Part 26

— Olemme kiitollinen herra vojevodalle, — sanoi hän päästyään loppuun, — että hän lähettää käytettäväksemme kokonaisen rykmentin ja teidät, parhaan soturinsa, kuten hän kirjoittaa. Mutta minä olen täällä turvassa, ja soturit, varsinkin tällaiset, tarvitaan sotatoimissa. Levätkää hiukan, ja sen jälkeen lähetän teidät avuksi herra Czarnieckille, jota vastaan varmaankin pahin myrsky suuntautuu.

— Olemme kylliksi levänneet Tykocinin edustalla, teidän majesteettinne!-sanoi innokkaasti nuori soturi. — Kun hevoset ovat hiukan levänneet, niin voisimme lähteä vaikka tänään, sillä herra Czarnieckin johdolla on hauska toimia. On suuri onni saada katsella teidän majesteettinne kasvoja, mutta tärkeätä on myös rientää ruotsalaisia vastaan.

Puna nousi kuninkaan poskille. Isällinen hyvyys kuvastui hänen kasvoillaan, ja hän lausui tyytyväisenä katsellen pientä ritaria:

— Tekö ensimmäisenä paiskasitte sauvanne ruhtinasvainajan jalkoihin?

— En ensimmäisenä, teidän majesteettinne, mutta ensimmäisen kerran silloin, ja suokoon Jumala että se myös oli viimeinen kerta, rikoin sotilaskuria vastaan.

Tässä hän pysähtyi ja lisäsi hetken kuluttua:

— Ei ollut muuta mahdollisuutta!

— Niinpä tietenkin, — sanoi kuningas. — Ne olivat vaikeita aikoja semmoisille, jotka ymmärtävät sotilaan velvollisuuden, mutta kuuliaisuudellakin pitää olla rajansa. Jäikö monta vanhemmista upseereista Radziwillin luo?

— Tykocinissa emme tavanneet muita upseereita kuin herra Charlampin, joka ei tahtonut jättää ruhtinasta onnettomuudessa, kun ei ollut aikaisemmin jättänyt. Vain sääli pidätti häntä ruhtinaan luona, sillä hänen myötätuntonsa oli meidän puolellamme. Hän oli vähältä kuolla nälkään, sillä siellä oli ruoan puute, ja hän uhrasi oman osansa antaakseen sen ruhtinaalle. Nyt hän on tullut tänne Lembergiin anomaan teidän majesteetiltanne armoa, ja minäkin yhdyn pyyntöön hänen puolestaan, sillä hän on uskollinen mies ja hyvä sotilas.

— Tulkoon tänne, — sanoi kuningas.

— Hänellä on sitäpaitsi ilmoitettavana teidän, majesteetillenne tärkeä tieto, jonka hän kuuli ruhtinas Boguslawilta jo Kiejdanyssa ja joka koskee teidän, majesteettinne kalliin persoonan turvallisuutta.

— Koskeekohan se Kmiciciä?

— Aivan niin, teidän majesteettinne!

— Tunsitteko Kmicicin?

— Tunsin ja taistelin hänen kanssaan, mutta en tiedä, missä hän nyt on.

— Mikä on mielipiteenne hänestä?

— Teidän majesteettinne! Kun hän on ollut valmis sellaiseen tekoon, niin ei ole sellaisia tuskia, joita hän ei olisi ansainnut, sillä tuuma on helvetillinen.

— Se ei ole tosi! — sanoi kuningas. — Kaikki tuo on ruhtinas Boguslawin keksintöä... Mutta jätetään se juttu. Kertokaa, mitä tiedätte tuosta miehestä entisiltä ajoilta?

