Part 4

"Niillä tosiaankin taisi olla piiput sinnepäin kallellaan sen entisen Kaitorannan Aliinan kanssa, joka nyt kuuluu olevan loisena tuolla Rautharjun Töyrylässä, sen, — jos muistat, joka toissavuonna tässä sadetta piti, silloinkun se armoton jumalanilma Turkian saunan poltti." —

Muistihan Anna. —

"Se, joka oli niin kunnon ihmisen näköinen, — oikein viehättävä!"

Annan katseet siirtyvät haaveksivina harhailemaan pitkin pilvetöntä iltataivasta, näyttää siltä kun hän etsisi ja haluaisi löytää sieltä jonkun pilvenhattaran, johon katseensa kiinnittäisi, mutta kaikki on tyhjää, paljasta, äärestä ääreen asti. —

Hieno usva kerros kohoaa rantaniityn pinnalle, kiertyen harmahtavana harsona niityn laiteella kasvavan pajupensaikon ympärille, josta se jättää näkyviin ainoastaan pitemmät latvat ja ulotuttaa sitten matalan, mukautuvan vyönsä kivisen karjapolun ylitse metsään, missä se jälleen, alavan haavikon helmassa uskaltaa kohottautua entiselle korkeudelleen.

Anna hypähtää äkkiä seisaalleen, kun kiskoutuakseen irti jostakin painostavasta ja kehoittaa isää menemään levolle.

"Kunhan tässä vaan ei olisi ollut liiaksi viileyttä teidän kipeille jäsenillenne", sanoo hän huolestuneesti, tukien isää käsipuolesta portaita noustessa.

"Kesähän nyt on, laps-kulta." —

"Kuulkaahan isä, eiköhän pitäisi pyytää sitä Paavon Taunoa joksikin aikaa tänne. Minun on niin sääli lapsiparkaa." —

"No mikähän siinä on... Jos menet sunnuntaina kirkkoon, niin ota poika rattaillesi. Kyllä kait se äitinsä raahtii sen laskea..."

Annan silmät eivät tahdo ummistua sinä iltana. Aatokset harhailevat sinne, tänne ja mielikuvat kutovat kokonaisuutta vaikutelmien hajanaisista säikeistä. —

Sitä Aliinaa hän nyt enimmäkseen ajattelee, koettaen palauttaa muistiinsa hänen pienimmätkin piirteensä.

Siinä se oli tuvan penkillä istunut, siniseksi maalattu korivakkanen vieressään ja näyttänyt niin varman vakaiselta ja hätäilemättömältä, vaikka ulkona jyski ja jyrisi sellainen ukkosenilma, ettei sitä oltu miesmuistiin eletty. —

Ja kun sade sitten virtoina valui kaltevan pihan pinnan ylitse, muisti Anna, että hän oli siirrähtänyt lähemmäksi ikkunaa ja seurannut siitä ojasien vuolasta vierintää — ja tällöin oli hänen kasvoilleen laskeutunut niin kaunis, rauhanomainen ilme.

Lieneekö silloin miettinyt oman elämänsä ukkossäitä, vaiko pettymystensä äkkinäisiä pyörteitä. —

Anna saa noista muistelmistaan poimituksi luulon, — jonka hän sittemmin kehittää varmaksi uskoksi mielessään — että Paavon elämän täytyisi olla tuhat kertaa mieluisamman jos tuo surusilmäinen Aliina olisi sillä sijalla, missä nyt on Sohvi. —

Mutta asiahan ei ollut enää autettavissa — — Se vaan on varmaa, että hän tuopi ensi sunnuntaina pienen Tauno-pojan kotiinsa, näyttelee hänelle Iso-Marttilan omaisuudet ja ominaisuudet, juhlii lapsen mieltä kotinsa päiväpaisteisella rauhalla ja kylvää hänen sydämeensä suuren rakkauden siemenen, joka idettyään ja kasvettuaan tuntee sukulaislämpöä mustaa multaa, heilimöivää heinää ja humisevaa metsää kohtaan! —

Kesäisen aamuyön häikäisevä paiste läikkyy jo huoneessa, ennenkuin Anna nukkuu, mutta siitä huolimatta on hän jälleen aikaisin jalkeilla ja lähtee Pikku-Hilman kanssa lypsylle, kun karjakko Heta on edellisenä päivänä loukannut kätensä.

