Chapter 4

Oli kesäkuun ilta, kun pääsimme kotia. Nyt tahdoin rientää Annan haudalle. Ensin kiiruhdin Lammin tölliin. Siellä oli suuria muutoksia tapahtunut. Annan äiti oli ollut kuolleena kaksi vuotta, ja Annan isä, Eero, oli jo lapsellinen, vanha ukko. Eeron sisar, Eeva, piti vaimonpuolista hoitoa töllissä; hän oli myös hoitanut Annaa kuolinvuoteella.

Tämän Eevan pyysin itseäni saattamaan kirkkomaalle Annan haudalle, johon oli matkaa töllistä neljännes peninkulmaa. -- Tällä matkalla kertoi Eeva, kuinka Anna heti minun lähtöni jälkeen rupesi hiljakseen riutumaan: -- Hän kävi harvapuheiseksi ja näkyi aateksivalta sekä epätasaiselta. Silloin näkyi vieno puna vaaleilla poskilla, kun sai kirjeen teiltä. Ja vihdoin kun tuli tieto, että olitte lähtenyt Krimin sotaan; niin silloin hän lankesi tautivuoteelle, josta ei enää koskaan noussut. Äitinsä kuolema ja teidän poissa olonne vaikuttivat häneen niin voimallisesti, ett'ei mitkään apukeinot auttaneet, puheli Eeva ja hengähti pitkään.

-- Etsittiinkö hänelle lääkärin apua? kysyin minä.

-- Teidän isänne.-- jos saan teille niin sanoa -- jatkoi Eeva, oli niin avulias, että kutsui lääkärin ja kustansi sen apua Annalle, -- mutta mahdotointa oli aineellisten lääkkeiden avulla parantaa niitä haavoja. Sillä ne haavat olivat epätoivon poltteita onnettomasta rakkaudesta. Niin -- semmoisesta tulesta tullut poltto tietysti kalvoi hänen sieluaan ja sydäntään, että ruumiin täytyi vihdoin riutua, vaikka ei hän siitä paljoo puhunut, sillä hän kätki surut syvälle sydämeensä ja oli päättänyt kantaa yksin niitä niin kauvan, kuin voi ... ne tahtoi hän kantaa haudan hiljaisuuteen.

Onnetoinna piti hän rakkauttaan sen tähden, kun luuli teidän, majuri, menneen jo ijäksi, ja sitä paitsi epäili hän, muistaisitteko enää palattuanne halpaa Annaa -- ja sen lisäksi oli hänen mahdotointa ajatellakaan isänne suostumusta, vaikka tosin isänne kohteli Annaa lempeydellä, varsinkin siitä pitäin, kun läksitte sotaan. Monasti kävi hän Lammin töllissä ja toi sanomalehtiä ja muita kirjoja Annan luettavaksi.

Niin kului puolentoista vuotta, ja sitten lähestyi Annan kuolema. -- Eräänä päivänä kutsui hän minut luokseen ja pyysi täyttämään viimeistä tahtoaan: hän sanoi löytyvän kirkkomaalla pienen pihlajan, jonka oli istuttanut itse silloin, kun oli saanut luvan päästä nauttimaan Herran pyhää ehtoollista. -- Sen juurelle tahtoi hän päästä lepäämään.

-- Sanokaa majurille jos hän vielä tänne tulee ja muistaa minua ne terveiseni, että ilolla menen ijankaikkisen rauhan majoihin... Sinne missä ylhäiset ja alhaiset ovat yhdenarvoisia. -- Ah, siellä on autuasta yhtyä ystävien ja armaiten kanssa, virkkoi hän viimeiseksi sanoikseen ja vaikeni ... vaikeni vaikenemistaan kunnes kuolon hetki löi.

