Part 12

— Te vakuutatte siis minulle, — sanoi Wittenberg, — että näillä joukoilla voi lyödä Ujsciessa olevat puolalaiset?

Vaaleatukkainen mies hymyili ja vastasi:

— Herra ylipäällikkö voi huoletta luottaa sanoihini, joista panen pääni pantiksi. Jos Ujsciessa olisi vakituisia sotajoukkoja jonkun hetmanin johdolla, silloin olisin ensimmäinen kehoittamaan odottamaan, kunnes hänen kuninkaallinen majesteettinsa saapuisi itse tänne koko sotajoukon kanssa, mutta yleisessä kutsunnassa koottuja joukkoja ja Suur-Puolan herroja vastaan ovat meidän sotavoimamme enemmän kuin riittävät..

— Eivätkä he saa mistään apua?

— Eivät... kahdestakin syystä: ensiksikin, koska kaikilla sotajoukoilla, ja niitä ei ole kovinkaan paljon, on täysi työ Liettuassa ja Ukrainassa; toiseksi, koska Varsovassa ei kuningas Jan Kasimir, kanslerit eikä senaatti usko, että hänen kuninkaallinen majesteettinsa Kaarle Kustaa vastoin aselepoa, huolimatta viimeisestä lähetystöstä ja välittämättä myönnytyksistään, on todellakin aloittanut sodan. He luottavat siihen, että rauha tulee tehdyksi vielä viime tingassa... hahahaa!

Tuo lihava mies otti hatun päästään, pyyhkäisi hien punaisilta kasvoiltaan ja lisäsi:

— Tiubecki ja Dolgoruki Liettuassa, Chmielnicki Ukrainassa, ja me marssimme Suur-Puolaan!... Kas siihen on Jan Kasimir asiat johtanut!

Wittenberg katsoi häneen ihmetellen ja kysyi:

— Iloitsetteko te siitä?

— Iloitsen, sillä minua kohdannut vääryys tulee nyt kostetuksi. Sitäpaitsi näen päivänselvästi, että teidän miekkanne ja minun neuvoni laskevat uuden, mitä kauneimman kruunun Kaarle Kustaan päähän.

Wittenberg antoi katseensa kiitää kauas yli metsien, niittyjen ja vainioitten ja virkkoi hetken kuluttua:

— Te olette oikeassa, tämä on kaunista ja hedelmällistä maata... Voitte olla varma siitä, että sodan päätyttyä kuningas nimittää teidät tänne maaherraksi.

Lihava mies otti taas hatun päästään.

— Enkä minä tahtoisikaan ketään muuta herraa, — sanoi hän kohottaen katseensa taivaaseen.

Taivas oli kirkas, eikä yksikään salama iskenyt alas murskaamaan petturia, joka jätti jo kahdesta sodasta nääntyneen isänmaansa vihollisen käsiin.

Mies, joka keskusteli Wittenbergin kanssa, oli Hieronim Radziejowski, Puolan entinen varakansleri, joka nyt ruotsalaisia palvellen kavalasti vehkeili isänmaataan vastaan.

He seisoivat ääneti jonkin aikaa. Sillävälin oli kaksi viimeistä brigadia, nerikeläinen ja vermlantilainen, kulkenut rajan poikki, ja sitten seurasi tykkien vuoro. Torvet soivat yhä ja rummut pärisivät täyttäen metsän pahaaennustavin kaiuin. Vihdoin läksi esikuntakin liikkeelle. Radziejowski ratsasti Wittenbergin vieressä.

— Oxenstiernaa ei vain näy, — virkkoi Wittenberg. — Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut. Luulenpa, ettei ollut mikään onnellinen ajatus lähettää juuri hänet kirjettä viemään Ujscieen.

— Kyllä se oli, — vastasi Radziejowski. — Hän voi tarkastaa leiriä ja päälliköitä ja ottaa selvää mitä siellä yleensä ajatellaan. Sitä ei olisi mikä kuormarenki hyvänsä pystynyt suorittamaan.

— Mutta jos hänet tunnetaan?

