Part 11

— Kyllä niitä tulee. Ainahan sotaväennostot viipyvät. Mutta aatelisten kanssa tulemme aikoihin?

— En luule, — sanoi Skrzetuski kuivasti. — Armollinen herra vojevoda, meillä yleensä ei ole sotilaita.

— Eikö meillä ole sotilaita?

— Teidän armonne tietää yhtä hyvin kuin minä, että sotajoukkomme ovat Ukrainassa. Meille tänne ei lähetetty edes kahta lippukuntaa, vaikka Jumala yksin tietää, missä myrsky on suurempi.

— Entä jalkaväki... ja yleinen kutsunta?

— Kahdestakymmenestä miehestä on tuskin yksi ennen ollut mukana sodassa, ja kymmenestä yksi osaa käyttää asetta. Jo ensimmäisessä sodassa tulee niistä hyviä sotureita, mutta nyt he eivät sitä ole. Ja mitä yleiseen kutsuntaan tulee, kysyköön teidän armonne keneltä hyvänsä, voiko kutsuntamiehistö pitää puoliaan vakituista sotajoukkoa vastaan, ja vielä sellaista kuin ruotsalaiset, nuo voitonvarmat veteraanit kolmikymmenvuotisesta sodasta.

— Miksi pidätte ruotsalaisia niin paljon meitä parempina?

— Minä en pidä heitä yleensä parempina. Ollapa täällä vain viisitoistatuhatta sellaista miestä kuin Zbarazissa, niin en pelkäisi, mutta näillä... Jumala auttakoon meitä näitten kanssa...

Vojevoda laski kätensä polvilleen ja katsoi läpitunkevasti Skrzetuskia silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tämän salaisia ajatuksia.

— Miksi olemme sitten tänne tulleet? Eikö ole näin ollen parempi antautua?

Herra Skrzetuski lämpeni ja sanoi:

— Tuomittakoon minut paaluun, jos päähäni on ikänä tuollainen ajatus pälkähtänyt. Kysymykseen, luulenko voittavamme, vastaan soturina: en! Mutta miksi olemme tänne tulleet, se on toinen kysymys, johon vastaan kansalaisena: pidättämään vihollista, joskin vain vähäksi aikaa, jotta muut ennättäisivät varustautua ja asettua myöskin vastarintaan.

— Kiitettävä tarkoitus, — vastasi vojevoda kylmästi, — mutta teidän on helpompi kehoittaa sotilaita kuolemaan kuin meidän, joiden täytyy vastata aatelisten vuodatetusta verestä.

— Siksipä on aatelisille veri annettu, jotta sitä vuodattaisivat.

— Niinpä niin! Olemmehan kaikki valmiit kuolemaan, ja se on muuten mitä helpointa. Mutta velvollisuus sitoo meidät, jotka Sallimus on määrännyt päälliköiksi, olemaan tavoittelematta kunniaa ja katsomaan myös hyötyä. Sota on tosin jo alkanut, mutta onhan Kaarle Kustaa kuninkaamme sukulainen, ja sentähden meidän pitää yrittää päästä neuvotteluihin, sillä usein voittaa sanalla enemmän kuin miekalla.

— Se ei kuulu minulle, — vastasi herra Skrzetuski kuivasti.

Nähtävästi juolahti vojevodan mieleen samantapainen ajatus, koska hän nyökäytti päätään ja hyvästeltyään lähti.

Skrzetuski oli vain puoleksi oikeassa sanoessaan aatelisten ilmaantuvan hitaasti kutsuntaan. Totta kyllä, ennen lampaittenkeritsemisaikaa saapui vain muutamia leiriin Pilan ja Ujscien välillä, mutta lähempänä 27 päivää kesäkuuta, s.o. uudistetun kutsunnan määräpäivää, alkoi saapua yhä suurempia joukkoja.

