Part 6

Jo silloin, kun uuden paljonpuhutun oluttehtaan perustöitä alotettiin, lepäsi Aholanrannan Marin otsalla alituinen huolen pilvi ja se, mitä hän jo silloin ennusteli, toteutui, sittemmin ajan kuluessa täydelleen.

Hän oli kohta kymmenen vuotta elellyt Aholanrannan pikkutorpan emäntänä ja ollut aina tyytyväinen päiviinsä, joskaan ne, suuren lapsijoukon keskellä, eivät liian loistavia olleet. — Mutta mies oli ahkera, hyväluontoinen ja säännöllinen ja ne ovat aina arvaamattomia etuja avioliiton kivilouhimolla. — Tosin hänkään ei ollut täysin raitis — sellaista oli tuskin yhtään paikkakunnalla — vaan siitä huolimatta oli perhe-elämä täysin onnellista, sillä Mari saattoi antaa anteeksi ne harvalukuiset "pöhnät", jotka Tuomas itselleen hankki vuoden vieriessä. — Lähin kaupunki oli muuten moniaan penikulman päässä, joten viinan hankinta sieltä saattoi tapahtua vain aniharvoin, suuremmiksi juhliksi. — Silloin tapahtui sen osto "yhtiössä", siihen ottivat osaa niin isäntämiehet kuin torpparit ja rengitkin... Se oli osuustoimintaliikettä, täysin perehtynyttä siinä muodossa, vaikkei muilla aloilla vielä ottanut orastuaksensakaan. — Tapahtui tavallisesti että joku isännistä lähetti torpparinsa "päivätyöstä" tälle kaupunkimatkalle, joka tavallisella ajalla ja kelillä kesti kello neljästä aamulla seitsemään tai kahdeksaan illalla, mutta lähetettävä ymmärsi asian aina luottamustoimeksi ja siinä se sitten tuli koko kylänkin tarve tuoduksi... Eikä nämä harvalukuiset kerrat kyenneet järisyttämään rauhallisen paikkakunnan siveellistä eikä aineellista pohjaa. —

Uusi oluttehdas sen sitävastoin kykeni tekemään. —

Alussa sen vaikutus näytti tosin viattomalta ja vähäpätöiseltä, niin että ainoastaan ajattelevimmat ja kaukonäköisemmät saattoivat huolehtia siitä, mutta mitä pitemmälle aika kului ja olutkorien kanto tiheni, sitä suuremmaksi kasvoi tyytymättömien luku, sitä katkerammaksi vaimojen valitus. — —

Aholanrannan Mari ei milloinkaan sättinyt miestään, vaikka tämäkin yhä useammin alkoi istua tovereittensa seurassa olutkorin ääressä. Sopivissa tilaisuuksissa koetti hän vaan saada Tuomaalle selväksi mihinkä tämä tällainen elämä lopulta vie ja mihin se jo on vienytkin.

"Luuletko että tuo on hyväksi esimerkiksi lapsille?" kysyi hän. "Mitä ne oppivat arvelemaan isästä, joka jo lyöpi laimiin työpäiviäkin, kätkeytyäksensä metsään tai saunan nurkkaan juopotteluhommissa."

"Eihän ne lapset ole sitä näkemässä — sen varan olen kuitenkin pitänyt."

"Niinkuin ne eivät tietäisi missä olet ja mitä teet... Vai luuletko että minä jaksan koko ikäni pestä sinun isänkunniaasi lastemme edessä?"

"Olenkos sitä vaatinut sitten..."

"Puuttuu vielä se, että sinä sitä vaatisit."

Tuomas suuttui tavallisesti tällaisista keskusteluista näennäisesti — sentähden vaan, että hän katsoi miesarvonsa vaativan sitä — mutta sisässään hän myönsi Marin moitteet täysin oikeutetuiksi. — Hänen omatuntonsa oli aina ollut täydellisessä sopusoinnussa vaimonsa mielipiteitten kanssa.

