Chapter 2

Valtaava murhe kuvaantui Kaarlon kasvoille ja hajamielisenä lähti hän kävelemään ulos, sillä tuskaansa, jota hän ei tahtonut omaisilleen näyttää, oli hänen vaikea salata. -- Minne meni Kaarlo? Tietämättänsä oli hän joutunut järven rannalle sille kohdalle, josta sopii nähdä Niemelään. Kaarlo istuutui kivelle, ja silmänsä tuijottivat aaltoihin, jota tuuli ajoi rajusti rantaa vasten. -- Oi! huokasi hän, kuinka monasti olen nähnyt tämän rannan tyyneenä ja rauhallisena ... juuri kuin onneansa ihaillen. Mutta kuinka pian muutos tapahtuu. Kuinka myrskyiseksi se muuttuu muutamasta tuulen puuskasta. Se lienee minun sydämmeni kaltainen, joka toki on ollut tähän asti tyyni ja rauhallinen ... ainoastaan joskus katkera epätoivo on kylmyydellään sitä hyytänyt ... vaan sekin on aina toivon heijastavat säteet ja lemmen kimaltava tuli sulattanut. Ennen nä'in aatteissani toivon silmillä tulevaisuuden sulosuvia... Mutta nyt on edessäni kaikki mustaa ... aivan sysimustaa... Minä hullu! Miksi katselinkaan tuon naisen kauneutta ... miksi en nauranut tuon ensimmäsen lemmen kipinän syttyessä ja antanut sen ikuisesti kadota. Miksi kuulin sydämmeni kuisketta ... miksi olin sen houkutuksille alttiina ... oi, miksi en ollut mies, jolla ei olisi sydämmen unelmia? Mutta vast'edes tahdon se olla, sepä saadaan nähdä. Kukaan ei saa tietää, mitä kärsin, ja mitä olen kadottanut Mariassa ... sitä en tahdo itsekkään muistella ... sitä en ajattele täst'edes. Mikä houkkio olinkaan, kun luotin naisen uskollisuuteen... Olinhan niitten petollisuudesta jo niin monta kertomusta kuullut... Mutta se on ollut ja mennyt ... ja menköön...

Ha ha-haa! nauroi hän sitten kylmästi omille ajatuksilleen ja tuijotti hurjasti Niemelää kohden -- eikä ensinkään huomannut, kuinka synkkä pilvi kohoutui taivaan rannalla. Salamat leimahtelivat, ja ukkosen jyrinä alkoi kuulua. Pian satoi vettäkin taivaan täydeltä. Kaarlo tuli läpimäräksi, mutta siitä oli hän huolimaton, sillä povessaan riehuvat tunteet estivät häntä tuntemasta kylmää väristystä ruumiissaan. Ikäänkuin unissaan näki hän ilman olevan sakean, aaltojen hurjasti vyörivän rantaan, ja salaman taivaalla leimahtelevan ... kuuli ukkosen törähdyksen ja tuulen vaikeroivan äänen puidenlatvoissa. -- Ha-haa nauroi taas Kaarlo houreissaan ... tee työsi säälimättä ... se sopii hyvin sydämmelleni, koska myrskyinen on rakkauskin.

Näin hurjasti uneksien oli Kaarlo istunut rannalla sydänyöhön asti. Ukkosen pilvi oli paennut. Myrsky oli lakannut. Mutta Kaarlon tunteet eivät olleet tyyntyneet hänen sielussaan raivosi yhä ankara rajuilma. Yhä vahvistui hänessä päätös väistyä kotipaikaltaan pois. -- Mutta mihinkä? Amerikaanko? Ei ... se olisi isänmaansa hylkäämistä, aprikoi hän. -- Mutta mihinkäs sitten? -- No, Turkin maalle, taistelemaan elämästä ja kuolemasta ... taistelemaan kristiveljein puolesta. Sehän on jaloa ja Suomen pojan tehtävää! Sillä, arveli hän, ehkä olen joksikin hyödyit. Sillä ehkä joku luoti tahi pistin löytää tien sydämmeeni ... siellä tahdon taistella ja -- kuolla.