— Ei tunneta. Ja vaikkapa tunnettaisiinkin, niin he eivät hänelle kuitenkaan pahaa tee; antavatpa oppaan kotimatkalle... Minä tunnen puolalaiset niin hyvin ja uskallan sanoa, että he tekevät mitä hyvänsä, jos on kysymyksessä saada ulkomaalainen vakuutetuksi puolalaisen kohteliaisuudesta. Kaikki meidän pyrkimyksemme tavoittelevat ulkomaalaisten ylistystä... Oxenstiernasta voitte olla aivan huoletta, sillä hänen päästään ei tule putoamaan ainoatakaan hiusta. Hän ei olisi vielä voinutkaan ennättää takaisin.

— Entä mitä luulette, tulevatko meidän kirjelmämme vaikuttamaan?

Radziejowski rupesi nauramaan.

— Jos suvaitsette, herra ylipäällikkö, minun ennustaa, niin sanon mitä tulee tapahtumaan. Posenin vojevoda on hovimies ja oppinut ja tulee vastaamaan erittäin kohteliaasti ja kauniisti. Mutta koska hän tahtoo käydä roomalaisesta, niin tulee hänen vastauksensakin olemaan roomalainen. Hän sanoo tahtovansa ennemmin vuodattaa viimeisen veripisaransa kuin antautua, sanoo, että kuolema on häpeätä kauniimpi ja että rakkaus isänmaahan kutsuu häntä kaatumaan sen puolesta rajalla.

Radziejowski rupesi nauramaan yhä äänekkäämmin, ja Wittenbergin synkät kasvot kirkastuivat jonkin verran.

— Ettekö luule, että hän tekee niinkuin kirjoittaa? — kysyi tämä.

— Hänkö? — vastasi Radziejowski. — Hänen isänmaanrakkautensa on vain paperilla, ja se on laihempi kuin hänen hovinarrinsa, joka auttaa häntä sepittämään puheita. Olen varma siitä, että noitten roomalaisten sanain jälkeen tulee olemaan onnentoivotuksia, kohteliaisuuksia, vakuutuksia valmiudesta palveluksiin ja lopuksi rukous, että säästäisimme hänen ja hänen sukulaistensa hengen ja omaisuuden, josta me saisimme palkaksi hänen ja hänen sukulaistensa kiitollisuuden.

— Entä lopputulos kirjeistämme?

— Että mieliala painuu maahan, että herrat senaattorit alkavat neuvotella kanssamme ja että me valloitamme koko Suur-Puolan ampumalla muutamia laukauksia ilmaan.

— Käyköön ennustuksenne toteen!

— Siitä olen varma, sillä tunnen heidät, minulla on ystäviä ja puoluelaisia koko maassa, ja minä tiedän miten pitää menetellä... Ja että olen tehnyt voitavani, sen takaa se vääryys, jota Jan Kasimir on minulle tehnyt, ja se rakkaus, jota tunnen Kaarle Kustaata kohtaan. Meillä katsotaan enemmän omaa parasta kuin valtakunnan etua. Kaikki ne maat, joitten läpi kohta tulemme kulkemaan, kuuluvat Opalinskeille, Czarnkowskeille, Grudzinskeille, ja kun nämä juuri ovat joukkoineen Ujsciessa, niin tulevat neuvottelut päättymään mitä parhaiten. Mitä aatelisiin tulee, niin he kyllä seuraavat vojevodiaan, kunhan heille vain vakuutetaan heidän oikeutensa.

— Teidän perinpohjaiset tietonne maasta ja kansasta tuottavat hänen kuninkaalliselle majesteetilleen suurta hyötyä, joka varmasti palkitaan runsaasti. Kaikesta siitä, mitä olen kuullut, päätän, että voin pitää tämän maakunnan otettuna.

— Voitte, herra ylipäällikkö, voitte, voitte!... — toisti Radziejowski innostuneesti moneen kertaan.

— Minä omistan sen siis hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle Kustaan nimessä, — lausui Wittenberg juhlallisesti.

Ruotsalaisten joukkojen näin marssiessa Suur-Puolaan, vieläpä aikaisemmin, jo 18 päivänä heinäkuuta, saapui puolalaisten leiriin ruotsalainen lähetti tuoden kirjeen vojevodille Radziejowskilta ja Wittenbergilta.

