Part 27

— Ruotsalaiset pelkäävät hirveästi tataarilaisia, ja heidän sotamiehensä kertovat kaameita juttuja niistä, mikä yhä lisää pelkoa, — sanoivat he katsellessaan tataarilaisia.

— Ja syystä kyllä! — sanoivat siihen toiset. — Ei ole Kaarlen ritareista taistelijoiksi tataarilaisia vastaan, joista toisinaan meidänkään ratsumiehemme eivät saa voittoa. Ennenkuin semmoinen raskasvarustuksinen ritari ennättää käännähtää, on jo tataarilaisen paula hänen kaulassaan.

— On synti kutsua pakanoita avukseen! — sanoivat monet.

— Olipa synti tahi ei, mutta tarpeen ne ovat!

— Komea joukko! — sanoi Zagloba.

Tataarilaiset olivat todellakin siistissä asussa, valkeat tahi mustat lammasnahkaturkit yllä, villat ulospäin käännettyinä. Mustat jouset ja nuolilla täytetyt viinet heiluivat selässä, ja jokaisella oli sapeli, mikä ei aina kuulunut suurten joukkojen varustuksiin, sillä köyhemmät käyttivät niiden asemesta sauvoihin sidottuja hevosen leukaluita. Mutta nämä olivat, kuten sanottu, valiojoukkoa, ja joilla kuilla oli ampuma-aseitakin. Kaikilla oli hyvät hevoset, pienet ja laihat tosin, mutta erittäin nopeat juoksemaan.

Joukon keskellä kulki myös neljä kamelia. Katselijat arvelivat niiden kuljettavan lahjoja kuninkaalle kaanilta. Siinä he kuitenkin erehtyivät, sillä kaani mieluummin otti kuin antoi lahjoja. Hän lähetti kyllä apujoukkoja, mutta ei ilmaiseksi.

Kun ratsujoukko oli mennyt ohi, sanoikin Zagloba:

— Nuo _auxilia_ tulevat meille kalliiksi! Kilvan ruotsalaisten kanssa he hävittävät maata.

— Olen kuullut, — sanoi Michal, — kuninkaamme panneen ehdoksi, että tataarilaiset jaetaan viidensadan miehen suuruisiin joukkoihin, joiden jokaisen päälliköksi tulee meikäläinen upseeri. Muutenhan nuo ystävät kyllä mullistaisivat melkeinpä taivaan ja maankin.

— Entä tämä joukko? Mitä kuningas aikoo sillä tehdä?

— Kaani on lähettänyt sen kuninkaan käytettäväksi eli siis ikäänkuin lahjaksi, ja kuningas voi tehdä sillä mitä tahtoo. Varmaankin hän lähettää sen herra Czarnieckille samalla kertaa kuin meidätkin.

— No, herra Czarniecki pitää ne kyllä kurissa!

— Niin, jos asuu heidän keskellään, muuten ne ryhtyvät heti hänen selkänsä takana ryöstämään. Ei, kyllä niille heti määrätään joku upseereistamme päälliköksi.

— Entä mitä tuo paksu aga tekee?

— Jos hänellä on älyä päässä, niin hän tekee mitä käsketään!

— Hyvästi, hyvät herrat! — huudahti äkkiä Kmicic.

— Mihin on niin kiire?

— Menen pyytämään, että kuningas antaisi tuon joukon minun komennettavakseni!

KOLMASTOISTA LUKU.

Samana päivänä Akbah-Ulan esitti alamaisen kunnioituksensa kuninkaalle ja antoi samalla kirjeen kaanilta. Kaani uudisti lupauksensa antaa satatuhatta miestä apujoukoksi ruotsalaisia vastaan, jos hänelle maksetaan neljäkymmentä tuhatta taaleria etukäteen ja sitten kun ruoho nousee maahan, sillä muuten ei sodan tyhjäksi raastamassa maassa voi noin suurta hevosmäärää elättää. Tämän nyt lähettämänsä joukon taas kaani antoi ystävyyden osoituksena »rakkaimmalle veljelleen», jotta kasakatkin, jotka yhä hautoivat mielessään kapinaa, ymmärtäisivät kaanin mahtavan vihan lankeavan koko kasakkamaailman päälle, jos näkyisi merkkiäkään kapinasta.