Maantieltä nousevat tomupilvet ilmaisivat, että uusia joukkoja oli tulossa. Aateliset tulivat rymyllä ja rytinällä, ratsain ja vaunuissa ajaen, palvelijoineen ja tavarakuormineen, ja he olivat niin raskaasti asestettuja, että monen aseissa olisi ollut kolmellekin riittävästi. Vanhat sotakarhut näkivät jo näistä aseista, että tulijat olivat kokemattomia sotilaita.

Koko valtakunnan aatelistosta olivat suurpuolalaiset vähimmin sotaisia. Tataarit, turkkilaiset ja kasakat eivät olleet koskaan jalallaan polkeneet näitä seutuja, jotka melkein ristiritarien ajoista saakka olivat saaneet rauhassa unohtaa, miltä sota näyttää. Ne Suur-Puolan aatelisista, joissa oli ollut sotaista kutsumusta, olivat menneet palvelemaan kruunun joukkoihin ja kunnostautuneet siellä yhtä hyvin kuin monet muut; ne taas, jotka olivat mieluimmin istuneet kotona olivat muuttuneet kelpo isänniksi, joitten villoja ja viljaa Preussin markkinat olivat tulvillaan.

Nyt, kun ruotsalaisten hyökkäys tempasi heidät irti rauhallisista askareistaan, heistä näytti, ettei sotaan voisi ottaa mukaan liiaksi aseita, tavaroita ja palvelijoita, jotka isäntänsä henkeä ja omaisuutta suojelisivat.

Ne olivat merkillisiä sotilaita, nuo aateliset, joitten kanssa ratsumestareilla oli täysi tekeminen. Saattoipa rivissä nähdä sotaveikon, jolla oli kaksitoista jalkaa pitkä keihäs kädessä ja haarniska rinnalla, mutta olkihattu päässä »viileyden vuoksi». Toinen valitti keskellä marssia kuumuutta, kolmas haukotteli, joi taikka söi, neljäs huuteli asepalvelijaansa, ja kaikki pitivät luvallisena puhua rivissä niin lujasti, ettei kuulunut komentavan upseerin ääntä. Vaikeata oli pitää heitä kurissa, sillä ojennus tai huomautus saattoi loukata jalosukuisten arvoa. »Artikkeleja» luettiin kyllä julki, mutta kukaan ei viitsinyt niitä kuunnella.

Mutta lyijypainolta jalassa tuntuivat nuo lukemattomat kuormat, varahevoset, teuraskarja ja etenkin palvelijat, jotka valmistivat ruokia, vartioivat tavaroita ja kinastelivat milloin vain tilaisuutta siihen oli.

Ja tällaista joukkoa vastaan lähestyi Stettinistä päin ja Oderin seuduilta Arvid Wittenberg, vanha sotapäällikkö, kolmikymmenvuotisen sodan sankari, jolla oli seitsemäntoistatuhatta rautaisen kurin lujittamaa soturia.

Toisella puolella oli hillitön puolalainen, kirjavia markkinoita muistuttava leiri, jossa äänekkäästi keskusteltiin ja arvosteltiin sotapäälliköitten toimia ja jonka muodostivat kunnianarvoiset, käden käänteessä jalkaväeksi muuttuneet kyläläiset ja suoraan lampaitten keritsemisestä saapuneet tilanomistajat; toisella puolella peloittavat, sanattomat joukot, jotka päällikkönsä pienimmästä viittauksesta muodostivat linjoja, puoliympyröitä, kiiloja ja kolmikulmioita konemaisen tarkasti, rauhallisia, kylmäverisiä sotakarhuja, joille sota oli ammattina, jossa olivat saavuttaneet mestaritaidon. Kuka kokenut kansalainen olisi voinut epäillä, mikä yhteentörmäyksen tulos oli oleva ja kenen puolelle voitto oli jäävä?

