Part 7

Helvin uusi mieliala huokui rohkeutta, vilpitöntä avomielisyyttä. — —

"Jos ette pahastu, niin sanon..."

"Voi sanokaa!"

"Olitte mielestäni sellainen hemmoteltu lapsi, jolle on annettu kaikki, eikä vaadittu mitään — ja siten tukahutettu sydämen kauneimmat äänet — niinkuin ruukkukasvi, joka asetetaan salin suotuisammalle paikalle ja jota väsymättä seinien sisällä hoivaillaan, mutta jonka —"

"Jonka ahtaaseen ruukkuun sullotut juuret eivät koskaan ole kostuneet luonnon voimakkaasta maaperästä ja joka ei koskaan, koskaan ole tuntenut auringon välitöntä suuteloa lehdillään! — Voi hyvä Jumala, kuinkahan paljon meitä sellaisia lieneekään..."

"Olkaamme iloisia kun niitä on nyt yksi vähemmän."

"On — on! Ja uuden elämäni aloitan viemällä Viijalle puhtaita lakanoita ja ravitsevaa ruokaa." —

"Kiitän teitä!"

"Voi, — se on vielä aivan liian aikaista!" Kotiportilla ojensi Helvi kätensä lääkärille, joka sulki sen pitkäksi hetkeksi omaansa, sanoen: "Valititte usein ennen elämän tyhjyyttä ja sisällyksettömyyttä, — onko nytkin niin?"

"Ei enään! Nyt tuntuu kuin olisin saanut kiinni kultaisen langan päästä, jota seuraamalla aavistan löytäväni sen suuren, kaivatun... sen, jota sanotaan elämäntehtäväksi. —"

"Niin eikös se olekin kummallista: kuinka usein vaan odotetaan milloinka se tehtävä tulee... istutaan kädet ristissä eikä tunneta, tiedetä, ei edes aavistetakaan, että se jota pilvien ja merien takaa odotellaan onkin aivan lähellä, toisinaan omaan sydämeen kätkettynä... Niinkuin teillekin."

Helvi tunsi kyyneleitten kohoavan silmiinsä.

"Tyhjä minun sydämeni on tähän asti ollut..."

"Ei olekaan! — Minä olen jo kauan sitten nähnyt uuden aamun sarastuksen tuossa tyhjyyden tunteessa ja sen tuottamassa tyytymättömyydessä. — Jos olevat olot olisivat olleet teille kylliksi, jos henkenne niistä olisi saanut tarpeeksi ravintoa, ette olisi muuta kaivannut, — mutta tyytymättömyytenne niihin antoi varmuuden sen siemenen olemassa olosta sielussanne, josta kerran kasvaa uusi elämä... Tänään ovat sen sirkkalehdet puhjenneet, — tänään olette saaneet sen sysäyksen, joka oli välttämätön ja siis kerran tuleva."

"Uskotteko siis aina kaiken sen tulevan joka todellakin on välttämättömän tarpeellinen?" —

"Uskon. — Ja jos joku väittää jääneensä sitä vaille, niin syyttäköön itseänsä, kun on antanut sen huomaamatta luisua ohitsensa, — tai ollut liian heikko seurataksensa viittausta."

"Jospa minäkin kerran voisin omistaa tuollaisen vuoria siirtävän uskon! — Pelkään vaan olevani liian heikko siihen..."

"Ehkäpä se teillä jo onkin!"

"Kaikesta siitä mitä minulla on, kiitän teitä, — kiitän teitä vaan!" virkkoi Helvi lämpimästi ja salataksensa mielenliikutustaan kääntyi hän nopeasti taloon vievälle puistotielle.

Hymyillen katseli nuori mies hänen reipasta astuntaansa ja kääntyi menemään vasta sitten kun neitonen oli kadonnut tienkäänteen taakse.

Sitä seuraavat päivät olivat Helville ihanaa, kevät-auvoista aikaa.