Kuningas otti Akbah-Ulanin ystävällisesti vastaan, lahjoitti hänelle kauniin ratsun ja ilmoitti lähettävänsä hänet heti herra Czarnieckin luo, jotta ruotsalaisetkin selvästi saisivat nähdä, miten kaani auttaa Puolaa. Tataarilaisen silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli saavansa päällikökseen Czarnieckin, sillä tämän hän tunsi aikaisemmista sodista Ukrainassa ja kunnioitti häntä suuresti.

Vähemmän häntä sen sijaan miellytti se kohta kaanin kirjeessä, jossa tämä pyysi kuningasta määräämään turkkilaisjoukon päälliköksi maata hyvin tuntevan upseerin, joka johtaisi joukkoa ja samalla estäisi Akbah-Ulanin miehiä ryöstämästä ja tekemästä väkivallantöitä. Tataarilainen päällikkö salasi harminsa, teki syvän kumarruksen ja poistui.

Tuskin olivat tataarilainen ja läsnäolleet senaattorit poistuneet, kun Kmicic, joka oli ollut audienssin aikana kuninkaan vieressä, lankesi kuninkaan jalkain juureen ja sanoi:

— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut armonosoitusta, jota pyydän, mutta se on minulle niin tärkeä, että koko elämäni riippuu siitä. Antakaa minun olla tuon tataarilaisjoukon päällikkönä ja lähteä sen kanssa heti sotaan!

— En kiellä teiltä sitä, — sanoi Jan Kasimir kummastuen, — sillä parempaa johtajaa niille en löytäisikään. Siihen tarvitaan rohkea ja päättäväinen mies, joka kykenee pitämään heidät kurissa, sillä muuten he alkavat kohta polttaa ja ryöstää... Siihen vain en voi suostua, että lähdette jo nyt, kun ruotsalaisten sapelien jäljet eivät vielä ole arpeutuneet.

— Tunnen, että heti kun tuuli sotakentältä puhaltaa vastaani, samassa voimanikin ovat entisellään. Tataarilaiset minä taas kyllä pidän kurissa ja taivutan tahtooni.

— Mutta mikä kiire tässä on? Milloin tahdotte lähteä?

— Ruotsalaisen kimppuun on kiire, teidän majesteettinne!... Eikä minulla enää ole täällä mitään tekemistä, sillä minulla on mitä tahdoin saada: teidän suosionne ja entisten syntieni anteeksianto!

— Se on kaikki oikein, mutta tavoittelette jotakin muutakin sotaretkellänne!

— Avaan sydämeni niinkuin omalle isälle. Ruhtinas Boguslaw ei ole tyytynyt vain parjaamaan minua, vaan on vienyt morsiameni Kiejdanysta ja pitää häntä vangittuna Taurogissa tahi enemmänkin: koettaa riistää häneltä hänen neitseellisen viattomuutensa. Teidän majesteettinne! Olen menettää järkeni, kun ajattelen, millaisissa käsissä tyttöparka on. Ja hän ajattelee, että minä olen tuolle suurlurjukselle, tuolle koiralle tarjoutunut nostamaan käteni teidän majesteettianne vastaan, ja pitää minua kurjana olentona! En voi vapaasti hengittää, ennenkuin olen tuon lurjuksen saanut käsiini ja vapauttanut tytön. Antakaa minulle nuo tataarilaiset, niin vannon, että en vain aja omia yksityisiä asioitani, vaan surmaan ruotsalaisia niin paljon, että niiden kalloilla voi kivetä tämän pihan!