Sillävälin saapui aatelisia yhä lukuisammin ja myöskin Suur-Puolan ynnä muitten maakuntien suurimpia ylimyksiä. Heti herra Grudzinskin jälkeen saapui Posenin mahtava vojevoda, herra Krzysztof Opalinski. Kolmesataa punakeltaisiin pukuihin puettua heitukkaa kulki musketteineen vojevodan vaunujen edessä. Joukko aatelisia ja hovimiehiä ympäröi tätä arvokasta henkilöä, ja jäljessä seurasi joukko ratsumiehiä samanlaisissa väreissä kuin heitukat. Itse vojevoda istui vaunuissa, ja hänen vieressään hänen hovinarrinsa Stach Ostrozka, jonka tehtävänä oli ilahduttaa synkkää herraansa matkalla.

Näin kuuluisan ylimyksen tulo herätti rohkeutta kaikkien mielissä. Kun näki tuon melkein kuninkaallisen vojevodan, hänen ylevät kasvonsa, korkean otsan ja älykkäät, ankarat silmät ja ryhdikkään vartalon, tuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen voisi ahdistaa niin mahtavaa henkilöä.

Ihmisistä, jotka olivat tottuneet pitämään arvossa tärkeätä virkaa ja ylhäistä asemaa, näytti, että itse ruotsalaisetkaan eivät uskaltaisi nostaa vääräuskoista kättään sellaista magnaattia vastaan. Yleensä ne, joitten rinnoissa sykki pelokas sydän, tunsivat itsensä heti varmemmiksi hänen siipiensä suojassa Hänet otettiin innokkaasti vastaan. Eläköönhuudot kaikuivat kadulla, jota pitkin saattue kulki kohti pormestarin taloa, ja päät painuivat alas vojevodan ajaessa ohi kullatuissa vaunuissaan. Näihin kumarruksiin vastasi vojevodan kera myöskin Stach Ostrozka sellaisella arvokkuudella ja tärkeydellä kuin kysymys olisi ollut vain hänestä.

Tuskin oli pöly Posenin vojevodan tulosta laskeutunut, kun kuriirit toivat tiedon, että hänen velipuolensa, Podlahian vojevoda Piotr Opalinski, ja tämän lanko Jakob Rozdraźewski, Inowroclawin vojevoda, olivat tulossa. Jokaisella näistä oli mukanaan sataviisikymmentä asestettua miestä, paitsi hovimiehiä ja palvelijoita. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei joku ylimys olisi saapunut. Kaupunkiin kokoontui niin paljon väkeä, ettei asuntoja riittänyt edes aatelisille. Lähellä olevat niitytkin olivat täynnä telttoja. Näytti siltä, kuin valtakunnan kaikki eriväriset linnut olisivat kokoontuneet Pilaan. Puvuissa loisti erilaisia värejä, kuten punaista, vihreätä, sinistä, valkoista ja keltaista; käyttipä jalkaväkikin omia värejään.

Sotakaupustelijoita saapui tietysti myöskin, mutta kun heille ei ollut tilaa torilla, niin he rakensivat rivin kojuja kaupungin ulkopuolelle. Siellä myytiin kaikenlaista tavaraa, mitä sodassa saattoi tarvita, aseista aina muonaan saakka. Kenttäkeittiöt savusivat yötä päivää, ja niistä levisi paistin, kaalikeiton ja tuoreen leivän haju. Eri kojujen ympärillä vilisi aatelisia, jotka olivat asestetut ei ainoastaan miekoilla, vaan lusikoillakin, ja syödessään he juttelivat vihollisesta, jota ei vielä näkynyt, tai uusista ylimystulokkaista, joita ei säästetty pistopuheilta.

Aatelisjoukkojen lomassa liikkui Ostrozka, yllään kirjava narrinpukunsa ja kädessään pieni valtikka, jonka päässä oli kulkusia. Missä hän liikkuikin, heti kokoontui uteliaita hänen ympärilleen, ja hän kaateli öljyä tuleen, auttoi panettelemaan ylimyksiä ja esitti arvoituksia, joille aateliset nauroivat sitä hillittömämmin, mitä myrkyllisempiä sanat olivat.

