Chapter 3

Kaarlolle leimahti veri kasvoihin. Hän vapisi vihasta ja -- pelosta, sillä häntä kauhistutti nyt uhkaava vaara. Mitä tehdä ... se oli seikka, joka ahdisti häntä, ja joka oli sillä hetkellä ratkaistava. Itse kyllä olisi hän voinut paeta sotivien toveriensa luokse; vielä kuului etäämmältä kiväärien rätinää ja kova "hurraa"-huuto. Mutta jättäisikö hän majurinsa siihen avutta? Ei, ennen tahtoi Kaarlo hänen kanssaan kuolla, vaikka kuinka hirveän kuoleman -- taikka tapella viimeiseen hengenvetoon saakka. -- Nyt laski hän majurin hiljaa pitkälleen ja käski tämän olemaan ikäänkuin kuollut. Itse teki hän samoin ja asetti kiväärin viereensä, pitäen sitä toisella kädellään, ja toisessa kädessään oli hänellä majurin antama revolveri täydessä latingissa.

Kauvan ei tarvinnutkaan odottaa, kun kuului haavoittuneiden hätähuudot ja surkeat rukoukset. Sanoilla ei voi selittää, mitä se teki kuulian sydämmelle. Kaarlo puri huuliaan vihasta ja kuiskasi majurille, jonka kasvot olivat kylmän hien väreissä: -- Nuo roistot ... Minä annan heille palkkansa, jahka vaan tänne ehtivät...

-- Suokoon Jumala sinulle voiman ja meille pelastusta! rukoili majuri.

-- Hiljaa ... kuiskasi Kaarlo, kun näki, että rosvot lähenivät, ja niitä oli kaksi, kuten majuri oli nähnytkin. -- Kaarlo kiinitti kättään revolveriin, ja siinä kuolleen asemassa odottivat he hetken toivon ja epätoivon raivoavilla tunteilla. Pian tuli ratkaiseva hetki. Turkkilainen oli laskemaisillaan kättään, Kaarloa ryöstääkseen, mutta siinä silmänräpäyksessä ojensi Kaarlo revolverin rosvoa kohden ja laukasi sillä seurauksella, että tämä kaatui. Ja samassa hyppäsi hän nuolen nopeudella pystyyn, kivääri kädessä, jota äkkinäistä vastarintaa säikähti toinen rosvo niin, että lähti pakenemaan, mutta Kaarlo riensi perässä ja antoi semmoisen täräyksen, että kyllä ryöstämisen halu jäi.

-- Tiedättehän, että Suomen poika on sankari vielä kuoltuaankin, huusi hän roiston jälkeen, palatessaan.

Näin onnellisesti oli Kaarlo taas pelastanut majurin ja itsensä noilta raatelioilta. -- Mutta tutkittuaan majurin haavaa, huomasi hän surukseen sen olevan pahan, sillä luoti oli reväissyt syvältä hänen rintaansa. Ja kun sotilaat palasivat sekä rupesivat kaatuneita korjaamaan, niin vaivalla saatiin tämä sairashuoneesen heikkoutensa tähden.

XIII.

On saman päivän ilta, jona viimmeksi mainittu tappelu oli. Venäläiset olivat asettuneet levolle, raskaasta verityöstään uupuneina. Kaarlokin oli heittänyt pitkälleen ja mietti, miten raskaalta se tuntui hänelle, jos majuri, hänen ainoa todellinen ystävänsä, kuolee... Ainako surua surun päälle, ajatteli hän ja toivoi milt'ei itselleen kuolemaa. -- Näitä miettiessään tuli hänen luokseen eräs soturi, joka toi käskyn, että Kaarlon piti rientämän viipymättä majurin luokse. Kaarlon tultua sairashuoneen likelle, hänen vastaansa juoksi mies, joka lisäsi vielä kiirettä. Kaarlon sydän sykki levottomasti, lähestyessään majurin vuodetta, jossa tämä makasi vaaleana. Majuri hymyili raukeasti, kun Kaarlon näki, ja sanoi: -- Ystäväni! Kahdesti olet sinä minun pelastanut; ensikerran turkkilaisen pistimellä ja toisen kerran raatelevilta baschibostsukeilta, ja nyt, kun tunnen kuolemani lähestyvän tahdon sinulle palkita jaloista töistäsi ja muista avuistasi. -- Sano mikä on palkkiosi oleva.