— Hän on aina ollut suuri sotilas ja sotatoimissa verraton. Niinkuin hän ahdisteli Chowańskia, saattaen muutamalla sadalla miehellä koko vihollisen sotajoukon melkein epätoivoon, ei olisi kukaan muu kyennyt toimimaan. On ihme, että häneltä ei nyljetty, nahkaa ja käytetty sitä rumpuun! Jos tuohon aikaan joku olisi antanut Chowańskin käsiin itse vojevodan, niin ei se olisi häntä niin ilahduttanut kuin jos hän olisi saanut lahjaksi Kmicicin. Menihän Kmicic niin pitkälle, että söi Chowańskin haarukoilla, nukkui hänen matollaan, ajeli hänen reellään ja hevosillaan. Mutta hän oli sitten hankala omien parissa, teki perin omavaltaisia tekoja ja olisi kuin herra Laszcz voinut sisustaa viittansa tuomioilla. Kiejdanyssa hän sitten kokonaan menetti kunniansa.

Sitten Wolodyjowski kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut Kiejdanyssa.

Jan Kasimir kuunteli mielellään, ja kun Michal viimein kertoi, miten Zagloba oli vapauttanut ensin itsensä ja sitten kaikki toverinsa vankeudesta, alkoi kuningas nauraa niin että hytki.

— _Vir incomparabilis! Vir incomparabilis!_ — toisteli hän. — Onko hän täällä matkassanne?

— Kyllä, teidän majesteettinne! — vastasi Wolodyjowski..

— Tuo aatelismies on ovelampi kuin Odysseus! Tuokaa hänet ruokapöytääni pitämään hetkinen hauskaa ja herrat Skrzetuski samalla kertaa. Mutta nyt kertokaa, mitä vielä tiedätte Kmicicistä.

— Roch Kowalskilta löydetyistä kirjeistä saimme tietää, että meidät aiottiin surmata Birzessä. Ruhtinas ajoi meitä vielä takaa sotajoukkoineen ja koetti saartaa, mutta ei onnistunut. Pujahdimme onnellisesti pois. Ja vielä enemmänkin! Lähellä Kiejdanya saimme kiinni Kmicicin ja käskin heti ampua hänet.

— Näytte olleen sukkelia liikkeissänne siellä Liettuassa! — sanoi kuningas.

— Sitä ennen antoi kuitenkin Zagloba tutkia hänen taskunsa. Niistä löydettiin hetmanin kirje, josta selvisi, että Kmicicin ansiota oli ollut, ettei meitä ammuttu heti Kiejdanyssa, vaan vietiin Birzeen...

— Siitä nyt näette! — sanoi kuningas.

— Näin ollen emme pitäneet enää sopivana riistää häneltä henkeä. Päästimme hänet menemään. En tiedä mitä hän sittemmin on tehnyt. Jumala tiennee mikä hän on miehiään. Vaikea on päästä hänestä selville. Hän jäi Radziwillin luo, sitten matkusti jonnekin... Meille hän lähetti tiedon, että ruhtinas hyökkää kimppuumme. Ei voi kieltää, että hän sillä teki meille suuren palveluksen, sillä jos hän ei olisi meitä varoittanut, emme olisi olleet varuillamme ja ruhtinas olisi voittanut meidät yksitellen... En todellakaan tiedä, mitä hänestä ajattelisin... Jos se on valetta, mitä ruhtinas Boguslaw kertoi...

— Se nähdään heti! — sanoi kuningas.

Hän löi yhteen käsiään.

— Kutsu tänne herra Babinicz! — sanoi hän paashille, joka ilmestyi kynnykselle.

Paashi poistui, mutta hetken kuluttua ovi aukeni ja sisälle astui Andrzej. Wolodyjowski ei heti tuntenut häntä, sillä nuori ritari oli suuresti muuttunut eikä ollut vielä toipunut vuorensolassa tapahtuneen taistelun seurauksista. Michal katseli häntä tunnustellen.

— Ihmeellistä! — sanoi hän viimein. — Jos ei teidän majesteettinne olisi maininnut toista nimeä, niin sanoisin: tämä on herra Kmicic.

Kuningas hymyili ja sanoi:

— Tämä pieni ritari kertoi minulle juuri suuresta lurjuksesta, jolla oli tuo nimi, mutta minä todistin hänelle selvästi, että hän oli erehtynyt arvostelussaan, ja olen varma siitä, että herra Babinicz vakuuttaa todistukseni oikeaksi.