Pian kokoontui sotaneuvosto, jonka puheenjohtajana toimi Posenin vojevoda. Se oli merkillinen neuvosto! Sen jäsenet olivat ylimyksiä, jotka eivät milloinkaan olleet sodassa olleet. Suurpuolalaiset magnaatit eivät seuranneet eivätkä voineet seurata liettualaisten ja ukrainalaisten pikkukuninkaitten esimerkkiä, jotka alati elivät tulessa kuten salamanterit.

Siellä oli jokainen vojevoda tai kansleri myöskin sotapäällikkö, jonka ruumiista haarniskan jäljet eivät milloinkaan kadonneet ja jonka nuoruus oli kulunut aroilla tai metsissä, leireissä tai nuotioiden ääressä, alituisissa sodissa tai metsästysretkillä. Täällä ylimykset istuivat viroissaan, ja joskin he tarvittaessa läksivät liikkeelle, kuten yleiseen kutsuntaan, niin he eivät milloinkaan itse johtaneet joukkoja sodissa. Syvä rauha oli sammuttanut sotaisan hengen näistä ritareista, joita ristiritarien rautaiset joukot eivät olleet voineet vastustaa. He olivat muuttuneet valtiomiehiksi, tiedemiehiksi ja kirjailijoiksi. Vasta ruotsalaisten ankara koulu opetti heille taas, minkä he olivat unohtaneet.

Sillävälin neuvotteluun kokoontuneet ylimykset vaihtoivat levottomia katseita; kukaan ei näet tahtonut ensimmäisenä puuttua puheeseen, sillä kaikki odottivat, mitä »Agamemnon», Posenin vojevoda, sanoisi.

Mutta »Agamemnon» ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä tehdä, ja aloitti puheensa syyttämällä kuninkaan kiittämättömyyttä ja hitautta ja sitä kevytmielisyyttä, jolla koko Suur-Puola ja heidät oli jätetty vaaralle alttiiksi. Mutta kuinka kauniisti hän puhui! Hänen arvokas asentonsa oli roomalaisen senaattorin veroinen: pää koholla taaksepäin, silmät säihkyivät salamoita, suu lennätti ukkosia, ja harmaa parta vapisi pyhästä innostuksesta, kun hän kuvasi isänmaan onnettomuuksia.

— Ketä kohtaa isänmaan suru, — kysyi hän, — jollei sen poikia... ja ensinnä meitä. Meidän maillemme, meidän yksityisille maatiloillemme, jotka esi-isämme ovat verellään ja urotöillään kalliisti lunastaneet, astuu vihollisen jalka ensimmäiseksi, vihollisen, joka lähestyy meitä kuin myrsky mereltä. Ja miksi meidän täytyy kärsiä? Miksi ryöstetään karjamme, tallataan viljamme ja poltetaan kylät, jotka työmme on rakentanut? Olemmeko tehneet vääryyttä Radziejowskille, jota on syyttä sorrettu ja jonka nyt ahdistettuna pakolaisena täytyy etsiä vieraan apua? Emme!... Olemmeko vaatineet, että tuon turhan arvonimen »Ruotsin kuningas», joka on jo maksanut niin paljon verta, tulee yhä vielä olla kuninkaamme Jan Kasimirin allekirjoituksissa? Emme!... Kaksi sotaa raivoaa kahdella rajalla — oliko syytä antaa aihetta kolmanteen?... Kuka on syypää, hänet Jumala ja isänmaa tuomitkoot... Me pesemme kätemme, sillä me olemme syyttömiä siihen vereen, joka tulee vuotamaan...

Ja vojevoda jyrisi edelleen, mutta kun hän siirtyi itse asiaan, niin hän ei voinut yhtäkään haluttua neuvoa antaa.

Lähetettiin noutamaan ratsumestareita, jotka johtivat jalkaväkeä, ja etenkin herra Wladyslaw Skoraszewskia, joka oli kuuluisa soturi ja osasi sota-asiat ulkoa kuin rukouksen. Hänen neuvojaan olivat sotapäälliköt useammin kuin kerran kuunnelleet; sitä välttämättömämpiä ne olivat nyt.