Herra Wladyslaw Skoraszewski itse saattoi hänet Posenin vojevodan luo, ja aatelissotilaat katselivat uteliaasti »ensimmäistä ruotsalaista» ihmetellen hänen suurta kasvuaan, tuimaa muotoaan, keltaisia, pystyjä viiksiään ja uljasta ryhtiään. Katsojajoukko seurasi jonkin matkan päässä aina vojevodan asunnolle saakka, tuttavat vaihtoivat katseita, mutta useimmat nauroivat lähetin roimia saapasvarsia ja pitkää, kömpelötekoista miekkaa, joka riippui hopealla kirjaillusta kannikkeesta. Ruotsalainen katseli myöskin uteliaasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia leiriä ja siinä olevan sotavoiman suuruutta.

Vihdoin lähetti vietiin vojevodan luo, jonne kaikki leirissä olevat ylimykset olivat saapuneet.

Kirjelmät luettiin, ja neuvottelu alkoi. Vojevoda luovutti lähetin hovimiehilleen, jotka saivat käskyn pitää hänelle seuraa ja kestitä häntä. Mutta aateliset vaativat pian lähetin omaan seuraansa ja alkoivat hänen kanssaan juopotella rajusti.

Herra Skoraszewski katseli lähettiä myöskin alinomaa, mutta siitä syystä, että epäili häntä valepukuiseksi upseeriksi. Hän ilmaisi tämän epäilyksensä vojevodallekin, mutta tämä vastasi, että yhdentekevä, eikä antanut vangita häntä.

— Olkoonpa vaikka itse Wittenberg, — sanoi vojevoda, — lähetin täytyy saada lähteä yhtä rauhallisesti kuin tulikin... Minä käsken antamaan hänelle kymmenen dukaattia matkalle.

Sillävälin lähetti keskusteli murteellisella saksankielellä niitten aatelisten kanssa, jotka olivat sitä läheisissä preussilaisissa kaupungeissa oppineet, ja kertoi Wittenbergin voitoista eri maissa, Ujsciea kohti marssivista ruotsalaisten sotavoimista ja etenkin ruotsalaisten kauaskantavista tykeistä, joita ei voi vastustaa. Aateliset säikähtivät aikalailla, ja liioiteltuja huhuja alkoi kiertää ympäri leiriä.

Sinä yönä kukaan ei Ujsciessa nukkunut. Puoliyön aikaan saapuivat ne joukot, jotka tähän saakka olivat olleet sijoitettuina Pilaan ja Wieluniin. Ylimykset neuvottelivat vastauksesta aina valkenevaan aamuun saakka, ja aateli kulutti aikaansa kertomalla ruotsalaisten mahtavuudesta.

Aamun sarastaessa saapui herra Stanislaw Skrzetuski ilmoittamaan, että ruotsalaiset olivat jo Walczissa, yhden päivän marssin päässä puolalaisten leiristä. Siitä syntyi heti kova hälinä. Suurin osa hevosia oli viety laitumille, ja nyt lähetettiin kiireimmän kaupalla niitä hakemaan. Hetket ennen taistelua ovat tottumattomalle sotilaalle kauheimmat. Kesti kauan, ennenkuin ratsumestarit saivat aikaan jonkinlaisen järjestyksen. Jos silloin olisi edes yksikin tykinlaukaus jyrähtänyt, olisi sekamelska helposti voinut muuttua pakokauhuksi.

Vähitellen syntyi rivejä. Aatelisten synnynnäinen taipumus sotimaan korvasi harjoitusten puutteen, ja keskipäivällä teki leiri jo verraten hyvän vaikutuksen. Jalkamiehet seisoivat valleilla muistuttaen kirjavissa puvuissaan kukkasia. Tykinsytyttimet savusivat. Vallien takana tykkien suojassa olivat niityt täynnä ratsuväkeä.

Sillävälin Posenin vojevoda laski lähetin takaisin viemään vastausta, joka oli hyvin samanlainen kuin Radziejowski oli ennustanut. Hän päätti myös lähettää pienen osaston Notecan pohjoiselle rannalle vakoilemaan vihollista.

Piotr Opalinski, Podlahian vojevoda, määrättiin johtamaan vakoiluosastoa. Sitäpaitsi ratsumestarit Skoraszewski ja Skrzetuski saivat käskyn ottaa aatelin joukosta vapaaehtoisia ja lähteä myöskin ottamaan vihollisesta selvää.

Molemmat ratsastivat pitkin rintamaa ilahduttaen katsojia hyvällä ryhdillään ja huusivat kerta toisensa jälkeen:

— Hyvät herrat! Kuka haluaa vapaaehtoisena lähteä ruotsalaista vastaan? Kuka tahtoo haistaa ruutia?!

