Part 25

Mutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksi Vierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle. Kului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.

Viimein alkoi Tykocinin piiritys.

Ruotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon, puolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että antautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden julmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen alkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää itse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona kuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan ajatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.

— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaan Tykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edes Radziwill!

Viimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta ylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.

Mutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda lähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta saamansa kirjeen.

Janusz luki siitä muun muassa seuraavaa:

»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi sukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä uskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle ja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta ja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene avuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa voimiaan, ja _quod attinet_ Koniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan kuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»

Tämä Sapiehalle osoitettu kirje vei onnettomalta ruhtinaalta viimeisenkin toivon. Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa kohtalonsa täyttymistä.

Piiritys lähestyi loppuaan.

Sapiehan lähdettyä matkalle seurasi muutamia rauhallisia päiviä, sen jälkeen kuin piirittäjäin yritys räjähdyttää linnoituksen portit oli epäonnistunut.

Joulukuun 31 päivä oli jo loppumassa. Ruhtinas makasi »nurkkakamarissa», joka oli linnan länsiosassa. Isossa uunissa paloi pihkaisia mäntyhalkoja, jotka heittivät kirkasta valoa valkeille, tyhjille seinille. Ruhtinas makasi selällään turkkilaisella sohvalla, joka oli siirretty keskelle huonetta, jotta uunin lämpö siihen ulottuisi. Lähellä uunia varjossa makasi matolla paashi, ruhtinaan luona istuivat nojatuoleissa torkkuen rouva Jakimowicz, joka aikaisemmin oli ollut palvelustyttöjen silmälläpitäjä Kiejdanyssa, toinen paashi, lääkäri, joka samalla oli ruhtinaan astrologi, ja Charlamp.

Viimeksimainittu oli pysynyt loppuun asti ruhtinaalle uskollisena. Raskasta oli hänen palveluksensa, sillä vanhan sotilaan sydän oli Tykocinin muurien ulkopuolella Sapiehan leirissä, mutta hän ei luopunut entisestä päälliköstään. Miesparka oli nälästä ja onnettomuuksista kuihtunut melkein luurangoksi. Kasvoista pisti esille vain nenä, joka nyt näytti entistä suuremmalta, ja viikset. Hän oli puettu täydellisiin ritarin varustuksiin. Hän oli juuri palannut muureilta, joille hän oli noussut katselemaan, mitä oli tekeillä, ja joilla hän joka päivä etsi kuolemaa. Nyt hän oli nukahtanut uupuneena, vaikka ruhtinas yski kovin ja tuuli ulvoi ulkona.

Äkkiä alkoivat lyhyet puistatukset värisyttää ruhtinaan kookasta ruumista, ja hän lakkasi yskimästä. Ympärillä-olijat heräsivät torkuksista ja alkoivat katsella ensin häntä ja sitten toisiaan. Mutta hän sanoi:

— On niinkuin jotakin olisi pudonnut rinnaltani. On helpompi olla...

Sitten hän käänsi hiukan päätään, alkoi katsella tarkasti ovelle ja sanoi viimein:

— Charlamp!

— Nöyrin palvelijanne!

— Mitä tekemistä Stachowiczilla on täällä? Charlamp paran koivet alkoivat tutista, sillä yhtä peloton kuin hän oli taistelussa, yhtä taikauskoinen hän oli. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Stachowicz ei ole täällä. Teidän ylhäisyytenne ammutti hänet Kiejdanyssa.

Ruhtinas sulki silmänsä eikä vastannut mitään. Kuului vain tuulen valitteleva ja pitkä vinkuna.

— Tuossa tuulessa on ihmisen itkua, — sanoi ruhtinas taas avaten väsyneet silmänsä. — En minä kutsunut ruotsalaisia, vaan sen teki Radziejowski...

Kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän vähän ajan kuluttua:

— Hän on paljon syyllisempi, paljon syyllisempi, paljon syyllisempi.

Ja hänen oli ikäänkuin helpompi olla muistaessaan, että joku on syyllisempi kuin hän.

Mutta sitten näytti taas raskaampia ajatuksia nousevan hänen mieleensä, sillä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän toisteli:

— Jeesus! Jeesus! Jeesus!