-- Ei, herra majuri -- mitään en vaadi ... minä olen tehnyt vain velvollisuuteni. Jumala, herra majuri, teidät pelasti ... minä olin vaan heikko ase hänen kädessään.

-- Kyllä niinkin on, myönsi majuri ... mutta sittenkin tahdon sinulle palkita... Tahdon sinulle antaa kaikki omaisuuteni ... minulla ei ole muitakaan sukulaisia ja ... hyvästipä sinä olet sen ansainnutkin. Hyviä töitä ei Jumala jätä palkitsematta ... ja Hän on nähnyt sinun avusi ja urhollisuutesi, alttiiksiantavaisuutesi minua sekä velvollisuuttasi kohtaan, ja hän nyt minun kauttani sinun näin palkitsee. Ota kaikki mitä tarjoon ... jos vielä palajat Suomenmaahan, lisäsi hän, vetäen povestaan paperikäärön ... ett'ei morsiammesi tarvitse sinusta erota köyhyytesi tähden. Käske vaan lääkäreitä tänne kuulemaan. -- Näiden tultua avasi sairas paperikääreen ja luki.

Minä allekirjoittaja annan Kaarlo Ojalalle Suomenmaasta, T:n läänissä, P:n pitäjässä, omistamani Hovilan kartanon, kaikkine siihen kuuluvine tavaroineen, jonka täten vakuutan vapaehtoisesti ja täydellä ymmärryksellä ollessani. Turkinmaalla, sairashuoneessa, tammikuun 24 p. 1878.

Hovilan kartanon omistaja. T. B. majuri.

Testamentissa oli muitakin muistutuksia, joita emme katso tarpeelliseksi tässä kertoa. Ja sitä paitsi majuri vielä kertoi suusanallisestikin vierasmiehille lupauksensa, sekä painoi oman sinettinsä testamentin alle ja antoi sen Kaarlolle. -- Tämän tehtyään näytti majuri kovin väsyneeltä. Hän painoi silmänsä kiini, hetkeen huoatakseen, sillä hänen oli vielä muutakin tehtävää ennen kuolemaansa.

Tämän kaiken nähtyään ja kuultuaan oli Kaarlo kuin kivettynyt. Tuskin sai hän majuria kiitetyksi. Niin oli hän lumountunut siitä, kuin hän niin äkkiäarvaamatta tuli vähässä hetkessä rikkaaksi. -- Tietämätöntä on, josko palajankaan enää synnyinmaahani, ja jos palaisinkin, niin mitä tekisin kartanolla ja rikkauksilla, jos Maria on minulta ryöstetty, niin kuin arvattava onkin, ajatteli hän ja seisoi äänettömänä. Vaiti olivat lääkäritkin, katselivat vaan levottomalla mielellä sairaan majurin raskasta henkitystä ja kalpeita kasvoja. Hiljaa laski lääkäri sormensa sairaan valtimolle ja sanoi milt'ei kuiskaamalla heikoksi hänen elämän lankaansa, sillä veren vähyys joudutti kuolemata. Tämän kuultuaan majurikin avasi silmänsä ja käski viittaamalla lääkärit menemään toisiin huoneisiin. -- Näiden mentyä virkkoi hän Kaarlolle; -- Sinut olen minä perillisekseni tehnyt. Sinulle tahdon myös kertoa elämäni salaisuuden, jota tuskin elossa olevista kukaan tietää. Kuuntele, kun ma kerron vointini mukaan.