Herra Skoraszewski neuvoi jakamaan koko sotajoukon kolmeen osaan ja asettamaan osaston sekä Pilaan, Wieluniin että Ujscieen, kuitenkin niin lähelle toisiaan, että kun vihollinen hyökkää yhden osaston kimppuun, toiset voivat pian ehtiä avuksi. Sitäpaitsi hän kehoitti luomaan valleja pitkin virran rantaa, niin kauas kuin leiriä ulottui.

— Kun näemme, — jatkoi herra Skoraszewski, — — millä kohdalla vihollinen yrittää virran yli, niin riennämme sinne ja otamme sen vastaan niinkuin pitääkin. Mutta minä lähden herrojen luvalla Czaplinekiin ottaen pienen joukon mukaani. Se on kyllä menetetty asema, mutta sieltä on paras seurata vihollisen liikkeitä, joista annan sitten herroille ajoissa tiedon.

Kaikki suostuivat tähän sotasuunnitelmaan, ja leirissä ruvettiin vilkkaaseen toimintaan. Aatelisia oli kokoontunut viiteentoistatuhanteen. Jalkaväki loi valleja kuuden penikulman pituudelle.

Ujscien, pääaseman, valtasi Posenin vojevoda joukkoineen. Osa jäi Wieluniin, osa Pilaan, ja herra Wladyslaw Skoraszewski ajoi Czaplinekiin pitääkseen sieltä silmällä vihollista.

Tuli heinäkuu kuumine ja kuivine päivineen. Aurinko paahtoi aukeilla paikoilla niin kovasti, että aateliset pakenivat metsiin puitten suojaan, jonne jotkut käskivät pystyttämään telttansa. Kemuja pidettiin, hauskoja ja meluisia. Mutta vielä suurempaa melua piti palvelusväki juottaessaan muutamia tuhansia hevosia pari kertaa päivässä viiran rannalla.

Mieliala leirissä oli aluksi reipas, josta Posenin vojevoda ei ainakaan voinut laskea kunniaa omalle osalleen.

Jos Wittenberg olisi ryhtynyt hyökkäykseen heinäkuun alussa, olisi hän kohdannut ankaraa vastarintaa, joka innostuksen noustessa olisi voinut kasvaa sotaiseksi vimmaksi. Mutta Wittenberg, joka ei ollut tutkinut ainoastaan sota-asioita, vaan myöskin ihmisluonteita, viivytteli tahallaan. Monivuotinen kokemus oli osoittanut hänelle, että vastapestatut sotilaat ovat vaarallisimpia ensi-innostuksessaan ja että usein heiltä ei puutu urhoollisuutta, vaan kestävyyttä, mikä saavutetaan ajan kanssa. He ovat kuin rauta, joka kuumana elää, säkenöi, polttaa, mutta jäähtyessään muuttuu kuolleeksi aineeksi.

Kun muutamia viikkoja oli kulunut, alkoi leiriväki kyllästyä toimettomuuteen. Helle kasvoi aivan sietämättömäksi. Aateliset kieltäytyivät lähtemästä harjoituksiin selittäen, että »paarmat eivät anna hevosten seisoa paikallaan, ja sitäpaitsi nousee soista sietämättömän paljon sääskiä...»

Palvelusväki kinasteli yhä kiivaammin varjoisista paikoista, ja toisinaan isännätkin samasta syystä sieppasivat miekkansa. Yksi ja toinen lähti illalla juottamaan hevostaan eikä ikänä palannut. Huonosta esimerkistä ei ollut puutetta ylhäälläkään päin. Herra Skoraszewski oli vast’ikään lähettänyt Czaplinekista sanan, että ruotsalaiset ovat jo lähellä, kun sotaneuvosto suostui starosta Zygmunt Grudzinskin anomukseen päästä kotiin.