Hänen henkeään alkoi taas ahdistaa, ja hän yski entistä kovemmin.

Silloin kuului ulkoa muskettien laukauksia, ensin harvempaan, sitten yhä tiheämpään, mutta ne hukkuivat osittain tuulen ulvontaan.

— Taistelevat! — sanoi ruhtinaan lääkäri.

— Niinkuin tavallisesti! — vastasi Charlamp. — Miehiä paleltaa lumimyrskyssä, ja ne tappelevat lämpimikseen.

— Charlamp! — sanoi ruhtinas. — Monesko päivä nyt on?

— Viimeinen päivä joulukuuta, teidän ylhäisyytenne!

— Jumala, armahda sieluani!... En elä uuteen vuoteen... Jo ammoin on minulle ennustettu, että joka viides vuosi kuolema seisoo luonani.

— Jumala on armollinen, teidän ylhäisyytenne!

— Jumala on Sapiehan puolella, — vastasi ruhtinas käheällä äänellä.

Äkkiä hän alkoi katsella ympärilleen ja sanoi:

— Hän henkii kylmää... En näe häntä, mutta tunnen, että hän on tässä.

— Kuka, teidän ylhäisyytenne?

— Kuolema!

Syntyi hiljaisuus, jossa vain kuului, kuinka rouva Jakimowicz kuiskaten rukoili.

— Sanokaa, — puhui ruhtinas katkonaisella äänellä, — uskotteko todellakin, että vain ne, jotka tunnustavat teidän uskoanne, tulevat autuaiksi?

— Vielä kuoleman hetkelläkin on tilaisuus katua, — vastasi Charlamp.

Paukauksia kuului nyt yhä tiheämmin. Tykkien pamahtelu sai ikkunaruudut tärisemään.

Ruhtinas kuunteli rauhallisesti, kohottautui sitten vuoteellaan, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Kohottuaan istumaan hän tarttui käsin päähänsä ja huudahti:

— Boguslaw! Boguslaw!

Charlamp juoksi kuin mieletön ulos huoneesta. Koko linna vapisi tykkien jyrähdyksistä.

Äkkiä kuului huutoa tuhansista suista ja kovaa ryskettä, joka sai hiilet uunissa hypähtelemään. Samassa Charlamp syöksyi sisälle.

— Sapiehalaiset ovat räjähdyttäneet portin! — huusi hän. — Ruotsalaiset ovat paenneet torniin!... Vihollinen on täällä!... Teidän ylhäisyytenne!

Sanat jähmettyivät hänen huulilleen. Radziwill istui sohvalla silmät ylös luotuina. Avoin suu haukkoi ilmaa, kädet hapuilivat sohvan reunaa, ja hän huusi tahi oikeammin korahteli:

— Se on Radziejowski... en minä... Pelastakaa!... Mitä tahdotte? Ottakaa kruunu!... Se on Radziejowski... Pelastakaa, hyvät ihmiset! Jeesus! Jeesus! Maria!

Ne olivat Radziwillin viimeiset sanat.

Hänet valtasi kamala puistatus, silmät pullistuivat, hän oikaisihe, kaatui selälleen ja jäi liikkumattomana makaamaan.

— Loppu tuli! — sanoi lääkäri.

— Mariaa huusi, kuulitteko, vaikka oli kalvinilainen! — lausui rouva Jakimowicz.

— Lisätkää tulta uuniin! — sanoi Charlamp hölmistyneille paasheille.

Sitten hän astui ruumiin luo, sulki sen silmät, otti haarniskaltaan kullatun Jumalanäidin kuvan ja pani sen Radziwillin käsiin.

Tuli heijastui kultaisesta kuvasta vojevodan kasvoille ja teki ne harvinaisen rauhallisen näköisiksi.

Charlamp istuutui ruumiin luo ja nojaten kyynärpäät polviinsa peitti käsin kasvonsa. Äänettömyyden keskeytti vain muskettien pauke.

Äkkiä tapahtui jotakin kauheata. Välähti suuri valo, aivan kuin koko maailma olisi syttynyt palamaan, ja samalla kuului niin kova jyrähdys kuin olisi maa murtunut linnan, alta. Seinät huojuivat, katto halkeili, kaikki ikkunat putosivat lattialle. Ikkunain tyhjistä aukoista puhalsi tuuli sisälle ja alkoi vinkua huoneen nurkissa.