* * * * *

Kun uusi oluttehdas oli kaksi vuotta "vaikuttanut" paikkakunnalla, tunsi tehtailija itsensä ja kukkaronsa täysin tyytyväiseksi. Liike alkoi luistaa paljoa paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan ja se sai hänet sekä hänen perheensä, onnellisten unelmien valtaan...

Salli-neiti, joka jo useita vuosia sitten oli saanut isältänsä luvan päästä Pariisiin, niinpian kuin varat vaan sen sallivat, näki nyt ihanimman toiveensa olevan täyttymässä. — Hän siunasi sydämessään isän viisasta ajatusta perustaa oluttehdas Kuusimäelle, sillä tämä toimenpide oli kasannut nekin setelit isän kassakaappiin, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden päästä toivottuun, ihanaan maailmaan!

Hän oli vielä niin lapsellisen herttainen, tuo tehtailijan Salli-neiti, että melkein ilosta hyppeli, mitään muuta tekemättä, kun lähtöpäivä läheni.

"Ja nyt minä lähden kävelylle, sanomaan jäähyväiseni ihanalle kotiseudulle!" riemuitsi hän solmien hatun sinistä harsoa leukansa alle. Ja meni.

"Pistäynpäs tuolla mökissäkin!" päätti hän tultuaan lähelle Aholanrantaa.

Tuvan ovi oli auki ja ilta aurinko paistoi vienosti vasta pestylle lattialle.

"Hyve päive!" tervehti tulija ovelta.

"Jumala antakoon!" vastasi Tuomas ovensuun penkiltä, ottaen lakin päästänsä ja työntäen sen taakseen piiloon. —

"Aj, teelkö sine asukin, sine Eljas poika, joka toi meille se punase mansika... niin söötti, niin make..." rätysti neiti iloisesti.

"Täällähän minun kotini on."

"Ryökkynä on hyvä ja istuu."

"Kiitosta paljo! No mine istu vehen... Ja tuo sine Eljas viel huomen aamun mansikat minulle. Ilta junalla mine lähde Parisiin, Franskan maalle. — Tietekö Eljas sen?"

"Tiedän."

"Vai niin kauvas ryökkinä matkustaa? Huvittelemaan kait?"

"Jaa, ei mine yksi huvittelemaan... _Te_ ei sen ymmärdä, mut korkeampi sivistys vaatii, att pite osa se fiini franskan kieli. Ja mine lähe oppimaan sen."

Mari, joka hämmenteli liedellä vellipataa, sai äkkiä veret poskilleen ja halveksien katsahti hän puhujaan. — Hän halusi sanoa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin edelleen.

"Kyllä minä ymmärrän", tokaisi Eljas poika, "opettaja on siitäkin joskus puhunut... Mutta eikös neidin ensin pitäisi oppia suomenkieltä, kun kerran on suomalainen..."

Äkkiä muuttui Marin halveksiva katse ja ihaillen, melkeimpä ylpeyttä säihkyen kääntyi se poikaan. — Mutta mitään ei hän nytkään sanonut. —

Neiti punastui hieman ja sanoi:

"Mine osa ju suomea hyve paljo... at mine ei tarvitse teme talonpoika kieli sen enempi — mut franska mine kyl tarvitsen", ja hyvätuulisena kuten tullessaankin lähti hän tuvasta mielessä tuleva Pariisin matka, joka oli jo niin lähellä, lähellä!

Mutta se mikä oli kaukana, kauvimpana hänestä — se oli oman kansallisuutensa tunto, sen kieli ja rakkaus siihen. — Eikähän hän tarvinnutkaan sitä — talonpoikien kieltä — korkeampi sivistys velvoitti, vaati osaamaan ranskaa...

Vaikkei kohtaus syvempää vaikutusta tehnytkään tehtailijan neitiin, kertoi hän sen kuitenkin kotonansa.

"Vai niin! Vai jo tuollaiset töllin poika-riiviöt hyppelehtivät sivistyneitten ihmisten silmille!" kivahti tehtailija ja siniset suonet hänen leveällä otsallansa paisuivat pelottavasti. "Kyllä minä opetan ne!"