Näin oli Kaarlo miettinyt ja päättänyt. -- Päivän valetessa hän riensi rannalta kotiaan ja valmistausi matkalle. Niin matkalle -- kenties ikuiselle matkalle ... siihen ei hänellä ollut mitään tietoa. Tämä oli raskasta; mutta se olisi ollut vielä raskaampaa, jos Kaarlon sydän olisi ollut entisellään. Äskeiset tapahtumat olivat sen musertaneet ja -- jääneet kurjaksi, niin kurjaksi, että hän voi hyvästijättämättä hyljätä äitinsä, sisarensa ja kotonsa, jossa oli iloiten viettänyt lapsuutensa viattomat päivät ja jossa oli nauttinut elämänsä suloa nuoruuden kukoistavassa ijässään sekä uneksinut ihania unelmiansa.

VII.

Viikko oli vierinyt edelleen. Ojalan Kaarlo rientää vapaaehtoisena sotilaana Turkinmaata kohden. Tähän asti oli hänen käytöksensä matkalla reipas ja iloinen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, sillä hän oli päättänyt kantaa kohtalonsa nurkumatta ja heittää äskeiset tapahtumat unhotuksiin. Mutta pian tuli muutos. Yksitoikkoinen matkustaminen rautatien vaunussa ja muu outo kulkeminen saivat hänen tulemaan tuntoonsa ja halajamaan äskeisiin ikäviin muistoihinsa. Näin raukesi Kaarlon päätös, olla muistamatta entistä rakkauttaan, turhaan. Hän ei ollutkaan tunteittensa valtias, niinkuin hän alusta luuli, vaan ne tulivat väkisinkin takaisin ja -- mitä enempi hän ajatteli, sitä ihanammaksi tuli Marian kuva hänen sydämmessään, sitä katkerammalta tuntui hänen kadottaminen. Tähän asti oli Kaarlo ajatellut näitä asioita pilkallisesti hymyillen -- vaikka sen varjossa piili sydämmen syvintä tuskaa. Mutta nyt todellakin oli hellyys ja suru saanut hänessä voiton. Se tukahutti hänen sydämmessään viimeisenkin oman tahdon voiman. Tähän asti oli hän ajatellut Juusen onnea kateudella -- mutta tästä lähin tahtoi hän oppia noudattamaan pyhimpiä tunteita ... oppia myös tietämään, paljonko ihminen voi ilman sallimuksetta. Senpä tähden hän nyt huokailikin: "Työläs on potkia tutkainta vastaan" ... on parasta tyytyä osaansa ja kohtaloonsa ... mitä Kaikkivaltias säätää. Ikävällä muisteli hän nyt onnellista kotiaan ja rakkaita omaisiaan, joista hän niin itsekkäästi oli eronnut -- kukatiesi kuinka kauvaksi. Hän katui karvaalla mielellä, ett'ei hän kotona ilmaissut lähtöään. Nyt kiiruhti hän kirjoittamaan äidilleen -- sen hän oli päättänyt tehdä jo kotoa lähteissäänkin, ilmoittaakseen paostaan ja pyytääksensä anteeksi, että hän niin oudolla tavalla oli lähtenyt. Mutta siinä pula, miten voi hän sen tehdä. Aivan mahdotonta oli hänen, kertoa miksi hän niin jätti synnyinmaansa ja armaan kotinsa, äitine, sisarine ja muine hyvyyksineen -- rientäen kohden kuolemaa. Vihdoin sai Kaarlo voimaa kirjoittaa -- ja siinä kirjeessänsä hän koetti asiata kierrellä ja kaunistella niin paljon kuin suinkin. -- Hän tunnusti lähteneensä kotoaan huikentelevaisuudesta ja kevytmielisyyden synnyttämästä äkkinäisyydestä ... halusta voittaa kunniaa ja mainetta -- tahi saada kaatua kunnian tantereella kosk'ei hänellä ollut maailmassa, ketä varten hän eläisi. Mutta isänmaa ja kristiveljet ... niiden edestä on jaloa taistella ja saada sankarina -- kaatua ... taikka jos sallimus toisin määräisi, niin hän sodan loputtua palajaisi kotimaahansa -- ehkä onnellisempana kuin sieltä lähtiessään.