Mieli oli hänellä sellainen, kun muuttolinnulla, joka pitkän, väsyttävän matkan jälkeen viimeinkin on osunut syntymäseudullensa ja kiitollisuus rinnassa livertelee syviä säveliä tutun räystään reunalla...

Talven hämärä paleltavine, hedelmättömine tunteineen oli väistynyt sydämestä, sen kinos sulanut ja vihertävä nurmi kattanut hangenalaisen haalean jälen. Ja mielialan ulapoilla läikkyivät tunteen avartuneet aallot, kuohuen nuoren, elinvoimaisen sydämen uhmailevaa lämpöä!

Oudoksuen katsoi hän taakseen, entisyyteen, joka oli täynnänsä joutavaa mitättömyyttä, velttoa, harrastuksetonta hämärää...

Suurin osa siitä opista, jota hän koulun penkillä oli päähänsä puinut, näytti niin tuiki tarpeettomalta, tyhjältä. — — Sen sijaan että sielläkin olisi opastettu kaikkeen siihen, elävään välttämättömyyteen, innostutettu suuriin aatteisiin, hyviin töihin ja käytännöllisyyteen, pantiin pääpaino kuolleisiin, homehtuneisiin numeroihin ja ijänikuisten tapausten häirähtämättömään muistamiseen, joista henki ei kohonnut, eikä järki avartunut.

Koko se järjestelmä tuntui suurelta osaltaan hänestä nyt aivankuin tiukkaan ruumiin ympärille käärityltä vaipalta, joka kyllä asiantuntemattomien silmissä saattoi näyttää kauniiltakin, mutta joka useammassa tapauksessa vaikeutti kantajansa liikkeitä, esti sen luonnollisen, terveen kulun.

Hengen avartaminen, hedelmöittäminen, vapauttaminen jäi sellaisessa opin jaossa lapsipuolen asemaan, — joka siitä pikemmin uupui kuin elpyi, — ja ontoksi jätettynä imi helposti kaikenlaista vastaantulevaa epäkelpoa ravinnoksensa...

Kaikkea sitä ajatellessa kapinoi Helvin sydän, — kapinoi kotiakin kohtaan.

Miksei ollut kotikaan antanut hänelle niitä aatteita, joita hän oli tietämättään janonnut?

Olisiko sekin ollut niin köyhä, niin välinpitämätön, niin lyhytnäköinen —? Vai eikö siinä itsessäänkään niitä löytynyt? — Jos ei, — tahtoi Helvi ne nyt sinne istuttaa, levittää vaikka väkipakolla joka soppeen, isän kamarista, keittiöön, väentupaan asti, — juurruttaa, kotiuttaa, vakiinnuttaa ne niin pysyväisesti, että jälkeentulevaiset, _sivukulkevaisetkin_ löytäisivät ne sieltä etsimättä, hapuilematta, tarvitsematta vuosikausia nälkäisinä kulkea — — —

Totuuden-, hyvän-, veljesrakkauden-auringon tahtoi hän loihtia kotitanhuvien ylitse paistamaan ja missä se kerran paistoi, siellä heijastuivat sen säteinä hyväntekeväisyys, armeliaisuus, uhraantuvaisuus. Ja jotain muuta sitovampaa kuin kontrahdit ja päivätyöt oli vasta saatava isäntäväen ja alustalaisten välille, jotain luonteeltaan rikkomatonta, joka kykeni yhdistämään, yhdessä pitämään ja synnyttämään molemminpuolista arvonantoa ja luottamusta. Se ei kaiketikaan ollut päivässä, vuodessakaan luotu, — sen Helvi kyllä oivalsi. — Mutta joskin niiden lankojen kehräämiseen ja yhdistämiseen kuluisi vaikka kokonainen ihmisikä, enemmänkin, tahtoi hän uupumatta sen asian eteen työskennellä, asettaa sen yhdeksi pyrkimystensä viittovaksi päämääräksi. Ja hänen jälkeensä täydentäisivät sitä työtä uudet ihmiset, joidenka sydämeen jo kätkyessä kylvettäisiin elämänymmärtämyksen pyhä siemen.

