitä Ruotsin kuningas voi pitää ei vain halveksimisena, vaan verisenä loukkauksena!

Hän sai hengenahdistuskohtauksen, suu vääristyi ja haukkoi ilmaa, kädet repivät auki vaatteita rinnalta. Ruhtinas Boguslaw paukutti käsiään yhteen ja sanoi sisään tuleville palvelijoille:

— Hoidelkaa herraa, ja kun hän tulee entiselleen, pyytäkää häntä tulemaan minun huoneeseeni!

Hän poistui.

Kahden tunnin kuluttua Janusz koputti Boguslawin oveen. Hänen silmänsä olivat verestävät, silmäluomet turvonneet ja iho sinertävä. Boguslaw otti hänet vastaan vuoteella loikoen, kasvot voideltuina mantelimaidolla, jonka piti tehdä iho pehmoiseksi ja kauniiksi. Ilman tekotukkaa ja ihomaalia hän oli paljon vanhemman näköinen kuin tavallisesti, mutta ruhtinas Janusz ei kiinnittänyt siihen huomiota.

— Luulenpa kuitenkin, — sanoi hän, — että Kmicic ei voi julkaista noita kirjeitä, sillä se olisi samaa kuin kuolemantuomio tuolle tytölle. Hän ymmärtää hyvin, että vain siten hän voi pitää minua vallassaan, mutta minäkään en voi kostaa, ja se tieto minua raivostuttaa.

— Nuo kirjeet pitää jollakin tavoin saada käsiin, — sanoi Boguslaw.

— Mutta _quo modo?_

— Sinun on lähetettävä hänen luokseen joku ovela mies. Voittakoon tuo hänen ystävyytensä, siepatkoon kirjeet sopivassa tilaisuudessa ja pistäköön häntä itseään tikarilla. Täytyy luvata suuri palkinto.

— Mutta kuka sen tekee?

— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin yhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes tätäkään tavaraa.

— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta samalla kertaa!... Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli kaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän pyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi... Ainakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on ammuttava... Mutta en voinut, en voinut...

— Sano, onko totta, että hän on sukulaisemme?

— Hän on todellakin sukua meille Kiszekin kautta.

— Mutta hän on vannonut kostavansa meille viimeiseen hengenvetoon saakka. Onneksi annoin hänelle opetuksen, että meidän kanssamme ei käy leikitteleminen. Myönnä, että menettelin häntä kohtaan niinkuin oikea Radziwill ainakin, ja jos joku ranskalainen ritari olisi tehnyt tämmöistä, niin hän kehuskelisi sitä kaiket päivät, paitsi silloin kun nukkuu, syö tahi suutelee... Kun ne tapaavat toisensa, niin ne valehtelevat toisilleen niin, että päivä ei ilkeä paistaa... Mutta mistä tytöstä sinä puhuit?

— Neiti Billewiczistä.

— Samantekevää, mikä hänen nimensä on, mutta onko hän kaunis?

— Semmoisiin seikkoihin ei ole tapanani kiinnittää huomiota, mutta varmaa on, että Puolan kuningattaren ei tarvitsisi pitää häpeänä olla hänen näköisensä.

— Puolan kuningatar? Maria Lundvikia? Cinq-Marsin aikana hän kenties oli jonkin näköinen, mutta nyt koirat ulvovat nähdessään hänet. Jos sinun neiti Billewiczisi on sen näköinen, niin voit pitää hänet itselläsi. Mutta jos hän on todella kaunis, niin anna hänet minulle. Vien hänet Taurogiin, ja hänen kanssaan yhdessä mietimme, miten kostamme Kmicicille.

Janusz mietti vähän aikaa.

— En anna häntä sinulle, — sanoi hän sitten. — Sinä teet hänelle väkivaltaa, ja silloin Kmicic julkaisee kirjeet.