Isäni oli parooni, ja B:n pitäjässä oli hänellä kartano. Viisi vuotta oli hän ollut naimisissa erään kreivin tyttären kanssa, joka kuten isänikin oli venäläistä sukua. Heille syntyi vain yksi poika, ja se olin minä; mutta syntymiseni maksoi äitini hengen. Se oli ensimmäinen vajavaisuus, kun jo kadotin äitini elämäni alussa. Mutta isäni rakasti minua kahdenkertaisesti. Kaikkia oli minulla tarjolla, mitä rikkailla ainakin. Kymmenen vuotiaana lähdin kouluun Helsinkiin, joka oli 50 penikulman matkan päässä kotoani. Sanomaton ikävä vaivasi minua ensimmältä: mutta ei se auttanut -- täytyihän minustakin tulla ylimyshenkilö, jonkin eteinen, niin ainakin isäni sanoi ... ja siihen tapaan uneksuin itsekkin.

Koulussa ollessani -- yliopistoon saakka -- näytin minä isäni mielestä siltä, että hän päätti panna minut sotakouluun; -- mutta olin kuin olinkin vain "ylioppilas" jonkun vuoden.

Erään kerran tulin Helsingistä tavallisuuden mukaan ja tavalliselle lomalle ikävältä lukuoloiltani kotia, toivoen saada nauttia kesäisen luonnon suloisuutta ja raitista ilmaa maaseudulla.

Oli lauvantai-ilta kuin pääsin kotia ja -- heti seuraavana aamuna läksin ampumaan suorsia eräälle lammille, johon oli vaan nykyinen virstan matka kotoani.

Kirkkaasti paistoi aurinko kesäkuun taivaalla. Puut viheriöitsivät, ja linnut lauloivat iloten kesän lempeydestä. -- Lammin rannalle menin ... se oli kirkas kuin peili, mutta ei ainoatakaan suorsaa näkynyt sen tyynellä pinnalla. Minä istuin rannalle, koska en samalla malttanut kotiini palata. Olihan hauska kuulla lintujen laulua ja honkain huminaa. Olihan siellä luonnon kirja täydellisesti avoinna, ja se oli vallan toista kun tuo Helsingin tuimien katujen pöly ja "issikoiden" ajamisen ratinaa. Siinä istuissani sain ankaran janon; mutta lammin vesi oli lämmintä ja pahanmakuista; sen tähden päätin mennä lammin takana olevaan torppaan, siellä saadakseni raitista vettä tahi maitoa. Sinne päästyäni luulin töllin väen olevan kaikki kotoa poissa, sillä se näytti niin autiolta ulkoa päin; vaan tupaan astuessani huomasin tytön, joka luki pöydän ääressä Raamattua. Tyttö säpsähti, kun tuloni huomasi. Hän tunsi minut kartanon "nuoreksi herraksi," ja varmaankin ajatteli, että mitähän sinulla on täällä tekemistä. Vaan rauhoittui, kun kuuli asiani ja riensi hakemaan minulle maitoa läheisestä huoneesta. Sillä aikaa silmäilin ympäri huonetta ja oivalsin kaikki olevan yksinkertaista, mutta siistiä ja käytännöllistä. Huoneessa oli monessa paikassa kirjoja, josta voi päättää niitä viljeltävän ahkerasti. Olipa paikkakunnan sanomalehtiäkin löytänyt tien tölliin.

Sammutettuani janoni tytön tuomalla maidolla, istuin tarjoomallensa rahille ja aloin kysellä yhtä ja toista häneltä. Ensimmäiseksi sain tietää, että isänsä ja äitinsä olivat kirkossa ja hän yksinään kotona. Ei siis töllin väkeä enempää ollut kuin he kolme.

Tytön vapaa ja teeskentelemätön käytös sekä ymmärtäväiset vastaukset miellyttivät minua niin, että koetin tehdä puhetta vaikka "tikusta"

-- Kuka lukee kaikkia noita paljoja kirjoja! kysyin.

-- Minähän niitä olen koettanut katsella, vastasi Anna, se oli tytön nimi.