— Rauhoittukaa! — sanoi kuningas. — Tuo Taurogi on luullakseni aivan Preussin rajalla. Ette ole ajatellut sitä, että tataarilaiset kenties eivät tahdo lähteä kanssanne niin kauas.

— No, no! Koettakootpa vain mukista! — sanoi Kmicic kiristellen hampaitaan jo ajatellessaankin semmoista. — Hirtätän heidät kaikki neljäsataa! Kyllä puita riittää! Yrittäköötpä vain kapinoida!

— Nuori mies! — sanoi kuningas nauraen. ‒ Totisesti en voi löytää parempaa paimenta noille lampaille! Ottakaa heidät ja viekää mihin ikinä haluatte! Milloin aiotte lähteä?

— Huomenna!

— Kenties Akbah-Ulan panee vastaan, koska hevoset ovat väsyneet.

— Silloin sidotan hänet nuoraan, jonka kiinnitän satulaani. Kulkekoon jalan, jos säälii hevosia.

— Huomaan, että selviydytte heidän kanssaan. Käyttäkää kuitenkin ensin lievempiä keinoja, mikäli mahdollista. Vaan nyt... nyt on jo myöhä. Mutta huomenna tahdon teitä vielä tavata. Ottakaa tämä sormus ja sanokaa sille kuningasmieliselle tytölle, että olette saanut sen kuninkaalta ja että kuningas käskee häntä aina rakastamaan teitä, uskollista palvelijaansa ja suojelijaansa!

Kuningas poistui, ja Kmicic lähti asuntoonsa varustautumaan matkalle ja miettimään matkasuunnitelmaa.

Hän asteli huoneessaan miettien tätä tuntikausia eikä ajatellutkaan lepoa, niin häntä oli virkistänyt ja vahvistanut uuden tehtävänsä ajatteleminen.

Palveluspojat lopettelivat jo matkavarustusten laittelua ja aikoivat käydä makaamaan, kun joku kolkutti huoneen oveen. Otettuaan selvää pyrkijästä nuorukainen ilmoitti Kmicicille:

— Joku sotamies tahtoo ehdottomasti tavata teidän armoanne. Sanoo olevansa nimeltä Soroka.

— Päästäkää hänet heti sisälle! — huudahti Kmicic.

Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hän riensi ovelle...

Soroka astui sisälle ja aikoi heittäytyä Kmicicin jalkain juureen, mutta muistaen sotilaskurin hän ojentautui suoraksi ja sanoi:

— Mitä käskette, herra eversti!

— Terve tuloa, rakas toveri! — sanoi Kmicic. — Luulin, että sinut oli surmattu Częstochowossa.

Hän syleili ja pudisteli Sorokaa. Vanha vääpeli alkoi syleillä herransa polvia.

— Mistä tulet? — kysyi Kmicic.

— Częstochowosta, teidän armonne!

— Oletko etsinyt minua?

— Olen kyllä.

— Keneltä sait tietää, että olen elossa?

— Kuklinowskin miehiltä. Priori Kordecki piti ilosta juhlajumalanpalveluksen ja kiitti Jumalaa. Sitten levisi huhu, että herra Babinicz oli tuonut kuninkaan vuoriston kautta. Arvasin heti, että se ei ollut kukaan muu kuin teidän armonne.

— Onko isä Kordecki terve?

— Terve on, mutta kuka tietää, vaikkapa enkelit jonakin päivänä veisivät hänet elävänä taivaaseen, sillä hän on pyhä mies.

— Niin on. Mistä sitten tiesit minun olevan Lembergissä?

— Ajattelin, että teidän armonne on tietysti kuninkaan luona, koska saattoi häntä. Pelkäsin kuitenkin, että teidän armonne jo on lähtenyt sotaan ja että olen myöhästynyt.

— Huomenna lähden tataarilaisten kanssa!

— Sitten kävikin hyvin, sillä minä tuon teidän ylhäisyydellenne kaksi täyttä kukkaroa: sen, joka oli minun hoidossani ja sen lisäksi ne säkenöivät kivet, jotka otimme pajareilta, ynnä ne, jotka teidän armonne otti Chowańskin kätköistä.