— Minäkö käyttäisin väkivaltaa jonkin maalaiskaunottaren vuoksi?... Ollenkaan kerskumatta voin sanoa olleeni toisenlaistenkin kanssa tekemisissä, enkä ole koskaan käyttänyt väkivaltaa...

— Et tunne tätä tyttöä. Hän on hyvästä kodista, itse siveys, voisipa sanoa: nunna.

— Tunnemme nunnatkin...

— Sitäpaitsi hän vihaa meitä — hän on isänmaallinen. Hänpä juuri pani Kmicicin pään pyörälle... Vähän on sellaisia meidän tyttöjemme joukossa. Hänellä on miehen järki... ja hän on innokas Jan Kasimirin puoluelainen.

— Koetamme lisätä Jan Kasimirin puoluelaisten lukumäärää.

— Ei, ei se käy päinsä. Kmicic julkaisee kirjeet. Minun on varjeltava tyttöä kuin silmäterääni — toistaiseksi. Sitten annan hänet sinulle tahi rakuunoillesi, se on samantekevää!

— Annan kunniasanani, että en tee hänelle väkivaltaa, ja yksityisesti antamani sanan pidän aina. Politiikassa on asianlaita kokonaan toinen... Hävettäisi minua itseänikin, jos en muuten saavuttaisi tarkoitustani.

— Et saavuta.

— Pahimmassa tapauksessa saan vasten kuonoa, mutta naisen kädestä se ei ole häpeä... Sinä menet Podlasieen; mitä teet siis hänelle? Mukaasi et voi häntä ottaa, tänne et jättää, sillä tänne tulevat ruotsalaiset, ja tyttö tulee meidän _comme otage_ pitää hallussamme. Eikö ole parempi, että otan hänet Taurogiin ja Kmicicille lähetän kirjeen, jossa sanon: »Anna kirjeet, niin annan sinulle tytön.»

— Niin on, — sanoi ruhtinas Janusz, — se on hyvä keino.

— Jos taas, — jatkoi Boguslaw, — en anna häntä ihan sellaisena kuin sain, niin se on alkua kostoomme.

— Mutta annoit kunniasanasi, että et käytä väkivaltaa.

— Annoin ja sanon vieläkin, että minua hävettäisi...

— Sitten sinun on otettava myös hänen setänsä, miekankantaja, joka on täällä hänen kanssaan.

— En halua. Miehellä on varmaankin täkäläisen tavan mukaan olkia saappaissaan, ja sitä minä en siedä.

— Tyttö ei tahdo lähteä yksin.

— Saammehan nähdä. Pyydä heidät tänään illalliselle, jotta saan nähdä, maksaako vaivan ryhtyä hommaan. Sillä välin minä mietin menettelytavan. Mutta älä Herran tähden puhu hänelle mitään Kmicicin teosta, sillä se vain kohottaisi Kmicicin arvoa hänen silmissään ja vahvistaisi hänen uskollisuuttaan. Äläkä illallisen aikana ollenkaan väitä minua vastaan, puhuinpa vaikka mitä.

Ruhtinas Janusz kohautti hartioitaan ja poistui. Boguslaw pani molemmat kädet päänsä alle ja alkoi tehdä suunnitelmaansa.

SEITSEMÄS LUKU.

Illallisille oli kutsuttu paitsi miekankantajaa ja Oleńkaa myös muutamia huomattavimpia kiejdanylaisia upseereita ja ruhtinas Boguslawin hovimiehiä. Hän itse saapui niin komeassa asussa, että silmiä häikäisi. Hänen peruukkinsa oli kauniisti käherretty, kasvojen viehkeä väri muistutti maitoa ja ruusua, viikset olivat kuin silkkiä, ja silmät loistivat kuin tähdet. Hänen pukunsa oli musta; kaulaa ympäröivä leveä kaulus oli mitä ihaninta, äärettömän kallista brabantilaista pitsiä, ja samanlaiset olivat kalvosimet. Rinnalla riippuivat kultavitjat, ja oikealta olkapäältä kulki vasemmalle lantiolle saakka hollantilaisesta nahasta valmistettu miekankannin, joka oli niin täynnä jalokiviä, että se oli kuin säihkyvä valojuova Samoin välkkyi miekan kahva täynnä timantteja, ja hänen kenkiensä ruusukkeissa oli kaksi metsäpähkinän suuruista jalokiveä. Koko olemus oli ylevä ja kaunis.

