Part 5

Ruishalmeet ovat kootut kuhilaille, suviviljat kypsyneet ja puolukatkin ehtineet tienvierelle punoittamaan.

Antti on hijonut viitakkeensa, jossa varsi on miehen mittainen ja jolla hän huomena aikoo kaurasarkoja katkaista. Sen laskee hän tikapuulle, asettaa varovasti siihen, ettei se kenenkään päälle kaatuisi ja lähtee sitten niitettyä piennarta myöten suoraan pellon ylitse Iso-Marttilaan. —

Portilla tulee opettaja Terho häntä vastaan, niin iloisena ja ystävällisenä että Antti oikein hämmästyy.

"Mitähän sen tuon naama nyt noin loistaa..." tuumii Antti vaanien, — hänen sisäänsä on sittenkin jäänyt hitunen routaa opettajaa kohtaan siitä viime kesäisestä juhannusillasta. —

"Joko kauraan on käyty käsiksi?" kysyy opettaja tervehdittyään.

"Huomena aloitetaan."

"Jo se nyt on aikakin, kohta karisee."

"Sen se pian tekee." —

"Kohta sitä minäkin onneni viljan niitän..." hymyilee Terho, viitaten kädellään taloon päin, "... jonka halla taaskin olisi pannut, jos ei tuolta naisen lämmin käsi olisi ehtinyt avuksi!"

"Vai niin —" sanoo Antti hölmistyneenä, tuijottaen opettajaan tajuttomasti.

"Mutta nyt on lopultakin kaikki niin hyvin, ettei konsanaan!" —

"Taidatte olla hyvinkin ihastunut Anna Martikaiseen..."

"Totta puhuen on hänkin niitä tyttöjen parhaita!" vastaa Terho aivankun ei huomaisikaan kaunaa Antin äänessä. —

"Vaan nyt on minunkin jouduttava kotiin ja kirkolle vielä tänä iltana. — Hyvästi!"

Antti ei astu askeltakaan lähemmäksi taloa, vaan istuu siihen missä on, kiviröykkiön viereen portin taakse.

Kummasti jyskää tunteet hänen tunnossaan ja vinhasti vinkuu epäluulon yltyvä tuuli...

"Mitähän tuo mies oikeastaan sanoi... _sitäköhän_ se tarkoitti? — Ei, ei se voinut sitä olla — — mutta mitäs hittoa se sitten oli...!"

Karkea kirous syöksyy Antin suusta ja tuhoa ennustavin katsein tähtää hän siihen suuntaan, mihin Terho vastikään katosi.

Sitten ei hän itsekään tiedä, kauanko on siinä myllertävin miettein istunut, kun Pikku-Hilman ääni herättää hänet todellisuuteen.

"Käykää toki peremmälle isäntä!" nauraa tyttö.

"Ei meillä ole ennenkään vieraita näin ovensuussa istutettu!" —

Antilla on katkera vastaus valmiina, mutta samassa hän huomaa sen mielettömyyden — ehkempä aiheettomuudenkin — ja pakoittaen itsensä leikilliseksi puhelee hän hetkisen yhtä ja toista tytölle.

Mutta vaikka hän kuinka koettaa hillitä itseänsä ja tekeytyä välinpitämättömäksi Terhon suhteen, kysyy hän lopultakin hänestä Pikku-Hilmalta.

Tyttö, joka on heti huomannut jotakin erikoista Antin käytöksessä, tekeytyy salaperäiseksi ja kertoo veitikkamaisesti opettajan olleen oikein kauan heillä tänä iltana — mitä niillä lienee oikein ollut tekeillä, — sitä hän ei tiennyt — "mutta jonkinlaista kontrahtia siellä vaan rustattiin. —"

"Oliko siinä isäntäkin yhdessä hommassa?" kysyy Antti.

"Oli kyllä."

Se tieto saa Antin aivan suunniltaan, eikä hän sinä iltana astuisi Iso-Marttilan kynnyksen yli, ei vaikka kuolemalla uhattaisiin. —

"Ja sitten sen piti joutua tänä iltana vielä kirkolle —: pappilaan..."