He olivat ratsastaneet jo pitkän matkan ilman tulosta, sillä kukaan ei astunut esille rivistä. Toinen vilkuili toiseen. Oli sellaisia, jotka olisivat halunneet, mutta ujous pidätti heitä eikä pelko. Naapuri tökkäsi naapuria kylkeen sanoen: »Jos sinä lähdet, lähden minäkin.»

Ratsumestarit alkoivat jo hermostua, kun yht'äkkiä rivistä astui kirjavapukuinen mies huutaen:

— Hyvät herrat! Minä lahden vapaaehtoiseksi, ja te rupeatte narreiksi!

— Ostrozka! Ostrozka! — huudettiin.

— Yhtä hyvä aatelinen kuin joku teistä! — vastasi narri.

— Hyi olkoon! Saakeli soikoon! — huusi herra Rosinski, alituomari. — Mitä tämä tällainen narrinkujeilu on! Minä lähden!

— Ja minä! Ja minä myös!-huusivat monet.

— Kerran olen syntynyt, kerran myös kuolen! Äskeinen epävarmuus oli muuttunut yleiseksi innostukseksi, ja aatelisia ilmaantui joka puolelta vapaaehtoisiksi. Pian oli viisisataa ratsumiestä koolla. Herra Skoraszewski rähähti leveään, hyväntahtoiseen nauruun ja huusi:

— Riittää, hyvät herrat, riittää! Kaikki eivät voi päästä mukaan!

Sitten hän yhdessä Skrzetuskin kanssa järjesti miehet, ja he läksivät.

Podlahian vojevoda liittyi heihin leirin toisessa päässä Saattoi selvästi nähdä, kuinka he kulkivat Notecan yli, sitten näkyivät he vilahdukselta vielä tienkäänteessä, kunnes vihdoin katosivat.

Puolisen tunnin kuluttua Posenin vojevoda käski miehien hajaantua telttoihinsa, koska vihollinen oli vielä päivän marssin päässä. Vahteja asetettiin eri puolille ja kiellettiin viemästä hevosia laitumelle. Ensimmäisen merkkipuhalluksen kuultuaan jokaisen tuli nousta hevosensa selkään ja asettua paikoilleen riviin.

Poissa oli odotus ja epävarmuus, poissa kinastelu ja eripuraisuus. Vihollisen läheisyys nostatti mielialaa, kuten herra Skrzetuski oli sanonut. Yksi ainoa voitto olisi voinut lietsoa sen ylimmilleen ja johtaa sitten uusiin voittoihin.

— Osastomme palaa!... Hyvin on käynyt! Ruotsalaiset eivät ole syöneet heitä! — alettiin yht'äkkiä ilmoittaa miehestä mieheen.

Osasto palasi todellakin valkoisten pölypilvien ympäröimänä ja tuli vihdoin virran yli.

— Mutta heitähän on nyt enemmän! — huudahti herra Schlichting, joka katsoi lähestyviä varjostaen kädellä silmiänsä.

— Vankeja tuovat mukanaan, totta totisesti! — huusi joku aatelisista, joka ei ollut uskoa silmiään.

— Vankeja tuovat!... Vankeja tuovat!...

Tiedusteluosasto oli nyt niin lähellä, että kasvoista voi tuntea miehet. Etumaisena ajoi herra Skoraszewski, nyökäytellen päätään tapansa mukaan ja keskustellen iloisesti Skrzetuskin kanssa. Heidän takanaan ajoi joukko ratsumiehiä, jotka piirinä ympäröivät muutamia kymmeniä tuuheahattuisia vangiksi otettuja jalkamiehiä. Ne olivat todellakin ruotsalaisia vankeja.

Näky innostutti aatelisia, jotka eivät enää voineet pidättää itseään, vaan karahduttivat vastaan huutaen:

— Eläköön Skoraszewski! Eläköön Skrzetuski!

Sankat joukot ympäröivät heti tiedusteluosaston. Kutka tarkastelivat vankeja, kutka utelivat miten kaikki oli tapahtunut, uhkailivatpa jotkut ruotsalaisia.

— No!... Miltäs tuntuu, senkin lurjukset! Tekeekö teidän mielenne tapella puolalaisten kanssa?

— Antakaa selkään niille! Lyökää sapelilla palasiksi!...