— Ne olivat hauskoja aikoja, kun me otimme nuo kivet, mutta niitä ei mahda olla enää paljonkaan, sillä jätin niitä kourallisen isä Kordeckille.

Soroka tuli pöydän luo ja alkoi päästellä vöitä ympäriltään.

— Kivet ovat tässä! — sanoi hän asettaen pöydälle matkapullon kukkaroitten viereen.

Kmicic otti sanaakaan sanomatta kouraansa kultarahoja katsomatta minkä verran niitä oli ja sanoi vääpelille:

— Tästä saat!

— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! Ah, jospa minulla olisi ollut matkalla vaikkapa vain yksikin tuollainen dukaatti!

— Kuinka niin?

— Kun olin kuolla nälkään. Harvassa paikassa nykyjään ihmiselle annetaan leipäpalanen. Lopulta ihan vedin jalkoja perässäni.

— Hyväinen aika! Olihan sinulla kaikki tämä mukanasi!

— En uskaltanut ilman lupaa käyttää, — vastasi vääpeli.

— Ota! — sanoi Kmicic ojentaen toisen kourallisen rahoja.

Sitten hän huusi palvelijoilleen:

— Hoi! Tuokaa syötävää, pian, muuten saatte kalloonne!

Nuorukaiset alkoivat kilvan hääräillä, ja kohta oli Sorokan edessä iso astia täynnä savustettua makkaraa ja viinapullo.

Sotamies katsoi halukkaasti ruokaa, ja hänen huulensa ja viiksensä liikkuivat, mutta hän ei uskaltanut istuutua everstin läsnäollessa.

— Istu ja syö! — komensi Kmicic.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun jo kuiva makkara alkoi narista Sorokan vahvojen leukaluiden välissä. Kmicic käveli huoneessa edestakaisin ja oli vaiti, sillä hän ei tahtonut häiritä uskollista palvelijaansa. Tämä taas vilkaisi joka kerta, kun kaasi itselleen viinaa, everstiinsä peläten näkevänsä tämän rypistävän kulmakarvojaan ja kulahdutti sitten juoman kurkkuunsa seinään päin kääntyen.

Kmicic käveli kävelemistään ja alkoi viimein puhella itsekseen.

— Ei voi muuten... Täytyy lähettää tämä sinne... Käsken sanomaan hänelle... Ei, hän ei usko!... Kirjettä hän ei rupea lukemaan, koska pitää minua petturina ja hulttiona... Älköön tuppautuko hänen näkyviinsä, katselkoon vain ja sanokoon minulle, millaista siellä on.

Sitten hän äkkiä huusi:

— Soroka!

Sotamies hypähti pystyyn niin nopeasti, että oli kaataa pöydän, ja jäi seisomaan suorana kuin tikku.

— Kuten käskette!

— Sinä olet uskollinen mies ja tarpeen vaatiessa toimekas. Saat lähteä pitkälle matkalle, mutta et nälkäisenä.

— Kuten käskette!

— Taurogiin, Preussin rajalle. Siellä elää neiti Billewicz... ruhtinas Boguslawin luona... Otat selville, onko hän siellä... ja pidät kaikkea silmällä... Älä tuppaudu hänen läheisyyteensä, mutta jos niin sattuu, niin kerro mitä tiedät. Mutta katso eteesi ja kuuntele! Pidä muuten varasi, sillä jos ruhtinas on siellä ja tuntee sinut, niin sinulle käy hullusti.

— Kuten käskette!

— Olisin lähettänyt ukko Kiemliczin, mutta hän on jo toisessa maailmassa, kaatui vuorensolassa, ja hänen poikansa ovat typeriä. He lähtevät kanssani. Oletko ollut Taurogissa?

— En, teidän armonne!