Toisessa kädessä hänellä oli pitsinenäliina, toinen käsi lepäsi harvinaisen pitkillä kamelikurjen sulilla koristetulla hatulla, joka ajan tavan mukaan riippui miekan kahvassa.

Kaikki, myös ruhtinas Janusz, katselivat häntä ihmetellen ja ihaillen. Vojevodalle muistuivat mieleen nuoruuden vuodet, jolloin hän itse samalla tavoin himmensi Ranskan hovissa kaikki kauneudellaan ja rikkaudellaan. Nuo vuodet olivat jo kaukana, mutta hetmanista tuntui nyt, kuin hän olisi uudestaan syntynyt tuossa loistavassa ritarissa, jolla oli sama nimikin kuin hänellä.

Ruhtinas Janusz ilostui ja töykkäsi ohi kulkiessaan etusormellaan serkkuansa rintaan.

— Sinä loistat kuin aurinko, — sanoi hän. — Neiti Billewiczin tähdenkö olet noin laittautunut?

— Auringon on helppo tunkeutua kaikkialle, — vastasi Boguslaw ylpeästi.

Ja hän ryhtyi jatkamaan keskustelua Ganchoffin kanssa, jonka viereen hän kenties tahallaan oli asettunut, sillä Ganchoff oli harvinaisen ruma mies. Hän oli kuin jokin pimeyden henki, ja hänen rinnallaan Boguslaw näytti valkeuden hengeltä.

Nyt tulivat sisälle naiset — rouva Korf ja Oleńka. Boguslaw loi häneen nopean silmäyksen ja kumarrettuaan rouva Korfille asetti jo sormensa huulilleen lähettääkseen neiti Billewiczille ritarien tavan mukaan lentosuukon, mutta huomasi silloin hänen ylpeän ja arvokkaan ryhtinsä ja muutti samassa menettelytapaa Hän otti hatun oikeaan käteensä, astui neidon luo ja kumarsi niin syvään, että peruukin suortuvat valahtivat yli olkapäiden, miekka tuli vaakasuoraan asentoon ja hatun sulat kävivät permantoon. Sen kunnioittavammin ei olisi voinut tervehtiä Ranskan kuningatartakaan. Neiti Billewicz, joka oli kuullut hänen tulostaan, arvasi heti, kuka oli hänen edessään, tarttui sormiensa nenillä hameeseensa ja niiasi hänelle syvään.

Boguslaw nosti päänsä pystyyn, heilautti peruukin suortuvat taakse ja meni nopeasti Oleńkan luo. Hän antoi paashille hattunsa ja tarjosi samassa Oleńkalle käsivartensa.

— En usko silmiäni... on kuin näkisin unessa tämän, — sanoi hän taluttaen Oleńkan pöytään. — Sanokaa minulle, ihana jumalatar, mikä ihme on siirtänyt teidät Olymposta Kiejdanyyn?

— Vaikka olenkin vain yksinkertainen aatelistyttö enkä jumalatar, — vastasi Oleńka, — en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että pitäisin teidän ylhäisyytenne sanoja muuna kuin kohteliaisuutena.

— Vaikka koettaisin olla kuinka kohtelias, niin en pysty sanomaan niin paljon kuin teidän kuvastimenne.

— Se ei puhu kohteliaammin, vaan totuudenmukaisemmin, — sanoi Oleńka, pannen ajan muodin mukaisesti suunsa suppuun.

— Jos tässä huoneessa olisi kuvastin, veisin teidät heti sen eteen... Mutta katsokaa sen puutteessa silmiini, niin huomaatte, että niiden ihailu on vilpitön.