— Teidän majesteettinne! — vastasi Babinicz nopeasti. — Yksi ainoa teidän sananne puhdistaa tuon lurjuksen paremmin kuin juhlallisimmatkaan vakuutukseni!

— Äänikin on sama! — sanoi nuori eversti yhä enemmän kummastuen. — Vain tuota arpea kasvoissa ei hänellä ollut.

— Hyvä herra! — sanoi siihen Kmicic. — Aatelismiehen ruumis on luettelo, johon milloin kukakin tekee sapelilla merkintöjä... Onpa täällä teidänkin muistiinpanonne, josta minut tunnette.

Näin sanoen hän kumartui ja näytti sormellaan yli paljaaksi ajellun päälaen kulkevaa valkeata arpea.

— Minun iskuni! - huudahti Wolodyjowski. Hän on Kmicic!

— Mutta minä sanon teille, että te ette tunne Kmiciciä! — sanoi kuningas.

— Kuinka niin, teidän majesteettinne?

— Te tunsitte suuren sotilaan ja väkivallan harjoittajan sekä Radziwillin rikostoverin... Mutta tässä seisoo Częstochowon Hektor, jota Jasna Góra lähinnä priori Kordeckia saa enimmän kiittää, tässä seisoo isänmaan puolustaja ja minun uskollinen palvelijani, joka on pannut henkensä alttiiksi puolestani ja pelastanut henkeni. Semmoinen on tuo uusi Kmicic... Oppikaa häntä tuntemaan ja rakastamaan, sillä hän ansaitsee sen!

Wolodyjowski alkoi kierrellä keltaisia viiksiään tietämättä mitä sanoisi, mutta kuningas lisäsi:

— Ja tietäkää, että hän ei ole tehnyt mitään lupauksia ruhtinas Boguslawille, vaan ensimmäiseksi ryhtynyt hänelle kostamaan, sillä hän otti hänet kiinni ja tahtoi antaa teidän käsiinne.

— Ja varoitti meitä ilmoittaen Vilnon vojevodan aikeet! — huudahti Wolodyjowski. — Mikä enkeli onkaan teidät käännyttänyt?

— Syleilkää toisianne! — sanoi kuningas.

— Te olette aina minua miellyttänyt! — sanoi Kmicic.

He syleilivät toisiaan, ja kuningas katseli heitä hymyillen. Kmicic puolestaan syleili pientä ritaria niin voimakkaasti, että nosti hänet ilmaan kuin kissanpojan eikä pitkään aikaan päästänyt irti.

Tämän jälkeen kuningas lähti tavanmukaiseen neuvottelukokoukseen, ja ritarit jäivät kahden kesken.

— Tulkaa asuntooni! — sanoi Wolodyjowski. — Tapaatte siellä Skrzetuskit ja Zagloban, joista on hauska kuulla, mitä kuningas minulle teistä sanoi. Siellä on myös Charlamp.

Mutta Kmicic astui Wolodyjowskin luo hyvin levottoman näköisenä.

— Tapasitteko paljon väkeä ruhtinas Radziwillin luona? — kysyi hän.

— Vanhempia upseereita oli siellä vain Charlamp.

— En minä upseereista kysy!... Mutta oliko naisia?

— Arvaan, mistä on kysymys! — sanoi hiukan punehtuen pieni ritari. — Neiti Billewiczin vei ruhtinas Boguslaw Taurogiin.

Kmicicin hahmo muuttui. Ensin hän kalpeni, sitten punastui, sen jälkeen taas kalpeni entistä enemmän. Hän ei voinut puhua, vaan tuhisi nenäänsä ja hengitti läähättäen. Sitten hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja alkoi kuin mieletön astella huoneessa huutaen:

— Voi minua! Voi minua!

— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoi Wolodyjowski.

KAHDESTOISTA LUKU.