Antin elämä on yhtäkkiä muuttunut niin tyhjäksi, niin mauttomaksi. —

"Hiisi vieköön, minkälaista vesivelliä se osaa ollakin!" —

Siitä lähtien on hän kotonaan kiukkuinen ja vaativainen.

Ei hänelle kelpaa ruoka eikä juoma.

Näinkin pieni seikka saa hänet suunniltaan: hän istuikse illallispöytään, ottaa leivän ja alkaa siitä viipaletta leikata, vaan kun veitsi sahaa tylsästi leivän sitkeätä sydäntä, suuttuu Antti, viskaa leivän pöydälle ja veitsen lattialle, mennen syömättä kamariinsa.

"Jumaliste, — minkälaisia veitsetkin tässä talossa ovat!" —

Äiti suree jälleen poikaansa, koetellen arvailla syytä tuohon äkkipäätä puhjenneeseen ärtyisyyteen — mutta turhaan.

Viimein puhuu hän siitä isällekin.

"Hitto hänen tuuliaan tietäköön!" murahtaa isä.

Antilta itseltään ei äiti asiata utele. —

Kerran kohtaa Antti kylätiellä Annan.

"Vielähän sinä elät!" huudahtaa Anna iloisesti.

"Jokos minun piti kuoleman sitten —?"

"No siltähän se on näyttänyt, kun ei ihmistä viikkokausiin kuulu, ei näy..."

"Liehän niitä muita mieluisimpiakin kävijöitä — _teillä_ —."

Antti on niin hullunkurisen ynseä sitä sanoessaan, että Annan täytyy väkisinkin purskahtaa nauruun.

Mutta kun Antti yhä vaan murjottaa, muuttuu hänkin vakaiseksi ja tiedustaa syytä "ilmanmuutokseen."

Siihen kuitenkaan selvyyttä saamatta.

Annaa harmittaa Antin ivallinen ja ynseä käytös, — hänkin sanoo jonkun ohdakkeisen sanan — ja niin eroavat he, kumpainenkin suunnalleen, tyytymättömällä, myrtyneellä mielellä. — — —

* * * * *

"Narri minä olen, — oikein hitonmoinen narri!" jupisee Antti kiihdyksissään, kertaillen niitä sanoja monasti päivän kuluessa.

"Mutta en minä sitä enään kauvan ole!"

Illalla etsii hän isän kompeista sen kaapin avaimen jossa tietää isän viinalekkeriään säilyttävän. Saatuaan sen käsiinsä hyökkää hän kaapille, kuin nälkäinen eläin halmeeseen, asettelee vapisevin käsin avainta lukkoon, heti osaamatta — kuuntelee, pidättäytyy ja kuulostaa onko ketään lähettyvillä.

Ei ole.

Avain kiertyy kerran, kiertyy kahdesti, lukko naksahtaa auki ja vanha, tuttu näköala — melkein jo unhoitettu — avautuu Antin silmien eteen. —

Ahnaasti vetää hän alkohoolin voimakasta hajua sieramiinsa, nauttii siitä ja hymyilee —

"Oi sinä kirkas ja makia —" virkkaa hän ivalla, oman povenpoltteensa uhalla, ottaa kaapista pullon ja lasin, sulkee oven ja menee omaan huoneeseensa.

* * * * *

Elokuun illan hienoisen hämärän laskeutuessa pihamaalle ja ensimäisen kalpean tähdentuikkeen syttyessä taivaalle, astuu Antti jälleen ulos huoneestaan.