-- Entäs isäsi?

-- Hän ei välitä paljon muista kirjoista kuin Raamatusta.

-- Mutta kuinkas hän sitten on hennonnut noin paljon kirjoja ostaa, itse niitä tarvitsemattaan?

-- Onhan isäni hyvän suopa, kaikkia hän ostaa, mitä vain haluan; mutta ei nuo kirjat olekaan kaikki ostetuita. Niissä on lainatuitakin, ja kolme kirjaa on kartanon paroonin, -- teidän isänne, antamaa.

-- Koska sanoit isäsi ostavan kaikkia, mitä haluat ... etkö muutakin halua kuin ainoastaan kirjoja?

Tämän kuultuaan katsoi Anna minuun vähän kummastuneena ja kysyi? -- Mitäs minun pitäisi muuta niin haluaman? -- Onhan minulla mielestäni tavalliset tarpeet. -- Tavalliset ... oi, kuinka olettekaan vähään tyytyväiset, te viattomuudessa kasvaneet metsän lapset, ajattelin itsekseni ja otin tytöltä jäähyväiset, sekä pudistettuani hänen kättänsä läksin astumaan kotiani.

Siitä päivin alkoi olla Lampilan Anna minun mielessäni, miten lienee niin ollutkin. Ja sitä ihmettelin, mitenkä Anna oli siihen asti minulta säilynyt, vaikka tölli oli isäni alustalaisia. -- Vähän muistelin hänet lapsena nähneeni, mutta sittemmin en hänestä mitään tiennyt. Kerran olin mieheksi tultuani töllissä käynyt, mutta silloin ei näkynyt Annaa, enkä osannut häntä kaivatakkaan. -- Mutta nyt olin alituinen linnustaja lammilla. Siitä pitäin oli lammi viehettävin linnustuspaikka koko seudulla, vaikka harvoin sieltä saalista sain. Aina tein asiaa, käydäkseni töllissä, niin mielelläni tahdoin nähdä Annaa. Niin oli tämä metsän ruusu lumonnut sydämmeni, että kaikki ylhäiset ja komeudessa kasvatetut unhotin. Aina vein töllin Annalle jonkun kirjan luettavaksi ja lahjaksi. Silloin nousi vieno ujouden puna tytön muuten valkeille kasvoille, ja tummista ja haaveksivista silmistään loisti minulle syvä kiitollisuus. Silloin tulin liikutetuksi, ja sydämmessäni kasvoi päätelmä: -- Hänet tahdon voittaa. Haaveksin omakseni tätä viatonta ruusua. En silloin nuoruuteni lemmen tulessa tullut ajatelleeksikaan niitä esteitä, mitkä Annan eroittivat minusta. En siis tiennyt rikkaudella ja köyhyydellä olevan semmoista eroa, kuin sittemmin tulin näkemään.

Näin kului kesä. Pian tuli se aika, jona minun tuli lähteä Helsinkiin, opinnoitani jatkamaan. Mielelläni olisin jäänyt kotiini, niin herttaiseksi se oli minulle käynyt, Siellähän oli armaani, jonka seurassa uneksin olevani onnellinen. Mutta niinkuin selkeälläkin taivaalla löytyy joku pilven hattara, niin minunkin tuossa onnessani oli yksi pimeä kohta. Jos Anna olisi ollut yhtä ylhäinen kuin minäkin, niin kaikki olisi käynyt hyvin.

Mutta näin ollen -- miten voin ilmoittaa sitä itselleni ... olinko voittanut hänen suostumustaan ... se oli milt'ei mahdotointa ja se poltti minun sydäntäni, mutta siitä kuitenkin täytyi saada selko ennen lähtöäni.

Jo läheni syyskuun 15 päivä. Se oli syntymäpäiväni, ja sen päätti isäni viettää juhlallisesti. Silloin täytin 25 vuotta, ja se oli määrätty lähtöpäiväksi. Vieraita käskettiin yli pitäjän, mutta vähät minä niistä välitin, vaan riensin Lammin Annalle sanomaan jäähyväisiäni. -- Anna, joka osui olemaan yksin kotona, tarjosi minulle kätensä, joka jäi lepäämään minun käteeni.