Ja muutamana päivänä sen jälkeen, kun hän sattumalta tapasi Aholanrannan Tuomaan, käski hän häntä muun pahemman uhalla antamaan hyvän selkäsaunan pojallensa, niin että se vasta oppisi oikealla tavalla kohtelemaan parempia ihmisiä...

"Eihän se poika mitään pahaa tarkoittanut..."

"Jaa mut mine sano, at sine anta nyt selkä sen! Ja teke sine töö ja maka sine öö, — mut parempi ihmisi et sine saa söö...!"

"Itse sinä ihmisiä syöt...", ajatteli Tuomas mutta sanoa ei hän sitä olisi voinut, siksi oli hän liian arka ja hyväluontoinen. Mutta kotiin tultuansa oli hän niin kiihdyksissä, että tosiaankin vähällä oli panna täytäntöön tehtailijan määräyksen selkäsaunasta...

"Sinun tähtesi, hiton poika, saapi tässä kaikenlaista mieliharmia", murisi hän.

"Kun on niin typerä että ottaa sen harmiksi", vastasi Mari. "Anna vaan pojan olla rauhassa, sillä siinä asiassa hän ei pienintäkään pahaa tehnyt! Kun sanoo sen mikä on totta ja oikeata, niin ei ole mitään syytä perästä päin pahoitella."

"Tarvitsiko sen nyt mennä sitä sille ryökkynälle sanomaan."

"Sillehän se juuri oli sanottava. Tee aina niin Eljas, jos tahdot miehestä käydä — se on äitisi neuvo!"

"Yllytä tuota vielä..."

"En yllytä, — opetan! Sinäkin olet aina valmis takana päin sättimään herroja ja kapitalisteja, vaan kun sitten joskus sattuu hetki, jolloinka pitäisi ja olisi tilaisuus sanoa niille totuus vasten naamaa, niin silloin pistät nyrkit housun taskuun ja pokkuroit vaan että kyllähän minä... _Sellainenko_ se miestä somistaa?"

* * * * *

Seuraavien vuosien kuluessa laajennettiin oluttehdasta perinpohjin. Uusi tilavampi kellarikin oli rakennettava entisen sivulle. — Tilauksia etempää, niinkuin paikkakunnaltakin saapui entistä enemmän — ja entistä enemmän kantoivat työmiehetkin olutkoreja metsään tehtaan läheisyyteen tai koteihinsa.

Entisestä rauhallisesta paikkakunnasta oli tullut oikea tappelujen ja huonon elämän tyyssija. Alaikäiset poikasetkin, jotka ennen oudoksuen katselivat aikamiesten juhlajuominkeja, toimittivat nyt salavihkaa itselleen "tehtaan kaljaa", maistellen sitä ensin syleksien ja irvistellen, mutta sittemmin hyvällä halulla.

Olut oli tullut kaikille välttämättömäksi. —

Mutta sitä myöten aleni varsinkin työkansan varallisuus nopeasti. Monessa kodissa, jossa leipää oli ennen ollut ainakin riittävästi, vallitsi nyt surkuteltava köyhyys. Entisistä rivakoista, huolehtivista perheenisistä oli tullut velttoja, unelijaita nahjuksia, joille perheensä toimeentulo ja hyvinvointi oli enään vaan toisarvoinen asia. Äidit olivat käyneet tuskaisiksi ja kiukkuisiksi, sillä niitten hartioille oli sekä töitten, että surujen kuorma lisääntynyt. Heidän sydäntensä valtavin ajatus oli musta, uhkaava tunne tehtailijaa ja hänen tehdastansa kohtaan...

Jo sitä oli alkanut miehetkin sadatella. — "Tulikin tänne tekemään tuon turmion pesänsä", sanoivat.

"Jos ei olisi — ei kaivattaisi."

Mutta siitä huolimatta kantoivat he korin toisensa perästä tehtaan kellarista...