Eeva lakkasi kertomasta, mutta sitä en minä huomannut, sillä minä olin niin mietteissäni. Ajatukseni olivat rientäneet kolme vuotta takaperin entisiin onnellisiin aikoihin. Olin Lammin töllissä, jossa näin Annan kauniina ja viehättävänä kuin aamun koi ja lämpimänä sekä kukoistavana kuin kevätpäivä. -- Ah, miten ensi katsannossani jo viehätti Anna minua, vaikka en häntä silloin vielä ajatellut puolisokseni. Mutta sydämmet kävivät liittoon ... sydämmeni halua en voinut vastustaa. Jota useammasti kävin töllissä, sitä enemmin huomasin rakastavani Annaa ... ja olin onnellinen. -- Rakkauteni oli puhdas kuin sininen taivas, ääretöin kuin sen avaruus ja kirkas kuin aurinko.

Näin ajatellessani olimme äkkiarvaamatta ehtineet kirkkomaalle, jossa Eeva osoitti minulle paikan, missä Anna lepää. Tämän nähtyäni laskin Eevan menemään pois, sillä yksin tahdoin huoliani huokailla rakastettuni haudalla. -- Aurinko oli jo laskemaisillaan. Viimeiset säteet kultasivat puiden latvoja. Juhlallisena seisoi kirkko hautakumpujen vierellä, ikäänkuin suojellaksensa niitä maailman myrskyiltä. Verkalleen lakkasi lintujen laulu. Koko luonto oli tyyni ja rauhallinen: -- mutta toisin oli minun sydämmeni laita. Siellä raivosi myrsky -- pettyneiden toiveiden hirmuinen myrsky.

Vaikeroiden istuin Annan haudalla ja huokasin: -- Oi, Jumalani! miks'en saanut häntä seurata? Miks'en saanut kaatua sodassa, että olisin yhtä onnellinen kuin hänkin ja saisin vaeltaa kanssaan siinä paratiisissä, jossa ei meitä kukaan voittaisi.

Ah, mikä taivaan suloisuus on rakkaudella! Mikä voima on todellisella lemmellä! Miten ihminen murtuu onnettomasta rakkaudesta. Sen kautta olen minä tullut tuntemaan Jumalan kaikkivallan: kuinka kummallisesti hän johtaa askeleitamme; sen kautta myös tulin huomaamaan, että haudan tuolla puolella odottaa meitä vasta se maa, jossa rakkaus ja onni on täydellinen, johonka meidän on matkustaminen tämän elämän perästä, polkua, jonka Hän on meille ahtaana ja monimutkaisena eteemme asettanut. -- Oi, onnellinen Anna, kun sinne olet jo ennättänyt! Pian seuraan perässäsi ... sen suokoon mulle Jumala!

Näin istuin minä tunteitteni valtaamana väsyneen haudalla. Ja tähän vuodatin kyyneleitäni ... ne valuivat runsaasti poskiani pitkin alas hautakummulle. Ah, armas Jumala, kuinka minun suruni on suuri!

Aamuruskon ensimmäiset säteet heijastivat kastehelmistä kimaltelevalle maalle ... kukat aukasivat nuppunsa niiden suuteloille. Ja minä olin lähtemäisilläni pois, kun peippo lensi siinä olevaan pihlajaan ja visersi niin lumoavan suloisesti, että se oli ikäänkuin tervehdys Annaltani. Se toi lohdutusta väsyneelle mielelleni. -- Kyynelsilmin, mutta kevennetyllä sydämmellä palasin kotiini, jossa kaikki olivat vielä unen helmassa. Minä hiivin huoneeseeni ja heittäysin väsyneenä vuoteelleni.

Pian kului vapauteni aika. Minun oli lähdettävä sotajoukkoihin; sinne halusinkin, sillä muistot olivat kotiseuduillani tyhjään rauvenneet; unelmani vaivasivat minua liian masentavasti. Riensin yhä sodasta toiseen. Vapaaehtoisena eli omasta pyynnöstäni riensin Puolan kapinaan ja sieltä palattuani taas Venäjän sotajoukoissa Aasian rajoille. Sanalla sanoen: missä veri virtana vuoti, sinne tahdon rientää. -- Usein tarjottiin minulle viran ylennystä: mutta niitä kaikkia en ole vastaan ottanut.