— Hyvät herrat, älkää huutako kuin poikanulikat, sillä vangit voisivat luulla, että olette ensikertaa mukana sodassa! — huusi herra Skoraszewski. — Ainahan sodassa vankeja otetaan.

Retkeen osaaottaneet vapaaehtoiset katselivat ylpeästi ympärilleen, ja aateliset tekivät heille kysymyksiä minkä ennättivät.

— Mitenkä se oikein tapahtui? Antautuivatko ne helposti? Taistelevatko ne hyvin?

— Kelpo sotureita ovat, — vastasi herra Rosinski, — tuimasti puolustautuivat, mutta eivät ne sentään raudasta ole.

— Eivätkö voineet pitää puoliaan teitä vastaan?

— Eivät kestäneet meidän hyökkäystämme.

— Kuulkaa, mitä hän sanoi: hyökkäystämme eivät kestäneet!... Hyökkäys — siinä se meidän valttimme onkin!

Jos noita aatelisia olisi heti käsketty hyökkäämään vihollisen kimppuun, niin siihen heiltä ei olisi rohkeutta puuttunut, mutta vihollista ei näkynyt vielä Sensijaan kajahti torventoitotus myöhään illalla etuvartijain puolelta. Uusi lähetti saapui tuoden kirjettä Wittenbergiltä, joka kehoitti aatelisia antautumaan. Kun sotaväki sai siitä tiedon, oli se tappaa lähetin siihen paikkaan, mutta vojevoda otti kuitenkin kirjeen käsiteltäväksi, vaikkakin sen sisällys oli hyvin hämäräperäinen.

Ruotsalainen kenraali kirjoitti, että Kaarle Kustaa oli lähettänyt sotajoukkoja sukulaisensa Jan Kasimirin avuksi kasakoita vastaan, ja sentähden oli Suur-Puola velvollinen antautumaan ilman vastarintaa Kun herra Grudzinski oli lukenut kirjeen, löi hän kiukusta nyrkillä pöytään, mutta Posenin vojevoda rauhoitti häntä kysyen:

— Luuletteko voittavamme?... Montako päivää kestämme?... Vastaatteko kaikesta aatelisverestä, joka huomenna mahdollisesti vuotaa?...

Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin olla vastaamatta kirjeeseen ja odottaa. Mutta odotus loppui hyvin lyhyeen. Lauantaina 24 päivänä heinäkuuta etuvartiostolta tuli sana, että koko ruotsalainen armeija on näkyvissä vastapäätä Pilaa. Leirissä syntyi surina kuin mehiläispesässä vähän ennen parveilua.

Ratsumiehet nousivat hevosilleen. Vojevodat ajoivat rivejä pitkin jaellen ristiriitaisia käskyjä, kunnes herra Skoraszewski otti yli johdon käsiinsä ja ajoi muutaman sadan vapaaehtoisen kanssa leiristä koetellakseen väkeään jossakin kahakassa ja totuttaakseen sitä näkemään vihollista.

Ratsumiehet seurasivat johtajaansa mielellään, sillä ollen tottuneita käyttämään miekkaa he eivät pelänneet kahakoita eivätkä kaksintaisteluita. He ratsastivat joen yli ja pysähtyivät vihollisen eteen, joka lähestyi lähestymistään häämöttäen mustana juovana taivaanrannalla.

Joka hetki odotettiin, että vihollisen puolelta lähtisi ratsujoukko heitä vastaan, mutta sitä ei kuitenkaan näkynyt. Sensijaan pysähtyi kummulle muutaman sadan askelen päähän joukko hevosia ja miehiä, jotka alkoivat puuhata jotakin. Heti kun herra Skoraszewski huomasi sen, hän komensi:

— Vasemmalle — mars!

Tuskin oli komentohuuto kajahtanut, kun kummulla näkyi pitkiä, valkoisia savunsuikaleita, kuului kuin siipien suhinaa, sitten jyrinää ja haavoittuneitten huutoja.

— Seis! — huusi herra Stanislaw.

Taas kuului siipien suhinaa, ja taas seurasi tuskallisia huutoja. Aateliset eivät kuunnelleet enää päällikkönsä komentoa, vaan peräytyivät yhä nopeammin huutaen ja pyytäen taivasta auttamaan. Tuossa tuokiossa oli joukko hajaantunut ja ajoi täyttä laukkaa takaisin leiriin. Herra Skoraszewski kirosi — mutta mikään ei auttanut.