Aholanrantakaan, vaikka siellä oli toimelijain emäntä ja vähemmän ryyppivä isäntä, ei ollut säästynyt sen yleisleiman väriltä, jonka tehdas oli ympäristöönsä painanut.

Hiljainen kotionnikin oli paennut kuin säikkyvä impi kauvas ja kadoksiin sieltä, missä musta, inhoittava olutpullo teki itsensä kaikkivaltiaaksi.

Oli muutama tyyni kesäinen sunnuntai ja Aholanrannan tupaan oli kertynyt joukko lähiseudun miehiä.

Ne olivat niitä parempia, itsenäisempiä, jotka olivat jaksaneet säilyttää ainakin yhtäsuuren vallan itsensä yli, kuin minkä olivat luovuttaneet siitä tehtailijalle hänen tehtaansa tuotteen kautta.

Ja katkeria sanoja he singauttelivat siinä tuosta yhä "pöyhistyvästä pohatasta."

"Hyvähän niitten herrojen on elää kellotella, — minkä hänenkin, — köyhän hiellä elää, köyhän pennit kokoaa..."

"Niin on laittanut asuntonsakin, kun keisarin palatsin..."

"Eikö lie paikoin komeampikin."

"Mikäs on laittaissa kun työmies rahat antaa!"

Mari, joka peräikkunan alla kampasi nuorimman lapsensa hiuksia, kuunteli rypistetyin kulmin miesten puhetta. "Kyllä olette raukkoja" ajatteli hän, mutta istui äänetönnä kuitenkin. Hänen puheistaanko se asia olisi parantunut — olihan hän koettanut joskus niille puhuakin...

"Kuuluu sellaisia pitojakin pitävän, että viinit ja samppanjat virtaa."

"Niin kuuluu. — Vaan tullappa kerran sellainen aika ettei olisi sitä turmion lientä herroilla eikä talonpojilla... Mitähän ne sitten kesteissään kulauttelisivat?"

"Vai sellainen aika! Kukahan se estäisi herran rakentamasta viina- ja oluttehtaitaan ja levittämästä myrkkyä maahan?"

"Talonpoika! Työmies!"

Miehet katsoivat ihmeissään, suut auki Maria, joka odottamatta, tyynellä, varmalla äänellä vastasi kysymykseen.

"Soo—o! Tulenko pistäisit jokaisen tehtaan nurkkaan lopettaaksesi ne? Uusia tilalle tehtäisiin."

"Niin, omin käsinne niitä rakentaisitte. Tuskin lie herrat koskaan nurkkahirttä nostaneet... Ei, tulta en yhdenkään nurkan alle pistäisi, mutta sen sanon, että jos talonpoika ei ikinä väkijuomakaupan ovea avaisi, eikä pennilläkään herrain myrkkylientä ostaisi, niin ei ainakaan tässä maassa sitä tavaraa löytyisi. Ei sitä soppaa kannattaisi herroille yksistään keittää."

"Eipä taitaisi kannattaa..."

"Jaa, tuskinpa vaan."

"No olisi se toki yhtä soma kun mahdoton temppu asian auttamiseksi. Saatappa nyt sadattuhannet ihmiset mielisuosiossa yksimielisiksi."

"Kun vaan jokainen mies, niihin satoihin tuhansiin kuuluvista, saattaisi itsensä yksimieliseksi tämän ajatuksen kanssa, niin silloinhan se olisi tehty."

"Kun olisi niin helppo tehdä, kun on sanoa."

"Hänen himonsa on sinun — mutta hallitse sinä häntä!" —

"Hallitseppa nyt, veikkonen, — onnistutko?"

"Minä vaan arvelin", sanoi Mari, "että kun Luoja kerran sanoi: hallitse! niin voisi se silloin myöskin olla hallittavissa, — sekin."

Ulkoa alkoi kuulua raakoja kiroussanoja ja samassa hoiperteli nuori juopunut mies ovesta sisään.