Kaikki huoneessa-olijat lankesivat kasvoilleen kauhistuksesta.

Ensimmäisenä nousi pystyyn Charlamp ja katsahti heti vojevodan ruumiiseen. Mutta ruumis lepäsi rauhallisena, vain kultainen kuva hänen kädessään oli hiukan liikahtanut.

Charlamp huokasi helpotuksesta. Hän oli luullut, että paholaisjoukko oli tullut noutamaan ruhtinaan ruumista.

— Sana tuli lihaksi! — sanoi hän. — Varmaankin ruotsalaiset räjähdyttivät ilmaan tornin ja itsensä.

Ulkoa ei kuulunut mitään ääniä. Nähtävästi Sapiehan miehet seisoivat ällistyneinä tahi pelkäsivät, että koko linna oli miinoitettu.

— Lisätkää tulta! — sanoi Charlamp taas pojille.

Ja taas valaisi kirkas, lepattava valo huoneen. Vallitsi kuolemanhiljaisuus, vain tuli räiskähteli, tuuli vonkui ja lunta satoi sisään ikkunoista.

Mutta sitten kuului sekavia ääniä, kannukset kilisivät ja kuului askelten töminää. Huoneen ovet lensivät selälleen ja sotilaita tuli sisälle.

Joukosta tuli esille pieni, rautavarustuksiin puettu ritari ja huudahti:

— Missä on Vilnon vojevoda?

— Tässä! — sanoi Charlamp osoittaen ruumista.

Wolodyjowski katsahti ja sanoi:

— Kuollut!

— Kuollut! — Kuollut! — levisi kuiske suusta suuhun. — Petturi ja kavaltaja on kuollut!

— Niin! — sanoi Charlamp synkästi. — Mutta jos häpäisette hänen ruumistaan, niin teette pahoin, sillä hän kutsui kuollessaan Pyhää neitsyttä, ja hänellä on hänen kuvansa käsissään!

Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen. Huudot vaikenivat. Sotamiehet lähestyivät sohvaa ja katselivat vainajaa. Ne, joilla oli lyhdyt, valaisivat hänen kasvojaan. Hän makasi suurena, ankarana, kasvoillaan hetmanin arvokkuus ja kuoleman kylmä ylevyys.

— Totta on! — sanoi Zagloba hiljaisella äänellä aivan kuin peläten herättävänsä ruhtinaan. — Pyhän neitsyen kuva hänen käsissään ja sen loiste heijastuu hänen kasvoihinsa.

Hän paljasti päänsä, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syntyi harras äänettömyys, jonka vihdoin Wolodyjowski katkaisi sanoen:

— Ah! Hän on jo Jumalan tuomioistuimen edessä, eikä ihmisillä ole enää tuomiovaltaa!

Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen:

— Mutta sinä, onneton, miksi sinä hänen tähtensä hylkäsit isänmaan ja kuninkaan?

— Antakaa hänet tänne!... — kuului useita ääniä.

Charlamp nousi, veti sapelinsa tupesta ja paiskasi sen lattiaan.

— Tässä olen, hakatkaa minut kappaleiksi! — sanoi hän. — En jättänyt häntä yhdessä kanssanne, kun hän oli mahtava kuin kuningas, eikä minun sopinut jättää häntä sitten enää, kun häntä kohtasivat onnettomuudet eikä kukaan pysynyt hänelle uskollisena... En ole paljoa ansainnut tällä palveluksella, sillä kolmeen päivään en ole mitään syönyt ja tuskin jaksan seisoa jaloillani... Mutta minä olen vallassanne, hakatkaa minut kuoliaaksi! Sillä tunnustanpa senkin — (tässä Charlampin ääni alkoi väristä) — että rakastin häntä!

Hän alkoi horjua ja olisi kaatunut, mutta Zagloba levitti kätensä, otti hänet syleilyynsä ja huusi:

— Jumalan tähden! Antakaa hänelle syötävää ja juotavaa!

Se vaikutti toisiinkin. Charlamp talutettiin ulos huoneesta. Sotilaatkin alkoivat poistua.