Boguslaw taivutti päätään, ja Oleńkaa kohtasivat hänen säihkyvät silmänsä, suuret ja mustat kuin sametti, mutta samalla lempeät, läpitunkevat ja liekehtivät. Tytön kasvoille kohosi heleä puna, hän loi silmänsä alas ja vetäytyi hiukan poispäin, sillä hän tunsi Boguslawin painavan kädellään hiljaa hänen kättään rintaansa vasten.

Käytiin pöytään. Boguslaw istuutui Oleńkan viereen, ja näkyi, että tytön kauneus teki häneen erittäin voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin hän oli luullut tapaavansa aatelistytön, joka oli arka kuin hirvi ja punaposkinen kuin unikon kukka, mutta saikin nähdä ylpeän neidin, jonka silmistä näkyi taipumaton tahto, äly ja pelottomuus, kasvoissa kuvastui tyyneys, mutta koko olemus oli samalla niin suloinen ja viehättävä, että hän missä kuninkaallisessa hovissa tahansa olisi joutunut kunnioittavan huomion esineeksi maan ensimmäisten ritarien puolelta.

Hänen kauneutensa herätti ihailua ja omistamisen halua, mutta samalla hänessä oli jonkinmoista ylhäisyyttä, joka sai Boguslawin pakostakin ajattelemaan: »Olin liian nopea puristamaan hänen kättään... Tuollaiset pitää ottaa taitavasti eikä yllättämällä.»

Kuitenkin hän päätti voittaa tytön sydämen ja tunsi hurjaa iloa ajatellessaan, että oli tuleva hetki, jolloin tuo neitseellinen majesteetillisuus ja puhdas kauneus taipuu hänen tahtoonsa. Kmicicin ankarat kasvot asettuivat tämän unelman tielle, mutta se vain kiihoitti yhä enemmän rohkeata nuorta miestä. Nämä tunteet saivat punan nousemaan hänen poskilleen, hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, ja hän säteili kuin timanttinsa.

Keskustelu pöydässä tuli yleiseksi, eli paremmin sanoen muuttui yhteiseksi Boguslawin ylistelyksi, jota tämä loistava ritari kuunteli hymyillen aivan kuin se olisi hänelle tuttu ja jokapäiväinen asia. Ensin puhuttiin hänen urotöistään sodassa ja hänen kaksintaisteluistaan. Hänen voittamiensa ruhtinaitten, markiisien ja paronien nimiä mainittiin yhä useampia, ja hän itse lisäsi niihin silloin tällöin välinpitämättömästi vielä jonkun. Kuulijat hämmästyivät, ruhtinas Janusz silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja Ganchoff sanoi:

— Vaikka asemani ja syntyperäni eivät asettaisikaan esteitä, niin enpä haluaisi joutua otteluun teidän ylhäisyytenne kanssa, ja ihmettelen vain, että vielä on uskalikkoja, jotka semmoiseen antautuvat.

— Mikäpä siinä, herra Ganchoff, — sanoi ruhtinas. — On tuimannäköisiä miehiä, joiden pelkkä ulkomuoto peloittaa muita, mutta sitä ei Jumala ole minulle suonut... Minun ulkomuotoani ei pelästy neitokaan.

— Niinkuin hyttynen ei pelkää tulisoihtua, — sanoi rouva Korf, — ennenkuin palaa siinä.

Boguslaw rupesi nauramaan, mutta rouva Korf jatkoi kiemaillen:

— Herroja sotilaita huvittavat enimmän kertomukset kaksintaisteluista, mutta meistä naisista olisi hauska kuulla jotakin teidän ylhäisyytenne rakkausseikkailuista. Huhuja niistä on kulkenut tänne asti.

— Vääriä huhuja, teidän armonne... Matkan varrella ovat ne saaneet lisiä... Kerran minut tosin tahdottiin naittaa... Hänen majesteettinsa Ranskan kuningatar oli niin suopea...