Hän on iloinen, uhmaavan huoleton —

Tuuli se kukkaa heiluttelee Kahden puolen aitaa — Naapurin tyttö se kullakseni Piankin tulla taitaa! — Antti istuu portaille hetkiseksi ja kun ei kukaan näe pui hän puristettua nyrkkiä Iso-Marttilaan päin. —

"Minusta nähden, elä siellä miten haluat — hyväkin röökinä... Nyt vaan et minua enään narraa — et jumaliste narraakaan!" —

"Kaikkien tähden tässä suremaankin — pyh — niinkuin minä olisin hänen varassaan... _minä_!" —

"Pikku-Hilma on ihanainen kuin päivännousu — iloinen kuin sirkka — houkutteleva kuin lammen lumme — o-ni! Piikatyttö monin verroin emäntäänsä ehompi..." —

"Mahtaa se Anna Martikaista harmittaa, kun naapurin isännät noin vaan hänet sivuuttaen, poimii tyttösen kuin kukkasen juuri hänen ylpeän jalkansa juuresta!" —

Hämärän harmaa huntu tummenee, äänet talon ympärillä vaikenee. Suuri, lämminrintainen maa-emo näyttää nukahtaneen ja taivas levittää vasta kesätallesta otetun tähtivaipan sen hartioille. —

Antti astuu horjahtavin askelin naapuritaloa kohti. — Lauhassa iltayössä kuuluu hiljainen koputus Pikku-Hilman aitan ovella ja väräjävä ääni pyytäen toistaa:

_"Pikku-Hilma!"_ —

VII.

Avolieden räiskyvä tuli on aurinkoakin armaampi pitkinä, pimeinä syyspuhteina, kun ulkona tuulee ja sataa ja lehdettömät puut suhisevat synkeätä syyslaulua.

Väki istuu hiljaisena puhdetöissään Iso-Marttilan avarassa tuvassa: rengeillä ovat työreet tekeillä, emäntä ja palvelustytöt istuvat surisevien rukkiensa ääressä, sormiensa nopeilla liikkeillä ujuttaen kuontalon pehmeän käärön lujaksi hohtavaksi langaksi, jota lyhdyn teräsnielu ahnaasti nielee ja pyörä kiivaasti rullalle pyörittää.

Pikku Tauno on päivän puuhista uupuneena kallistanut päänsä Annan helmalle ja nukkunut siihen. Lieden hehkuva lämpö on maalannut kosteat ruusut pyöreille poskipäille ja käsi pitelee unessakin lujasti päreestä tehtyä kolmio-ristikkoa, jonka Juho on äsken muovaellut hänelle.

Vanha isäntä, jonka jäsenkolotus on kokonaan kytkenyt vuoteeseen, lojuu miettiväisenä, kädet niskan alla, sängyssään ja katselee seinällä vaappuvaa valoa. —

Noin hän on nähnyt sen monen vuosikymmenen ajan tuossa tanssivan, illoin ja aamuin tupaa ja perhettä valaisevan, lämmittävän —

Vaan kauvanko saanee enää sitä katsella?

Haudan hiekkaisilla seinillä — mihinkä sitten suljetaan — eivät lieden lämmittävät valot väiky...

Siellä saa maata liikkumatta, ahtaitten lautojen väliin sullottuna, — eikä tunne, ei tajua enään niitä asioita, jotka elämää sulostuttivat: ei tuvan lieden lämmintä, ei piha-apilan tuoksua, ei lasten elämänhaluista hälinää — ei mitään! — Käsi on kylmä, — silmä sammunut, — ja kirstun kantta kiinnittää vahva, rautainen naula — huu! — Siihen asti on nopsajalkainenkin päässyt — ei etemmäs...

Mutta henkeä ei pidätä hauta, sen lentoa ei kytke karkea, keltainen sora, — se leväyttää kerran vaan siipiänsä, niinkuin lintu, ja kohoaa toisille kotituville, lämpöisemmille avoliesille! —

Sellaisia mietti vanha isäntä vuoteellaan.

"Kerropas nyt jotakin illan kuluksi, isä", virkkaa Anna.

"Mitäpäs minä nyt. — Eikö liene kerrottavani jo kerrottu."