"Vellamonneidon paasi."

Ja päätti Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa Ja veden pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Vilhelmin loukahtaa — — — — — — — — — — — —

(Koskenlaskijan morsiamet).

Sammalpartaisten honkien varjoissa, karsimattomien, maahan asti riippuvien oksien alitse kulki kivinen, luikerteleva karjapolku. Se erosi kylän laidassa leveästä, keltahietaisesta valtatiestä ja läksi kaitaisena, mustapohjaisena uomana kulkemaan kohti kaukaista sydänmaata.

Suurta, salaperäistä sydänmaata.

Siellä, humisevan metsän yksinäisessä helmassa oli kaikki niin uskomattoman ihanaa — siellä, aivan varmaan, oli elämän todellisuuskin niinkuin unelmaa, armasta, kirkasta, sädehtivää unelmaa ja kuitenkin yhtä epäämättömän toden peräistä, kuin konsanaan tyly jokapäiväisyys harmaataloisten kylien tanhuvilla.

Niin ainakin tuntui Maijusta, joka alenevan ilta-auringon valossa kulki karjapolkua, vuoroin huudellen lehmiä, joita etsi, vuoroin laulellen lyhyitä kansanlaulun pätkiä.

Elämä oli hänestä niin kevyttä ja huoletonta — oli enemmänkin: ihanaa! — siksi, kun hän oli nuori ja kokematon... Tai oikeastaan se elämän ihanuus ei ollut niin valtoinaan hänen omanansa, muulloinkuin iltasin, samotessaan pitkin siimeikästä karjapolkua — niinkuin nytkin — sillä siellä ja silloin tiesi hän kohtaavansa hänet, joka aina niin ketterästi, kuin sadunkin Nyyrikki, puikahti esiin puiden seasta, säteilevä hymy huulilla ja valkoinen ylioppilaslakki reippaasti taaksepäin työnnettynä.

Kukaan ei tiennyt, ei edes aavistanutkaan heidän lemmensuhdettansa — eikä kellään ollut oikeutta tietää, ei aavistaakaan sen olemassaoloa — sillä se oli pieni, etäisen karjapolun varrella kasvava metsäkukkanen, suurten sammalpartaisten honkien suojatti...

Se oli syntynyt ja kasvanut salaperäisen metsän sylissä — kukaties oli se siellä kuolevakin...

Kaksi niin kaunista koivua kasvoi Vihreän kummun päällä, Niitä mä silloin katselen Kun kultani ei ole täällä...

— — — ei ole täällä, kertasi kaiku Maijun sanat. — Samassa vilahti valkoinen lakki puiden välissä ja se sai tytön sydämen rajusti sykkimään. Hän ei ollut vielä odottanutkaan häntä, sillä heidän tavallinen yhtymäkohtansa oli paljon etempänä, syvemmällä salon sylissä. — Riemulla kiirehti Maiju askeleitansa: — tuolla, tienkäänteessä kohtaavat he! — Tai jos hän piiloutuisi tuon suuren, ryhmyisen männyn taakse ja viskaisi sieltä kävyllä, niinkuin orava, — mutta sitäkään ei hän malttanut tehdä...

Ehdittyään tien käänteeseen seisahtui hän äkkiä kuin salaman iskemänä, valahti kalpeaksi ja vapisi. Niin, sieltä se tuli hänen Nyyrikkinsä, mutta ei yksin kuten ennen, vaan nuoren, hymyilevän tytön seurassa, joka sekin kantoi päässään valkeata ylioppilaslakkia. — — —

Kun myrsky kaataa vankan, vahvajuurisen hongan, kuuluu kova, tuskanomainen ryske korvessa. — Sellaista ryskettä tunsi Maijukin sielussaan, nähdessänsä vieraan naisen kulkevan siinä, missä hän itse oli kulkeva, hymyilevän sille, jolle hän yksin tahtoi hymyillä — ja hänen lempensä honka, jonka juuret olivat niin syvällä, syvällä, kaatui siinä silmänräpäyksessä harmaalle havuneulavuoteelle.

Sillä oliko muuta mahdollisuutta olemassa kuin pettymys...

Pettymys! — Sellaisesta hän ei ollut koskaan untakaan nähnyt. —

Vaivoin kokosi Maiju mielenmalttinsa voidakseen tyynesti kulkea vastaantulijoitten ohitse, mutta tahtomatta horjahti jalka, ja poski maidon valkea, valahti entistään valkeammaksi...

"Hyvää iltaa!" kuuli hän ylioppilaitten sanovan kumpaisenkin yhtä rauhallisesti, viattomasti.

Kysyen loi Maiju katseensa ylös, etsien syyllisyyttä syytetyn kasvoilta. Ja hän löysi sen — kiemurtelevana, välttelevänä, maatamyöten matelevana, niinkuin käärmeen, joka kiireesti luikertaa kiven koloon...

Kuinka saattaa ihminen menetellä sillä tavalla —?—

Samassa pisti vieras neiti kätensä Nyyrikin kainaloon, herttaisesti, avomielisesti, niinkuin ainakin se, jolla on epäämätön oikeus siihen — ja veti hänet mukanaan eteenpäin.

Silloin musteni kaikki uudelleen Maijun silmissä ja kiireesti tarttui hän lähimmän puun oksaan, ettei kaatuisi, kiljasten kovasti, tietämättään, tahtomattaan, sisäistä ääntään noudattaen:

"Petturi!"

Neiti kääntyi hämmästyneenä ympäri ja katseittensa kulkiessa Maijusta Nyyrikkiin, Nyyrikistä Maijuun, kävi hänenkin hymyilevä muotonsa synkäksi, mansikkainen poskensa värittömäksi.

"Mitä sanoitkaan, tyttö!" huudahti hän tulisesti vihaa kuohuen, vaikka näkikin Nyyrikin muodon todistavan Maijun syytteen oikeaksi.

"Te kait kuulitte mitä minä sanoin."

"Mutta mitä tarkoitat sillä?"

"Tarkoitan sitä mitä sanoin, että tuo mies on pettänyt vilpittömän rakkauteni, rajattoman luottamukseni — ja on nähtävästi pettänyt teidätkin."

Maiju oli voittanut lumouksensa ja seisoi tyynenä, kylmänä syyttäjänä, pidellen vielä puun oksasta kiinni.

"Pettänyt minutkin!" huudahti ylioppilasneiti. "Niin — pettänyt minutkin..."

Hän näytti kauhistuksesta sortuvan maahan ja hengitti tuskaista, lyhyttä hengitystä. Nuori mies, joka seisoi kuin kuumilla kivillä, tahtoi tukea häntä, mutta hän työnsi tylysti hänen kätensä syrjään, kysyen:

"Kuinka selität tämän?"

Kun vastaus viipyi, virkkoi Maiju katkerasti:

"Varmaankin siten, että minut tehdään valehtelijaksi — sillä minähän olen vain köyhä, mitätön palvelustyttö ja te, te olette kumpaisetkin 'parempia ihmisiä' — ja voitte siis minusta huolimatta nauttia onnestanne..."

Hän tunsi ennentuntemattoman ilkeän koston vimman syöksyvän sydämeensä ja nauroi tylysti, katkerasti. —

"Herrasväki välttää vasta syrjäisiä karjapolkuja ja kulkee yksinomaan vallanmaanteillä, niin välttyy ehkä ikävyyksistä..." sanoi hän.

"En olisi koskaan uskonut että sinä olet noin ilkeämielinen, Maiju..." sanoi viimeinkin Nyyrikki. "Tiedätkö mitä nyt olet tehnyt?" —

"Josko en tietäisi... Velvollisuuteni! — Silläkö, että sanoin totuuden ja rikoin ehken onnesi, olisin tehnyt mitään pahaa, — en! — Mutta _sinä_ — muista aina että kansalapsellakin on kuolematon sielu! _Minulle_ elä mitään enään sano!"