— Prinsessa de Rohanin kanssa, — keskeytti Janusz.

— Toisenkin, nimittäin prinsessa de la Forsen kanssa, — vastasi Boguslaw. — Mutta kun ei edes kuningaskaan voi pakottaa sydäntä syttymään lempeen, ja varoja taas, Jumalan kiitos, meidän ei ole tarvis hakea Ranskasta, niin ei niistä jauhoista leipää syntynyt... Ne olivat rakastettavia neitoja, se on totta, ja ihmeen kauniita, mutta meillä on vielä kauniimpia... Ei tarvitse mennä tätä huonetta etemmäksi löytääkseen semmoisen.

Hän loi pitkän silmäyksen Oleńkaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi puhella miekankantajan kanssa. Rouva Korf otti taas puheenvuoron:

— Kaunottaria täällä kyllä on, mutta ei ole teidän ylhäisyytenne vertaisia sukuperän ja rikkauden puolesta.

— Sallikaa, teidän armonne, minun olla toista mieltä, — sanoi Boguslaw vilkkaasti. — Ensiksikään en pane kysymykseenkään, että puolalainen aatelisnainen ei olisi Rohanien ja Forsein veroinen, toiseksi ei olisi ensikerta, jos Radziwill naisi pikkuaateliin kuuluvan, — siitähän on aikakirjoissa useita esimerkkejä. Vakuutan, että se aatelisneito, joka saa Radziwillin omakseen, menee Ranskan hovissakin edelle sikäläisistä prinsessoista.

— Rakastettava herra! — kuiskasi miekankantaja Oleńkalle.

— Tätä mieltä olen aina ollut, — jatkoa Boguslaw, — vaikka usein Puolan aateli on minua hävettänyt, kun olen verrannut sitä ulkomaalaiseen, sillä ei muissa maissa olisi voinut tapahtua sellaista kuin täällä, että kaikki olisivat hylänneet kuninkaansa, vieläpä uhanneet hänen henkeään. Ranskalainen aatelismies voi tehdä minkä muun rikoksen tahansa, mutta kuningastaan hän ei petä.

Läsnäolijat alkoivat ihmeissään katsoa toisiaan ja ruhtinasta, ruhtinas Janusz rypisti kulmiaan ja Oleńka loi ihaillen ja kiitollisena siniset silmänsä Boguslawiin.

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Boguslaw kääntyen Janusz-ruhtinaan puoleen, — tiedän, että te ette voinut menetellä toisin, sillä koko Liettua olisi joutunut onnettomuuteen, jos olisitte seurannut minun neuvoani. Mutta vaikka kunnioitan teitä iältänne vanhempana ja rakastan kuin veljeä, niin en lakkaa olemasta kanssanne eri mieltä Jan Kasimirista. Olemme uskottujen piirissä ja minä puhun niinkuin ajattelen: hän on verraton hallitsija, hyvä, lempeä ja hurskas, ja minulle hän on kaksin verroin kallis. Minähän ensimmäisenä puolalaisista häntä seurasin, kun hän pääsi ranskalaisten vankeudesta. Tosin olin silloin vain lapsi, mutta siitä huolimatta en häntä koskaan unhota, ja antaisin mielelläni vereni suojellakseni häntä edes niiltä, jotka uhkaavat hänen pyhää persoonaansa.

Vaikka Janusz jo ymmärsi Boguslawin pelin, niin se hänestä kuitenkin, oli liian rohkeata ja uskallettua noin vähäisen päämäärän saavuttamiseksi. Salaamatta tyytymättömyyttään hän sanoi:

— Herran tähden, mistä murhayrityksistä entistä kuningastamme vastaan teidän ylhäisyytenne puhuu? Kuka niitä toimeen panee? Mistä sellainen hirviö löytyy Puolan kansaa keskuudesta?... Semmoista ei, vakuutan sen, ole koko valtiomme olemassaolon aikana tapahtunut.