"Isännän tarina varastohan on loppumaton!" —

"Loppunsa on kaikella ilman alla. — Mutta laittakaa pojat rekienne nokat vähän pystymmät, helpommin kulkevat ensitalven paksussa hangessa." —

"Mistäs isäntä vielä tietää minkälaiset ensitalven hanget ovat?" —

"Kuret lensivät kovin korkealla lähtiessään." Isäntä huokasee raskaasti — "Korkealla lensivät, korkealla." — Sitten kertoilee hän muistojaan runsaslumisista talvista, minkälaista oli milloinkin ollut ja minkänäköisiä muotoja talvi milloinkin oli talon ympärille muovaellut.

Aittarivin eteen se ainakin juoksutti pitkän, kaarevaharjaisen kinoksen, jonka lävitse joka talvi korkea seinäinen tunneli puhkaistiin.

Mutta kerran, kun lunta oli ollut enemmän kuin kolmena talvena yhteensä, oli se eräänä pyry-yönä haudannut pienen jauho-aitan aivan näkymättömiin. —

Karjakko kun aamulla oli mennyt lehmille juomajauhoja hakemaan, ei ollut nähnyt edes harjaakaan — ja työtä siinä oli tehty, ennenkuin aitan ovi oli hangesta löydetty. —

"Taisivat jäädä lehmät sinä aamuna suurusjuomatta..."

"Jäivät ne, — hyvä kun illakseen saivat." — "Pikku-Hilma pelästyisi sellaista nietosta ihan kuollakseen —"

"Höpsis! — 'Pikku-Hilma' ei olekaan arkalasta kotoisin." —

Anna on jo pitemmän aikaa ihmetellyt, mikä on Pikku-Hilman muuttanut.

Sillä ei ole tyttö enään entisensälainen. Nykypäivinä sattuu jo sellaisiakin hetkiä, jolloinka silmä ei enään naura, eikä kieli peiponlailla laulele. — Poskien rusokin on hiukkasen vaimentunut, — tosin hiukkasen vaan — ja huulten mansikatkin haaltuneet...

Kenties se on ohimenevää, jotain satunnaista, vähäpätöistä sairautta, arvelee emäntä ja kun hän jälleen, milloin navetasta, milloin kaivolta, kuulee tyttösen helähtävän laulun, tuntee hän ilon levollisuutta mielessään.

Herra varjelkoon hänen pihlajamarjaansa milloinkaan rypistymästä! —

Kauan sen jälkeen kun muut iltasin ovat vaipuneet unen uumeniin, valvoo Anna kamarissaan kauniitten käsitöittensä ääressä.

Lampun valo lähettää pitkän valojuovan pimeään pihaan — lähettää kauemmaksikin: pellon ylitse naapuriin! —

Sinne saapuu se väräjävänä säteenä ja väräjävin sydämin ottaa Ohrapään nuori isäntä sen vastaan. —

Se mustareunainen väärinkäsityksen pilvi, joka syyskesällä uhkasi heidän suhdettaan, on hävinnyt.

Avomielisyyden ensimäinen kosketus on sen hajoittanut.

Anna on nauranut sydämellisesti Antin kertoessa epäilyksistänsä:

"Voi, voi sinua mieletöntä poikaa!"

Ja Antti on ollut nolona, kun Anna on ilmoittanut lainanneensa opettaja Terholle muutaman summan rahaa, jota Terho oli pyytänyt, voidakseen viettää häitään, sillä hän oli ollut jo useampia vuosia kihloissa ja olisi täytynyt pitkittää kihlausaikaansa vieläkin, jos ei olisi saanut seisovaa lainaa asioittensa auttamiseksi.

"No kun minä luulin, että se mies viepi sinut kokonaan..."

Vaikka ulkona on syys liejuisine teineen, alastomine lehtoineen ja auringottomine aikoineen, on Annan rinnassa kirkkahin kevät — elämän ajan paisteisin päivä! —

Annalla on ollut aina sellainen tunne, ettei hän onneaan koskaan täytenä saavuta, lempeään milloinkaan heilimöivänä löydä...

Ja nyt! —

Nyt käypi onni avosylin häntä vastaan, lempi päivännousuna punoittaa! —

Antti on raitis kotiturpeen puskija.

Ja Antin silmä loistaa Annalle niinkuin tähti! —

* * * * *

Lokakuu on lopullaan.