Hajoitettuaan helposti kahakoitsijajoukon Wittenberg jatkoi matkaa ja pysähtyi vasta vastapäätä Ujsciea vihollisen vallien eteen, joita kaliszilaiset puolustivat. Puolalaisten tykit alkoivat paukkua, mutta ruotsalaiset eivät vastanneet tuleen. Savu levisi pitkinä suikaleina läpi kirkkaan ilman, mutta savun välistä nähtiin ruotsalaisten rykmenttien valmistautuvan peloittavan rauhallisesti taisteluun.

Korkeammille paikoille vietiin tykkejä, valleja luotiin, sanalla sanoen, vihollinen varustautui vähääkään välittämättä puolalaisten kuulista, jotka eivät sattuneet heihin.

Vielä kerran ajoi Stanislaw Skrzetuski kahden kaliszilaisen lippukunnan kanssa kentälle aikoen yllättää vihollisen rohkealla hyökkäyksellä. Mutta lippukunnat seurasivat häntä haluttomasti ja joutuivat pian epäjärjestykseen, sillä rohkeitten rientäessä eteenpäin arat tahallaan vitkastelivat. Kaksi Wittenbergin lähettämää ratsuväenrykmenttiä karkoitti ne kentältä ja ajoi niitä takaa melkein leirille saakka.

Sillävälin oli hämärä jo tullut ja lopetti verettömän taistelun.

Mutta tykit jyrisivät aina yön tuloon saakka. Sitten ne vasta vaikenivat. Silloin syntyi puolalaisten leirissä sellainen melu, että se kuului aina Notecan rannoille saakka. Syynä oli se, että muutama sata miestä yritti paeta pimeän tultua leiristä, mutta toiset, jotka huomasivat mitä oli tekeillä, estivät sen. Tartuttiin miekkoihin, ja sanat: »Kaikki tai ei kukaan!» lensivät taas suusta suuhun. Vähitellen rupesi näyttämään yhä todenmukaisemmalta, että kaikki lähtevät matkoihinsa. Johtajiin oltiin tyytymättömiä, ja heitä syytettiin siitä, että he olivat lähettäneet nälkäisiä miehiä ruotsalaisten tykkejä vastaan.

Haukuttiinpa Wittenbergiäkin, joka vastoin sotilaallisia tapoja oli ampunut tykeillä pientä kahakkajoukkoa. »Jokainen tehköön niinkuin parhaaksi näkee», — sanottiin, — »mutta kurja on se kansa, joka ei uskalla asettua rinta rintaa vasten vihollisen kanssa». Toiset paljastivat epätoivonsa: »He savuttavat meidät täältä pois, kuten ketun luolastaan.» »Leiri on huonosti varustettu, vallit heikot, paikka sopimaton puolustukseen.» Ja tuon tuostakin huudettiin: »Hyvät herrat, pelastakaa henkenne!» Mutta toiset huusivat: »Pettureita! Pettureita!»

Se oli kauhea yö. Sekasorto ja hälinä kasvoi hetki hetkeltä. Käskyjä ei toteltu. Vojevodat joutuivat ymmälle eivätkä edes yrittäneet palauttaa järjestystä. Heidän kykenemättömyytensä samoin kuin nostoväenkin kävi ilmi aivan selvästi. Wittenberg olisi voinut sinä yönä vallata koko leirin peräti helposti.

Aamu valkeni.

Seuraava päivä oli pilvinen ja alakuloinen, ja sen kelmeä valo valaisi masentuneita, valittavia, juopuneita ja suureksi osaksi petokseen valmiita ihmisiä. Kaiken pahan lisäksi olivat ruotsalaiset yön kuluessa kulkeneet Notecan yli Dzienbowin kohdalla ja piirittäneet puolalaisen leirin.

Maan puolella ei ollut ensinkään valleja, ja niitä oli tehtävä nyt kiireimmän kaupalla. Skoraszewski ja Skrzetuski pyysivät ja rukoilivat niitä luomaan, mutta kukaan ei välittänyt mistään.

Vojevodain ja aatelisten huulilla kajahteli sana: »Neuvottelemaan!» Ja neuvottelijoita lähetettiin. Vastaukseksi saapui ruotsalaisten puolelta loistava lähetystö, jonka etunenässä ratsastivat Radziejowski ja kenraali Wirtz, molemmilla vihreä oksa kädessä.