"Hei vaan! Täällä miehet istuu kädet ristissä, niinkuin akat kirkossa... Mutta tällä pojalla on ainetta vaikka koko kylälle — hih!"

"Siltä se näyttää jo päältäpäinkin. Mutta vieras on hyvä ja menee sitä samaa tietä pellolle kun on tullutkin", käski Mari vakavasti. Humalainen katsoa tuijotti ensin äänetönnä emäntää, vaan hoippui sitten lähemmäksi ja alkoi raivota:

"Vai akat täällä isäntinä... kyllä siitä lystistä pian loppu tulee..." ja kohotti nyrkkinsä lyöntiin.

Lapset parahtivat hädissään piiloittuen äidin taakse, joka hiljaa ja levollisena istui paikallaan.

"Anna sen olla", sanoi Tuomas, tullen väliin. "Mitä sitä humalaisen kanssa kiistelemään..."

"Ei sen kanssa ole tarvis kiistelläkään! Ottakaa miehet niskasta kiinni ja viekää ulos, — tuollaista en viitsi nähdä huoneessani!"

Vanhemmat miehet istuivat, niinkuin eivät olisi kehoitusta kuulleetkaan, mutta pari nuorempaa nousi viemään rimpuilevan miehen pihalle.

"Parasta kun Mikko menee vähäksi aikaa levolle..." sanoivat. "Mene tuonne heinälatoon, näethän ettei tuvassa suvaita..."

"Kyllä minä... kyllä minä näytän!" rähisi Mikko, sieppasi kiven maasta ja paiskasi sen kohti ikkunaa.

Silloin ikkunalasien kilistessä, kuului tuvasta kipeä parahdus ja pieni, valkotukkainen tyttö, jota äitinsä äsken kampasi, vaipui verissä päin penkiltä lattialle.

"Voi hyvä Jumala, kun sen piti vielä lapseen sattua!" vaikeroi Mari polvistuen pienokaisen viereen lattialle. — "Tuo Eljas kulta joutuin kylmää vettä kaivosta! — Ja te nahjukset menkää katsomaan, ettei enemmän pahaa tapahdu... Viekää sinne tehtailijan hoviin mokoma räysääjä — viskelköön sitten kiviään — jos kuin..."

Tällaiset tapaukset olivat aivan tavallisia paikkakunnalla, niin tavallisia, että ne eivät mitään huomiotakaan herättäneet. Aholanrannassa tämä kuitenkin tapahtui ensi kerran ja siksi sai se, varsinkin lasten mielet kauhusta väräjämään.

Teki se kuitenkin jonkunlaisen syvemmän vaikutuksen isäänkin, siitä päättäen, että hän paljoa harvemmin kuin ennen, otti osaa tavanmukaisiin juominkeihin. — Uutterammin liikkui hän kotitöissään ja korjasi monta aikaisemman ajan laiminlyöntiä. — Pieni, hintelo Eljaskin, joka isän juopotellessa oli raatanut mökin töissä, niinkuin velvollisuutensa tunteva aikamies, sai runsaasti päivänpaistetta vakaviin silmiinsä — ja näkymättömiä hengen teitä yhtyi hänen sydämensä ilo, äidin rinnan salaiseen valaistukseen, kumpaisenkin arkaillen ajatellessa: jokohan me nyt saimme isän takaisin...?

Mutta ilo oli liian aikaista, se sai jälleen väistyä harmaan, raskaan todellisuuden tieltä. Kun arpi pikku Hilman ohimossa oli parantunut ja tapaus unhottunut mielistä, solui isänkin elämä takaisin entiselle ladullensa — ja se oli samaa kuin jokapäiväinen juopottelu.

"Kun joutuisi noista lapsista apu torpan töihin, ettei kokonaan kodista haihduttaisi..." huokaili Marin murtuva sielu ja vähenevillä voimillaan koetti hän öin ja päivin, töillä ja sanoilla tukea sitä häipyvää jäännöstä, joka entisestä hyvin voivasta kodista ja sen onnesta vielä jälellä oli.