Paluumatkalla asuntoonsa Wolodyjowski sanoi Zagloballe:

— Neiti Billewicz ei ollut linnassa.

— Mistä sen tiedätte? — kysyi Zagloba.

— Kysyin noilta paasheilta. Boguslaw on ottanut hänet Taurogiin.

— Ohoo! — sanoi Zagloba. — Se on samaa kuin olisi susi pantu vuonan kaitsijaksi. Mutta eihän se kuulu teihin, teillehän on muuan toinen typykkä määrätty!

KYMMENES LUKU.

Lembergistä tuli kuninkaan sinne saavuttua todellinen valtakunnan pääkaupunki. Kuninkaan mukana saapui suurin osa maan piispoista ja kaikki ne senaattorit, jotka eivät olleet ruvenneet vihollisen palvelukseen. Lukuisasti aseellista aatelia saapui totellen kuninkaan kutsua. Sydämet laajenivat tuota yleistä nousua nähdessä, joka ei missään suhteessa ollut sen suurpuolalaisen liikkeen kaltainen, minkä tuloksena oli ollut niin heikko vastarinta viholliselle Ujscien luona. Päinvastoin tänne kerääntyi uljasta ja sotaista aatelia, joka lapsesta saakka oli tottunut hevosen selässä taistelemaan tataarilaisia vastaan, tottunut verenvuodatukseen ja tulipaloihin ja paremmin osasi käyttää sapelia kuin latinankieltä.

Kasakatkaan eivät uskaltaneet tehdä esteitä, vaan päinvastoin tataarilaisten pakotuksesta lähettivät lähettiläitä vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuutta. Kuninkaan vihollisille peloittava tataarilaislähetystö saapui Subaghasi-beyn johdolla Lembergiin ja lupasi kaanin nimessä satatuhantisen joukon Puolan avuksi, josta neljäkymmentä tuhatta miestä saattoi heti lähteä Kamienecin luota taisteluun.

Tämän lisäksi saapui joka päivä ulkovaltojen lähettiläitä sekä sanansaattajia Suur-Puolan ja Liettuan sotajoukoista vakuuttamaan uskollisuutta ja valmiuttaan puolustamaan kuningasta ja isänmaata.

Kaduilla vilisi aamusta iltaan ihmisiä, aatelisten ratsujoukkoja ja säännöllistä sotaväkeä liikehti kaduilla, komentosanat kaikuivat, aseet kalisivat, hevoset hirnuivat, tykkien pyörät jyrisivät, ja uhkaavat, ruotsalaisia herjaavat laulut kajahtelivat.

Puolalaisten, venäläisten ja armenialaisten kirkkojen kellot soivat yhtämittaa kuuluttaen kaikille, että kuningas on Lembergissä ja että Lemberg on se pääkaupunki, joka, ikuiseksi kunniaksi itselleen, on ensimmäisenä ottanut vastaan maanpakolaisen kuninkaan.

Missä vain kuningas näyttäytyi, siellä lensivät hatut ilmaan ja »vivat!» raikui. Kunnioittavasti tervehdittiin myös piispoja, jotka vaunujensa ikkunoista siunasivat väkijoukkoja, samoin senaattoreja, jotka olivat olleet uskollisia kuninkaalle ja isänmaalle.

Kuningas puolestaan oli yötä päivää neuvotteluissa senaattorien kanssa. Hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläitä, eri seutujen ja sotajoukkojen edustajia. Hän mietti keinoja, miten saisi tyhjään rahastoonsa varoja. Kaikin keinoin koetettiin saada nousemaan sotaan nekin seudut, jotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Kuningas otti vastaan tiedon Tyszowiecin konfederatsionista, hyväksyi ja vahvisti sopimuksen ja otti sen johdon käsiinsä, Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän työskenteli ajatellen enemmän valtakunnan etua kuin omaa terveyttään.

Mutta hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hän päätti omassa ja valtiopäivien nimessä ryhtyä semmoisiin toimenpiteihin, joita ei mikään maallinen voima voisi vastustaa ja jotka tulevaisuudessa koituisivat valtion eduksi.