Kun aateli sai tästä tietää, syntyi leirissä sellainen melu, että Posenin vojevodan täytyi itse mennä rauhoittamaan ja selittämään, että starosta sai vain lomaa viikon päiviksi erittäin tärkeitten asiain tähden. Esimerkki vaikutti. Vielä samana päivänä kuului löytyneen satakunta aatelista, jotka eivät tahtoneet olla starostaa huonompia ja läksivät myös matkoihinsa — mutta ilman lupaa. Herra Stanislaw Skrzetuski repi tukkaansa, sillä hänenkin jalkamiehiään alkoi »tovereitten» tapaan »hävitä» leiristä. Pidettiin uusi sotaneuvoston kokous, johon aateliset vaativat saada ottaa osaa. Siitä tuli myrskyisä yö huutoineen ja tappeluineen. Kaikki epäilivät toisiaan paosta. Huuto: »Joko kaikki tai ei kukaan!» lensi suusta suuhun.

Syntyi huhuja, että vojevodatkin lähtevät matkoihinsa, ja siitä kasvoi sellainen hälinä, että vojevodain täytyi näyttäytyä kiihtyneille laumoille pari kertaa päivässä. Muutamia tuhansia miehiä ratsasti vahtia pitäen aina aamun sarastukseen saakka, ja Posenin vojevoda ajoi pitkin leiriä avopäin kuin roomalainen senaattori lausuen tuon tuostakin ylevästi:

— Hyvät herrat! Yhdessä elämme ja kuolemme! Missä hänet vastaanotettiin eläköönhuudoilla, missä pistopuheilla. Heti kun hän oli saanut joukot rauhoitetuksi, hän palasi sotaneuvostoon väsyneenä ja ääni käheänä, mutta huumautuneena omien sanojensa ylevyydestä ja vakuutettuna, että sinä yönä hän oli tehnyt isänmaalleen arvaamattomia palveluksia.

Mutta neuvostossa hänellä oli yhä vähemmän sanottavaa. Hän repi vain partaansa hokien epätoivoisesti:

— Neuvokaa, jos voitte... Minä pesen käteni kaikesta, mutta mokomain sotilaitten kanssa on mahdoton puolustautua.

— Armollinen herra vojevoda! — vastasi herra Stanislaw Skrzetuski. — Vihollinen itse on tekevä lopun tästä epäjärjestyksestä ja mielivallasta. Heti kun tykit ovat alkaneet jyskyä ja puolustukseen on ryhdyttävä, seisoo tämä sama aateli yhtenä miehenä valleilla eikä räyhää enää leirissä. Niin on ennenkin tapahtunut!

— Entä millä me puolustaudumme, kun meillä ei ole muita tykkejä kuin nuo vivatovkat [eräänlainen pientä kokoa oleva tykki. Suom. huom.], jotka eivät kelpaa muuhun kuin kemuissa paukuttelemaan.

— Zbarazin luona oli Chmielnickillä seitsemänkymmentä kenttätykkiä ja ruhtinas Jeremillä vain kymmenkunta granaattimörssäriä.

— Mutta hänellä oli kunnollista sotaväkeä; ei mitään lampaittenkeritsijöitä, vaan kuuluisia sotureita.

Seuraava päivä ei tuonut lohdutusta eikä rauhaa. Päinvastoin, epäjärjestys kasvoi yhä. Joku laski liikkeelle huhun, että eriuskolaiset, etenkin kalvinilaiset, ovat valmiita liittymään viholliseen milloin vain tilaisuus tarjoutuu. Ei kestänyt kauan, ennenkuin tuhannet miekat välähtelivät ja leirissä syntyi aika myrsky.

— Me elätämme keskuudessamme pettureita ja käärmeitä, jotka ovat valmiita puremaan Puolaemon rintaa!...

— Tuokaa petturit tänne! Lyökää ne maahan! Petos on paha tarttumaan! — huudettiin.