Mutta oluttehdasta laajennettiin vuosi vuodelta. — Se oli jo tunnettu yli koko maan oivallisesta, maukkaasta tuotteestansa. Ja herra tehtailija, vaikka jo hiukan vanhuuden vaivaamana, saattoi iloita vilpittömästi varallisuutensa varmasta kasvamisesta — Salli neiti oli tehnyt jo toisenkin matkan Pariisiin, — oli käynyt Itaaliassakin ja syksyllä aikoi koko perhe matkustaa etelään, asettuakseen koko talveksi sinne, voimistumaan ja lepäämään... Heistä oli niin hauskaa päästä joksikin aikaa näkemästä tuota kotiseudun raakaa, juopottelevaa kansaa...

Sysäys.

Elämä oli aina ollut hänestä niin tyhjää, sisällyksetöntä — ja mitä selemmäksi ajan merelle, vuosien humisevat siivet kantoivat, sitä tyhjemmäksi tuntui se tulevan...

Lähtökohta, lapsuusaika, jäi yhä kauemmaksi, häipyen töineen, leikkeineen ja muistoineen, niinkuin häipyy kotiranta soutajan silmistä sitä myöten kun airojen vedot sen ja soutajan välimatkaa pidentävät. Ja sen mukana kadottivat viehätyksensä kaikki ne touhut ja toiveet, jotka lapsuusajan arvot muodostivat, pieneten ja pirstoutuen niinkuin pilvenhattarat taivaan laella...

Vuosi sitten oli hän lopettanut koulunsa, palannut kotiin immen täydessä kukoistuksessa, levätäksensä pois kouluväsymyksen ja nauttiakseen kodin lämmintä suloa.

Ja sitten? — Sen perästä? —

Mihinkä ryhtyisi hän sitten, minkä elämänsä uraksi valitseisi? —

Monta kertaa oli hän jo ennättänyt sen kysymyksen itsellensä tehdä — ja yhtä monta kertaa jäädä vastausta vaille. Eikä siihen kysymykseen osanneet muutkaan tyydyttävää vastausta antaa, ei vanhemmat, ystävät, eikä sukulaiset.

"Onhan sinulla elämänuraa rikkaan kodin onnellisena lapsena", sanottiin.

"Ja tulevaisuus tuo kyllä sisällystä elämällesi, kunhan odotat."

Odotat! —

Sellaiset puheet soivat Helvin korvissa tyhjääkin tyhjemmältä. Eivät ne antaneet etsivälle hengelle minkäänlaista kiinnekohtaa, korkeintaan ne vaan myllersivät painostavan epämääräisyyden entistäkin epämääräisemmäksi...

Kaikilla muilla oli talossa määrätyt tehtävänsä, kaikkia muita odottivat välttämättä suoritettavat työt. Kaikki ne olivat tuiki tarpeellisia, isä, äiti, työnjohtaja, sisäkkö, keittäjätär, karjatytöt, rengit, torpparit ja muonamiehet. — Hänellä Helvillä, yksin ei ollut mitään tärkeätä tehtävää, hän oli mielestään joutava ylijäämä kaikesta siitä työvoimasta, jota talon hyvinvointi tarvitsi...

Ja se tunne ei suonut hänelle rauhaa.

Jos hän puhui siitä äidille, hymähti tämä vaan ja sanoi Helvillä olevan yllin kyllin työtä, jos sitä halusi. — Salin pieni nurkkasohva kaipasi tyynyä, — samoin isän lepotuoli uutta mattoa, — punaiseen lampunvarjostimeen olisi ollut poimuteltava uusi petsi — ja ennenkaikkea isän kirjoituspöydälle ommeltava kynttiläjalan matot.

Niin että kyllä sitä työtä riitti, riitti loppumattomiin.

"Joutavaa, tarpeetonta työtä...", murahti Helvi haluttomasti. Hän melkein vihasi tuollaista näpräämistä, aamusta iltaan istumista, joka söi sielua ja kulutti hermostoa...