Hänen silmistään loisti salainen surumielisyys, sillä hän tiesi minun pian lähtevän. Tytön murheelliset kasvot liikuttivat mieltäni, ja salaman tapainen aavistus lennähti sydämmeeni, näenkö Annaa enää eläissäni. Minä istuin ja vedin tuon punastuvan tytön polvelleni. Siinä painoin tämän kainostelevan immen rintaani vasten ja kysyin? -- Anna, tahdotko lempiä minua? Tunnusta se sanoilla, mitä silmäsi on jo aikoja ilmoittanut.

Anna ei vastannut mitään. -- Mutta minä jatkoin vielä: -- Älä kuitenkaan unhota minua.

-- Olisiko minulla voimaa teitä unhottaakaan, äännähti Anna, nostaen painuneen päänsä ylös, ja pehmonen käsivartensa solahti kaulalleni. Silloin huomasin hänen silmissään kyyneleitä ja sentähden kysyin: -- Mitä suret armas Annani? Miksi utuinen kyynel himmentää puhtaan silmäsi? Etkö luota rakkauteeni? Vai suretko sitä, kuin olen ylhäisempi sinua maailman mielestä? Pelkäätkö arvon voivan meitä eroittaa? -- Sitä älä huolehti, Ei mikään maallinen voima eroita meitä... Ennen tahdon luopua kaikista, mitä minulla on ... mikään ei te'e minua onnelliseksi, paitsi sinä. -- Näin tunnustaen Annalle rakkauteni vedin tämän armaan olennon likemmäksi sykkivää sydäntäni ja painoin tulisen suukkosen hänen huulillensa.

-- Minun täytyy mennä ... huomenna lähden ... mutta sitä ennen tahdon ilmoittaa isälleni rakkauteni.

-- Älkää vielä ... kuiskasi Anna pelkäävästi... Arvaattehan minkä vastauksen isänne antaa. -- Minä kuitenkin luulen yhdistyksemme olevan mahdottoman alhaan sukuni tähden. Eikä ole ihmekään, että tämän asian lyö isänne laimin, sillä niin tekisivät kaikki hänen sijassaan.

-- Ei, armaani! sanoin minä. Mitenkä hän meidät eroittaa voi? Kyllä kai hän ensin vähän vastaan pitää ... sitä kyllä minäkin pelkään, perinnön voi hän minulta kieltää ... mutta vähät siitä. Sitä kalliimpi on Annani minulle -- kun hänen tähtensä olen saanut jotain uhrata.

-- Niin, mutta jos isänne teidät kiroaisi ... voisitteko kantaa sitä? -- Unhoittakaa ennemmin minä ... kyllä minä tahdon tulla unhotetuksi ennemmin, kuin saattaa pahaksi isän ja pojan väliä ja siten estää loistavaa tulevaisuuttanne... Minä olen jo onnellinen siitä, kun näinkin olen rakastettu ... kohtaloni tahdon kantaa tyytyväisenä ja rukoilla onnenne edestä.

Minä lohdutin Annaa, sanoen, ett'ei isäni ole minua koskaan kiroava. -- Otin häneltä katkerat jäähyväiset sekä painoin sormuksen hänen sormeensa, kuiskaten: -- Minun olet elämässä ja kuolemassa. -- Tätä tehdessäni himmentyivät tytön silmät, sillä hänen mielessään eli selittämättömiä tunteita. Taisipa kyynel vierähtää minunkin poskelleni. Vaikealta tuntui minulle lähteminen töllistä. Vaikealta tuntui sulkea tuon onneni oven ijäksi jälkeeni, vaikka en sitä silloin tiennyt enkä uskonut.