Vojevodan ja ratsumestarien täytyi taas ryhtyä laumoja rauhoittamaan, mutta tällä kertaa se oli paljon vaikeampaa kuin edellisenä päivänä oli ollut. He epäilivät näet itsekin.

Omituinen, rikkonainen mieliala pääsi lopuksi valtaan leirissä. Toiset masentuivat ja vaipuivat synkkiin ajatuksiin. Äänettöminä ja horjuvin askelin he kulkivat edestakaisin valleilla, tuijotellen tuskallisesti ja murheellisina tasangoille, joilta vihollista odotettiin, tai kertoivat toisilleen kuiskaamalla yhä huonompia uutisia.

Toiset valmistautuivat hurjalla huolettomuudella kuolemaan ja pitivät iloisia juominkeja ja juhlia nauttiakseen vielä viimeisinä päivinä.

Useat muut ajattelivat vain sielunsa pelastusta ja rukoilivat yökaudetkin.

Kukaan ei uneksinut voitoista, ikäänkuin ne eivät voisi tulla kysymykseenkään. Eikä vihollisella kuitenkaan ollut suurtakaan ylivoimaa: sillä oli enemmän tykkejä, harjaantuneempi sotajoukko ja päällikkö, joka tunsi sodankäynnin.

Kun toisella puolella puolalaisten leiri kuohui, juhli ja aaltoili kuin meri, lähestyi toisella puolella Oderin vihreiltä tasangoilta ruotsalaisten sotajoukko rauhallisesti ja varmasti.

Ensimmäisenä kulki kuninkaallinen brigadi, jota johti Pentti Horn, julma soturi, jonka pelkkä nimi herätti kammoa koko Saksanmaassa. Se oli vankkaa, kookasta väkeä, päässä rautaiset kypärät, hartioilla nahkaiset kauhtanat ja aseina pitkiä miekkoja ja muskettipyssyjä, se oli kylmäveristä ja sitkeätä väkeä, joka totteli päällikkönsä pienintäkin viittausta.

Saksalainen Karl Schedding johti seuraavaa, länsigöötalaista brigadia, joka oli kokoonpantu kahdesta jalkaväkirykmentistä ja yhdestä raskaasta ratsuväkiosastosta. Puolella jalkamiehistä oli musketit, muilla keihäät. Taistelun alkaessa muskettisoturit seisoivat eturintamassa, ja hyökkäyksen tapahtuessa vihollisen puolelta ratsumiehet vetäytyivät keihäsmiesten taakse, jotka laskivat keihään kannan maata vastaan ja suuntasivat kärjen päällehyökkäävään hevoseen. Trzciannan luona Sigismund III:n aikana oli yksi ainoa husaarilippukunta hajoittanut tämän saman länsigöötalaisen brigadin, jossa nyt palveli etupäässä saksalaisia.

Kahta smålantilaista brigadia johti Irwin, liikanimeltään Yksikätinen; hän oli jossakin taistelussa menettänyt oikean kätensä. Mutta sensijaan oli hänen vasemmassa kädessään sellainen voima, että hän yhdellä sivalluksella sieppasi hevoselta kaulan poikki. Hän oli ankara sotakarhu, joka rakasti sotaa ja verenvuodatusta. Kun muista sotureista oli alituisissa sodissa tullut ammattimiehiä, jotka rakastivat sotaa sodan vuoksi, pysyi hän samanlaisena intoilijana ja surmasi yhä ihmisiä hurskaita virsiä laulaen.

Vestmanlantilaista brigadia johti Drakenberg ja helsingöriläistä Kustaa Oxenstierna, joka oli nuori, lupaava sotilas ja sukua kuuluisalle kanslerille. Itägöötalaisen brigadin johto oli uskottu Fersenille, ja nerikeläistä ja vermlantilaista johti Wittenberg itse, joka samalla oli koko sotajoukon ylipäällikkö.