Tultuaan ulos kuninkaan luota molemmat ritarit astelivat äänettöminä. Wolodyjowski ei tahtonut puhella ja Kmicic ei voinut, sillä tuska ja raivo täyttivät hänen mielensä. He tunkeutuivat väkijoukkojen läpi, jotka olivat vielä tavallistakin suuremmat, koska oli levinnyt tieto, että ensimmäinen niistä tataarilaisjoukoista, jotka kaani oli luvannut lähettää kuriinkaan avuksi, oli tulossa kaupunkiin. Pieni ritari kulki edellä, ja Kmicic seurasi häntä huojuen ja kalpeana lakki silmillä.

Vasta kun he olivat päässeet pahimmista tungospaikoista, otti Michal Kmiciciä käsivarresta ja sanoi:

— Rauhoittukaa!... Ei epätoivo teitä auta!

— Minä en ole epätoivoissani, — vastasi Kmicic, — mutta minä tahdon hänen verensä!

— Voitte olla varma siitä, että löydätte hänet isänmaan vihollisten joukosta!

— Sitä parempi! — sanoi Andrzej kiihkeästi. — Vaikka tapaisin hänet kirkossa...

— Älkää Jumalan tähden sadatelko! — keskeytti pikku eversti.

— Tuo petturi johdattaa minut syntiin!

He kulkivat vähän aikaa ääneti. Sitten kysyi Kmicic:

— Missä hän nyt on?

— Kenties Taurogissa, mahdollisesti myös muualla. Charlamp sen tietää parhaiten.

Kmicic alkoi hengittää niin raskaasti kuin ihminen, joka kiipeää ylös jyrkkää vuorenrinnettä.

— Olen vielä perin heikko! — sanoi hän.

— Kertokaa minulle, mistä se johtuu, sillä kuningas vain viittasi siihen kahakkaan!

Kmicic alkoi kertoa, ja vaikka hän samalla kiristeli hampaitaan, niin hänen ajatuksensa kuitenkin irtautuivat onnettomuudesta ja hän rauhoittui jonkin verran.

— Tiesin, että olette rohkea mies, — sanoi Wolodyjowski, — mutta Radziwillin kaappaaminen hänen sotajoukkonsa nenän edestä on teko, johon en osannut ajatella edes teidän ryhtyvän.

Tällä välin he olivat saapuneet asunnolle. Molemmat Skrzetuskit, Zagloba ja Charlamp olivat syventyneet tarkastelemaan krimiläisiä lammasnahkaturkkeja, joita eräs tataarilainen heille kaupitteli. Charlamp, joka heistä oli Kmicicin paras tuttu, tunsi tämän heti ja päästäen turkin käsistään huudahti:

— Jeesus! Maria!

Ennenkuin kukaan ennätti tointua hämmästyksestään, sanoi Wolodyjowski:

— Saan esittää teille Częstochowon Hektorin ja kuninkaan uskollisen palvelijan, joka on vuodattanut vertaan uskon, isänmaan ja kuninkaan puolesta!

Ja kun ihmettely yhä kasvoi, alkoi kelpo Michal innostuneesti kertoa, mitä hän oli kuullut kuninkaalta Kmicicin ansioista ja Andrzejlta itseltään ruhtinas Boguslawin kiinniottamisesta, ja lopetti sanoen:

— Siis ei vain ole valetta, mitä ruhtinas Boguslaw on tästä ritarista kertonut, vaan päinvastoin herra Kmicic on hänen pahin vihamiehensä, ja jollakin tavoin kostaakseen on ruhtinas vienyt neiti Billewiczin Taurogiin.

— Ja meidät tämä ritari on pelastanut varmasta kuolemasta, ja liittoutuneitten sotajoukkoja hän on varoittanut! — huudahti Zagloba. — Tämmöisten ansioitten rinnalla eivät vanhat synnit merkitse mitään. Onni oli kuitenkin, että tulitte tänne herra Michalin seurassa ettekä yksin, ja onni on myös, että rykmenttimme majailee kaupungin ulkopuolella, sillä ylen vihaisia ovat laudalaiset hänelle, ja ennenkuin hän olisi ennättänyt hengähtääkään, olisi hänet hakattu maahan.