Oltuani 27 vuotta sotapalveluksessa otin eron virastani ja palasin kotiini, jossa vietin yksinäisyydessä rauhallista elämää... Isäni ei ollut aikoinkaan enää elossa. Luulinpa saavani loput päiväni viettää rauhassa. -- Mutta syttyi tämä Turkin sota, ja tänne halusin vanhanakin.

Kotitalouteni annoin erään pehtoorin huostaan, jolta sinä olet oikeutettu sen vastaan ottamaan. -- Minä tunnen olevani onnellinen, kun tiedän pian pääseväni täältä monien vaiheitten ja kärsimysten maailmasta. Sen vaan olisin suonut, että olisin saanut kuolla synnyinmaassani ja tulla sinne haudatuksi.

Väsymys jo tahtoo tavata ... kylmä hiki on otsallani... Mutta ystäväni! Se on viimeinen pyyntöni, että jos sinä täältä pääset Suomeen ja hallitset hoviani, niin istuta aina keväisin moniais kukka Annan haudalle. Ne kukoistaessaan kertovat ihmisille -- jos nämät voivat niitä ymmärtää -- kuinka kärsimyksistä rikas oli siinä kummussa lepääjän elämä, vaikka se oli lyhyt, sillä hän oli nainen ja väsyi; minä olin mies, minä kestin enempi. Hän oli se heikompi.

Nyt olin kertonut, ystäväni, sinulle isosta osasta elämääni. Siitä voi päättää, kuinka olen taistellut ja mitä olen voittanut. Nyt tahdon levätä Herran rauhassa...

Syvästi liikutettuna kuunteli Kaarlo koko kertomuksen sekä katseli majurin tunteellista syvää ja haudan hiljaisuutta haaveksivaa olentoa. Mielellään olisi hän vaikka hengellään pelastanut vieläkin tuon rakastetun majurin... Mutta ennenkuin aamu valkeni, makasi haavoitettu kylmänä.

Majuri haudattiin. -- Valtaavat olivat ne tunteet, jotka liikkuvat Kaarlon rinnassa, jättäessään ikuisesti hyvästi tuon hellimmän ystävänsä ja hyväntekijänsä lepokammion. Suru ja katkeruus haikasivat hänen mieltään hautakummulla. Murheen valtaava tulva syöksyi hänen sielunsa sisimpään, tehden koko maailman mahdottoman viheliäiseksi. Miten painavat olivatkin ne kyyneleet, jotka silloin valuivat Kaarlon kasvoille? Sinä, lukijani, voit sen paremmin arvata, kun minä kynällä kuvata.

XIV.

Rauhan sanoma on kaikunut. Verivirrat ovat tukittuina Turkin maalla. Siitä iloitsevat kaikki ihmiset.

Vapaana rientävät nyt sodan kalpaa heiluttaneet, urhoolliset soturit kotimaahansa. Kaarlo seurasi mukana. Matkallaan oli hän rikastunut ei ainoastaan aineellisesti mutta kokemukseltakin. Hän oli kokenut sekä nähnyt ja siten paljon oppinut. -- Majurin kertomuksesta oli hän oppinut tietämään, miten oikullinen onni on rikkaalle niinkuin köyhällekin. Ja majurin elämä kuvasi hänelle sen, ett'ei rikkaudella eikä ulkonaisella arvolla ainoastaan saavuteta kaikkia sydämmen vaatimuksia.

Kuten sanottu, oli Kaarlo oppinut paljon. Hän oli käynyt elämän koulua ja siten valmistunut hurjasta nuorukaisesta neroksi, jaloksi, koettelemuksia kestäväksi mieheksi. Hän sai henkeä ja tahdon lujuutta kaikkiin jalonpiin pyrinnöihin ja uuden ajan aatteisiin.

Helsinkiin päästyään riensi Kaarlo kohden kotiaan, eikä ensiksi majurilta saatuun Hovilaansa. Omaistensa ikävä sekä salainen, himmeä toivo Marian ehkä vielä vapaana olemisesta riennättivät häntä kiireesti kotiansa.