-- Annattehan minulle kuitenkin anteeksi nämä harhailemiseni, mitä onneni kanssa kamppaillessani te'en, oli viimeiset sanat Kaarlon kirjeessä.

VIII.

Kaksi viikkoa on kulunut siitä kuin Juuse kävi Niemelässä kosioretkellään. Taas hän riensi tänne täydessä touhussa, kuulutusta muka ottamaan. -- Kaikki tiesivät sen kertoa, että Ojalan Kaarlo oli kadonnut ... mutta mihinkä? Sitä ei kukaan tiennyt. Sen oli vaan Kaarlo heidän tieten sanonut, ettei palajaisi vuosikausiin takaisin. Se oli Juusen mieleen, -- Hyvä, että väistyitkin tieltäni, ajatteli hän. Tottahan tyttö nyt suostuu vastustelematta minulle tulemaan, koska Kaarlo on kadonnut teille tietämättömille. Siksi riensi Juuse mielihyvissään Niemelään, autuaallisesti hymyillen. Ja kenpä ei olisikaan niin tehnyt, sillä mikä on maailmassa armaanpaa kuin se, että saa hartaat toiveensa toteutumaan, ja mikä autuaampaa kuin uneksiminen tulevaisesta onnesta.

Mutta eipä kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä hopeata, mikä hohtaa. Ei myös Juusenkaan kosioretki ollut niin onnellinen, kuin hän sen unelmissaan kuvitteli. Sillä samana päivänä sai hän sieltä palata takaisin kokonaan toisella mielellä kuin mentyään, lieneekö hän sieltä pois rumputettu, vai mikä lienee syynä ollut. -- Sen vain tiedämme, että naimisesta ei tullut mitään. Pian kerrottiin yli pitäjän, että Juuse sai Marialta rukkaset. Se kirveli Juusen sydäntä. Siitä hän pahoilla mielin itsekin höpisi: -- mitä hittoja meninkään Niemelästä naimaan, koska se nyt näin kävi... Nyt siitä on kaikilla sanomista... Lämppä-Liisa sitä nyt vaan soittaa ympäri mailman, kuin suurtakin ihmettä ... mutta hiisi huolikoon ... eihän se minua köyhdytä!

IX.

Mitä vaikutti Mariassa Kaarlon äkkinäinen katoaminen? Musertavasti tietenkin. -- Ah, näinkö tuskallinen on ihmisen elämä ... näinkö puuttuvainen sen täydellisyys... Tähänkö nyt loppuikin kaikki, mitä minulle oli suloista ja viehättävää tässä maailmassa? Näinkö piti onneni katoaman ja ihmisten juonilta mitättömäksi tulevan? Oi, Jumalani! oliko se sinun tahtosi?... Miksi niin rankaiset luotujasi ... miksi annoit ihmisille voiman eroittaa kaksi rakastavaista, sinä, joka itse olet rakkauden Jumala! Nä'enkö todellakaan enää koskaan Kaarloa? Se on milt'ei mahdotonta ... vaikeroi Maria, ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

Edessään oli hänellä Kaarlon äidilleen lähettämä kirje, jonka hän oli Ojalasta hakenut, sitten kun kuuli Kaarlon Turkin sotaan lähteneen ja sieltä matkallaan äidilleen kirjoittaneen.