Rannat ovat riitteessä ja maantie kovana niinkuin olisi se kauttaaltaan saanut kalliopohjan allensa. Karja on jälleen kytketty navettaan, Muurikin kello ripustettu liiterin naulaan hevosen ja lampaan kellon keralla ja talviset askareet ovat navettapihassa alkaneet.

Pikku-Hilma nostaa vesisaavia väkinäisesti, ponnistamalla, silmissä kaikenaikaa tuskallinen ilme —

Mennessään heinälatoon, vasikoille illallista noutamaan, huokasee hän raskaasti ja pyyhkäsee salaa huivinnurkalla silmiään...

Takaisin tullessaan näkee hän Antin puhuttelevan Annaa ylhäällä pihaportin luona, näkee kuinka reippailta ja huolettomilta ne kumpikin näyttävät — ja juoksujalkaa kiidättää hän heinäsylyksensä vasikkakarsinalle, pudottaa sen umpimähkään sinne ja jääpi voimatonna aitaa vasten nyyhkyttämään...

"Tuohan nyt lentää niinkuin päätön kana ehtivät ne vasikat nyt vähemmälläkin..." toruu Karjakko-Heta, jota Pikku-Hilma töytäisee mennessään, vaan ei hän huomaa tyttösen kuohuvaa mieltä, luulee tämän vaan vallattomuuttaan juoksentelevan, niinkuin ennenkin, kun on ollut monta kertaa suistua suinpäin navetan lattialle Pikku-Hilman vihurina ohi kiitäessä.

Sinä iltana ei Pikku-Hilma joudukaan ensimäisenä navettatöistä kartanolle.

Vanha Heta on jo kantanut monta sylyksellistä halkoja kyökin eteen, kun emäntä tulee ovelle ja kysäisee Hilmaa.

"Ka, eikös se vielä tullutkaan... eellehän tuo on aina ennen ennättänyt..."

Anna odottaa pitkän hetken tyttöä tulevaksi, vaan kun ei kuulu, ei näy, menee hän navettapihaan katsomaan.

Pikku-Hilma kyyköttää käppyrässä vasikkakarsinan aidan vieressä ja itkee, itkee niin että sydän on pakahtua...

Puolipyörryksissä viruu hän siinä, eikä huomaakaan Annaa, ennenkuin tämä nostattaa häntä kainaloista.

"Herran tähden, lapsiraukka, mikä sinun on!"

Pikku-Hilma hytkähtää, koettaa nousta, vaan lyyhistyy takaisin tilallensa.

"Pikku-Hilma, oletko kipeä —? Mikä sinun on —?"

Emännän äänessä on itkua ja hätää sekaisin.

"Sano, sano!" —

Mutta tyttö ei osaa sanoa sanaakaan — itkee, nyyhkii vaan...

Anna tarttuu uudelleen häneen, ja viepi hänet voimakkaiden käsivarsiensa varassa oven suuhun, jossa on valoisampi.

"Voi hyvä Jumala, kuinka kalpea sinä olet!"

Silloin tyrskähtää Pikku-Hilma lohduttomasti, painautuu nöyränä Annan jalkoihin ja hokee:

"Minä tahdon kuolla... minä tahdon kuolla..."

Kamala aavistus värisyttää Annan sydäntä ja pimentää hetkiseksi ilman hänen silmissään, kun hän kyyristyy alas itkevän viereen. —

"Emäntä, minä olen niin onneton..."

Sanat tulevat kiskomalla Pikku-Hilman suusta, mutta ääni tulkitsee estämättömästi kaiken sen, minkä sanat jättävät ilmaisematta...

"Kuka sinut on onnettomaksi tehnyt?"

"... Antti..."

"_Antti!_ Perttilänkö, — vai —?"

Lause katkeaa emännän suuhun —

"Ohrapään..." kuuluu hiljainen kuiskaus.

"Ohrapään!" — kirkaisee Anna, ilma pimenee uudelleen hänen ympärillään, korvat alkavat suhista ja sydän jyskii vaikeroiden käsittämättömän tuskan kourissa.