— Tervehdimme teitä sydämestämme veljenä ja tulevana sotatoverina! — sanoi Jan Skrzetuski.

Charlamp tarttui molemmin käsin päähänsä.

— Tuommoiset eivät koskaan joudu hukkaan! — sanoi hän. — Ne selviävät mistä sekamelskasta tahansa, vieläpä niittävät kunniaa samalla.

— Enkö sitä teille sanonut? — huudahti Zagloba. — Heti kun näin hänet Kiejdanyssa, ajattelin itsekseni: siinä on sotilas oikeata maata! Ja muistatteko, että kohta lankesimme toistemme kaulaan! Tosin on minun ansioni, että Radziwill kukistui, mutta on siinä osaa hänelläkin. Jumala minut johti Billewiczessä estämään ampumasta hänet... Hyvät herrat, ei sovi ottaa tämmöistä ritaria vastaan kuivin suin, sillä hän voisi luulla, että emme tarkoita mitä puhumme!

Tämän kuultuaan Rzedzian heti lähetti pois tataarilaisen turkkeineen ja alkoi hommata juotavaa.

Mutta Kmicicin ainoana pyrkimyksenä oli mahdollisimman pian saada Charlampilta tietoja Oleńkan kohtalosta.

— Olitteko mukana Kiejdanyssa? — kysyi hän.

— Kyllä, koko ajan! — vastasi pitkänenäinen. — Ruhtinas Boguslaw saapui meidän ruhtinaamme luo. Illallisille hän laittautui niin koreaksi, että silmiä häikäisi, ja neiti Billewicz ilmeisesti miellytti häntä kovin, sillä hän kehräsi tyytyväisenä kuin kissa, kun sen selkää silitetään.

— Lakkaa! — sanoi Wolodyjowski. — Sinun puheesi tuottaa ritarille liian suurta tuskaa.

— Päinvastoin! Jatkakaa! — huudahti Kmicic.

— Hän puhui silloin pöydässä, — sanoi Charlamp, että Radziwill kyllä voi mennä naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa ja että hän itse mieluummin nai semmoisen kuin jonkun niistä prinsessoista, joita Ranskan kuningas hänelle tahtoi naittaa. Niitten nimiä en muista, kun ne olivat kovin konstikkaita.

— Eivät ne kuulukaan asiaan! — sanoi Zagloba.

— Ilmeisesti hän puheli näin saadakseen neidon pauloihinsa. Me ymmärsimme sen kohta ja aloimme iskeä silmää toisillemme ajatellen aivan oikein, että kysymyksessä oli viattoman vietteleminen.

— Entä hän? Entä hän? — kysyi Kmicic kiihkeästi.

— Hän, kuten jalosyntyinen neito ainakin, ei antanut noitten puheitten vaikuttaa itseensä eikä välittänyt juuri katsoakaan ruhtinaaseen. Vasta kun tämä ryhtyi puhumaan teistä, kiintyi neidin katse häneen. Kauhea oli seuraus, kun ruhtinas kertoi teidän tarjoutuneen niin ja niin monesta dukaatista ottamaan kiinni kuninkaan ja toimittamaan hänet elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille. Luulimme neidin menehtyvän, mutta hänen vihastuksensa teihin oli niin suuri, että se voitti naisellisen heikkouden. Kun ruhtinas sitten alkoi kertoa, miten hän oli inhoten hylännyt tarjouksenne, niin neiti alkoi luoda häneen ihailevia ja kiitollisia katseita ja salli hänen tarjota käsivartensa pöydästä noustaessa.

Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä. — Kuolema; hänelle, niin totta kuin Jumala auttaa! — hoki hän.

Äkkiä hän hyppäsi paikaltaan.

— Hyvästi, hyvät herrat!