Kirjeestä sai hän tietää Juusen petoksen ja syyn, miksi Kaarlo oli kotonsa jättänyt. Maria luki kirjeen moneen kertaan -- ja itki, itki katkerasti, sillä hän oli niin suuren surun vallassa. Nyt tunsi hän itsensä varsin yksinäiseksi ... onnettomimmaksi orvoksi. Ei ollut ketään, jolle olisi hän surunsa ilmaissut ja huolensa huokaillut. Isälleen ei hänen sopinut sitä tehdä, sillä sen kautta ei se olisi ensinkään lieventynyt.

-- Voi, jospa eläisi äitini! Hän toki minua lohduttaisi ... hän suruni ymmärtäisi, koska hänen kuulin ennen usein puhuvan siitä, mikä voima on rakkaudella, huokaili hän ja kiitti sydämensä pohjasta Jumalaa, että oli edes Juusesta päässyt.

Näin vaikeroiden itki Maria yksinäisyydessä myöhään yöhön, ja nojasi polttavan otsansa akkunaa vasten, jota elokuun kuutamo valaisi niin lumoavan juhlallisesti. -- Tämä luonnon rauha ... tuo viehättävän tyyni lahti, jonka pinnassa taivas kuvasti tumman sinistä kauneuttaan, kirkkaasti kimaltelevia lahtiaan ja keveästi leijailevia pilven hattaria ... tämä oli ikäänkuin luonnon haltiatar olisi tahtonut viihdyttää tuota onnetonta Mariaa.

Maria aukasi akkunan ja hengitti yösydämen viileää ilmaa. Se keventi hänen murhettansa, ja jäähdytti polttavata poveaan ... nyt vasta voi hän tyynnemmästi kuin äsken ajatella, mitä tapahtunut oli. Vasta voi hän luoda silmänsä tulevaisuutta kohden ja tutkia, voisiko hän, jos Kaarlo kaatuisi Turkin maalla sodassa, kantaa surunsa, sen alle vaipumatta ... se tuntui milt'ei mahdottomalta. -- Taas kohosi syvä huokaus hänen rinnassaan, ja ajatuksensa näkyi vähitellen siirtyvän tuonne surullisten muistojen avaruuteen. Sen ilmaisi utuinen kyynel, joka verkalleen vieri hänen kummallisesti väräjävälle poskelleen, ja ne katkonaiset, kuiskaamalla lausutut sanat, jotka milt'ei tietämättänsä luiskahtivat hänen huultensa välitse. Ne varmaankin olivat valituksia hänen haavoitetun, sairaan sydämensä pusertamia, jotta rukouksen siivillä liitelivät yön hiljaisuudessa korkeuteen rakastettunsa pelastumiseksi, ja että Luoja varjelisi hänen armaansa vihollisen kädeltä ja saattaisi, jälleen sodan loputtua hänet kotimaahansa, niinkuin Kaarlo itsekin olisi toivonut.

Näin oli Maria huokaillut, milloin rajummasti milloin tyynemmästi, kunnes aamu oli valjennut, ja pääskynen Marian akkunan kohdalla, räystään alla, pesässään aamuvirsiä viserrellen sitä haihduttanut. Hän oli ennenkin katsellut kamarinsa akkunasta yön juhlallista hiljaisuutta -- nauttien sitä viattomuuden suloisilla tunteilla. Niin olisi hän tehnyt nytkin, ell'ei hänen nuoruutensa olisi kulkenut okaista polkua myöden, ja ellei hänen rintansa olisi kätkenyt niitä synkkiä aattehia, joiden kanssa hän oli taistellut ja joiden vallassa hän vieläkin huokaili. Ah, miksi niin monta suloista toivetta jää täyttämättä? Miksi lilja kaatuu ennen syksyä muutamasta tuulen puuskasta? -- Onko se sallimuksen syy vai säilyttääkö kukin povessaan omaa onnettomuuttaan? Ken sen selittää ... ken huojentaa nämä huoleni? -- Ah, armias taivas, vapahda minut tuskistani!

X.

Siirtykäämme Turkin maalle. Seuratkaamme Kaarloa hänen sotaretkillään. Ensi kerran joutui hän taisteluun Gorni-Dubniakin kentällä, jossa "suomalaiset olivat kunnostaneet itsensä, jalosti niinkuin isänmaa vaatii, josta isänmaa heitä kiittää," ja jonka Kaarlokin kesti haavoittumatta.

Sitten alkoi marssiminen ja seisominen syvässä lumessa Balkanin vuoren rinteillä, kunnes pääsön itse vuoristoon aukasi armeija itselleen, kaksi päivää taistellen Prawetsin luona. Tässä sai Kaarlo haavan käteensä, joka kuitenkin pian parani. Kolme päivää oltuaan sairashuoneessa, ryhtyi hänkin muitten mukana tuohon suureen jättiläistyöhön, nimittäin rynnistämään ennen ylipääsemättömien vuorien poikki, taistellessa pakkasta, lumimyrskyä ja monilukuisia sekä vahvasti varustettuja vihollisia vastaan. "Repaleihin vaatetettuna, kantaen muonansa, kiväärinsä, ampumavaransa, lapiot, teltankaihtaleet selässään ja sen ohessa hinaten raskaat tykit ja niiden ampumaneuvot perässään jylhässä, tiettömässä vuoristossa, valui hiki sotamiehen ruumiista hänen liikkeellä ollessaan ja jäätyi taas, kun hän pysähtyi, jolloin hän löysi jonkunlaista suojaa ainoastaan kaivamalla itsensä tahi antaen lumipyryn itsensä peittää syvään nietokseen". Tässä sai moni vammoja, ehkäpä kuolemantaudinkin. Mutta Kaarlo, pohjan poika, oli siihen sitkeä ja tottunut kylmääkin kärsimään. Lepoaikoina katseli hän taivaalle, jossa tähdet loistivat ... vaan ei hänen mielestään niin kirkkaasti kuin Suomessa. Ei kimallellut lumi täällä yhtä kirkkaasti kuutamolla. Ei ollut luonnossa pohjan raittiutta... Oi Suomi! ei suotta sua ylistetä, koska talvesikin ovat viehättävämmät kuin muualla.

Tyynellä, miettiväisellä olennollaan ja lannistumattomalla urhoudellaan oli Kaarlo voittanut kunnioitusta kaikilta sotatovereiltaan. Erittäinkin rakasti häntä majuri B., jonka läheisyydessä hän oli alituisesti tapellut kahakoissa. Usein oli majuri häntä taputellut olalle ja sanonut Kaarloa "lannistumattomaksi suomalaiseksi." Tähän lempeään päällikköön oli Kaarlokin suuresti suostunut, ja tätä kunnioitti hän sydämmensä pohjasta muun velvollisuuden ohella, sekä rakasti häntä kuin poika isäänsä.

Sitä hellemmäksi kiintyi majurinkin suosio Kaarloa kohtaan, mitä useammasti Kaarlo häntä vihollista ja kylmää vastaan suojusti. Sillä Balkanin pyryt ja pakkaset olivat yhtä ankarat päällikölle kuin alhaisemmallekin sotilaalle. Mutta Kaarlo, ollessaan nuori ja verevä ja sitä paitsi kylmään tottunut, ei tietänyt siitä puolinkaan niin suuresti kuin majuri. Senpä tähden tuli majuri useinkin iltasilla Kaarlon luokse, viluansa lievittämään. Ylhäistä päällikköään rakastava Kaarlo suojusti häntä usein peittämällä hänet omalla päällystakillaan ja oli itse ilman. -- Voi, hyvä ystävä, sinua... Sinä säälit ja rakastat lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi! -- Jumala siunatkoon ja antakoon armoa sinulle! huudahti majuri, väristen vilusta, Kaarlon häntä peitellessä.

Eräänä iltana oli ilma varsin kova ja kylmyydestään ankara. Lunta pyrytti taivaan täydeltä, ja tuuli riehui hurjasti Balkanin rinteellä, tunkien kylmästi viileksellen sotilastemme vaatteiden alle. Raskaan työn rasittamina olivat sotilaat heittäyneet tuohon ilmaan levolle, mutta Kaarlo vielä valvoi. Hän istui, poski käden nojalla, hiljaisena ja alakuloisen näköisenä. Mitä mietti hän? Riensivätkö ajatuksensa täältä kauas synnyinmaahansa, vai miettikö hän niitä ankaria taisteluja, joita hän sai kokea täällä vieraalla maalla? Sitä emme tiedä.

Näin ollen lähestyi häntä majuri, jonka huomattuaan Kaarlo aikoi nousta kunnioitusta tekemään, mutta majuri esti häntä, ja sanoi tulleensa taas Kaarlon lämpösiin.

Majuri, joka tällä kertaa ei ollutkaan erittäin viluisa, sillä hän oli ottanut liikkeistään lämmintä, istui Kaarlon viereen ja rupesi puhumaan: -- Olennossasi olen huomannut jotakin raskasta ... etkö tahdo sitä ilmoittaa ... etkö vaadi mitään, jota minä voisin sinulle tarjota? Sinä olet erinomainen nuorukainen ... kuinka usein olen sinun nähnyt päivän vaivoista päästyäsi valvovan muitten nukkuessa. Olen nähnyt, ikäänkuin kärsiminen ja tuskat pilkisteleisivät sinun sydämesi pohjasta, rauenneen silmäsi kautta. -- Niin ... jos sinua painaa joku mieltä runteleva ja sielun polttava suru ... etkö voi sitä sanoa minulle ... etkö toivo ystävästä mitään huojennusta...?

-- Jumala siunatkoon teitä, herra majuri, hyvästä tahdostanne! sanoi Kaarlo. Olenkin, herra majuri, sitä ystävää vailla, jolle kertoisin suruni ja huokaisin huoleni täällä myrskyn maailmassa. Teidän ylhäisyytenne! Teille tahdon paljastaa sieluni ja sydämeni tilan.

-- Tee niin, ystäväni... Tietysti liikkuu asia Suomessa, josta minäkin säilytän muistoja, sanoi majuri ja likisti Kaarlon kättä.

-- Oh! Sepä ei ole sen parempi eikä pisempi kuin rakka...

-- Rakkausko?

-- Niin, kun minä onneton lemmin semmoista, jolta jäin...

-- Rukkasetko?

-- Melkeinpä niin, syystä kun olen köyhä ja hänen isänsä rikas, niin ei suotu häntä minulle.

-- Vai niin ... kyllä ymmärrän ... kerro, kerro...

-- Raskasta on kertoakin, lisäsi Kaarlo, mutta tahdon kuitenkin selittää sen kovan onneni pääseikkoja, joka minun mieltäni niin sanonattomasti rasittaa. Minulla on kotimaassani pieni maatila... Sitä olen hoitanut jo kolme vuotta ... ja siitä järvenlahden toisella puolella, on mahtava talo, jossa on äveriäs, rikkaudestaan ylpeilevä isäntä, ja hänellä oli tytär ... ihana impi. Häneen rakastuin minä, ollessamme lapsuuden ystäviä, sydämmeni pohjasta, hänkin sanoi rakastavansa minua, mutta isänsä ei suonut häntä minulle. Hän rupesi pakolla vä'ittämään tätä minun lempeni esinettä muille, rikkaammille... Minä katosin tänne, enkä tiedä, miten nyt lieneekään armaani asiat...