Rientäkäämme Kaarlon edellä Niemelään, johonka päästyämme huomaamme, että väki on kaikki, paitsi Mariaa, kotoa poissa, ulkotöissä. Maria istuu kangastuolissa. Hän on kutonut, mutta nyt lepää syöstävä: poskensa on nojattuna kättä vasten. Mitä mietti tyttö noin aateksivaisena? Hänen ajatuksensa hyörivät Kaarlon luona. Hänen huuliltansakin kuului:

-- Onkohan mahdollista, että Kaarlo on hengissä? Ehkä on! ... ehkä palajaa hän vielä... Korkeimman käsi on voinut häntä varjella... Onpa suurempiakin ihmeitä tapahtunut. Näin aprikoi Maria, eikä enään kyyneleet kastelleet hänen vaalistuneita poskiaan, kuten joku aika takaperin, jolloin hän unelmissaan seurasi armastaan sodan kauhussa: kuinka mahdotointa hänen on enään olla elossa -- kuinka paljon hän oli saanut kärsiä sodassa ja kuinka kurjasti hänen täytyi -- kuolla. Mutta jälleen ajatteli hän: voipa suomalainen uljaasti taistellakin ja voittaa ... onhan jaloa nähdä hänen palajavan kunnialla kaunistettuna.

Nämä haaveet saivat jälleen Marian silmät kirkastumaan ja kyyneleet kuivamaan.

Kaikki katosivat Marialta mietteet, kun Kaarlo astui Niemelän pirttiin. Ilon valtaamana kiljahti hän: -- Ah, sinäkö vihdoin palajat sieltä... Terve, terve, kiitos Jumalalle, ettäs palasit! -- Mutta kuinka sinä olet elossakaan, kun siellä on niin paljon kuollut sodassa. -- Ja miksi lähdit minulle edes jäähyväisiä sanomatta. Kuinka minä surin ... mutta nytpä sinä näytät jalolta.

Näihin puheisiin ei Kaarlo virkannut mitään, vaan sulki Marian syliinsä ja hetken perästä kysyi: Vieläkö olet vapaana, etkö olekaan mennyt Markkulan Juuselle? Kuinka se on niin käynyt? Ja kuinka nyt isällesi kuuluu? Vieläkö hän kieltää sinua tulemasta köyhään Ojalaan?

-- Kyllä hän on aina sanonut, ettei antavansa minua köyhälle; -- mutta en usko, että hän enää kieltää, kun sinut näkee.

Kaarlo hymyili ja siveli viiksiään, kun Maria häntä köyhäksi luuli.

-- Annahan olla, ajatteli hän, minä koetan vielä köyhän nimessä, ukko, sinulta tytärtäsi. Minä koettelen vielä vissimmäksi, minkä arvon tuo ahmatti antaa aineelliselle rikkaudelle.

Maria vaipui nojalleen Kaarlon sydäntä vasten, lumoutuneena riemusta ja rakkaudesta, jota kumpaakin hänen rintansa täysin määrin uhkueli.

Mutta tällä kertaa ei Kaarlo joutunut täällä kauan viivyttelemään, sillä hänen täytyi palata kotiansa, Ojalaan, kertomaan omaisilleen matka muistelmiaan, jota ei hän äsken vielä ollut ennättänyt tehdä, vaikka he suurella uteliaisuudella niitä tiedustelivat. -- Kun hän näet kuuli, että Maria oli vielä vapaana, niin riensi hän tätä ensin tervehtimään. Ja kuka olisikaan voinut olla niin tekemättä, sillä "vanha suola janottaa, ja rakkaus ei ruostu."

-- Elähän nyt vielä lähde, esteli Maria; odota, että isäkin sinut näkee ja -- että tiedämme, vieläkö hän sinua halveksii ... mutta ei hän sitä voi tehdä. Meitä ei pidä enää kenenkään eroittaman... Mutta en sentään sinua, armaani, enempää estä kotiasi menemästä. Siinä tekisin väärin omaisiasi kohtaan, jotka ovat surreet sinua niin suuresti. -- Huomaisitko äitisi kalpeita kasvoja ... kuinka hän on vanhentunut! Kuinka murhe on painanut häneen leimansa. Riennä vain heidän luoksensa ... minä olen onnellinen, nähtyäni sinut hengissä palanneena sieltä kuoleman ottelukentältä.

Kaarlo kuunteli äänetöinnä, sillä hänen sydämensä oli liiaksi onnellinen sanoihin puhkeamaan. Hän katseli silmiään pois kääntämättä Marian kasvoihin, joissa oli lilja muuttunut ruusuksi, mutta tuo kuitenkin oli liljaa kauniimpi, sillä se ilmaisi puhdasta sammumatonta rakkautta.

Iloisena ja onnellisena erosi Kaarlo nyt Mariasta ja sanoi huomenna tulevansa jälleen.

Toisen päivän tultua kiiruhtikin Kaarlo Niemelään. Täällä otti hänet Niemeläinen vastaan kohteliasuuden osoitteella. Se oli Marian mielestä hyvä enne.

Ennenkuin pitkiin puheisiin ennätettiinkään, kysyi Kaarlo entistä rohkeammin ja jyrkemmästi: -- Oletteko te, isäntä, mielipiteissänne yhtä kuin ennenkin ... ettekö jo suostu antamaan minulle Mariaanne?

-- Taas sama vastaus kuin ennenkin, ajatteli Niemeläinen itsekseen, ja oudosti oukailtuaan hetken perästä sanoi: -- Kyllähän olet moitteeton mies käytöksesi puolesta; -- mutta minä olen yhtä armotoin siinä asiassa kuin ennenkin.

Maria masentui, kuullessansa tuon jyrkän kiellon. Hänen sydämmensä sykki niin kovasti, jotta oli tulla rinnasta ulos. Hän värisi kuin haavan lehti, ja silmänsä oli kyyneleihin puhkeamaisillaan.

-- Oletteko siinä aina yhtä armottoman ankara? jatkoi Kaarlo kysymystään.

-- Olen, oli vastaus.

-- Voi sentään teitä kun te olette itsekäs! Älkää isä-kulta, älkää olko niin tyly, rukoili Maria tuskin kuuluvalla äänellä ja karkasi isänsä kaulaan.

-- Noh, hurjanahan sinä, tyttö, olet, äyhkäsi ukko, riistäen itsensä irti ja riensi ovesta ulos.

Maria pyyhki silmistään tulevata kyyneltulvaa ja oli kuin tulisilla hiilillä. -- Mutta Kaarlo, hän ei voinut sitä sietää: hän lohdutti armastaan, sanoen: -- Älä sure suotta, ei meidän yhdistyksemme siteet ole vielä katkottuina. Kyllä minä aarteitteni avulla saan isäsi suostumuksen, vaikka tällä hetkellä, mutta minä tahdon saada hänen ymmärtämään senkin, ettei aineellinen kulta ole ainoastaan saavutettava avioliittoa perustettaissa.

Nyt otti Kaarlo paperin taskustaan ja sanoi: -- Tässä on minulla omaisuutta, jonka sinulle nyt ilmoitan, mutta sitä lupausta vastaan, ett'et siitä virka mitään isällesi. Koettakaamme häntä kääntää siksi ihmiseksi, ett'ei hän ole esteenä meidän avioliitoomme. Suostutko sinä siihen?

-- Mutta mitäs sitten, jos ei hän perältäkään myönnä köyhyytesi tähden minua sinulle.

-- Siitä saadaan tuonempana tuumia ja viimeksi pakkotarpeessa tehdä, mitä hyväksi nähdään. Mutta nyt pidetään tämä paperin sisällä määrätty omaisuus salassa.

-- Tehdään niin, sanoi Maria hymyillen, sillä hän oli nyt jo ilosta itkeä, kun tiesi olevan Kaarlolla semmoisen aarteen, jonka avulla hän kuitenkin pääsee onnelliseen miehelään.