Tuli viimein niidenkin vuoro. Salaisuus lienee kulkeutunut senaattoreilta aateliston ja aatelistosta yleisön keskuuteen, sillä erään päivän aamuna puhuttiin, että jumalanpalveluksen aikana tapahtuu jotakin tärkeätä ja että kuningas tekee jonkin juhlallisen valan. Puhuttiin talonpoikien aseman parantamisesta ja liitosta taivaan kanssa. Jotkut vakuuttivat, että tapahtuu jotakin sellaista, mistä ei ole esimerkkejä historiassa.

Oli kylmä, kirkas päivä. Lumihiutaleita lenteli ilmassa kimmeltäen kipinäin kaltaisina. Lembergiläinen jalkaväki sinisissä puoliturkeissaan, joita kultakaluunat koristivat, ja puoli rykmenttiä unkarilaisia asettui pitkäksi riviksi tuomiokirkon eteen musketit jalalla. Heidän edessään astelivat upseerit edestakaisin ruokosauvat käsissä. Kahden rivin välitse virtasi monikarvainen joukko kirkkoon. Etumaisena kulki aateli ja ritaristo, näiden jäljessä kaupungin senaatti kultavitjat kaulassa ja kynttilät käsissä pormestarin johtamana, sitten tulivat kauppiaat, joiden joukossa oli paljon armenialaisia, viheriäiset lakit päässä ja avarat itämaiset viitat yllä. Kauppiaitten jälkeen seurasivat eri ammattikunnat lippuineen. Sitten tuli kansaa kaikenlaista. Pääsyä ei kielletty keneltäkään, kunnes kirkko oli täynnä kaikensäätyistä väkeä.

Lopuksi alkoi saapua vaunuja, mutta ne eivät pysähtyneet pääovelle, sillä kuninkaalla, piispoilla ja arvohenkilöillä oli oma ovensa lähempänä pääalttaria.

Kuningas ajoi paavin lähettilään kanssa, sitten tuli Gnesenin arkkipiispa ja piispa Czartoryski, sitten Krakovan piispa, Lembergin arkkipiispa, kruunun suurkansleri sekä joukko vojevodia ja kastellaaneja.

Jumalanpalveluksen toimitti paavin lähettiläs Widon, jonka puku oli purppurainen, valkoisella sekä helmillä ja kullalla koristettu.

Kuninkaalle oli varattu paikka pääalttarin ja penkkien välille.

Moniväristen ikkunain läpi tunkeutuivat sisälle auringon säteet ja yhtyivät alttarilla palavien kynttiläin liekkimereen, minkä jälkeen ne valaisivat varjossa istuvien senaattorien kasvoja, valkoisia partoja ja kultaan ja samettiin verhottuja vartaloita. Vanhukset olivat niin arvokkaan näköisiä, että olisi luullut näkevänsä edessään muinaisen Rooman senaatin. Kaikkien silmät olivat luodut alttariin, kaikki rukoilivat. Kynttiläin liekit loistivat ja heiluivat, suitsutusastiain savu kiemuroi ja välkähteli. Kuningas Jan Kasimir lankesi maahan ja nöyrtyi Jumalan majesteetin edessä. Viimein otti messun toimittaja öylättiastian ja kalkin ja lähestyi kuningasta. Tämä nousi kirkastunein kasvoin, papin ääni kaikui: »_Ecce Agnus Dei!_» ja kuningas nautti Herran ehtoollisen.

Sitten kuningas kohotti päänsä pystyyn, loi silmänsä taivaaseen ja nosti molemmat kätensä.

Kirkossa tuli äkkiä niin hiljaista, että ei kuulunut hengähdystäkään Kaikki arvasivat hetken tulleen ja kuninkaan aikovan vannoa valan. liikutetulla, mutta selvällä äänellä ryhtyi kuningas puhumaan:

»Pyhä Jumalan Äiti! Minä Jan Kasimir, joka Sinun poikasi, kuningasten kuninkaan ja minun hallitsijani, sekä Sinun armostasi olen kuningas, — astun Sinun pyhäin jalkaisi juureen ja lupaan ottaa Sinut suojelijakseni ja valtakuntani kuningattareksi. Puolan kuningaskunnan, Liettuan, Preussin, Masowian, Samogitian, Liivin ja Czernihovin suuriruhtinaskunnan, molempien valtakuntien sotajoukon ja koko kansan annan Sinun erikoiseen huostaasi ja varjelukseesi, Sinun apuasi ja laupeuttasi nyt vihollisen ahdistaessa ja kuningaskuntani ollessa hädässä nöyrästi anon...»