Maijun posket hehkuivat jälleen ja hän päästi viimeinkin oksan kädestään lähtien kiireisin askelin eteenpäin polkuansa, kadoten pian puitten taakse näkymättömiin. — Mutta siellä vaipui hän uudelleen surun valtaan ja painui maahan, suuren riippuoksaisen kuusen juurelle istumaan...

Sen kuusen juurella oli hän ennenkin istunut, ei pettyneenä, murtuneena kuten nyt, vaan rinta täynnä onnea hehkuvia kipinöitä ja vierellään hän, joka tuolla nyt toiselle teki tiliä kevytmielisestä rakkaudestansa. — Rakkaudestako? kysyi Maijun vapiseva sydän. — Sellaistako se on rakkaus — se armas, ihana tunne, jonka hän oli niin suureksi arvioinut, joka oli tehnyt hänet niin rikkaaksi, onnelliseksi...!

Viimein nousi Maiju ylös, kuultuansa lehmänkellon äänen yhä lähempää ja lähempää.

En minä muille ilmoittele sydän surujani — Synkkä metsä ja kirkas taivas tuntevat huoliani...

Laulu lauhdutti hänen katkeraa mieltänsä ja kuumat, viljavat kyyneleet helpoittivat polttavan poven pakotusta.

"Saat luvan tyytyä kohtaloosi, — ajatteli hän, — sillä kelle valitat, kehen vetoat..."

"Kätke kaikkien katseilta se, joka kirveltää, moni muu ennen sinua on tehnyt niin..."

Oi, Jumala, kuinka yksinäiseksi hän tunsi itsensä! Ja kuinka kolkolta, tylyltä tuntui metsäkin, tämä hänen nuoren lempensä ihana, avara temppeli. Sen pyhyys oli häväisty...

Kun hän vähäistä myöhemmin kulki karjalaumansa kanssa kotiinpäin ja saapui sen paikan kohdalle missä hänen onnensa onttous äsken paljastettiin, näki hän ihmeekseen ylioppilasneidin istuvan vieläkin siellä, kumarassa, kädet silmillä, pienen, matalan maakiven päällä. Mutta petturia ei enää näkynyt. —

Karjan kulkiessa monine kilisevine kelloineen hänen ohitseen, nousi hän verkkaan ylös ja väistyi syrjemmälle, seuraten perässä tulevaa Maijua oudosti silmillään.

Hänen kasvonsa näyttivät etempää elottomilta, vaan lähemmäksi tultuaan näki Maiju kuinka nuo äsken iloiset silmät tulessa paloivat.

Ojennetuin käsin tuli hän Maijun luokse.

"Anna anteeksi minulle äskeinen vihani", pyysi hän avomielisesti. "Tein äärettömän väärin suuttuessani sinuun."

Maiju tunsi oudon lämmön virtaavan sielussaan, se huuhteli nopeasti pois sen katkeran vihan, jota hän näinä muutamina hetkinä oli tuntenut tuota vierasta naista kohtaan. Niin, mitä syytä hänellä oli vihata häntä, — syyttömiä he olivat kumpainenkin toistensa onnettomuuteen.

"Saman vääryyden olen minäkin tehnyt teille", vastasi Maiju kyynelsilmin.

"Ymmärrän sen niin hyvin!" huudahti vieras kiihkeästi. "Olisinhan äsken ollut valmis syöksemään sinut tuonne lampeen, — olit mielestäni julma, sydämetön, ilkeä... Mutta kun jäin yksin, koetin asettua sijallesi — ja silloin ymmärsin sieluni tuskan —"

Yhteisen surun yhdistäminä kulkivat he vierekkäin kylää kohden, pitkin kaitaista karjapolkua, joka sukelteli vanhojen, harmaitten honkien lomitse. — —

Sydänmaan rakkautta.