He ajoivat Posenin vojevodan asunnolle, mutta matkalla Radziejowski pysähtyi aatelisten sankassa parvessa, nosti hattuaan, hymyili, tervehti tuttuja ja lausui kuuluvalla äänellä:

— Arvoisat herrat, rakkaat veljet, älkää olko levottomia! Me emme ole tulleet tänne vihollisina, Teistä itsestänne riippuu, vuodatammeko enää yhtäkään veripisaraa. Jos te tyrannin sijaan, joka sortaa teidän vapauttanne, jonka mielessä väikkyy absolutum dominium [ehdoton ylivalta], joka on vienyt isänmaansa perikadon partaalle, jos te sellaisen tyrannin sijaan tahdotte hyvän, jalosydämisen isännän ja uljaan soturin, jonka pelkkä nimi voisi karkoittaa kaikki Puolan viholliset, niin antautukaa hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle Kustaan suojelukseen... Arvoisat herrat, rakkaat veljet! Minulla on tässä mukanani kirjelmä, jossa vakuutetaan kaikki teidän oikeutenne, teidän vapautenne ja uskontonne. Teidän pelastuksenne riippuu teistä itsestänne... Arvoisat herrat! Ruotsin armollisin kuningas lupaa tukahduttaa kasakkakapinan ja lopettaa sodan Liettuassa, ja hän yksin voi sen tehdä. Armahtakaa isänmaatanne, jollette soisikaan itsellenne armoa...

Tässä värisi petturin ääni itkusta. Aateli joutui ymmälle, mutta Radziejowski ajoi eteenpäin kumartaen taas ympärilleen. Vihdoin hän yhdessä Wirtzin ja koko seurueen kanssa katosi Posenin vojevodan taloon.

Aateliset tunkeutuivat niin tiukasti talon ympärille, että päitten päällä olisi voinut kävellä. He käsittivät, että tuossa talossa ratkaistiin ei ainoastaan heidän, vaan koko maan kohtalo. Vojevodan punapukuisia palvelijoita tuli ulos pyytämään muutamia huomatuimpien sukujen edustajia sisälle. Nämä tottelivat mielellään, ja muut jäivät ulos odottamaan... Vallitsi syvä hiljaisuus... Seinän luona seisovat kuulivat sisältä kiivasta puhetta.. Kului tunti, toinen, mutta neuvottelua kesti yhä.

Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi auki ja herra Wladislaw Skoraszewski syöksyi ulos.

Ympärillä olevat peräytyivät peloissaan.

Kyllä herra Skoraszewski olikin kauhistuttavan näköinen, tuo tavallisesti niin rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, josta sanottiin, että haavat paranivat hänen kätensä kosketuksesta. Hänen silmänsä olivat veripunaiset, katse harhaileva, puku epäjärjestyksessä. Hän piti kaksin käsin päästään kiinni.

— Petos! Murha! Häpeä! Nyt me olemme ruotsalaisia emmekä enää puolalaisia! — huusi hän vihlovasti.

Ja hän hyrskähti epätoivoiseen itkuun, repi tukkaansa kuin mieletön. Mutta ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Jonkinlainen peloittava tunne valtasi kaikki läsnäolijat.

Yht'äkkiä Skoraszewski ojensi vartalonsa ja huusi hurjalla äänellä:

— Aseihin! Aseihin jokainen, joka Jumalaan uskoo! Aseihin!

Humaus kävi halki väkijoukon, synkkä, katkonainen humaus kuin ensimmäinen tuulenpuuska myrskyn lähestyessä. Epäröitiin... epäröitiin. Mutta epätoivoinen ääni, jossa oli syvä, traagillinen sointu, huusi yhä:

— Aseihin! Aseihin!

Kohta häneen liittyi vielä kaksi muuta: herra Piotr Skoraszewski ja herra Skrzetuski... sitten kolmas Klodzinski, Posenin lippukunnan urhea ratsumestari.

Aateliset tunkeilivat yhä taajemmin heidän ympärillään. Kuului uhkaavaa puheensorinaa, silmät säihkyivät, posket punoittivat, miekat kalisivat. Wladyslaw Skoraszewski sai vaivoin hillityksi hurjan epätoivonsa ja huusi osoittaen taloa, jossa neuvottelua käytiin: