Part 13

— Hyvät ystävät, tuolla he ovat myyneet isänmaansa kuin Juudas! Me emme kuulu enää Puolaan! Sen enempää epäröimättä ovat nuo herrat tuolla jättäneet vihollisen käsiin teidät kaikki, koko leirin sekä armeijan ja tykit. Murskatkoon salama heidät säpäleiksi! Vielä he allekirjoittivat omasta ja teidän puolestanne, että eroavat isänmaasta, eroavat hallitsijasta, että koko maakunta, kaikki kaupungit, linnoitukset ja me kaikki tulemme kuulumaan Ruotsille. Armeija voi antautua, sellaista sattuu, mutta kuka on antanut heille oikeuden luopua isänmaasta, kuninkaasta?! Kuka on antanut heille oikeuden lohkaista kokonaisen maakunnan irti isänmaasta ja liittää sen vieraaseen maahan?! Kuka on antanut heille oikeuden siirtyä toiseen kansallisuuteen ja kieltää oman verensä. Hyvät herrat, se on petosta, murhaa, häpeällistä!... Pelastakaa isänmaa, rakkaat veljet! Jumalan nimessä, se, joka on aatelismies ja kunniallinen, rientäköön pelastamaan!... Uhratkaamme henkemme ja veremme! Me emme tahdo olla ruotsalaisia, emme tahdo olla!... Emme!... Parempi, kun ei olisi syntynyt sellaista miestä, joka nyt vertaan säästää... Pelastakaa isänmaa!...

— Se on petosta! — huusivat kymmenet äänet. — Petosta! Surma pettureille!

— Tänne se, joka mies on! — huusi Skrzetuski.

— Ruotsalaisia vastaan! Kuolemaan! — huusi Klodzinski.

He ryntäsivät eteenpäin läpi leirin huutaen: »Tänne, miehet! Se on petosta!» Heihin liittyi muutamia satoja aatelisia, jotka paljastivat miekkansa, mutta suurin osa jäi kuitenkin paikoilleen.

Neuvottelutalon ovet avautuivat taas ja ovesta astuivat ulos Posenin vojevoda Krzysztof Opalinski, kenraali Wirtz edellisen oikealla ja Radziejowski vasemmalla puolella. Heidän takanaan näkyi joukko puolalaisia ylimyksiä.

Krzystof Opalinski piti kädessä pergamenttikääröä, josta riippui sinetti. Hän piti päätään pystyssä, mutta kasvot olivat kalpeat, katse hämärä, ja hän koetti näyttää tyytyväiseltä. Hän silmäili ympärilleen joukkoja ja aloitti keskellä kuolonhiljaisuutta kuuluvalla, vaikka hiukan käheällä äänellä:

— Hyvät herrat! Me olemme tänään antautuneet Ruotsin kuninkaallisen majesteetin suojeluksen alaisiksi. Vivat Carolus Gustavus rex! Eläköön kuningas Kaarle Kustaa!

Kukaan ei yhtynyt eläköönhuutoon. Samassa kajahti ääni joukosta:

— Veto!

Vojevoda katsoi suuntaan, josta ääni kuului, ja sanoi:

— Me emme ole nyt valtiopäivillä, eikä kenelläkään ole siis täällä veto-oikeutta. Mutta ketä haluttaa, se asettukoon ruotsalaisten tykkien eteen, jotka yhdessä tunnissa voisivat pommittaa meidän leirimme raunioiksi.

Hän vaikeni, mutta kysyi hetken kuluttua:

— Kuka sanoi »veto»? Ei kuulunut vastausta.

Vojevoda rupesi taas puhumaan ja lausui yhä kuuluvammin:

— Aatelis- ja pappissäädyn kaikki oikeudet säilytetään, veroja ei suurenneta, ja ne kannetaan entiseen tapaan... Kukaan ei tule kärsimään vääryyttä eikä sortoa. Hänen majesteettinsa sotajoukoilla tulee olemaan samat oikeudet kuin vakituisilla puolalaisilla kruunun sotajoukoilla...

Vojevoda pysähtyi ja kuunteli uteliaasti väkijoukon kuiskauksia, ikäänkuin olisi tahtonut päästä selville sen mielipiteestä, mutta jatkoi kohta taas annettuaan merkin kädellään:

— Sitäpaitsi meillä on kenraali Wittenbergin Ruotsin kuninkaan nimessä antama lupaus, että jos koko maa seuraa meidän pelastavaa esimerkkiämme, niin Ruotsin sotajoukot hyökkäävät Liettuaan ja Ukrainaan eivätkä herkeä sotimasta, ennenkuin kaikki alueet ja linnat on palautettu takaisin Puolalle. Vivat Carolus Gustavus rex!

— Vivat Carolus Gustavus rex! — huusivat sadat äänet.

— Vivat Carolus Gustavus rex! — kaikui ympäri leiriä.

Sitten Posenin vojevoda kääntyi kaikkien nähden Radziejowskin puoleen ja syleili häntä sydämellisesti; sitten hän syleili kenraali Wirtziä. Alkoi yleinen syleileminen. Aateliset seurasivat ylimysten esimerkkiä. Innostus oli yleinen. Vivat-huudot kaikuivat, että ympäristö jylisi. Sitten Posenin vojevoda puuttui vielä puheeseen pyytäen hetken hiljaisuutta ja ilmoitti sydämellisellä äänellä:

— Hyvät herrat! Kenraali Wittenberg pyytää meitä tänään juhlaan hänen leiriinsä, jotta me malja kädessä tekisimme veljesliiton urhoollisen Ruotsin kansan kanssa.

— Vivat Wittenberg! Vivat! Vivat! Vivat!,

— Ja senjälkeen, — hyvät herrat, me palaamme kukin kotiimme ja aloitamme Jumalan avulla elonkorjuun siinä uskossa, että olemme tänään pelastaneet isänmaamme häviöstä.

— Tulevat sukupolvet tulevat tunnustamaan, että me olimme oikeassa, — sanoi Radziejowski.

— Amen! — lopetti Posenin vojevoda. Silloin hän huomasi, että suurin osa hänen ympärillään seisovista katseli johonkin hänen päänsä päällä.

Hän kääntyi ympäri ja näki hovinarrinsa, joka varpaillaan seisoen ja pitäen toisella kädellään kiinni ovenpielestä kirjoitti hiilellä neuvottelutalon oven yläpuolelle seuraavat sanat:

»Mene — Tekel — Ufarsin.» [Babylonian viimeisen kuninkaan Belsasarin toimeenpanemissa juomingeissa ilmaantui seinälle outo kirjoitus, jota kukaan ei osannut lukea, paitsi profeetta Daniel, joka luki sen: mene, tekel, ufarsin — ja sanoi sen tietävän kuninkaan kuolemaa ja valtakunnan häviötä. Suom. huom.]

Taivas peittyi pilviin, ja myrsky teki tuloaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Podlahian vojevodakunnan rajalla sijaitsevassa Burzec-nimisessä kylässä, joka siihen aikaan kuului Skrzetuski-suvulle, istui iäkäs mies penkillä kartanorakennusten ja lammen välisessä puutarhassa. Hänen jalkainsa juuressa leikki kaksi pientä poikaa, toinen viisi-, toinen nelivuotias. Pojat olivat tummaihoisia ja ahavoittuneita kuin mustalaispienokaiset, mutta vereviä ja terveen näköisiä. Vanha mies näytti myöskin terveeltä ja väkevältä kuin härkä. Ikä ei ollut painanut hänen leveätä selkäänsä köyryyn. Hänen silmistään, tai oikeammin silmästään, sillä toinen oli kaihin peitossa, loisti reippaus ja hyväntuulisuus. Hänen partansa oli valkoinen, katsantonsa pirteä, kasvonsa ruskettuneet, ja poikittain yli otsan kulki leveä arpi, josta näkyi otsaluu.

Pojat, jotka olivat tarranneet kiinni ukon saappaanrakseihin, kiskoivat niistä eri suuntiin, mutta ukko katseli auringonpaisteiselle lammelle, jossa kalat loiskivat muodostaen renkaita lammen tyyneen peilipintaan.

— Kalat hyppelevät, — turisi ukko itsekseen. — Mutta taidattepa hypellä kahta kauheammin, kun teidät suomustetaan.

Sitten hän kääntyi poikien puoleen:

— Antakaa saappaani olla rauhassa, vekarat; jos vain revitte niistä korvat irti, niin revin minäkin korvat teidän päästänne. Senkin takiaiset! Menkää heittämään häränpyllyä tuonne nurmikolle ja antakaa minun olla omine aikoineni! Eihän tuo Longinek vielä ymmärrä, liian on vielä nuori, mutta Jaremkan pitäisi jo tulla järkiinsä. Otanpa ja nakkaan teidät tuonne lampeen, te kurittomat!

Mutta pojat eivät näyttäneet ukkoa pelkäävän, koska vanhempi, Jaremka, alkoi kiskoa entistä tuimemmin, tömistää jaloillaan ja huutaa:

— Vaari, rupea Bohuniksi ja ryöstä Longinek.

— Herkeä jo siitä, sanon sinulle, senkin vintiö!

— Rupea Bohuniksi, vaari!

— Kyllä minä sinulle kohta Bohunia annan! Odotapas, kun huudan äitisi tänne!

Jaremka silmäili kartanosta puutarhaan johtavaa ovea, mutta kun ovi oli kiinni eikä äitiä näkynyt, tiukkasi hän yhä:

— Vaari, rupea Bohuniksi!

— Hengen ne vievät minusta, nuo riiviöt, eihän niistä pääse... Olkoon sitten menneeksi, olen Bohun, mutta vain tämän ainoan kerran. Muista, tämän kerran vain.

Ukko huokasi, nousi penkiltä, sieppasi yht'äkkiä pikku Longinekin ja päästäen hurjia huutoja karkasi lammelle päin.

Mutta Longinekilla oli urhea puolustajansa Jaremkassa, joka tällaisissa tapauksissa sanoi itseään ei Jaremkaksi, vaan herra Michal Wolodyjowskiksi, rakuunaväen ratsumestariksi.

Kädessä keppi, joka teki miekan virkaa, painoi herra Michal hurjaa vauhtia rotevan Bohunin jälkeen, saavutti hänet pian ja alkoi armotta piestä kinttuihin.

Longinek, joka näytteli äitinsä osaa, huusi, Bohun huusi, Jaremka-Wolodyjowski huusi. Mutta urhoollisuus pääsi vihdoin voitolle, Bohun päästi uhrinsa ja liikkasi hengästyneenä penkille niinipuun alle voihkien:

— Oh, noita poikaviikareita!... Ihan tähän läkähtyy!...

Mutta hänen kärsimyksensä eivät päättyneet siihen. Hetkisen kuluttua seisoi Jaremka taas hänen edessään posket palavina, tukka pörrössä ja hoki yhä innokkaammin:

— Vaari, rupea Bohuniksi!

Lyhyen neuvottelun jälkeen ja poikien annettua juhlallisesti lupauksen, että se tulisi ehdottomasti olemaan viimeinen kerta, toistettiin temput toistamiseen yksityiskohtia myöten. Sitten he istuutuivat kaikki kolme penkille, ja Jaremka alkoi kuulustella:

— Vaari, sano, kuka oli urhoollisin?

— Sinä, sinä! — vastasi ukko.

— Tuleeko minusta ritari?

— Tulee, sillä suonissasi virtaa soturin veri. Jumala suokoon, että sinusta tulisi isäsi kaltainen, mutta ettet saisi niin paljon vastoinkäymisiä kokea kuin hän...

— Kerro, paljonko isä on tappanut!

— Sata kertaa olen sen sinulle jo sanonut. Helpompi on laskea tuon niinipuun lehdet kuin kaikki ne viholliset, jotka isäsi ja minä olemme yhdessä kaataneet. Jos päässäsi olisi yhtä monta hiusta kuin yksinäni olen vihollisia tappanut, tulisi parturista upporikas. Jollei se ole totinen tosi, niin...

Herra Zagloba — se oli nimittäin hän — muisti yht'äkkiä, ettei sopinut kirota poikien kuullen. Sentähden hän nyt vaikeni, vaikka hän muitten kuulijain puutteessa mielellään kertoilikin lapsille muinaisista urotöistään.

Talosta puutarhaan johtava ovi avautui, ja siitä astui ulos nainen, joka oli kaunis kuin päivänpaiste, solakka, mustatukkainen, poskilla ruusuinen puna ja silmissä sametin tuntu. Kolmas poika, kolmivuotias, piteli kiinni hänen hameestaan. Nainen varjosti kädellä silmiään ja katsoi niinipuuhun päin.

Se oli rouva Helena Skrzetuska, syntyään ruhtinatar Bulyhow-Kurcewicz.

Huomattuaan herra Zagloban, Jaremkan ja Longinekin niinipuun alla hän astui muutamia askelia lähemmäksi ja huusi:

— Pojat, tulkaa tänne! Varmaankin olette vaarille vastukseksi!

— Eihän niistä mitään vastusta ole! Mallikelpoisesti ovat käyttäytyneet! — vastasi herra Zagloba.

Pojat syöksyivät äidin luo, joka kysyi herra Zaglobalta:

— Tahtooko isä juoda kaljaa vai simaa?

— Päivälliseksi oli porsaanpaistia... siis mieluummin simaa.

— Lähetän tuossa paikassa. Ei ole hyvä istuskella näin kauan ulkona, siitä voi saada kuumetta.

— Tänään on niin lämmin eikä tuule. Missä on Jan, tyttöseni?

— Hän meni aittaan.

Rouva Skrzetuska puhutteli herra Zaglobaa isäksi ja tämä häntä tyttäreksi, vaikka he eivät olleet sukulaisia. Rouva Skrzetuskan sukulaiset asuivat Dnieperin seuduilla, ja mitä herra Zaglobaan tulee, niin Jumala ties mistä hän oli kotoisin, sillä milloin hän sanoi olevansa sieltä, milloin täältä. Mutta siihen aikaan kuin Helena oli vielä neitinä, oli herra Zagloba tehnyt hänelle suuria palveluksia ja pelastanut hänet uhkaavista vaaroista, ja sentähden sekä Helena että hänen miehensä kunnioittivat häntä kuin isää. Koko ympäristössä, herra Zagloba nautti mitä suurinta kunnioitusta niin hyvin järkensä kuin monissa sodissa osoittamansa urhoollisuuden tähden.

Hänen nimensä oli tunnettu kautta koko valtakunnan. Itse kuningas kuunteli mielellään hänen pakinoitaan ja kokkapuheitaan, ja yleensä hänestä puhuttiin enemmän kuin herra Jan Skrzetuskista, vaikka tämä aikoinaan oli onnellisesti tunkeutunut piiritetystä Zbarazista kaikkien kasakkajoukkojen lävitse.

Kohta rouva Skrzetuskan mentyä tuli palvelijapoika kantaen haarikkaa ja lasia. Herra Zagloba kaatoi lasiin ja maisteli juotavaa sulkien silmänsä.

— Kyllä Jumala tiesi, miksi loi mehiläiset maailmaan! — murahti hän itsekseen.

Ja hän maisteli simaansa tuon tuostakin antaen katseensa kiitää lammen yli kauas tummansinisiin metsiin, jotka levisivät lammen toisella rannalla aina silmänkantamattomiin saakka. Kello oli kaksi iltapuolella, ja taivas oli säteilevän kirkas. Niinipuun kukkia putoili äänettömästi maahan, ja lehvissä lenteli mehiläisiä parvittain.

Suuren lammen utuisista kaislikoista pyrähteli sorsia ja muita vesilintuja, jotka ilmassa lentäessään muistuttivat mustia ristejä. Joskus saattoi silmä taivaan korkeudessa erottaa kiilan kurkia, jotka kirkuen purjehtivat jonnekin kauas, mutta muuten oli hiljaista ja aurinkoista ympärillä, kuten tavallisesti elokuun alkupäivinä, kun vilja huojuu kypsänä ja aurinko ikäänkuin sirottelee kultaa yli maan. Vanha mies katseli milloin taivaan korkeudessa lentäviä lintuparvia, milloin kaukaisuudessa häämöttäviä metsiä. Mutta sitä mukaa kuin sima haarikasta väheni, tulivat silmäluomet raskaammiksi ja katse sameammaksi — mehiläiset hyrisivät erilaisin soinnuin, ikäänkuin olisivat laulaneet päivällisuneen.

— Niin, niin, Jumala on suonut kaunista säätä elonkorjuuksi, — jupisi herra Zagloba. — Heinä on jo hyvässä tallessa, ja elonleikkuu on menevä kuin leikki... Niin, niin...

Hän sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne vielä hetkeksi, mutisi: »Nuo lapset ovat niin kovasti kiusanneet minua...» ja nukahti makeasti.

Hän nukkui hyvän aikaa ja heräsi vihdoin viileästä tuulenpuuskasta ja kahden miehen keskustelusta ja askelista, jotka lähestyivät nopeasti niinipuuta. Toinen heistä oli tuo kuuluisa Zbarazin sankari Jan Skrzetuski, joka noin kuukausi sitten oli saapunut Ukrainasta kotiin parantumaan pahasta kuumetaudista. Toista herra Zagloba ei tuntenut, vaikka hän muodoltaan, ryhdiltään ja kasvoiltaan oli kovin Jan Skrzetuskin kaltainen.

— Saan esittää isälle serkkuni, herra Stanislaw Skrzetuskin, ratsumestarin Kaliszin lippukunnasta, — sanoi Jan.

— Te olette siinä määrin Janin näköinen, — virkkoi Zagloba hieroen unen silmistään, — että missä ikänä olisin teidät nähnytkin, olisin sanonut: Skrzetuskeja.

— Minun on erittäin hauska tutustua teihin, arvoisa herra, — vastasi Stanislaw, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut niin paljon puhuttavan teistä, jonka nimen valtakunnan koko ritaristo mainitsee aina kunnioituksella.

— En tahdo kehua itseäni, olen tehnyt minkä olen voinut, niin kauan kuin vielä tunsin voimaa ytimissäni. Tekeepä mieleni toisinaan vielä nytkin koettaa onneani sodassa, sillä consuetudo altera natura [tottumus on toinen luonto. Suom. huom.]. Mutta miksi näytätte noin murheellisilta, hyvät herrat? Jan on aivan kalpea.

— Stanislaw tuo kauheita uutisia, — vastasi Jan. — Ruotsalaiset ovat marssineet Suur-Puolaan ja vallanneet sen kokonaan.

Herra Zagloba hyppäsi penkiltään kuin neljäkymmentä vuotta olisi samassa silmänräpäyksessä romahtanut hänen hartioiltaan painamasta, avasi silmänsä selko selälleen ja haparoi vaistomaisesti miekkaa kupeeltaan.

— Mitä nyt? — kysyi hän. — Mitä? Kokonaanko?

— Ja sen tähden, että Posenin vojevoda ja muut Ujsciessa antautuivat vihollisen käsiin, — vastasi Stanislaw Skrzetuski.

— Herran tähden!... Mitä te puhutte!... Antautuivat?...

— Eivät ainoastaan antautuneet, vaan allekirjottivatpa vielä sopimuksen, jonka mukaan ovat eronneet kuninkaan alamaisuudesta ja valtakunnasta... Se on nyt Ruotsia eikä Puolaa.

— Armollinen Jumala! Onko maailman loppu tullut? Mitä olenkaan kuullut?... Eilen me Janin kanssa juttelimme Ruotsin puolelta huhutusta sodan uhkasta, mutta olimme molemmat varmoja, ettei siitä mitään tule tai enintään sen verran, että kuninkaamme Jan Kasimir luopuu Ruotsin kuninkaan arvonimestä.

— Mutta nyt se alkoikin maakunnan menetyksellä, ja millä päättynee... Jumala ties.

— Älkää puhuko siitä enää, sillä vereni kuohuu!... Ja te olette ollut Ujsciessa?... Ja nähnyt tuon kaiken omilla silmillänne... Se on petos, jollaista historia ei tunne!

— Olin ja näin, ja että se oli petos, sen voitte itse päättää kuultuanne kaiken. Joukkomme seisoivat Ujsciessa, yhteensä viisitoistatuhatta miestä nosto- ja jalkaväkeä, ja pidimme hallussamme Notecan rantoja. Se on kyllä totta, että vakituista sotaväkeä oli vähän, ja te tiedätte kokeneena soturina paremmin, voiko nostoväki sitä korvata, etenkään suur-puolalaiset, jotka ovat unohtaneet sodankäynnin. Mutta olisipa meillä ollut vain ylipäällikkö, niin olisimme voineet vanhaan tapaan peloittaa ja pidättää vihollista, kunnes apujoukkoja olisi saapunut. Wittenberg oli tuskin näyttäytynyt, kun ruvettiin hieromaan neuvotteluja — ennenkuin pisaraakaan verta oli vuodatettu. Sitten saapui Radziejowski ja puhui asiat sellaiseen lopputulokseen kuin äsken sanoin, nimittäin maan onnettomuudeksi ja häpeäksi, jollaista ei vielä ole tapahtunut.

— Eikö kukaan vastustanut? Asettunut vastarintaan? Eikö kukaan sanonut niille roistoille vasten naamaa, että pettureita he ovat?... Suostuivatko kaikki pettämään isänmaansa ja kuninkaansa?...

— Hukassa on valtakunta, sillä melkein kaikki suostuivat... Minä, molemmat Skoraszewskit, Ciswicki ja Klodzinski sekä muutamat muut teimme minkä voimme nostaaksemme aatelisten mielen vastarintaan. Herra Wladyslaw Skoraszewski oli tulla hulluksi. Me juoksimme pitkin leiriä lipulta lipulle, ja Jumala tietää, että me sekä kirosimme että rukoilimme. Mutta mitä se auttoi, kun useimmat tahtoivat lähteä lusikka kädessä Wittenbergin tarjoamiin juhliin, sen sijaan että olisivat miekka kädessä hyökänneet vihollista vastaan? Rehelliset soturit läksivät leiristä pois, toiset kotiin, toiset Varsovaan. Herrat Skoraszewskit lähtivät Varsovaan ilmoittamaan kuninkaalle asiasta, ja minä, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, ajoin tänne serkkuni luo toivoen, että yhdessä lähdemme takaisin taistelemaan vihollista vastaan. Olipa onni, että tapasin teidät kotona, hyvät herrat!

— Te tulette siis suoraan Ujsciesta?

— Suoraan. Sen verran olen matkalla pysähtynyt, että hevoset saivat levätä, ja kuitenkin kaatui yksi nääntymyksestä. Ruotsalaiset ovat kai jo Posenissa, josta pian leviävät yli koko maan.

Kaikki vaikenivat. Jan istui nojaten käsivarsin polviinsa ja tuijotti synkkänä maahan, herra Stanislaw huokaili, ja herra Zagloba, joka ei vielä ollut toipunut hämmästyksestä, katseli milloin toiseen, milloin toiseen...

— Huonoja enteitä, huonoja enteitä, — sanoi Jan vihdoin synkästi. — Ennen tuli kymmenen voiton osalle yksi tappio, ja maailma ihmetteli meidän urhoollisuuttamme. Nyt emme kärsi vain tappioita, vaan petoksia, eikä yhden henkilön, vaan kokonaisten maakuntain puolelta. Jumala, ole armollinen isänmaallemme!...

— Totta totisesti! — sanoi herra Zagloba, — paljon olen tässä maailmassa kuullut ja nähnyt, mutta tätä minun on vaikea uskoa...

— Mitä aiot tehdä, Jan? — kysyi Stanislaw.

— Kotiin en varmastikaan jää, vaikka kuume vielä värisyttää ruumistani. Vaimoni ja lapseni vien johonkin turvalliseen paikkaan. Muuan sukulaiseni, herra Stabrowski, on kuninkaallinen jahtimestari Bialowieźin erämetsissä. Vaikkapa koko valtakunta joutuisi vihollisen valtaan, niin sinne vihollinen ei ikänä tule. Huomenna jo lähetän vaimoni ja lapset sinne.

— Nyt ei ole varovaisuus haitaksi, — myönsi Stanislaw, — sillä vaikka Suur-Puola onkin kaukana täältä, niin kuka tietää, milloin tuli leimahtaa näillä mailla.

— Täytyy lähettää sana aatelille, — sanoi Jan, — jotta se tietäisi kokoontua ja varustautua puolustukseen, sillä täällä kukaan ei vielä tiedä siitä.

Hän kääntyi herra Zagloban puoleen:

— Entä lähteekö isä meidän kanssamme vai lähdettekö saattamaan Helenaa erämetsiin?

— Minäkö? — vastasi herra Zagloba. — Lähdenkö minä? Jos jalkani olisivat juurtuneet maahan kiinni, niin en pääsisi lähtemään, mutta silloinkin pyytäisin jotakuta kiskomaan ne juurineen maasta. Minä himoitsen taas ruotsalaisen lihaa yhtä kovasti kuin susi lampaanpaistia. Uh! Ne roistot, rosvot!... Kirput kai kiipeilevät taas niitten kinttuja pitkin, kosk'eivät kotonaan pysy, vaan lähtevät maleksimaan vieraille maille... Kyllä minä ne heput tunnen, sillä Koniecpolskin armeijassa tulin tekemisiin heidän kanssaan, ja jos herrat tahtovat tietää, kuka otti Kustaa Aadolfin vangiksi, niin kysykää Koniecpolski-vainajalta. Enempää en kerro! Niin, kyllä minä ne tunnen, ja ne tuntevat minut myöskin... Varmaankin ovat nuo lurjukset saaneet kuulla, että Zagloba on jo tullut vanhaksi. Niinkö luulette? Mutta vartokoot vain!... Kaikkivaltias Jumala! Miksi olet hävittänyt kaikki aitaukset tämän onnettoman valtakunnan rajoilta ja päästänyt naapurien siat tonkimaan sen kolmea parasta maakuntaa! Siinä sitä nyt ollaan! Ja kuka on syypää? — Petturit! Rutto ei tiennyt kenen ottaa, otti kunnialliset ja jätti petturit henkiin. Hyvä Jumala, lähetä vielä rutto Posenin vojevodan niskaan, mutta ennen kaikkea hävittämään Radziejowskit juurta jaksain. Ja jos sinulla on tilaa helvetissä vielä muillekin, niin lähetä sinne sakissa kaikki ne, jotka kirjottivat Ujscien antautumissopimuksen alle. Onko Zagloba vanhentunut? Onko hän vanhentunut? Odotapas, Jan!... Mutta neuvotelkaamme heti, mitä on tehtävä! Julmasti tekee mieleni hypätä ratsun selkään!

— Tietysti meidän täytyy neuvotella, minne lähdemme. Ukrainaan hetmanien luo on vaikea päästä, sillä vihollinen on katkaissut heidän yhteytensä valtakunnan kanssa, joten heillä on tie vapaana ainoastaan Krimiin. Onneksi ovat tataarit nyt meidän puolellamme. Minun mielestäni meidän pitäisi lähteä Varsovaan puolustamaan kuningastamme.

— Jos vain ennätämme, — sanoi Stanislaw. — Kuningas on tietysti koonnut siellä joukkoja kiireimmän kautta, ja ennenkuin me olemme siellä, saattaa hän olla jo matkalla vihollista vastaan.

— Se on mahdollista.

— Varsovaan lähdemme ja aika vauhtia, — selitti Zagloba. — Kuulkaa, hyvät herrat... Onhan totta, että nimemme herättävät vihollisessa pelkoa, mutta koska me kolme emme kuitenkaan saisi paljoa aikaan, niin ehdotan: Kutsukaamme kokoon niin paljon aatelisia kuin suinkin, että voisimme asettaa kuninkaamme käytettäväksi edes yhden lippukunnan. He lähtevät kyllä helposti, sillä täytyisihän heidän kuitenkin lähteä yleiseen kutsuntaan, ja me sanomme heille, että kuka lähtee vapaaehtoisena ennen yleistä kutsuntaa, tekee suuremman palveluksen kuninkaalle ja isänmaalle. Jota suurempi joukko, sitä enemmän saamme aikaan, ja meidät otetaan avoimin sylin vastaan.

— Älkää ihmetelkö sanojani, hyvät herrat, — sanoi Stanislaw, — mutta näkemästäni olen saanut sellaisen vastenmielisyyden nostoväkeä kohtaan, että mieluummin lähden yksin kuin harjoittamattomain joukkojen kera.

— Te ette tunne aatelisia näillä mailla. Täällä et tapaa ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Kaikki ovat tottuneita ja hyviä sotilaita.

— Saattaa olla niin.

— Mitenkäs muuten? Mutta odottakaapas! Jan tietää, että kun minä alan miettiä jotakin, niin monta keinoa keksin. Sentähden Vähä-Venäjän vojevoda, ruhtinas Jeremi, luottikin minuun niin suuresti. Jan voi todistaa, kuinka monen monituista kertaa tämä maailman suurin soturi seurasi neuvoani, ja aina hyvällä menestyksellä.

— Mutta mitä sinä aioit sanoa, isä? Aika on vähissä, — sanoi Jan.

— Mitäkö aioin sanoa? Niin, minä aioin sanoa, että se ei puolusta isänmaata ja kuningasta, joka pitää kiinni kuninkaan liepeistä, vaan se, joka taistelee vihollista vastaan. Eniten voi vihollista vahingoittaa suuren sotapäällikön palveluksessa. Miksi lähteä ehdoin tahdoin Varsovaan, kun kuningas mahdollisesti on lähtenyt jo Krakovaan, Lembergiin tai liettuaan? Minä ehdotan, hyvät herrat, että me heti liittyisimme Liettuan suurhetmanin, ruhtinas Janusz Radziwillin armeijaan. Siinä on varma mies ja hyvä soturi. Tosin häntä moititaan ylpeäksi, mutta hän ei ainakaan antaudu ruotsalaisille. Siinä meillä on oikea sotapäällikkö ja hetmani. Kuuma siellä varmaan tulee, sillä joudumme tekemisiin kahden vihollisen kanssa. Silloin me tapaamme myöskin herra Michal Wolodyjowskin, joka palvelee Liettuan armeijassa, ja saamme taas taistella rinnakkain hänen kanssaan, kuten muinoin. Jollei ehdotukseni ole hyvä, ottakoon ensimmäinen ruotsalainen minut vangiksi.

— Kenties, kenties! — virkkoi Jan vilkkaasti. — Ehkä niin on paras toimia.

— Samalla saatamme Helenan lapsineen, sillä tuleehan matkamme käymään juuri Bialowieźin erämetsäin halki.

— Ja me saamme palvella oikeassa armeijassa eikä roskaväessä, — lisäsi Stanislaw.

— Ja tapella saamme, eikä tarvitse valtiopäivillä suuta soittaa.

— Te näytte olevan yhtä hyvä neuvottelemaan kuin sotia käymään, — virkkoi herra Stanislaw.