Tämän keskustelun perästä painoi Kaarlo Marian sormeen sormuksen, jonka kantaan oli kullan värisillä kuvilla merkittynä _Usko, Toivo, Rakkaus_, -- ja jätti jäähyvästin siltä kertaa.

Kaarlo riensi majurilta saatua Hovilataan katsomaan, johon päästyään hän ilokseen huomasi olevan kaikki hyvin. Täällä oli oivallinen ja oppinut pehtoori K., joka oli hoitanut talouden hyvin. Kaikki oli kunnossa ja kaikkia talouteen kuuluvia tarpeita oli kyllältä. Koneita oli kosolta, ja niitten avulla tehtiin töitä. Täällä oli niitto-, leikkuu-, puima- y.m. koneita, joiden pehtoori sanoi olevan erinomaisia käytännössä.

Mutta ennenkuin pidempiin tutkimuksiin ruvettiin, oli pehtoori K. utelias tiedustelemaan Kaarlon asiata ja hänen matkansa suuntaa. Siitä joutuivat he pitkiin puheisiin, sillä Kaarlo esitti itsensä, mikä mies hän oli, ja sanoi olleensa Turkinmaalla taisteluissa majuri B:n kumppalina majurin kuolemaan asti. Ja sen selitettyään Kaarlo sanoi olevansa Hovilan kartanon nykyinen omistaja, näyttäen todistustaan puheensa varmikkeeksi.

Nyt kävi pehtoori K. Kaarlolle entistä kohteliaammaksi ja kysyi: -- Koska, arvoisa isäntä, tulette itse tänne asumaan.

-- Se on vielä tietämätöin, sillä minä pyydän teitä vielä edelleenkin hoitamaan tätä, sentähden, että minulla on isältäni peritty pieni talo asuttavanani, joka tarvitsee kohentamista, ja toinen seikka se, että minä pidän salaisuutena tämän kartanon olemista itselläni, jonka vuoksi pyydän teitäkin olemaan ilmoittamatta, että olen tämän pesän omistaja. Ainoastaan ylijäännöksen tämän tilan hoidosta vaadin saada käyttää huonon kotitaloni tarpeisiin.

-- Sitä on nytkin olemassa, sanoi pehtoori, otti talouskirjat katseltaviksi, joiden mukaan oli kaunis jäännös omaisuutta tallella, minkä Kaarlo sai omistaa, koska testamentissa oli niin määrätty.

Sen lisäksi sai Kaarlo vielä paljon neuvoja tuolta maanviljelykseen ja uusiin keksinnöihin oppineelta pehtoorilta.

Nyt rupesi Kaarlo asumaan Ojalassa aikalailla. Hän rakennutti kartanota ja levitti viljelyksiä niin, että Ojalassa rupesi ikäänkuin uusi päivä paistamaan Niemeläisen silmiin. Kaarlo laittoi koneita joka alalle, missä vaan sopi niitä käyttää ja käytti keinotekoista lannoitusta, jota vastoin tällä paikkakunnalla muut, kuten Niemeläinenkin, lannoittivat peltojaan vanhan tavan mukaan, paraastaan havurehulla, joten haaskataan paljon metsää ja tehdään kuivaa, voimatonta murtoa pellolle. Pian rupesi Niemeläinen huomaamaan, miten edullista on Kaarlon talouden hoito kaikkine koneineen ja tapoineen. Sitä ihmeempätä oli vielä Niemeläisestä, kun hän näki, miten Kaarlolle riitti varoja asua niin taloaan. -- Kaarlo ei virkannut puuteistaan koskaan mitään, vaan hän oli kunnokas näyttämään miten _järjellä ja tahdon voimalla_ saadaan paljon aikaan ihmiselämän edistystä. Hän tahtoi luoda ikäänkuin uuden maailman, sillä hän seurasi kaikissa ajan henkeä ja ponnisti etunenässä ylöspäin valistuksen vastamaata.

XV.