-- Vai niin, keskeytti majuri ... varsin elävä kuva on minulla huolesi syistä. Kyllä tunnen sen, mikä valtaava voima on rakkaudella. -- Siitä koeta olla nyt rauhoitettu ... minä ehkä voin jotakin ... mutta jääköön nyt tällä kertaa tälleen. -- Minun tulee kylmä ... käykäämme telttaan, onhan siellä vähän suojaa.

-- Teidän tahtonne, hyvä majuri, sanoi Kaarlo seuraten majuria telttaan.

XI.

Jo on päästy Balkanin yli, ja Plewnakin on venäläisten vastassa, sanomattoman paljon on ollut vaivoja ja varsinaista kovaa koettavaa; mutta vielä on kokemisiakin. Sillä Balkanin yli päästyä oli verilöylyjä milt'ei yhtämittaisesti. Näissä oli Kaarlokin osallisina Taschissenin, Wraschtjebnajan ja Sofian kaupungin luona.

Mainittakoon tässä erikseen eräs taistelu, jossa Kaarlo kunnosti suuresti itseään ja saavutti majuri B:n suosion.

Kuusi tuntia tapeltiin kivääritulen rätinässä, Vähin erin lähestyessä vihollisen patteria kohden, joka oli rakennettu vähäiselle maantöyräälle. Venäläiset seisahtivat parin sadan askeleen päähän vihollisen patterista, sillä heidän oli vaikea lähestyä varustusta, syystä että aukea lakea olisi ollut pian täytetty heidän verisillä ruumiillaan. Sen tähden seisahtuivatkin venäläiset hetkeksi vähäiseen viitakkoon, houkutellen sinne vihollista ja luulotellen muka voimansa niin heikoksi kuin suinkin, Mutta turkkilainen oli kyllä viisas tällä kertaa pysymään varustuksessaan sopivaan aikaan asti. Venäläisen ei auttanut muu, kuin kiivetä juoksujalassa, ja ampua lakkaamatta, varustusta kohden. Kolme tuntia hyökkäsivät venäläiset alituisesti varustusta vastaan, mutta eivät onnistuneet. Aina lyötiin he verissäpäin takaisin. Turkkilaisia oli kahden kertainen ylivoima ja hekin koettivat tapella uljuudella. -- Vihdoin teki Turkkilainen ulosryntäyksen. Myrskyn tapainen taistelu syntyi nyt lakealle. Majuri B. taisteli tapansa mukaan etimmäisenä, siten rohkaisten pientä joukkoaan, joka myöskin koetti parastaan. -- Voitto alkoi jo kallistua vihollisen puolelle, sillä he saivat apuväkeä, joka riensi venäläisten kylkeä vastaan, ja oli melkein estämäisillään peräytymisenkin. Tässä hurjassa sekasorrossa oli majuri vaarassa tulla piiritetyksi viholliselta muutaman sadan miehen kanssa. -- Nytpä urhokas Kaarlo sieppasi äkkiä kaatuneelta lipun ja sen kanssa riensi, rajusti hurraten, majurin avuksi, ja häntä seurasivat peräytyvät venäläiset uudella, karaistulla innolla eteenpäin. Mahdoton oli nyt turkkilaisten kestää tätä villittyä rynnäystä. Muutamassa hetkessä oli vihollinen hajoitettu -- eipä se joutunut enään varustukseenkaan pysähtymään. Kun vihollinen oli karkoitettu kauvas, asettuivat venäläiset varustukseen huokaamaan päivän verisestä työstä.

Iso joukko oli venäläisiä verikentällä; mutta Kaarlo oli aivan haavoittumaton. Häntä tervehtimään tuli majuri B., suurella hartaudella lausuen: -- Kaarlo ystäväni! aina olet ansainnut kiitosta, mutta erittäinkin tämän päivän töistäsi. Tässä annan nyt sinulle tämän pienen sota-aseen muistoksi tämän päivän sankaritöistäsi ... työstä, joka ei likimainkaan ole tällä palkittu; mutta onhan se muistona. -- Jumala olkoon ohjaajanasi ijankaikkisesti!