Boguslaw painoi päänsä alas.

— Siitä ei ole kuukauttakaan, — sanoi hän surumielinen vivahdus äänessään, — kun matkustin Podlasiesta vaaliruhtinaan Preussiin, Taurogiin. Tällöin tuli luokseni muuan aatelismies, hyvästä perheestä. Hän nähtävästi tuntematta todellista kiintymystäni armolliseen kuninkaaseemme ja luullen että minä kuten muutkin olin kuninkaan vihollinen lupasi minulle suurta palkintoa vastaan mennä Sleesiaan, ryöstää haltuunsa Jan Kasimirin ja antaa elävänä tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.

Kaikki istuivat mykkinä kauhistuksesta.

— Ja kun minä vihastuen ja inhoten torjuin moisen tarjouksen, — lopetti ‒ Boguslaw, — niin tuo härkäpäinen mies sanoi minulle: »Menen Radziejowskin luo, hän ostaa ja maksaa minulle vastaavan painon kultaa.»

— Minä en ole entisen kuninkaan ystävä, — sanoi Janusz, — mutta jos minulle olisi tehty tuommoinen ehdotus, niin olisin muitta mutkitta antanut panna tekijän seinää vastaan ja ammuttanut.

— Ensi hetkessä minäkin aioin tehdä niin, — vastasi Boguslaw, — mutta keskustelu tapahtui kahden kesken, ja vähänkö on jo muutenkin pidetty ääntä Radziwillien julmuudesta ja omavaltaisuudesta. Pelästytin häntä vain sanomalla, että Radziejowski ja Ruotsin kuningas, vieläpä Chmielnickikin, varmasti hirtättäisivät hänet moisista puuhista, sanalla sanoen sain roiston luopumaan tuumastaan.

— Ei häntä kuitenkaan olisi pitänyt päästää hengissä pois! — huudahti rouva Korf.

Boguslaw kääntyi äkkiä Janusz-ruhtinaan puoleen:

— Toivon kuitenkin, että hän ei vältä rangaistusta. Teidän ylhäisyytenne vain voi häntä rangaista, sillä hän on teidän hoviväkeänne ja teidän eversti...

— Herra Jumala, minun hoviväkeäni?... Minun everstini?... Kuka se on?... Kuka?... Sanokaa!

— Hänen nimensä on Kmicic! — sanoi Boguslaw.

— Kmicic! — huusivat kaikki kauhuissaan.

— Se ei ole totta! — huusi yht'äkkiä neiti Billewicz nousten seisomaan silmät säihkyvinä.

Syntyi painostava äänettömyys. Toiset olivat vielä pelästyksissään Boguslawin uutisen johdosta, toiset hämmästyivät tuon neidon rohkeutta, joka uskalsi päin silmiä syyttää nuorta ruhtinasta valheesta. Miekankantaja alkoi änkyttää: »Oleńka, Oleńka!» — mutta Boguslaw tuli surullisen näköiseksi ja sanoi vihastumatta:

— Jos hän on teidän sukulaisenne tahi sulhasenne, niin valitan, että kerroin tämän uutisen. Mutta heittäkää pois hänet sydämestänne, sillä hän ei ole teidän arvoisenne!

Oleńka seisoi vielä hetken tuskaisena, kauhistuneena ja tulistuneena, mutta vähitellen puna hänen poskiltaan hävisi ja kasvot muuttuivat kylmiksi ja kalpeiksi. Hän vajosi takaisin tuolilleen ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne... Minä epäilin syyttä sanojanne... Siltä mieheltä voi odottaa mitä tahansa...

— Rangaiskoon minua Jumala, jos tunnen muuta kuin sääliä! — vastasi lempeästi Boguslaw.