Oli ilta kun ehdin kotiani. Minä riensin huoneeseeni, sillä muu seura ei minua miellyttänyt ... niin olin raskaalla mielellä. Mutta enpä siellä kauvan saanut olla kun ovi aukeni, ja isäni astui sisään. Hän näytti olevan jotenkin hyvällä tuulella, siveli harmaata partaansa, ja sanoi: -- Niin poikani, kun huomena lähdet, niin tulin luoksesi keskustelemaan tulevan ajan asioista, sillä minä tunnen ruumiini raukenevan. Kuolemani voi olla hyvinkin likellä; mutta sitä ennen tahtoisin nähdä sinut kihloissa. Etsi siis, jos et vielä ole asiassa kiini, itsellesi sopiva morsian.

Nyt oli tullut ratkaiseva hetki, ja sanoin siis isälleni: -- Sen olen jo löytänyt. Siitä aioinkin teille, isä-hyvä kertoa ja pyydän suostumustanne ennen lähtöäni.

-- No, hyvä, sanoi isäni, koska ollaan yhtä mieltä, niin sano kohta, kuka valittusi on?

-- Se on ... vain köyhä ja...

-- Miten köyhä ja...?

-- Tuo -- Lammin Anna ... häntä rakastan, jatkoin minä arasti.

-- Mitä ... häh? Kuulinko oikeen, vai teetkö pilkkaa?... "Lammin Anna," häntäkö rakastat? Oletko täydellä järjellä, poika, vai ollaanko satujen maailmassa? mutisi isäni ja seisahtui eteeni.

Mutta nyt sain minäkin rohkeuteni. Loin katseeni häneen ja kysyin: -- Miksi en saisi Annaa rakastaa?

-- No, hiisikö sinua on riivannut, kun et sitä tiedä ... "miksi et saisi Annaa rakastaa." Etkö tiedä, että hän on, paitsi köyhyyttä, oppimaton töllin tyttö, jonka tähden saisit vertaisesi parissa ja sivistyneitten seurassa hävetä.

-- Ei, isäni ... jos näkisitte hänen hilpeän, teeskentelemättömän olentonsa ja tuntisitte hänen puhtaan, viattoman sydämmensä, joka on altis kaikelle hyvälle. Siksi on hän oppinut ja sillä alallaan sivistynyt.

-- Heitä jo kehumisesi... Sen minä vain sanon, että yhtäläiset aina parhaiten yhteen sopivat. Ja onko pojan velvollisuus tehdä toisin, kun isänsä tahtoo, ärjäsi isäni.

-- Kaikessa muussa koetan täyttää ilolla tahtoanne, mutta tässä täytyy minun rikkoa kuuliaisuuden lakia, intin minä.

Tätä kuunteli isäni ääneti ja käveli lattialla ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin miettien jotakin päätöstä. -- Vihdoin seisahtui hän eteeni ja kysyi nololla äänellä: -- Onko sinun järkähtämätön päätöksesi ottaa vain Lammin tytär?

-- On.

-- Lupaatko täyttää tahtoni muissa tapauksissa.

-- Lupaan, oli taas vastaukseni.

-- No, saadaanpa nähdä, eikö tuo hulluus tule jäämään, sanoi isäni äreästi ja meni ulos.

Nämä isäni viimeiset sanat kävivät minun sydämeeni kuin tikarin pisto. Minä aavistin ... enkä tiennyt mitä. Levotoinna heittäysin vuoteelleni, mutta mahdoton oli minun saada unta, ja kun vihdoinkin nukuin, niin nä'in kamalata unta, johonka heräsin. -- Taas oli ensimmäisenä ajatusteni esineenä Anna, ja isäni viimeiset sanat. Kun en tiennyt, mitä isäni niillä sanoilla tarkoitti, niin se saattoi minut vieläkin levottomammaksi.

Vihdoin tuli aamu. -- Vieraita tuli tulvalta. -- Juonti alkoi ... kymmeniin maljoihin kilistin minäkin ryyppylasini ... onnentoivotuksilleni ... mutta se oli niinkuin ei mitään -- Onneksi kovin jo ensimmäisen myrskyn läpitse, mutta se vasta mahtoi olla alku pahempaan, ajattelin silloin.