— Menet Szczuczyniin ja sieltä pitkin Preussin rajaa. Ole Taurogissa siihen asti kunnes saat kaikesta selvän ja tule sitten takaisin. Minut löydät sieltä, missä silloin olen... Kysy tataarilaisia ja herra Babiniczia. Mutta nyt saat mennä makaamaan Kiemliczien luo... Huomenna lähdet matkaan.

Seuraavana aamuna Kmicic heräsi entistä virkeämpänä. Toimitettuaan erinäisiä asioita hän meni Lembergissä olevan kaanin lähetystön päällikön Subaghazi-beyn luo ja keskusteli hänen kanssaan kauan.

Tämän keskustelun aikana Andrzej pisti kahdesti kätensä rahapussiinsa. Mutta kun hän lähti, niin Subaghazi vaihtoi hänen kanssaan hatun, antoi hänelle viheliäisistä sulista tehdyn töyhdön ja muutamia kyynäriä sinistä silkkinuoraa.

Näin varustauduttuaan Andrzej kävi kuninkaan puheilla ja lähti sitten Kiemliczien ja paashiensa seuraamana kaupungin ulkopuolelle Akbah-Ulanin leiriin.

Vanha tataarilainen hänet nähtyään pani kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen, mutta saatuaan kuulla kuka Kmicic oli ja mitä varten tullut, hän tuli vihaisen näköiseksi, hänen muotonsa synkkeni ja käytös muuttui kopeaksi.

— Jos kuningas on lähettänyt sinut oppaaksi, — sanoi hän Kmicicille murteellisesti puhuen, — niin sinä näytät minulle tietä, vaikka kyllä tiedän itsekin tieni, kun taas sinä olet nuori ja kokematon.

— Ahaa, hän suvaitsee määrätä, mikä minä saan olla, — ajatteli Kmicic, — mutta koetan olla kohtelias niin kauan kuin se on mahdollista.

Sitten hän sanoi:

— Akbah-Ulan! Kuningas lähettää minut tänne päälliköksi eikä oppaaksi... Ja sanon senkin, että teet parhaiten, kun noudatat hänen majesteettinsa tahtoa.

— Tataarilaisten hallitsija on kaani eikä kuningas! — vastasi Akbah-Ulan.

— Akbah-Ulan! — sanoi Andrzej painokkaasti. — Kaani on lahjoittanut sinut kuninkaalle aivan niinkuin hän lahjoittaa koiran tahi haukan. Senvuoksi älä puhu epäkunnioituksella kuninkaasta, että sinua ei pantaisi nuoraan kuin koira.

— Allah! — huudahti tataarilainen hämmästyen.

‒ Kuule, älä suututa minua! — sanoi Kmicic.

Mutta Akbah-Ulanin silmät verestyivät. Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja käsi tarttui tikariin.

Mutta Andrzej, vaikka olikin päättänyt olla kohtelias, oli jo saanut kyllikseen. Hän tarttui tataarilaisen harvaan partaan, nykäisi hänen päänsä ylöspäin ja puhui hampaittensa välitse:

— Kuule, sinä elukka! Sinä tahtoisit, että sinulla ei olisi ketään päällikkönäsi, jotta saisit polttaa, ryöstää ja murhata! Tahdot minusta saada oppaan! Tuossa on sinulle opastusta! Tuosta saat opastusta!

Hän ahdisti tataarilaisen seinää vasten ja alkoi kolisuttaa hänen päätään siihen.

Kun hän vihdoin päästi hänet irti, ei tataarilainen enää tarttunut tikariin. Kmicic pani päähänsä Subaghazin hatun, otti esille viheriäisen sulkatöyhdön, jota oli tähän saakka tahallaan pitänyt selkänsä takana vyössä, ja sanoi:

— Katso, orja!

— Allah! — huokasi hämmästynyt Ulan.

— Ja katso tätä! — lisäsi Kmicic vetäen taskustaan viheriäisen nuoran.