Eikö elämä voinut antaa hänelle mitään muuta suurempaa, itsenäisempää tehtävää? Jos ei, — niin olisi hän aina oleva niinkuin laho kaatunut puu, joka ei tunne elämän voimakasta virtailua, eikä sen ryntäileviä vaatimuksia suonissaan. — —

* * * * *

Syksyinen tuuli, jonka sydämessä on intoa ja siivissä voimaa, puhalsi kiihkeästi ylitse routaisen, alastoman maan. Se puski päänsä rajusti seiniä vasten, puisteli puutarhan puita, ikäänkuin koetellakseen niiden niskojen norjuutta ja koetettuaan turhaan tunkeutua kaksinkertaisten akkunaruutujen lävitse, malttoi sen viimein hetkiseksi mielensä ja jättäytyi niiden taakse salaperäisenä suhajamaan...

Uskollisesti istui Helvi pienen veljensä sairasvuoteen ääressä, pidellen sairaan polttavaa kättä omassaan. — Päivä päivältä katseli hän siinä kuinka tauti piirteli kärsiviä ilmeitä pojan kasvoille ja kuinka kuume maalasi niihin ruusujansa, kipusieluisia, hehkuvia ruusuja, punaisempia kuin ne, jotka alhaalla puutarhassa muutama viikko sitten antautuivat hallan hyytävälle vallalle.

Toisinaan, kun Helvi luuli Eeron nukkuvan aikoi hän hiljaa vetäistä kätensä hänen kädestään, vaan silloin puristautuivat sairaan heikot sormet yhä lujempaan ja polttavat huulet kuiskasivat hiljaa:

"Ole minun luonani."

Helvistä tuntui se suruisen suloiselta.

Suloiselta siksi, kun löytyi kerrankin kohta, joka tiukoin sitein kiinnitti hänet itseensä, joka näytti, että oli hetkiä jolloin häntäkin kipeästi kaivattiin.

"Olenhan toki luonasi! Lepää vaan rauhassa..." soperteli hän hellivästi, kuivaten nopeasti esiintunkevia kyyneleitä.

"Pieni Eero rukka, kunhan voisin hiukkasenkaan vaivojasi vähentää..."

"Voithan sinä paljonkin — kun et vaan jätä minua yksin..."

"En jätä."

Niin kului muutamia aikoja. Tauti kiihtyi, jatkui, — kulki onnellisesti käänekohtansa ylitse ja vaimeni. Kun lääkäri ilmoitti kaiken vaaran olevan ohitse tarttui hän lämpimästi Helvin käteen, kiittäen häntä väsymättömästä "yhteistyöstä."

Kuinka iloinen olikaan Helvi sinä hetkenä! —

Tuntui aivan kuin raskas sulku sydämen suulta olisi avattu ja riemun vuolas virta päästetty sen kammioihin vyörymään. Se tympäisevä tyhjyys joka siellä vuosikausia oli asuntoa pitänyt, täyttyi vähitellen varmalla lämmittävällä valolla, vallaten moneksi päiväksi Helvin tunteet ja mielialan.

"Kuinka sanomattoman vaikeata on kuitenkin nähdä jonkun kärsivän ja tuskissaan vaikeroivan!" sanoi hän eräänä päivänä lääkärille.

"Ja kuitenkin kuinka lohdullista jos kärsivillä on hyvä hoito ja rakkautta ympärillään", virkkoi lääkäri vakavasti. "Toista on — ja se on toisinaan aivan voittamattoman lohdutonta — köyhien puutteellisissa majoissa."

Helvi tunsi yhtäkkiä jähmettyvänsä.

Kirveltävä tunne kirposi sieluun ja elävästi näki hän edessänsä kurjan, likaisen tuvan nurkan, jossa sairastava lapsi vaikeroi...

Minkähänlaista mahtoi elämä siellä olla? —

"Onko teillä nyt yhtään sellaista köyhää hoidokasta?" kysyi hän hätäisesti.