Kuningas lankesi polvilleen ja oli vähän aikaa vaiti. Kirkossa vallitsi edelleen kuolemanhiljaisuus. Sitten kuningas taas nousi ja jatkoi:

»Sinun suurista hyvistä töistäsi osallistuneena lupaan Sinulle itseni, ministerieni, senaattorieni, aatelin ja kansan nimessä levittää Poikasi Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme kunniaa ja kiitosta kaikkiin Puolan kuningaskunnan ääriin. Vannon Sinulle, että kun Sinun Poikasi laupeuden tähden saan voiton ruotsalaisista, teen kaikkeni, että tämän tapahtuman vuosipäivää vietettäisiin valtakunnassani juhlallisesti ainaisiin aikoihin Jumalan ja Sinun, Pyhän Neitsyen, armon ja laupeuden muistoksi.»

Tässä hän keskeytti puheensa ja lankesi uudelleen polvilleen. Kirkossa syntyi kuisketta, mutta sen sai vaikenemaan kuninkaan ääni, joka nyt entistä enemmän vapisi liikutuksesta, mutta kaikui yhä kantavampana:

»Suuresti murehtien sydämessäni näen köyhän maataviljelevän väestön ahdinkotilan ja kuulen sen huokaukset, kun Jumalan oikeamielinen rangaistus kuningaskunnassani seitsemän vuoden ajan on meitä kaikkia monenlaisten vaivojen muodossa kohdannut. Vannon rauhan palattua tekeväni yhdessä valtakunnan säätyjen kanssa voitavani, että tähän saakka vaivattu yhteinen kansa vapautuisi kaikesta ankarasta kohtelusta. Sinä, laupias Äiti ja taivaallinen kuningattareni, joka olet innoittanut minut tekemään tämän valani, auta minua armosi ja Poikasi laupeuden takia täyttämään tämä lupaukseni!»

Nämä kuninkaalliset sanat kuuli hengellinen sääty, senaattorit, aateli ja yhteinen kansa. Temppelin täytti itkun ääni, joka ensin kohosi talonpoikien rinnasta ja sitten tuli yleiseksi. Kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti, ja itkunsekaiset äänet toistelivat: »Amen! Amen! Amen!» merkiksi, että kukin omasta kohdastaan yhtyi kuninkaan tunteisiin ja valaan. Innostus täytti sydämet ja lähensi ne tällä hetkellä toisiinsa rakkaudessa Puolaan ja sen taivaalliseen suojelijattareen. Riemastus loisti kaikkien kasvoista, eikä koko kirkossa ollut ketään, joka ei olisi ollut varma siitä, että Jumala antaa heille voiton ruotsalaisista.

Kuningas palasi jumalanpalveluksesta muskettien ja tykkien paukkuessa ja voimakkaiden »eläköön!» ja »victoria!» huutojen kaikuessa.

YHDESTOISTA LUKU.

Näitten juhlien jälkeen alkoi Lembergiin lennellä kaikenlaisia sanomia aivan kuin linnun siivin. Tuli vanhempia ja tuoreita tietoja, enemmän tahi vähemmän mielikuvituksellisia, mutta kaikki ne kohottivat mielialaa. Tyszowiecin konfederatsioni levisi kuin tulipalo. Jokainen yhtyi siihen, olipa hän aatelinen tahi rahvaan mies. Kaupungit hankkivat ajopelejä, ampuma-aseita ja jalkaväkeä, juutalaiset antoivat rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla noudattamatta universaalia, uneliaimmatkin nousivat ratsun selkään. Wittenberg julkaisi ankaran manifestin, jossa uhattiin tulella ja miekalla rangaista jokaista, ken yhtyisi liittoutuneihin. Mutta sen vaikutus oli sama kuin jos olisi yrittänyt sammuttaa tulta kaatamalla siihen ruutia. Tätä manifestia levitettiin, luultavasti kuninkaan tieten ja innostuksen lietsomiseksi ruotsalaisia vastaan, suuressa määrin Lembergissä. Ei ole soveliasta mainita, mitä väestö teki näille papereille, joita nähtiin paljon myös lentelevän huonossa kunnossa tuulen mukana pitkin katuja.