Jo lähestyi se hetki, jona minun piti lähtemäni. Mielelläni olisin sanonut Annalle jotain lohduttavaista. Mutta töllistä ei ollut meillä ketään, ja aikaa ei ollut enään mihinkään, sillä hevonen oli jo valmis minua viemään. Kiiruhdin isäni perässä hänen kamariinsa ja siellä heittäysin hänen kaulaansa, sekä pyysin, ett'ei hän Annalle minun tähteni mitään tekisi, eikä sanoisi, että oli yhdistyksemme kieltänyt.

Isäni lupasi olla tietämätön koko asiasta. Siitä tulin hieman paremmalle tuulelle. Pian olin matkalla Helsinkiä kohden -- ja muutaman päivän perästä olin perillä. Kahden viikon kuluttua sain isältäni kirjeen, joka määräsi elämäni juoksun. Siinä määräsi isäni minun muutamaan sotakouluun.

-- Sotilaan virassa, sanoi hän, voi paremmin nousta maineen kukkulalle, kuin missään muussa.

Isä-parka! tietysti luuli hän minun paljoa mainetta haluavani. Luuli kai ihmisen tulevan maineen kautta kaikessa onnelliseksi. Kyllä nuorena halusinkin päästä sotilaaksi; mutta nyt kun olin jo milt'ei valmis muuhunkin virkaan, niin ennemmin olisin sillä alalla pysynyt ... vaan ei auttanut muu, kuin isäni tahto oli täytettävä, vaikka kyllä surulla huomasin, että Annasta tulin sen tähden eroitetuksi pitemmäksi aikaa. Ja taisipa isäni sillä tarkoittaakin meidän eroittamista, sillä hän tietysti luuli Annan minulta unhottuvan aikojen kuluessa. -- Mutta voiko sydän unhottaa sydäntä, joka siihen on liittynyt? Kokenut sen tietää.

Isäni tahto tapahtui ja minusta tuli sotilas. Sanomaton ikävä vaivasi minua. Annalle lähetin kirjeen, jossa kerroin kohtaloni... Ja sitä tehden annoin Annan saada itseltäni kirjeitä, kerran sain minäkin Annalta kirjeen, jossa hän lupasi minua odottaa vaikka kymmenen vuotta. Se lohdutti sydäntäni, ja sitä silmäilin useamman kerran. Niin kului talvi, ja suloinen kevät lähestyi. -- Minulle oli luvattu kesäkuussa vain kaksi viikkoa vapautta eli loma-aikaa. -- Silloin päätin rientää kotiani ja siitä sydämmestäni iloitsin. Viikko oli enään lähtöni aikaan -- kun tuli hetki, joka kumosi kerrassaan kaikki suloiset toiveeni. Hallitukselta tuli tieto sodan syttymisestä Turkkia, Englantia ja Ranskaa vastaan. Kaikkia kiellettiin lähtemästä kotiansa. Uusia poikia otettiin ja opetettiin yötä päivää. Siinä alituisessa työssä kului minunkin aikani. Kaikki mielet olivat kiihdyksissä, kun sota julistettiin.

Minä sijoitettiin Wiaporiin, odottamaan vihollista, joka sinne lähestyi Elokuulla ja kolme päivää pommiteltuaan sitä lähti pois. Wiaporissa oltuani sain pienen viran ylennyksen ja olin kiihtynyt sotilaaksi, että halusin enempää. Omasta pyynnöstäni pääsin sitten Krimin niemelle, jossa oli alkanut jo varsinainen pommitus.

Taas kirjoitin Annalle ennen lähtöäni, lohduttain häntä, ett'ei hän surisi, jos kaatuisin sotakentälle, sillä "soreahan on sotainen kuolema." Ja jos saisin elää, niin palajaisin mainehikkaana ja ylennetyllä arvolla, jolloin ei enää kukaan arvaisi estää Annaa omakseni saamasta.