Suuresti liikutettuna otti Kaarlo majurin kädestä tarjotun revolverin ja kiitti nöyrästi.

XII.

Useampia urhokkaita tappeluja on Kaarlo kartin mukana kestänyt, jossa on ainakin vierinyt kuukausia eteenpäin.

Jopa on kahlattuna tuonkin 300 askeleen levyisen Maritsa-joen yli, jossa vesi nousi miesten kainaloihin saakka. Tämäkin oli kova kohtaus sentähden, kun se tapahtui kylmän talven aikana, tammikuun 14 päivänä. -- Sen jälkeisenä päivänä oli taas varustaminen taisteluun. Vihollinen seisoi jonkun matkan päässä Filippopolin kaupungin läheisyydessä. Vakoojat toivat tietoja uusien joukkojen lähestymisestä. -- Kaarlon sydän tykytti rajusti, kun joukon ensimäiset rivit tulivat näkyviin. Hän vilkasi majuriin, jonka rinnalla hän taaskin tuli taistelemaan. Outo aavistus lennähti sydämmeensä, jonka pohjasta nousi rukous korkeuteen heidän kaikkein edestä ja erittäinkin tuon rakastetun majurin.

Pian leimahti tuli sadoista kivääreistä, johonka venäläiset vastasivat samoin. Nyt alkoi ankara taistelu, sillä siihen komennettiin kovasti kahden puolen. Mutta vaikea oli kuulla komentosanojakaan, sillä ankara kiväärien pauke ja tulen rätinä sekä hurjat "hurraa"-huudot niitä sekoittivat. Ruudin savu eneni enenemistään, ja kaatuneiden valitus kuului hyttyisten hyrinältä muun metelin seasta. -- Hirmukseen huomasi Kaarlo paljon kaatuvan venäläisiä jos vihollisiakin. Samassa myös huomasi hän, kuinka kaksi sekasortoon joutunutta, tavattoman rotevaa turkkilaista, riensi majuri B:tä kohden ojennetuilla pistimillä. Kaarlon sydäntä vihlasi. Nuolen nopeudella kiiti hän heitä kohden, pyssy tähdättynä, ja laukasi. Silloin syöksyi turkkilainen kumoon, laukaisten kaatuessaan kiväärinsä, josta luoti meni ilmaan. Samassa myös kaatui toinenkin vihollinen majurin antamasta iskusta. -- Mutta voi hirmua! Nyt horjui majurikin. Verta näkyi tulvaavan rinnastaan... Ja jopa tärähti Kaarlonkin ruumis, jotta hän meni tainnuksiin.

Vihollinen alkoi hävitä, mutta tappelun pyörre vyöri edelleen. Kuolleet ja haavoitetut jäivät jälelle. Kaarlo tointui pian. Hän katsahti ja näki ympärillään ruumiita ja kuoleman kanssa kamppailevia kaatuneita, joiden valittava ääni tunki hänen sielunsa läpi. Kaarlo tarkasti, oliko hänessä haavoja, koska hän oli kaatunut, muuta ei onneksi löytynyt yhtäkään haavaa. Ruhjevamman arveli täyttäneen itsensä tainoksiin. Samalla muisti Kaarlo majurin kaatumisen. Häntä rupesi Kaarlo etsimään ... ja löysikin hänet pian. Majuri istui häntä lähellä erästä pensasta vasten vaaleana.

Kaarlon huomattuaan nosti majuri rauvenneen kätensä ja vapisten ilmoitti, että kaksi miestä, varmaankin turkkilaisia rosvoja, juuri laskeusi mäen rinnettä alas laaksoon, ja että he pian lienevät täällä ryöväämässä... Voi toki! jatkoi hän... En voi ... pakene sinä ... pelasta itsesi, miten voit ... minun täytyy loppua... Oh!...