— Hän oli neidin sulhanen, — sanoi ruhtinas Janusz. — Minä itse heidät vein yhteen. Hän oli nuori, kuumaverinen mies ja oli liiaksi mellastellut. Pelastin hänet oikeuden käsistä, sillä hän oli hyvä sotilas. Tiesin, että hän on huimapää ja pysyy ikänsä semmoisena. Mutta että hän aatelismiehenä voisi olla noin alhainen, sitä en odottanut edes häneltäkään.

— Hän oli huono mies, tiesin sen jo ennen! — sanoi Ganchoff.

— Miksi et varoittanut minua? — kysyi Janusz nuhtelevasti.

— Pelkäsin teidän ylhäisyytenne epäilevän minua, koska hänet aina asetettiin edelle minusta.

— Hyvät herrat, — huudahti Boguslaw, — puhutaan nyt muusta! Jos teidän on raskasta kuulla tätä, niin kuinka sitten onkaan neiti Billewiczin.

— Älkää välittäkö minusta, teidän ylhäisyytenne! — sanoi Oleńka. — Voin nyt kuulla mitä tahansa.

Mutta illallinen oli jo lopussa. Tuotiin vettä käsien pesemistä varten. Ruhtinas Janusz nousi ensimmäisenä pöydästä ja tarjosi käsivartensa rouva Korfille, ruhtinas Boguslaw Oleńkalle.

— Jumala on jo rangaissut petturia, — sanoi Boguslaw Oleńkalle, — sillä ken on menettänyt teidät, on menettänyt taivaan riemun... Vain kaksi tuntia sitten tutustuin teihin, ihana neiti, mutta tahtoisin nähdä teitä ikuisesti, ei murheellisena ja kyynelöivänä, vaan onnessa ja autuudessa!

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Oleńka.

Kun naiset olivat poistuneet, palasivat miehet pöytään pikarien ääreen, joita käytettiinkin ahkerasti. Ruhtinas Boguslaw ryyppäsi vahvasti, sillä hän oli tyytyväinen itseensä. Ruhtinas Janusz puheli miekankantajan kanssa.

— Huomenna lähden sotajoukkoineni Podlasieen, — sanoi ruhtinas. — Kiejdanyyn tulee ruotsalainen varusväki. Jumala tietää, milloin palaan. Te ette voi jäädä tänne neidin kera, nuo sotamiehet eivät ole sopivaa väkeä hänen läheisyyteensä. Te lähdette molemmat ruhtinas Boguslawin kanssa Taurogiin, missä neiti saa paikan vaimoni hovinaisena.

— Teidän ylhäisyytenne! — vastasi miekankantaja. — Jumala on antanut meille oman kotinurkan, miksi siis menisimme vieraille maille! Teidän ylhäisyytenne on hyvin ystävällinen, kun pitää meistä huolta, mutta en tahtoisi käyttää väärin teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuutta, vaan palata kotiini.

Ruhtinas ei voinut sanoa miekankantajalle kaikkia syitä, minkä tähden hän ei mistään hinnasta tahtonut päästää Oleńkaa käsistään, mutta osan niistä hän mainitsi mahtavan ylimyksen häikäilemättömyydellä.

— Jos pidätte sitä hyväntahtoisuutena, niin sitä parempi. Mutta sanon teille, että se on myös varovaisuustoimenpide. Te olette panttivankinani ja vastaatte minulle kaikista Billewiczeistä, jotka, kuten hyvin tiedän, eivät ole ystäviäni, vaan ovat valmiit nostamaan kapinaan koko Samogitian, kun lähden pois... Antakaa heille se neuvo, että pysyisivät alallaan eivätkä toimisi ruotsalaisia vastaan, sillä teidän ja veljentyttären henki riippuu siitä.

Mutta miekankantajan kärsivällisyys näytti nyt loppuvan. Hän vastasi kiivaasti:

— Turhaa kai minun on vedota oikeuksiini aatelismiehenä. Ylivoima on teidän ylhäisyytenne puolella, ja minusta on samantekevää, missä olen vankina. Olenpa mieluumminkin siellä kuin täällä.