— Kuinka? Mihin nyt? — kysyi Zagloba sulkien häneltä tien.

— Kuningas antaa minulle lomaa, jaa minä menen etsimään konnan käsiini! — sanoi Kmicic.

— Herra Jumala, odottakaa! Ette vielä ole kuullut kaikkea ja ennätätte kyllä vielä etsiä hänet. Ja kenen kanssa lähdette? Mistä häntä haette?

Kmicic kenties ei olisi pysähtynyt, mutta hänen voimansa loppuivat, ja hän vaipui penkille, nojasi hartiansa seinään ja sulki silmänsä.

Zagloba ojensi hänelle pikarin viiniä. Hän tarttui siihen vapisevin käsin ja tyhjensi sen.

— Ei mitään ole menetetty, — sanoi Jan Skreztuski, — mutta on oltava hyvin varovainen, kun on tekemisissä niin kuulun herran kanssa. Äkkipikaisella teolla voitte syöstä turmioon neiti Billewiczin ja itsenne.

— Kuunnelkaa loppuun Charlampia, — sanoi Zagloba.

Kmicic puri hammasta.

— Minä kuuntelen kärsivällisesti!

— Lähtikö neito Kiejdanysta mielellään, — sanoi Charlamp, — sitä en tiedä, koska en ollut näkemässä hänen lähtöään. Mutta sen tiedän, että miekankantaja pani vastaan, ja häntä koetettiin ensin suostutella ja sitten pidettiin lukon takana ja viimein hänen annettiin mennä Billewiczeen. Selvää on, että neiti on huonoissa käsissä, sillä sen mukaan kuin kerrotaan on nuori ruhtinas niin naisiin menevä kuin pahin turkkilainen. Jos joku kassapää häntä miellyttää, niin ei hän haikaile, ja muitta mutkitta hän vie naimisissa olevankin.

— Voi minua! - sanoi Kmicic taaskin.

— Senkin roisto! — huudahti Zagloba.

— Se vain on minusta omituista, että vojevoda ilman muuta antoi neidin Boguslawille! - sanoi Skrzetuski.

— Minä en ole diplomaatti, — sanoi siihen Charlamp, — ja kerron vain mitä puhuivat upseerit ja varsinkin Ganchoff, joka tiesi kaikki ruhtinaan _arcana_. Kuulin omin korvin erään sanovan hänelle: »Ei jää Kmicicille paljon rippeitä meidän nuorelta ruhtinaaltamme!», mihin Ganchoff vastasi: »Tässä viennissä on enemmän politiikkaa kuin intohimoa. Ruhtinas Boguslaw on kyllä se, joka pitää saaliinsa, mutta jos tuo neiti asettuu vastarintaan, niin ruhtinas ei voi hänelle Taurogissa tehdä niinkuin on tehnyt toisille, sillä siitä nousisi häväistysjuttu. Siellä on vojevodan puoliso tyttärineen, ja Boguslawin on otettava tämä huomioon, koska hän tavoittelee nuoren ruhtinattaren kättä... Hänen on kyllä vaikeata näytellä siveätä, mutta Taurogissa on hänen pakko tehdä sitä.»

— Kiven täytyy pudota sydämeltänne, sillä tästähän näkyy, että tyttö ei ole vaarassa! — huudahti Zagloba.

— Miksi ruhtinas sitten vei hänet sinne! — ärjäisi Kmicic.

— Teette viisaasti kysymällä minulta, — vastasi Zagloba, — sillä minä pääsen aivan heti perille siitä, minkä selvittämiseksi joku muu turhaan vaivaa päätään. Miksikö ruhtinas vei tytön? En kiellä sitä, että tyttö saattoi häntä miellyttää, mutta hän vei tytön pitääkseen häntä jonkinmoisena vakuutena, että Billewiczit, joita on paljon ja mahtavia, eivät ryhtyisi vihamielisiin tekoihin Radziwilleja vastaan.