Wittenberg huomattuaan uhkauksensa turhiksi jätti ylipäällikkyyden Krakovassa toimeliaalle Wirtzille ja kiiruhti Elbingiin, missä Ruotsin kuningas oleskeli kuningattaren kanssa pitoja pitäen ja iloiten voitoistaan.

Lembergiinkin oli tullut tieto Tykocinin valloituksesta ja synnyttänyt riemua. Omituista kyllä oli asiasta alettu puhua jo ennenkuin mikään sanansaattaja oli saapunut siitä ilmoittamaan. Ei vain tiedetty, oliko Vilnon vojevoda kuollut vai joutunut vangiksi, mutta kerrottiin, että Sapieha vahvan joukon etunenässä oli siirtynyt Podlasiesta Lublinin vojevodakuntaan yhtyäkseen hetmaneihin, että hän matkan varrella on kaikkialla voittanut ruotsalaiset ja että hänen joukkonsa yhä kasvoi.

Lopulta saapui hänen itsensä lähettämiä lähettiläitä eikä sen vähempää kuin kokonainen ratsuväkirykmentti, jonka hän lähetti kuninkaan käytettäväksi, millä hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan kuninkaalle, turvata hänet mahdollisilta vaaroilta ja kenties myös kohottaa omaa arvoaan.

Tätä rykmenttiä johti nuori eversti Wolodyjowski, jonka kuningas hyvin tunsi. Jan Kasimir kutsutti hänet heti luokseen ja syleili häntä sanoen:

— Tervetuloa, mainehikas soturi! Paljon on siitä aikaa kulunut, kun viimeksi tapasimme toisemme. Luullaksemme näimme teidät viimeksi Beresteczkon luona verissänne.

Michal polvistui ja vastasi:

— Ja myöhemmin Varsovassa, teidän majesteettinne! Olin linnassa nykyisen Kievin kastellaanin kanssa.

— Ja palvelette yhä armeijassa? Eikö ole tehnyt mieli viettämään rauhallista kotielämää?

— Valtakunta tarvitsi miehiä, ja näissä melskeissä olen menettänyt omaisuuteni. Minulla ei ole mihin pääni kallistaisin, mutta en minä siitä ole millänikään, sillä sotilaan ensimmäinen velvollisuus on palvella kuningasta ja isänmaata.

— Suokoon Jumala, että olisi enemmän teidän kaltaisianne! Ei silloin vihollinen täällä isännöisi. Ehkäpä tulee vielä aika, jolloin työnne palkitaan. Mutta nyt kertokaa, mitä olette tehneet Vilnon vojevodalle!

— Vilnon vojevoda on Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän kuoli samaan aikaan kuin me teimme viimeisen väkirynnäkkömme.

— Kertokaa siitä!

— Tässä on Vitebskin vojevodan kertomus, — sanoi Michal.

Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea, mutta keskeytti lukemisensa kohta alussa lausuen:

— Herra Sapieha erehtyy kirjoittaessaan, että Liettuan suurhetmanin virka _vacat_. Ei se _vacat_, sillä annan sen hänelle.

— Ei ole siihen ansiokkaampaa kuin hän! — vastasi Michal. — Koko sotajoukko on teidän majesteetillenne ikuisesti kiitollinen tästä nimityksestä!

Kuningas naurahti kuultuaan tämän koruttoman tunnustuksen ja jatkoi lukemistaan. Vähän ajan kuluttua hän huokasi.

— Radziwill olisi voinut olla kaunein helmi tässä mainehikkaassa kruunussa, jos ei ylpeys ja harhaoppi olisi häntä sokaissut. Nyt on jo hänen kohtalonsa täyttynyt. Tutkimattomat ovat Herran tiet!... Radziwill ja Opalinski... ja aivan samaan aikaan... Älä tuomitse heitä, Herra, heidän syntiensä, vaan laupeutesi mukaan!

Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen kuningas taas jatkoi lukemista.