Seitsemänkymmentäkaksi tykkiä uursi syviä vakoja kosteihin niittyihin, ja sotilaita oli kaikkiaan seitsemäntoistatuhatta, julmia Saksanmaan hävittäjiä, mutta sotureina niin voimakkaita, että tuskin Ranskan kuninkaan kuuluisa kaarti heille vertoja veti. Sotajoukon jäljessä seurasi kuormasto.

Rykmentit marssivat taistelujärjestyksessä valmiina hyökkäykseen minä hetkenä hyvänsä. Kokonainen metsä keihäitä kohosi kypäräin ja hattujen yli, ja tässä metsässä liehui suuria sinisiä lippuja, joissa oli valkoinen risti keskellä.

Päivä päivältä lyheni taival, joka erotti molemmat sotajoukot toisistaan.

Vihdoin, 27 päivänä heinäkuuta, näkivät ruotsalaiset ensikerran puolalaisen rajapylvään Heinrichsdorfin kylän takana. Sen nähdessään koko sotajoukko kohotti kaikuvan eläköönhuudon, torvet alkoivat soida, rummut päristä, ja kaikki liput avattiin liehumaan. Wittenberg ratsasti edelle loistavan esikuntansa ympäröimänä, ja sitten kaikki joukot kulkivat hänen ohitseen kunniaa tehden: ratsumiehet paljastamalla miekkansa, tykkiväki sytyttämällä tykinsytyttimensä. Oli iltapäivä, sää ihana. Metsä tuoksui pihkalta.

Harmaa, auringonpaisteinen maantie, jota pitkin ruotsalaiset kulkivat, katosi näköpiirin taa. Kun he vihdoin ennättivät ulos metsästä, heidän katseitaan kohtasi hymyilevä maisema kultaisine viljavainioineen ja vihreine niittyineen, joilla paikka paikoin kasvoi tammistoja. Siellä täällä kohosi puistikosta sininen savu taivasta kohti; laitumilla oli karjaa. Alavissa veden peittämissä notkoissa asteli haikaroita.

Jonkinlainen tyyneys ja suloinen rauha peitti tämän seudun, joka ikäänkuin uhkui maitoa ja hunajaa. Se näytti leviävän yhä laajemmalle, aukaisevan sylinsä lähestyville sotajoukoille ja tervehtivän, ei vihollisia, vaan Jumalan lähettämiä vieraita.

Maisemaa katsellessaan sotilaat puhkesivat uuteen riemuhuutoon, etenkin synnynnäiset ruotsalaiset, jotka olivat tottuneet alastomaan, karuun luontoon kotimaassaan. Köyhässä, saaliinhimoisessa väessä heräsi halu. saada anastaa kaikki rikkaudet ja aarteet, jotka levittäytyivät heidän silmäinsä edessä. Rivit innostuivat.

Mutta kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneet sotilaat ymmärsivät, ettei sitä niinkään helposti omaksi oteta, sillä tässä maassa asui suuri, sotaisa kansa, joka tulisi suojelemaan sitä. Vielä eli Ruotsissa muisto verisestä tappiosta Kirkholmin luona, missä kolmetuhatta ratsumiestä Chodkiewiczin johdolla hävitti perin pohjin 18-tuhantisen ruotsalaisen sotajoukon, Länsigöötanmaan, Smålannin ja Taalainmaan tuvissa kerrottiin vielä noista lentävistä ratsumiehistä kuin satujen sankareista. Tuoreessa muistissa olivat vielä Kustaa Aadolfin aikuiset sodat, sillä useita niihin osaaottaneita oli vielä elossa. Ennenkuin tuo skandinavialainen kotka lensi halki Saksanmaan, oli se kaksi kertaa taittanut kyntensä Koniecpolskin joukkoja vastaan.

Iloon sekaantui sentähden myös levottomuutta, josta itse Wittenberg ei ollut vapaa. Hän katsoi ohikulkevia joukkoja juuri sellaisella silmällä kuin paimen laumaansa. Sitten hän kääntyi erään lihavan miehen puoleen, jonka vaalea tekotukka ulottui kiehkuroina hartioille saakka.