Kolme vuotta on kulunut siitä, kun Kaarlo oli tullut sotaretkeltä, ja kun hän oli Mariata puolisokseen Niemeläiseltä pyytänyt. Jopa jotkut luulivat Mariasta tulleen "vanhan piian" kun ei enää Markkulan Juusekaan käynyt häntä armastelemassa. Sitäpä jo alkoi itse Niemeläinenkin arvella, mutta ei pelännyt häneltä sillä hyvän elämän loppuvan.

Niemelän kartano kaikui aisakellon äänestä, kun ajoi pihaan eräs mies, joka tunnettiin rikkaaksi Markkulan Juuseksi. Tämä kietoi hevosensa riimun nauhan kiinni tallin seinässä olevaan renkaaseen. Niemeläinen nouti hevoselle heiniä ja pyysi vierasta korutupihin "tupakoimaan". Tänne päästyään pyysi Markkulan isäntä haettamaan Ojalan Kaarloa sinne, sanoen olevan itsellään tälle asiata.

Tämän pyynnön lupasi Niemeläinen täyttää ja laittoi renkinsä sinne menemään.

Pian olikin Kaarlo Niemelässä, tuoden toisen miehen mukanaan, jonka hän esitteli pehtoori K:ksi sanoen tämän olevan vanhoja tuttujansa, jonka vuoksi hän pyysi tuttavataan tulemaan mukana.

Puhe alkoi ensin, kuten tavallista, ilmoista, sitten johtui se maanviljelykseen, jossa pehtoori K. selitti kemiallisia tutkinnoitaan ja omia kokemuksiaan. Tätä kuunteli Niemeläinenkin tarkasti, sillä hän myöntyi jo antamaan tieteellekin arvoa, jota vastaan hän ennen oli ollut liian ankara.

Maria kantoi kamariin vieraille "suun avausta", jolla käynnillään hän osui pysähtymään sinne siksi, että Markkula sai tilaisuuden ottaa hänen kädestään kiinni sekä samalla kertaa Kaarlon käden toiseen käteensä ja suuresti liikutettuna lausui: -- Ystäväiseni! voitteko antaa anteeksi, mitä tuhmuudessani olen tehnyt, ja mitä olette tähteni kärsineet? Silloin kun Mariaa omakseni havittelin, kirjoitin hänen puolestaan kirjeen sinulle, Kaarlo ... sen tein halusta, näyttääkseni muka, kuinka turhaa sinun on minun kanssani kilpailla. En silloin tiennyt, mitä ne muutamat vähäpätöiset rivit matkaan saattoivat; ne vaikuttivat, että lähdit sotaretkelle... Siten olit pois tieltäni; mutta yritykseni Mariaan nähden raukesivat turhaan. -- Minä aloin kysellä sydämmeltäni syytä siihen, miksi en hänelle kelvannut.

Olin muka mielestäni sorea ja sitä paitsi rikas Marian omistajaksi, jonka vuoksi en arvannut aavistaakaan syytä kelpaamattomuuteeni. -- Tämmöistä tuhmuutta ja itserakkauden ylpeyttä oli minussa, onnettomassa. Luulin, näet, ihmisen elävän onnellisena yksinomaisesti sitä nauttiessaan mitä rahalla saadaan. -- Mutta eipä aikaakaan, kun minä, kylmäsydäminen, jouduin rikkauteni kanssa koittelemusten vaakalle. Silloin huomasin itseni paljon köykäisemmäksi sinua Kaarlo. Silloin oivalsin mieleni. Maria on minua tunteellisempi ja rakkaudessaan sydämekkäämpi -- se vaatii samalloista vastarakkautta, ja sen hän löytääkin Kaarlolta ... mutta sinä, katala, olet heidän erottajansa. Minä näin Marian surevan katkerasti, ja se vaikutti minuun voimallisesti. Olin mielestäni murhaaja, sillä minä luulin, ett'et sinä enää näitä maita kävele. Se kolkutti minun sydämmessäni koston kamalana uhkana ja mursi itsekkäisyyden kahleet. Minä kaduin äärettömästi tekoani ja -- miten olisi käynytkään, jos sinä olisit kaatunut sodassa. Vaan kun palasit, niin minä olin päässyt kuormastani, mutta sitä kantaessani olin oppinut paljon. Sydämeni on muuttunut ... nyt ymmärrän, kuinka vähäpätöiset ovat ihmisen pyrinnöt, jos ei niissä ole oikeata suuntaa ja jalompaa henkeä.