— — Miks'et tule salama syksyn kolealta taivaalta, harmaiten pilvien povesta ja iske kerralla — —

Pikku-Hilma katsoo kyyneltensä lävitse emäntään. —

"Voi — voi, mikäs _teillekin_ tuli!" —

Anna tulee hetipaikalla tuntoihinsa.

Näköjään rauhallisena taluttaa hän Pikku-Hilman tupaan, hoivaa hänet vuoteelle ja käskee lepäämän hiljaa että tointuisi. —

"Johan minä sanoin", selvittää hän, tuskaansa hilliten ja levollisuutta teeskennellen, "ettei ne nyt ole oikein Pikku-Hilman asiat, kun niin kauan navetan puolella viipyy." —

"Kipeäksikö se on kääntynyt?" —

"Niin sanoo koskevan, — vaan kunhan lepää rauhassa, niin ehkä se menee ylitse." —

Pikku-Hilma makaa liikkumatonna, silmät ummessa, kyynelten tihuessa vielä silmän nurkista, mutta kärsivä ilme suun ympärillä laukiaa hiljalleen. —

Tauno tulee vuoteen viereen, painaa kätensä tyynnyttävästi hänen otsalleen ja virkkaa:

"Elä yhtään hätäile — ole aivan huoleton, — kyllä sinä paranet, kun Anna-täti hoitaa sinua! Niinkuin minäkin paranin." —

VIII.

Anna kulkee koko illan kuin suossa. — Tuvan jykevät honkaiset siltapalkit tuntuvat hyllyviltä mättäiltä hänen jalkojensa alla — ja hän pelkää joka hetki vaipuvansa suon pohjattomaan silmään...

... Se suo leviää hänen ympärillänsä rannattomana lakeutena, se katselee häntä kauheasti mustilla, sammalreunaisilla liejusilmillään. Eikä sen ammottavien syvänteiden ylitse juokse ainoatakaan pitkospuuta...

Yö armahtaa vähäisen yksinäisyydellään, mutta sen pimeys soi lakkaamatta kuolinkellojen äänellä. —

Pim — pom — Pim — pom — Pim — pom — pom — kumajavat ne lakkaamatta, riippuen raskaina leijuvan lumipilven reunassa.

Annasta tuntuu kuin makaisi hän syvän veden pohjalla ja näkisi sen läpi pilvisen yön taivaan.

Samalla eroittaa hänen korvansa jostain kaukaa vaikeroivan pikkulapsen äänen ja hänellä on hämärä tietoisuus siitä, että nuo pimeän kuolinkellot soivat joko hänelle, taikka tuolle etäällä itkevälle lapselle. —

Mutta kummalleko — —?

Sinä yönä sataa ensimäisen lumen, mutta sitä on vain hiukkasen, niinkuin voiteeksi routaisen maan haavoille...

"Sanoitko sinä siellä Saranpään pellolla ruislaihon olleen liian tiheän?" kysyy isä aamulla Annalta.

"Sanoin..."

"No laskekaa nyt lypsylehmät sinne muutamaksi tunniksi laitumelle." —

Anna astuu kiireesti kujaa myöten edellä ja ammuen hölkyttelevät lehmät perässä. Niillä näkyy olevan aavistus jostakin odottamattomasta hyvästä. — Pellon veräjällä tunkeilevat ne maltittomina Annan ympärillä, eikä tämä ennätä puoliakaan veräjä puita irroittaa, ennenkuin ne jo toinen toisensa perästä loikkaavat tumman vihreälle, mehevyyttään tihuvalle saralle. —

"Syökää nyt..." sanoo Anna aitaa vasten nojaten. — Kuinka armahtavasti kolea syystuuli polttavaa otsaa hiveleekin...

Kotiin päin astuessaan kohtaa Anna odottamatta Antin, metsän rannassa. Iloisesti naurahtaa Antti jo etäällä ja heittää kirveen olalta toiselle.