Mutta Akbah makasi jo hänen jaloissaan kasvot maata vastaan.

Tuntia myöhemmin tataarilaiset lähtivät pitkänä rivinä etenemään tietä pitkin, joka vei Lembergistä Wielki-Oczeen. Kmicic ratsastaen kuninkaan lahjoittamalla hevosella ajoi joukkoa kuin lammaslaumaa. Akbah-Ulan katseli nuorta miestä peläten ja ihmetellen.

Tataarilaiset olivat sota-asioissa kokenutta väkeä ja huomasivat ensi silmäyksellä saaneensa johtajan, joka veisi veritöihin ja saaliin ääreen. Siksi he kulkivat mielellään laulaen ja soitellen.

Kmicicin rinta paisui, kun hän katseli noita olentoja, jotka lammasnahkaturkeissaan ja karvaisissa kamelinnahkaviitoissaan olivat metsän petojen kaltaisia.

— Oivallinen joukko! — ajatteli hän itsekseen. — Minusta on kuin kuljettaisin susilaumaa. Mutta näittenpä kanssa kelpaakin samoilla läpi koko valtakunnan ja Preussinkin. Odotahan, Boguslaw!

Pöyhkeilevät ajatukset alkoivat nousta hänen päähänsä, sillä hänellä oli taipumusta pöyhkeilyyn.

— Onpa Jumala antanut minulle nokkeluutta! — ajatteli hän. — Eilen minulla oli vain kaksi Kiemlicziä, mutta nyt olen neljänsadan ratsumiehen päällikkö. Ja kunhan oikea homma alkaa, niin tulee käytettävissäni olemaan tuhat tahi kaksituhatta semmoista veikkosta, että ne vetävät vertoja muinaisille tovereilleni... Odotahan, ruhtinas Boguslaw!

Omantuntonsa rauhoittamiseksi hän sitten hetken kuluttua lisäsi:

— Samalla teen isänmaalle ja kuninkaalle melkoisia palveluksia.

Tataarilaiset kulkivat rauhallisesti ohi kuormien, hevoslaumojen ja vastaantulijain. He eivät uskaltaneet esiintyä omavaltaisesti, sillä lähdettäessä he olivat omin silmin nähneet, kuinka itse Akbah-Ulan piteli uuden päällikön jalustinta.

Lemberg alkoi jo kadota näkyvistä. Tataarilaiset eivät enää laulaneet, ja joukko eteni hitaasti hevosten höyrytessä. Äkkiä kuului joukon takaa kavioitten kapsetta.

Kohta tulikin näkyviin kaksi ratsastajaa. Toinen niistä oli Wolodyjowski, toinen Rzedzian. Molemmat kiitivät ratsujoukon ohi suoraan Kmicicin luo.

— Seis! Seis! — huusi pieni ritari. Kmicic pysähdytti hevosensa.

— Hyvää päivää! — huusi Wolodyjowski. — Kirjeitä kuninkaalta! Toinen teille, toinen Vitebskin vojevodalle.

— Minähän olen menossa herra Czarnieckin enkä herra Sapiehan luo!

— Lukekaahan ensin kirje!

Kmicic avasi kirjeen ja luki:

»Vitebskin herra vojevodan lähettämän sanantuojan kautta olemme saaneet tietää, että herra vojevoda ei voi tulla Vähään-Puolaan, vaan palaa takaisin Podlasieen, sillä ruhtinas Boguslaw on suurin sotavoimin lähtenyt Ruotsin kuninkaan luota hyökätäkseen Tykocinia ja herra Sapiehaa vastaan. Koska _magna pars_ herra Sapiehan sotavoimia on täytynyt jättää linnoituksiin, käskemme teitä tataarilaisjoukkonne kanssa menemään herra vojevodan avuksi. Toisessa kirjeessä, joka on annettava vojevodalle, suosittelemme uskollista palvelijaamme Babiniczia vojevodalle ja jätämme hänet Jumalan suojelukseen. — _Jan Kasimir_, kuningas.»