Kuten olen sanonut, olin saattanut teidät kärsimään ja -- itseni; mutta itselleni se oli hyväksi. Se herätti tuntoni, joka pakoittaa minun nyt kysymään: -- Saanko rakastaa teitä ystävinä, veljenäni ja sisarenani?

Ja tämän ohessa myös pyydän esittää, että te, rakkaudessa yhdistetyt henkilöt, antaisitte kätenne toinen toisellenne ijänikuiseksi liitoksi. Siihen ei sovi olla Marian isällä mitään estettä, enkä usko että hän sitä täydellä ymmärryksellä voi estääkään.

Kaarlo kuunteli syvämielisenä Juusen puhetta, ja vastasi: -- Sinä olet onneani johdattanut, vaikka sen olet tehnyt tietämättäsi. -- Heittäkäämme menneet asiat unhotuksiin ja olkaamme ystävät mitään kaihoa toisiamme kohtaan tuntematta, kiittäkäämme Luojaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä se on ollut meille kaikille hyväksi. Jos olemmekin kärsineet, niin ihmiselle on aina hyväksi se, että hän ponnistaa vastuksien läpitse, sillä siitä saa hän oppia, ymmärrystä, kestävyyttä ja terästä tahdolleen. -- Nähkäämme, että ihmisellä on paljon velvollisuuksia täytettävänä, sillä hän on luotuna herraksi kaikille maan päällä oleville olennoille, hallitsemaan näitä ja ottamaan elatuksensa maasta raivaamalla tiensä luonnon laatimiin lujempiinkin kohtiin. Kurja on se ihminen, joka elää vain sattumusten nojassa ja antaa tuulen viedä itseänsä minne milloinkin. -- Tämä maa, joka on meidän äitimme, kaipaa runsaampaa ravintoa, se on: aineellista varallisuutta ja henkistä jaloutta.

Mitä ehdoitukseesi tulee, että saisin Marian vihdoinkin elämäni kumppaniksi, niin siihen myönnyn sydämmestäni, mutta koska hänen isänsä on ollut sitä vastaan, niin olen antanut sen olla hänen asianaan. Siitä saa tuo arvoisa isäntä antaa nytkin lausuntonsa.

-- Kyllähän minä sitä vastaan olen ollut, mutta murretaanhan kivikin, mitä sitten ihmisen mieli, sillä nyt olen tullut jo toiselle tuumalle, kun olen huomannut, miten kunnokas ja ymmärtävä mies Kaarlo on. -- Siis tapahtukoon heidän oma tahtonsa, sanoi Niemeläinen värähtelevällä äänellä, sillä hän tuli ikäänkuin loukatuksi, kun kuuli Juusen ja Kaarlon puheet.

Arvaahan mikä sitten tapahtui... Mitäs muuta kuin onnelliset kihlajaiset. Ojalan perhe ynnä muita lähellä olevia arvoisia henkilöitä ja ystäviä kutsuttiin Niemelään, jossa oli riemua ja nautinnoita vieraille tarjona. Kaikki iloitsivat siitä että Maria pääsisi Kaarlolle elämän kumppaniksi. Niemeläinen itsekin hieroi kämmeniään mielissään ja kohteli kunnioituksella Kaarloa. Mutta miten suureksi siitä tuon ilo riemastuikin, kun pehtoori K. ilmoitti kaikkien läsnäollessa, miten paljon Kaarlolla on omaisuutta, sanoen hänellä olevan mahtavan maatilan T. läänissä P:n pitäjästä. Hän sanoi itse olevansa sen talouden hoitaja eli pehtoori, joten hän tietää, että tila on hyvin tuottava ja nimeltään Hovila.