Viikko kului matkalla Wiaporista Krimiin. Sinne päästyäni jouduin heti tuliseen sotaan.

Kolme vuotta oli kulunut, jolla ajalla en ole käynyt Suomessa, vaan olen vieraalla maalla muuttanut paikasta toiseen ja ollut melkein alituisesti sodassa. Vihdoin tuli rauha. Minä olin ylennyt virassa. Useampia kunniamerkkejä kannoin rinnassani.

Otin virkavapautta palveluksestani ja kiiruhdin kotiani, päästäkseni tuonne uneksimaani rauhan satamaan. Isäni, joka tiesi minun tuloni, oli saapunut Helsinkiin minua vastaan ottamaan. Satamaan päästyäni näin isäni, jonka luokse kiiruhdin ja lankesin hänen kaulaansa. Isäni nyyhki lapsen lailla ilosta, kun näki ainoan poikansa, jonka luuli jo ijäksi kadottaneensa, syystä kun oleskeli yhäti suuremmissa hengenvaaroissa. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli antanut nuoren henkeni niin kuolemalle alttiiksi.

Minä vakuutin, ett'ei minulla ollut mitään hänelle anteeksi antamista, vaan olin kiitollinen siitä, että niin oli tapahtunut. Nythän olin jo täyttänyt isosta osasta velvollisuuteni maatani kohtaan ja isäni tahdon.

-- Nythän toki lienee minullakin parempi syy vaatia tahtoni täyttämistä, ajattelin minä, ja kysyin: Sallitteko nyt Annan olevan morsiameni, vai onko häntä kukaan minulta ryöstänyt ja tahtoisiko häntä kukaan ryöstää?

Nyt vaaleni isäni ja sanoi: -- Etkö ole jo Annaa unhottanut sodan pauhussa ja vuosien vieriessä? Kuitenkin on se sinun unhottaminen.

-- Miksi niin, isäni, mikä on tapahtunut? Vai vieläkö te tahdotte sydämeni valitun minulta estää? Älkää sitä tehkö, rakas isäni! Älkää tehkö onnettomaksi elämätäni turhan, maallisen rikkauden ja arvon tähden.

-- Kerran sen tein, että johdatin sinut erilleen Annasta... Nyt en enään sitä tekisi: mutta sen on tehnyt -- kuolon enkeli.

-- Kuollutko Anna! ... puhutteko totta? kiljahdin minä, jouduttuani ankarasti hämille.

-- Niin, kuollut ... ja jo useita kuukausia maannut maan povessa.

Tämä oli minulle niin odottamattoman outoa, että olin järkeni menettämäisilläni. Se syöksyi kauhuna läpi sydämeni...

Nämä viimeiset sanat sanottuaan vaikeni sairas majuri. Tuo muisto näkyi sattuvan vieläkin häneen. Kasvoissaan kuvautui sydämen kärsimystä, jota pyhä tunne, että kaikki on pian lopussa, ikäänkuin hieman lievensi.

Kun sairas oli hetken levännyt ja viipynyt aatteissaan, ponnisteli hän voimiansa, kertoakseen vielä raskaalla äänellä: -- Sinä, joka olet rakastunut ja surrut rakkautesi häviötä, paremmin voit minua ymmärtää. Sinä voit ymmärtää, kuinka surkean vaikutuksen jätti minuun tuo Tuonen kukistama lempi. -- Oi! miten musta oli mieleni, kun vilkasin merelle: ja olin syöksyä sen syliin.

Sen huomasi isäni ja sanoi. -- Rauhoitu, Herran tähden! etkö voi olla tuskassasi maltillisempi? -- Lähdetään kotia -- matkalla tahdon sinulle kertoa Annan elämästä ja kuolemasta.

Siitä viihdyin minä siksi, että uteliaana odotin tarkempia tietoja tästä tapahtumasta. -- Pian sainkin haluttujani; mutta ne eivät paljoa minua rauhoittaneet.