— Jumalan kiitos! Tämä on minulle mieluisa uutinen! — huudahti Kmicic. — En tiedä, miten kiittäisin hänen majesteettiaan ja teitä tästä sanomasta. — Milloin tuo sanantuoja saapui?

— Olimme kuninkaan luona päivällisellä, minä, molemmat Skrzetuskit, Charlamp ja Zagloba. Zagloba kehui niin ansioitaan ja kuvasi Sapiehan kykenemättömyyttä, että kuninkaan silmiin nousivat kyynelet naurusta, ja molemmat hetmanit aivan pitelivät vatsaansa. Samassa tuli kirje Sapiehalta. Vojevoda ilmoitti, että aikaisemmat arvelut ovat toteutuneet ja vaaliruhtinas rikkoen valansa on lopullisesti yhtynyt ruotsalaisiin.

— Vielä yksi vihollinen, niinkuin niitä ei jo olisi ollut tarpeeksi! — huudahti Kmicic. — Voi hyvä Jumala! Jospa herra Sapieha päästäisi minut vain viikoksi Preussiin, niin kymmenen sukupolvea muistelisi minua ja tataarilaisiani! Mutta Boguslawin minä kohtaan aivan varmaan! Jos olisitte tuoneet minulle nimityksen Vilnon vojevodan virkaan, niin en olisi iloinnut niin paljon kuin nyt!

— Kuningashan huudahtikin heti: »Nyt saa nuorukainen lähteä retkelle, joka riemastuttaa hänen sydäntään!» Hän tahtoi heti lähettää pikalähetin jälkeenne, mutta minä tarjouduin lähtemään saadakseni samalla vielä lausua teille jäähyväiset.

Kmicic kurottautui hevosensa selästä ja tempasi pienen ritarin syliinsä.

— Ei velikään olisi tehnyt hyväkseni niin paljon kuin te! Suokoon Jumala, että voisin jollakin tavoin osoittaa kiitollisuuttani!

— Pyh! Aioinhan ampua teidät!

— En olisi ansainnut parempaa!

— Mutta varokaa Boguslawia! Olkaa varovainen, hänen kanssaan ei käy leikkiminen!

— Jompikumpi meistä on jo määrätty kuolemaan!

— Hyvä!

— Ah, jospa te neuvoisitte minulle salaisuutenne, miten olette tullut semmoiseksi sapelin käyttäjäksi kuin olette. No, ei ole nyt aikaa! Kyllä minua Jumala muutenkin auttaa rankaisemaan vihamiestäni.

— Suokoon Jumala!... Onnea matkalle!... Antakaapa vähän kyytiä preussilaispettureille! — sanoi Wolodyjowski.

— Olkaa huoletta!

Wolodyjowski viittasi Rzedzianille, joka oli puhellut Akbah-Ulanin kanssa ja kertonut hänelle Kmicicin entisistä urotöistä hänen Chowańskia vastaan taistellessaan. Molemmat lähtivät palaamaan takaisin Lembergiin.

Mutta Kmicic käänsi joukkonsa toisaalle päin niinkuin ajaja ajopelinsä ja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Saavuttiin viimein Zamośćieen. Tataarilaiset hämmästyivät nähdessään tämän lujan linnoituksen, ja hämmästys yhä kasvoi, kun he kuulivat, että se äskettäin oli kestänyt Chovanskin kaikkien sotavoimien hyökkäyksen.

Linnoituksen päällikkö Jan Zamoyski antoi suuren myötätuntoisuutensa osoitukseksi heille luvan tulla sisälle kaupunkiin. Itse Kmicic näki suurenmoisempaa kuin oli odottanut ja oli hämmästynyt katsellessaan leveitä katuja, jotka italialaiseen tapaan oli rakennettu aivan suoriksi, kollegiumin ja akatemian komeita rakennuksia, linnaa, muureja ja mahtavia tykkejä. Niinkuin harvat ylimyksistä olivat suurkanslerin pojanpojan veroisia, samoin harva linnoitus veti vertoja Zamośćielle.