Iloisesti räiskyi tuli avoliedellä ja lepattavien linnunsiipien lailla väikkyi sen loimu tuvan hirsiseinillä. Lähellä liettä, puolittain sen mustuneen pielen pimennossa, istui Hilja — Kaapro Kalposen, Amerikkaan menneen miehen "leski" — ja tuuditteli pientä, muutaman viikon vanhaa lasta sylissänsä. Rukki oli siirretty ovensuun nurkkaan ja kehto vedetty keskelle lattiata — kuin kunniapaikalle — upeillakseen siinä punakukkaisella karttuunitäkillä peitettynä. — Hiljaa hyräillen, surumielinen, väsynyt ilme kasvoilla kiikutteli nuori äiti poikaa polvillansa.

Poikaa, omaa pientä hymyilevää lastansa!

Tunne oli niin uusi ja viehättäväisyydessään suuri, että se kaikkivoipana valtasi hänen koko olemuksensa... ja työssä kovettuneilla käsillään oli hänen vaikea niin hellävaroen liikutella lasta, kun olisi tahtonut!

Mutta tämä uusikaan tunne, vaikka sen sisäisin sävy olikin hedelmällistä riemua, ei kuitenkaan voinut poistaa eikä kauvemmaksi haihduttaa sitä masentavaa surun pilveä, minkä hyljätty yksinäisyys oli hänen sieluunsa nostattanut, eikä hälventää niitä kiusallisia aavistuksia, mitä nykyiset olosuhteet kiihottaen kasvattivat. — Sillä pojan isästä, joka puoli vuotta sitten Amerikkaan läksi, ei ollut kuulunut mitään, ei niin mitään. — Lähtiessään oli hän kyllä vaimolleen luvannut, viimeistään vuoden kuluttua matkarahat lähettää, vaan nyt ensimäisen vuosipuoliskon kuluessa ei mies ollut sanallakaan itsestään tietoa antanut. — Näytti siltä, kuin olisi hän kokonaan kadonnut, olemattomiin uponnut, ikipäiviksi vaipunut maailman suureen, pohjattomaan nieluun... Ja vaikka Hilja kuinka tyynesti koetti odottaa, kaikkein valoisimmilla tulevaisuuskuvilla mieltään virkistää, nosti paha aavistus sittenkin päätänsä ja vaikenematon ääni sielussa sanoi, että asiat eivät olleet oikealla tolalla, vaan jotakin kamalaa oli tapahtunut... Eikä todellisuudessa mikään kyennyt tuota ääntä kumoamaan...

Kaikkitietävät kyläläiset kertoilivatkin, ettei se Kaapro sitävarten meren taakse mennytkään, että se sinne vaimonsa perässään veisi, — menipähän vaan, hurjapää, kun sattui olemaan senverran rahoja taskussa ja taisi avioliiton sidekin moisesta liian tiukalle tuntua. — Tiesivät ne kylällä vielä senkin että ilman vaan hulluuttaan se talonpoika piikatytön otti — otti jättääksensä — ja sieppasi kuin uhitellen renki Jaakon nenän edestä, — joka samaan aikaan oli Hiljaa kosiskellut...

Mutta näistä seikoista ei Hiljalla ollut aavistustakaan ja kylän kerkeät kieletkin olivat siksi hienotunteisia, että jättivät ne hänelle itselleen kertomatta...

Ja hän odotti... odotti iloisia, lohduttavia uutisia reippaalta Kaaproltansa, — ja hän uskoi... uskoi miehensä rakkauteen, sen kuviteltuun uskollisuuteen, vakavuuteen — vaikka sydäntä kirveli..-—

Se oli kyllä huimapää se Kaapro, iloinen ja levoton. Mitä lie ollutkaan mustalaisverta koko pojan suonissa, — liikkuvaan, alati levottomaan elämään se vaan vaati... Ja niin se sitten läksi Amerikkaankin, yht'äkkiä, varmasti, eikä siinä auttanut Hiljan rukoukset eikä kyyneleet, ei vähääkään! — Hänellä ei ollut muuta keinoa, kuin alistua välttämättömyyteen ja jäädä uskollisesti odottamaan sen lupauksen toteutumista, joka siitä päivin oli hänen elämänsä ainoana ilona.