"On. Vajaan kilometrin matkan päässä, täältä, eräässä isänne torpassa."

"Lapsiko?" —

"Lapsi, hänellä on hirveä palohaava kyljessä."

Helvi katsoi hetken nuoren lääkärin tuntehikkaita kasvoja.

"Saanko seurata teitä hänen luokseen?" kysyi hän sitten arasti, melkein säikähtäen oman kysymyksensä rohkeutta.

"Kernaasti. Olen siitä oikein iloinen."

Matkalla sai Helvi kuulla minkälaisissa olosuhteissa ja miten tuo onnettomuus oli tapahtunut. Se oli vanha tarina köyhän perheen vanhimmasta lapsesta, joka — vielä itsekin hoitoa kaivaten, — jätetään hoitamaan pienempiä siskojaan vanhempien ollessa työmaalla. — Kiehuvan vesipadan kanssa oli hän suistunut liedelle ja tuntikausia äärettömiä tuskia kärsinyt, ennenkuin äiti oli ennättänyt kotiin hovista, jossa oli ollut työssä.

"Hyvä Jumala! — Hänen äitinsä on ollut siis silloin meillä..."

Kun he saapuivat mökille, uskalsi Helvi tuskin astua sisään. Selittämätön syyllisyyden tunne painoi häntä ja sitäpaitsi pelkäsi hän köyhän kodin masentavaa tunnelmaa.

Niin paljon kun hänen kotitilallaan torppareita olikin, ei hän koskaan ollut mitään heistä tietänyt, — ei heidän iloistaan eikä puutteistaan. Ne ja hän olivat aina olleet niinkuin eri maailman asukkaita, joitten väliltä mittaamaton äärettömyys kaikki yhdistävät siteet katkaisi. — Minkä isä joskus perheensä keskuudessa mainitsi alustalaisistaan, koski se vaan heidän taloon suoritettavia päivätöitänsä, muuten ei heitä ollut olemassakaan enemmän hänelle, vaimolleen kuin lapsilleenkaan. Ja Helvistä oli se suhde tähän päivään asti ollut aivan paikallaan. —

Mutta nyt se järkkyi.

Pieni kalpea tyttönen, joka kärsivällisesti, ääntä päästämättä antoi lääkärin sitoa haavansa, voitti hänet hiljaisella nöyryydellään niin täydellisesti, että hän olisi kernaasti tahtonut polvistua tuon vaivaisen sängyn viereen, jossa ei näkynyt jälkeäkään tyynyn päällisistä eikä lakanoista ja pyytää anteeksi vuosien pituisia laiminlyöntejään, ellei ujous lääkärin läsnäollessa olisi estänyt häntä siitä.

"Koskeeko sinuun kovasti?" kysyi hän tyttöseltä, pyyhkien hellästi syrjään otsalle valuvia hiuksia.

"Ei minuun nyt enään... kun olen hiljaa."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Viija."

"Tahdotko vähän makeisia?"

"Kiitoksia." —

Helvi jakoi loput, joista sairas ei huolinut, toisille lapsille, jotka kaiken aikaa arkoina pysyttelivät nurkassa.

"Eikö äiti nytkään ole kotona?"

"Kyllä se kohta tulee, — läksi vaan viemään Kuitun-Maijan lainaleipiä pois."

Kun ei äitiä kuitenkaan kuulunut tulevaksi, sanoivat vieraat lapsille hyvästit ja Helvi lupasi tulla huomenna uudelleen.

"Jää nyt hyvästi siksi, Viija kulta!"

Helvin mieleen oli kokoontunut niin paljon uusia, voimakkaita vaikutteita, ettei hän voinut olla kotimatkalla puhumatta niistä lääkärille, joka hymyillen kulki hänen vierellään ja näytti antavan hyväksymisensä hänen jokaiselle sanallensa.

"Uskotteko, etten ole enään sama tyhjä, itsekäs olento, mikä olin vielä toissapäivänä, eilen..."

"Näen sen."

"Mitähän lienette tekin minusta ajatelleet?"