— Se on mahdollista! — sanoi Charlamp. — Varmaa on, että hänen täytyy Taurogissa pitää aisoissa himojaan eikä voi mennä _ad extrema_.

— Missä hän nyt on?

— Vojevoda otaksui Tykocinissa, että hän on Ruotsin kuninkaan luona Elbingissä, jonne hän aikoi mennä pyytämään apujoukkoja. Ainakaan hän ei ole Taurogissa, sillä siellä eivät lähetit ole häntä tavanneet.

Sitten Charlamp kääntyi Kmicicin puoleen:

— Jos tahdotte kuulla yksinkertaista soturia, niin sanon ajatukseni. Jos neiti Billewiczille on jotakin pahaa tapahtunut Taurogissa tahi ruhtinas on herättänyt hänessä lemmentunteen, niin ei teillä ole syytä sinne mennä. Mutta jos hän on ruhtinattaren suojassa ja lähtee hänen kanssaan Kuurinmaalle, niin hän on paremmassa turvassa kuin missään muualla, ettekä te löytäisi hänelle sopivampaa olinpaikkaa koko valtakunnasta, joka nyt on sodan jaloissa.

— Jos olette senlaatuinen mies kuin kerrotaan ja kuin itsekin luulen, — sanoi Skrzetuski, — niin ensin hankitte käsiinne Boguslawin ja sen jälkeen pääsette kaikkien toiveittenne perille.

— Missä hän on nyt? — kysyi Kmicic uudelleen Charlampilta.

— Sanoin sen jo, vaikka näytte sen unhottaneen! — vastasi Charlamp. — Otaksun, että hän on Elbingissä ja että hän Kaarle Kustaan mukana hyökkää Czarnieckia vastaan.

— Tulkaa mukanamme Czarnieckin luo, niin saatatte piankin kohdata Boguslawin! — sanoi Wolodyjowski.

— Kiitän teitä ystävällisistä neuvoista! — sanoi Kmicic.

Ja hän alkoi hyvästellä kaikkia. Toiset eivät häntä pidätelleet, koska ymmärsivät, että ihminen, jolla on suru sydämessä, ei viihdy toverien parissa eikä pikarien ääressä. Sen sijaan Wolodyjowski sanoi:

— Saatan teitä arkkipiispan palatsille, sillä olette niin suunniltanne, että voitte vaikkapa kaatua kadulle.

— Minä myös! — sanoi Jan Skrzetuski.

— Menkäämme kaikki! — lisäsi Zagloba.

He ottivat sapelin vyölleen ja viitan ylleen ja lähtivät. Tungos kaduilla oli entistä suurempi. Joka hetki tuli heitä vastaan asestettuja aatelisjoukkoja, sotamiehiä, paanien palvelijoita, armenialaisia, juutalaisia, valakialaisia ja venäläisiä talonpoikia Chmielnickin polttamista kylistä.

Kauppiaat seisoivat puotiensa edustalla, ja talojen ikkunat olivat täynnä uteliaitten päitä. Kaikki kertoilivat, että tataarilaisjoukko jo oli saapunut ja kohta kulkisi kaupungin läpi mennäkseen näyttäytymään kuninkaalle. Olikin aivan uutta saada nähdä tataarilaisten kulkevan rauhallisesti kaupungin katuja. Ennen oli Lemberg nähnyt nämä vieraat toisin, tavallisesti tiheinä joukkoina muurien ulkopuolella, palavat esikaupungit ja kylät taustanaan. Nyt he tulivat liittolaisina ruotsalaisia vastaan.

Ritarimme saivat töin tuskin raivanneeksi itselleen tien väkijoukkojen läpi. Tavan takaa kuului kaduilla huutoja: »Tulevat! Tulevat!» ja silloin ihmiset kasaantuivat yhteen niin että ei päässyt askeltakaan eteenpäin.

— Huh! — sanoi Zagloba. — Pysähtykäämme vähän. Herra Michal, tämä muistuttaa mieleen entiset ajat, jolloin emme katselleet noita tulokkaita syrjästä, vaan silmästä silmään. Ja minähän olin heidän vankinaankin. Sanotaan, että tuleva kaani on aivan minun näköiseni...