Kyllä ne kyläläiset silloinkin naureskelivat ja sanoivat että nyt se ukkosi sinut jätti... mutta Hilja käänsi heille selkänsä, kummeksien kun ei ihmisten mieliin erehdyksessäkään osunut muita kuin pahoja ajatuksia lähimmäisistänsä... Hänen Kaapronsa ei nyt vaan sellainen heittiö ollut! — Siitäkö ne muka saivat aiheen ilkeyksiään ladella, kun mies oli tulinen ja eloisa, ehkä hiukan huimapääkin — mutta sehän se juuri oli Hiljan mielikuva miehestä!

Milloin Hiljan mieleen juolahti jörö, tyyniluontoinen Jaakko, se entinen palvelustoveri, — täytyi hänen aina naurahtaa... Voi, voi se poika parka oli toki kuin korven kanto! — Eikä hänessä mitään muuta mieltäkiinnittävääkään ollut kuin silmien tumma, syvä katse, millä hän iltapuhteina työnsä äärestä oli Hiljan liikkeitä seuraillut. Vakavasti oli Jaakko häntä varoittanut heidän hääpäivänsä aamunakin, arvellen ettei siitä Kaaprosta ikipäivinä vaimonsa vaalijaksi ollut... mutta ivaten ja ylimielisesti oli hän vaan viskannut mustasukkaisuuden syytteen varoittajan silmille — — —

Kun Kaapro Kaapronpoika, terve, pyöreäposkinen ihmisen alku, ennätti kahden vuoden ikään, oli äidin mielityönä kertoella hänelle kauniita asioita poissa olevasta isästä. Hänestä oli välttämätöntä herättää ja ylläpitää lapsenrakkautta tuntematonta isää kohtaan ja milläpä muilla välineillä se olisi ollut mahdollista, jos ei juuri lämpöä uhkuvilla, kauneilla kuvauksilla. — Ja niin hän monasti poika polvellaan, kertoili hyvästä, herttaisesta isästä, joka etäällä vieraalla maalla tekee ahkeraan ja uupumattomasti työtä, kootakseen rahoja, joilla voi kustantaa heille, äidille ja pojalle matkan sinne suureen ihmeelliseen maahan, joka oli niin kaukanakin, ettei sitä saattanut kuvitellakaan... Sellaisissa toiveissa kuluivat pikku Kaapron aikaisimmat lapsuusajat.

* * * * *

Muutamana koleana syksypäivänä saapui kuitenkin surmansanoma. — Ei se tullut kirjeessä, eikä sitä isä itse lähettänyt... Muuan naapuri, Käkelän Kalle, sen toi, palatessaan kaukaisesta lännestä, missä oli oleksinut jokseenkin yhtä kauvan kun Kaaprokin. Ja se tiesi kertoa että mies oli lapioinut taskunsa täyteen aarteita ja viihtyi hyvin vieraalla maalla, missä oli hankkinut itselleen uuden eukonkin...

Siitä tuli lopullinen hallayö Hiljan kellastuville toiveille. — Kiljahtaen katkesi häneltä se elähyttävä toivon säije, joka pimeinä, yksinäisinä aikoina oli punoutunut ikäänkuin välttämättömäksi koossa pitäjäksi hänen koko elämänsä ja olemuksensa ympärille. — Armotta katkesi sen ainut kultalanka, ryskyen romahti viimeinen tue, ikipäiviksi olemattomiin upoten!

"Mitä tuosta nyt noin suret... vuosikaudet olet jo itsesi ja poikasi elättänyt... Mitä apua sinulla on miehestäsi ollut?" lohduttelivat kyläläiset.