Vielä enemmän miellytti Kmiciciä itse linnoituksen päällikkö. Hän oli todellinen pikku kuningas Zamośćiessa: mies parhaimmillaan, edustavan näköinen, vaikka hiukan kulunut, sillä nuoruusvuosinaan hän ei ollut itseltään mitään kieltänyt. Kauniimpaa sukupuolta hän rakasti edelleenkin, eikä hänen terveytensä ollut niin huono, että iloinen ilme olisi kadonnut hänen kasvoiltaan. Naimisiin hän ei ollut vieläkään mennyt, vaikka valtakunnan huomattavimmat perheet ottivat hänet vastaan avoimin ovin. Myöhemmin sitten hän meni naimisiin erään ranskattaren kanssa, joka suostui häneen hänen rikkautensa takia, vaikka rakasti toista, aavistamatta että tämä toinen muutamia vuosia myöhemmin panee kuninkaan kruunun omaan ja hänenkin päähänsä.

Herra Zamoyski ei ollut erikoisen teräväpäinen, mutta hänellä oli riittävästi älyä omiksi tarpeiksi. Arvoasemia ja kunniaa hän ei tavoitellut, mutta ne tulivat itsestään hänen osakseen. Kun ystävät moittivat häntä siitä, että häneltä puuttui asianmukaista kunnianhimoa, vastasi hän:

— Ei ole totta, että sitä puuttuu minulta, vaan minulla päinvastoin on sitä enemmän kuin kumartelijoilla. Miksi kuluttaisin hovin kynnyksiä? Zamośćiessa minä en ole vain Jan Zamoyski, vaan Itse Zamoyski.

Häntä mainittiinkin yleensä nimellä »Itse», ja hän oli siitä mielissään. Hän tahtoi käydä kansanmiehestä, vaikka oli saanut hienon kasvatuksen ja viettänyt nuoruutensa ulkomailla. Heikkouksistaan huolimatta hän oli kelpo mies ja parempi isänmaan poika kuin moni muu.

Kmicic miellytti häntä, ja hän kutsui Kmicicin luokseen linnaan ja kestitsi siellä. Hän tahtoi mielellään olla vieraanvaraisen miehen maineessa.

Linnassa Kmicic tutustui useihin huomattaviin henkilöihin, muun muassa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckiin, herra Zamoyskin sisareen ja kuuluisan Jeremin leskeen. Ruhtinas Jeremi, joka aikoinaan oli suurimpia herroja koko valtakunnassa, menetti kasakkain kapinan aikana koko äärettömän omaisuutensa, niin että lesken oli turvautuminen veljeensä. Kaikesta huolimatta tämä rouva oli niin komea, ylhäinen ja siveä, että herra Jan oli ensimmäinen häntä palvelemaan, ja sitäpaitsi pelkäsi hän häntä kuin tulta. Hän teki aina sisarensa mieliksi ja neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeistä asioista. Linnassa sanottiin, että ruhtinatar on Zamośćien, sotajoukon, rahaston ja herra veljensä valtiatar; mutta hän ei käyttänyt valtaansa omaksi edukseen, vaan omisti elämänsä miehensä muiston vaalimiseen ja poikansa kasvattamiseen.

Tuo poika oli äsken palannut Wienin hovista lyhyelle käynnille maahan ja asui äitinsä luona. Hän oli nuorukainen kukoistusiässään, mutta turhaan Kmicic etsi hänestä piirteitä, jotka olisivat ilmaisseet, että hän oli suuren Jeremin poika.

Nuorukainen oli sangen kaunis. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, vakuuttivat Kmicicille, että nuori ruhtinas on jaloluontoinen, hyvämuistinen ja taitaa monia kieliä, ja vain jonkinmoinen synnynnäinen arkuus estää hänen avujaan pääsemästä näkyviin.