"Hyvää huomenta Anna! — Aikaiseempaa sinä olet ensimäisenä talviaamuna liikkeellä!" —

"Minun hyvät huomeneni ovat olleet ja menneet. —"

Antti katsoo kummissaan Annan synkeätä muotoa.

"Anna!"

Anna ei voi, eikä tahdo pidättäytyä hetkeäkään, hänen tapansa on aina, vaikeimmissakin, toimia ripeästi.

"Mitenkä sinä olet menetellyt Pikku-Hilman kanssa — — ja mitenkä niin kurjasti olet voinut pettää mi-minutkin...!" hänen äänensä vapisee voittamattomasti, sortuen itkun ja nyyhkytysten rajalle... Antin kirves putoaa kolahtaen lumirintaiselle kivelle. —

"Sano!" —

"Herra Jumala, Anna, mitä nyt onkaan tapahtunut —?"

"Kuulithan, että minä kysyn sitä sinulta." Antin kasvot ovat niin valkoiset, kuin olisi viime yö satanut niihinkin lumen.

Hänen kätensä vapisevat, eikä hän uskalla katsoa Annaa silmiin.

"Sellainenko sinä olitkin!" — Anna kääntyy mennäkseen, kylmästi, ylpeästi, mutta Antti puristautuu kaksin käsin hänen ranteeseensa eikä päästä.

"Kuule, Anna, kuule!" rukoilee hän kuin hukkuva pelastustaan. — "Mitä minä lienen tehnytkin, tein hurjan mustasukkaisuuden vallassa... kun luulin, kun jo olin varmakin siitä, että toinen sinut viepi. —"

Anna hymyilee halveksivasti. "Luuletko että minä voin kunnioittaa sellaista rakkautta —?"

Hän tahtoo riuhtaista itsensä irti, mutta Antti puristaa kätensä vieläkin lujempaan. —

"Anna, enkö minä enää milloinkaan voi nousta sinun silmissäsi?" —

"Täytä velvollisuutesi."

Antti katsoo kysyen. —

"Pikku-Hilmaa kohtaan."

Silloin päästää Antti itsestään Annan käden, lysähtää, kuin lyötynä lumiselle kivelle ja peittää kasvonsa käsillään.

"Ja sinua minä en koskaan, koskaan —" ruikuttaa hän.

"Et milloinkaan!"

"Anna, minä en voi —"

"Johan sinä olet voinut!"

"Mutta minä en voi mennä Hilman kanssa naimisiin — — — ja nähdä sinua..."

Anna tekee kärsimättömän liikkeen käsillään.

"Antti!" sanoo hän sitten, hetken katseltuaan miehen masentunutta muotoa ja hänen äänensä soi melkein lempeältä.

"Jos sinussa on enää hivenekään ihmisyyttä jälellä, teet sinä sen, sillä se on sinun velvollisuutesi — niin, se on meidän velvollisuutemme. —

"Pikku-Hilma kertoi kuinka lämpimästi sinä olit kuvaillut hänen emäntänä oloaan Ohrapäässä..."

Ne sanat viiltävät kuin terävät puukot Antin korvia.

Omantunnon terävät puukot. —

"Anna Jumalan tähden minulle anteeksi..."

"Jos sinä anteeksiannolla tarkoitat sitä että me, Pikku-Hilman kunnian ja oikeuden päällitse tallaten, astuisimme vihille, niin — niin tiedä toki, etten minä milloinkaan voi sellaista askelta ottaa."

"Sekö on sinun viimeinen sanasi?"

"Ei aivan, — tahdon vielä lisätä sen, että sinun tulee kohdella hyvin Pikku-Hilmaa, kaiken elinaikanne — elä unhoita sitä!" — Sitten kääntyy hän menemään. Kylmänä, repivänä virtana kulkee tuuli autioitten peltojen ylitse. Se pistää ahnaan kielensä jokaiseen pienimpäänkin soppeen, — ikäänkuin peläten menneen kesän onnistuneen piiloittamaan niihin muistojansa...

Kun Anna tulee kotiin on isä yksin tuvassa.

"Isä —" sanoo hän silloin hiljaa ja painaa päänsä ukon syliin. —

"Mikä sinun nyt on lapseni —?"