— Tulevat! Tulevat! — huudettiin taas.

— Jumala on muuttanut noiden koirien sydämet, — jatkoi Zagloba, — niin että he eivät havittele venäläisiä rajamaita, vaan sen sijaan tulevat avuksemme. Se on totinen ihme! Sanonpa teille, että jos jokaisesta pakanasta, jonka tämä vanha käsivarteni on lähettänyt helvettiin, saisin yhden synnin anteeksi, niin minä jo olisin pyhimys tahi minut olisi viety tulisissa vaunuissa elävänä taivaaseen.

Tässä hänet taas keskeytti huuto:

— Tulevat! Tulevat!

Huuto tuli aivan yleiseksi, mutta sitten se vaikeni, ja kaikki päät kääntyivät siihen suuntaan, mistä tataarilaiset olivat tulossa. Kaukaa kuului soiton räminää, väkijoukko painautui keskikadulta talojen seinustoille, ja kadun päässä näkyivät jo ensimmäiset tataarilaiset ratsumiehet.

— Katsokaa, niillä on soittokuntakin! Se ei ole tavallista tataarilaisilla.

— Tahtovat esiintyä mahdollisimman edustavasti! - sanoi Jan Skrzetuski. - Muuten muutamilla joukoilla on kyllä soittajansa, kun ne lähtevät jollekin pitemmälle retkelle. Tämä taitaa olla valiojoukkoa!

Ratsumiehet olivat nyt saapuneet heidän kohdalleen. Ensimmäisenä ratsasti kirjavalla hevosella tummaihoinen, aivan kuin savustettu tataarilainen kaksi pilliä suussaan. Pää kenossa ja silmät suljettuina hän liikutteli sormiaan noitten pillien pinnalla ja puhalteli teräviä, vinkuvia säveliä niin nopeasti, että niitä tuskin jaksoi seurata. Hänen jäljessään seurasi kaksi ratsastajaa kädessä pitkät kepit, joiden yläpäässä oli kulkusia ja joita he vimmatusti puistelivat. Jäljessä seuraavista jotkut hakkasivat vastakkain pyöreitä vaskilevyjä, löivät rumpua tahi soittivat kasakkain tapaan teorbaania. Kaikki, lukuun ottamatta pillinsoittajia, lauloivat tahi paremmin sanoen mölisivät villiä laulua. Tämän villin musiikin kaikuessa tuo neljäsataa ratsumiestä käsittävä joukko kulki nelimiehisinä riveinä Lembergin katuja.

Se oli todellakin valiojoukko, jonka kaani oli näytteeksi ja kunnianosoitukseksi lähettänyt kuninkaan käytettäväksi. Sen johtajana oli Akbah-Ulan, vanha ja kokenut soturi, jota tataarilaiset suuresti kunnioittivat hänen rohkeutensa ja säälimättömyytensä takia. Hän ratsasti keskellä, soittokunnan ja muun joukon välillä, yllä punainen, varsin haalistunut samettiturkki. Hänen punakat kasvonsa olivat tuulessa käyneet sinisiksi, ja hän huojui hiukan korkeassa satulassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi sivuilleen tahi käänsi päänsä tataarilaisiinsa aivan kuin epäillen, että nämä eivät voi hillitä itseään nähdessään väkijoukon, naisia, lapsia ja avoimia puoteja, vaan hurjasti huutaen hyökkäävät niiden kimppuun. Mutta tataarilaiset ratsastivat rauhallisina, ja vain heidän synkistä tahi himokkaista katseistaan saattoi nähdä, mitä noiden barbaarien mielissä liikkui. Väkijoukko katseli heitä uteliaana, mutta epäsuopeasti, sillä vastenmielisyys näitä pakanoita kohtaan oli suuri noilla seuduilla. Oli kuitenkin niitäkin, jotka toivoivat paljon heistä.