Mutta sellainen puhe, niin lohduttavaa kun sen tarkoitus olikin, tuotti vaan uutta tuskaa Hiljalle. — Ei hän surrutkaan elämistä eikä elättämistä — ei ainakaan nyt...

_Sellaiset_ huolet olivat toki kuin kääpiöitä sen suuren, kauhean iskun rinnalla, joka sorti sielua ja jäähdytti sisintä! — Leipähuoletko ne silloin pääsäveleenä olisivat soineet, kun se pohja ja perusta jolleka hän ihanimpansa rakensi, taittui ja taipui? — Eikö häntä kukaan ymmärtänyt, — eikö tosiaankaan? — Leipäkö heille ensimäinen ja kaikki kaikessa olikin? — Tämä seikka teki hänet yhä enemmän yksinäiseksi ja avuton yksinäisyys pani sydämen huutamaan hätää, kaikkinielevää, toivotonta hätää! — — —

Pikku Kaapron unelmia ei surmanisku tyyten kyennyt katkaisemaan. — Hän kuuli kyllä puhuttavan jotakin pahaa isästä ja näki äidin itkevän, näki hänen päivä päivältä kalpenevan ja synkkenevän, mutta ne varmat lämpimät toiveet, uupumattomat uskot, jotka kertomuksien siltaa myöten olivat äidin sielusta lapsen sieluun vierineet, olivat liian voimakkaita, selviä ja ihania yhdellä iskulla katketakseen...

Hän ei oikein ymmärtänyt miksi äiti ei enää puhunut isästä ja miksi hän, kun Kaapro alkoi jotakin puhua hänestä, puristi pojan niin tulisesti syliinsä, että oli tukehtua ja sanoi vaan hiljaa tuskin kuultavasti: "Elä puhu Kaaproseni... pieni, pieni poikaraukkani..." Eikä Kaapro sillä kertaa enemmän puhunutkaan, kyyristihe vaan lähemmäksi äidin povea, niinkuin paetaksensa jotakin tuntematonta pahaa, joka näytti väliin hulvivan esiin, kuten hulvii hyökylaine salmen suulta kotilahdelle. — Mutta sittenkin, jäätyänsä taas yksin leikkimään rakenteli hän kivistä ja kävyistä sitä suurta laivaa, jolla he yhdessä äidin kanssa lähtisivät sinne kaukaiseen, ihanaan maahan isän luokse... Isän luokse! —

Uutinen Hiljan onnettomuudesta löysi pian tiensä sydänmaallekin, sinne missä Jaakko yksinään kotimökissänsä eleli. — Kun tyyni jöröluontoinen mies kuuli asian, teki se häneen syvän vaikutuksen ja koko sen illan istui hän tupansa penkillä pää käsien varaan painuneena, muistamatta edes tulta takkaansa virittää...

Oli liian paljon jäytävää miettimistä kerääntynyt yhdellä kertaa hitaisiin aivoihin ja sentähden eivät ajatukset ottaneet ollenkaan juostaksensa vaan töksähtelivät edestakaisin kuin säikkyneet otukset pensaikossa. —

Mitä kauvemmin hän siinä istui, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu tavata Hiljaa.

Miksi? Sitä hän ei oikeastaan itsekään tietänyt...

Hän tunsi vaan vaistomaista tarvetta olla lähellä häntä, lohduttaa, rohkaista... sillä epäilemättä Hilja nyt oli sen tarpeessa. Hän muisti kyllä Hiljan ennen nauraneen ja ivanneenkin häntä ja se oli ollut sanomattoman katkerata, mutta nyt häipyi hivenekin tuosta katkeruudesta, — jos sitä oli enään viimeaikoina ollutkaan, — ja kaikkivoittava sulaava hellyys levähti kuin päivänpaiste rinnan syvimpiin sokkeloihinkin... Jos Hilja hänelle _nytkin_ nauraisi, tunsi hän voivansa anteeksi antaa senkin. Sydämen järkähtämätön käsky oli: Hiljan luokse! — ja sitä täytyi totella.