"Niin isä, minä sanon vaan sinulle, ettei Iso-Marttilassa tule olemaan isäntää, niinkauvan kun minä olen täällä emäntänä..." —

"Mitä sinä sanoitkaan, Anna!"

Mutta Anna ei sano enään mitään, painaa päänsä vaan lujemmin isän polvea vastaan, vuolaan kyynelvirran päästessä valloilleen — — —

Hiljaa, hyvin hiljaa, hivelee isä hänen tukkaansa...

* * * * *

Niinä päivinä saapuu kirje Paavo Martikaiselta Amerikasta. Sen jokainen sana henkii heilimöivää elämän iloa ja kertoo miehen täydelleen vapautuneen siitä kalvavasta tunteesta ja "tympäisevästä liasta" joka hänet lähtönsä edellä oli masentanut — —

"Muutama viikko sitten kirjoitin Aliinalle ja pyysin häntä, — jos hän voipi kaikki entiset unhoittaa, — tulemaan tänne luokseni.

"_Ja hän tulee!_

"Pyysin hänen tuomaan Tauno pojankin tullessaan, jos et sinä välttämättä tahdo pitää häntä vielä luonasi", kirjoitti Paavo.

Anna huutaa hetipaikalla Taunon pihalta sisään, istuttaa pojan polvelleen ja sanoo:

"Isä kutsuu Tauno-poikaansa luoksensa, sinne kauvas, vieraaseen maahan, — tahdotko lähteä?"

"Lähteekös tätikin?" —

"En. Minä olen aina täällä kotimaassa, — täällä Iso-Marttilassa." —

"Sitten olen minäkin täällä", päättää varmasti pikkuinen mies.

Anna painaa lämpimän suutelon pojan poskelle, eikä henno laskea häntä sylistään pitkään aikaan — — _Hänelläkin_ täytyy olla joku, jota rakastaa! —

"Ja kuulehan isä! — Iso-Marttila ei sittenkään, nimellisestikään, luisu pois Martikaisen suvusta, kun Tauno, minun jälkeeni, ottaa isännyyden täällä", sanoo hän voitonriemuisalla äänellä.

"Sen sinä toki ostit kovin kalliilla hinnalla..." hymähtää ukko hellivästi.

Uusi oluttehdas.

Se seistä törötti kuin mikäkin herraskartano, kauniilla kuusikkokummulla, maalattuna ja kaksikerroksisena, kohottaen kaitaisen, rautalankojen tukeman torvensa yli puitten latvojen ikäänkuin huomauttaakseen yliherruudestansa paikkakunnalla.

Tehdasrakennuksen pohjoispuolella, rehevimmän kuusikon sylissä, piilottelihe suuri, tiilinen kellari, jonka raudotettu ovi oli yhtä vahva ja vankka kuin lääninvankilan portti. Mutta talletettaviaan ei se yhtä itsepintaisesti sulkenut holveihinsa, päinvastoin avautui se suurella riemun rytinällä joka kerta, kun suuret olutkärrit ajettiin sen eteen kuormitettavaksi, taikka tuli yksityisiä paikkakuntalaisia, jotka kantamalla veivät olutkorinsa, joko koteihinsa taikka läheisen metsän siimekseen nautittavakseen.

Se, — uuden oluttehtaan kellarin ovi, ei milloinkaan tylynä sulkeutunut, kun vaan joku tuli vaatimaan sen talletettavien vapauttamista. Sen ei tarvinnut, niinkuin vankilan portin, odottaa mitään erikoista määrähetkeä avautuakseen, sillä se, vastoin tuhansien vakaumusta, oli varma siitä että ne annokset mitkä sen kynnyksen yli kulkivat, eivät olleetkaan mitään yhteiskunnalle vaarallista ainetta... Mutta useat paikkakuntalaiset, varsinkin työmiesten vaimot, olivat asiasta aivan päinvastaista mieltä. Sillä juuri heidän kodeissaan näyttäytyivät seuraukset surullisimmilta. —