Pikku-Hilma on yhtäpaljon kasvatti kuin palvelijatar, pienestä pitäen on hän talossa ollut. Hän on ihmeen pieni ikäisekseen ja senvuoksi yhdistetäänkin — yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta — tuo "pikku"-sana hänen nimeensä. Hän on avomielinen, pirteä luonne, eikä hänet suuret silmänsä lakkaa hetkeksikään nauramasta. —

Tietämättään on hän jonkinlaisena yhdistävänä siteenä isäntä- ja palvelusväen välillä. —

Vaikka on varhainen aamu ja unta vielä silmännurkassa purkaa Pikku-Hilma jo iloista pätkää loppumattomasta lauluvarastostaan, asetellessaan maitosaavia telineelleen tarhan aidan vieressä.

Raita se kasvoi rannalla Ja raidan alla myrtti — Tämän kylän pojat on Kuin kerjäläisen nyrkki...

Vaan kun hän huomaa emännän pihaportista tulevan herkiää hän laulamasta, kyyristyy Muurikin viereen ja alkaa vetää vaahtoavaa maitoa, niin että sinkkinen kiulu soi...

"Perttiläiset sanoivat, että heillä on antaa vanha vene siihen juhannuskokkoon, jos se taas tehdään kylän yhteinen", ilmoittaa hän sitten, kaataessaan Muurikin maitoa aidan yli siivilään.

"Niin kait se tehdään kun ennenkin. — Pitäisi vaan koettaa hommata muuta parempaakin huvia siihen, kun sitä tavallista kokko-humua."

"Mitäs siihen sitten —?"

"Olen ajatellut että ei olisi hullumpaa pitää siinä pojille pieni raittiusesitelmä. Ehkä se juhannus-yönä teroittuisi paremmin mieleen." —

"Tosiaankin!" — Pikku-Hilma on heti innostunut asiaan ja vielä maitokorvoa aittaan kannettaessa kehoittaa hän emäntää tekemään totta tuumasta.

"No jos vaan saataisiin esitelmän pitäjä." —

"Saataisiinko? Kyllä kait emäntä siihen sopivin lienee."

"Mene nyt suolle —!"

"Enkä mene! Olittepahan kansanopistossakin ollessanne pitänyt esitelmän."

"Ole nyt höpisemättä. — En minä sellaiseen kykene, toistahan se toki on kun jos vähän toverien kesken... Pitää pyytää opettaja Terhoa."

"Liittyipäs meidän Juhokin raittiusseuraan, sen jälkeen kun emäntä kerran sanoi sille ettei se ole mies eikä mikään, joka sekoittaa järkensä sellaisella myrkyllä ja tuhlaa vielä terveytensä ja rahansakin mokomaan liemeen." —

"Juholle valaisi asian oma älynsäkin, — eihän hän, Jumalan kiitos, pahimpia tuulihattuja ole."

Niinä kolmena päivänä, jotka vielä ovat jälellä sunnuntaihin, toivoo Anna alituiseen hyvää kirkkomatkailmaa ja sen hän saakin.

Pieni sadekuuro aamuyöllä on sitonut maantien pölyn ja koko luonto uhkuu mehevintä tuoreutta.

Virstottain kahden puolen tietä kohoaa komeaa koivumetsää, jota Anna ylpeydellä katselee:

Se on hänen metsäänsä.

Siinä ajaessaan muistuu hänen mieleensä, kuinka pari vuotta sitten eräs rullatehtaan metsänostaja oli puoliväkisin tahtonut viedä juuri tämän sorean koivikon rullapuiksi. Ammattimiehen kekseliäisyydellä ja luistavalla puhetaidolla oli hän koettanut saada kaupan syntymään ja isä-ukko oli jo vähän myönnellytkin, mutta Anna oli ollut järkähtämätön kiellossaan.

Olisiko hän enään milloinkaan hyvällä omallatunnolla voinut ajaa tätä tietä, tämän komean metsikön lävitse, jos hän olisi vierasten kätten sallinut ryöstää sen uhkeuden, lopettaa sen sini-ilmoja kohti kohoavan elämän! — Hänet pidätti jo kauneuden vaatimuskin siitä kaupasta, puhumattakaan sen aineellisen puolen kouraantuntuvasta tappiosta, — sillä mies olisi vienyt metsän aivan polkuhinnasta.

Ja Anna muistaa oikein äkäisesti sanoneensa sille ettei _heillä_ olla mitään iilimatoja, vaan _uhrattaisiinkin_, — jos ei olisi varaa ylimääräisestä antaa, — jotain paikkakunnan luonnon kauneudellekin.

Sitten vasta oli mies uskonut.

Kirkolle tultuaan ajaa Anna hevosensa Paavo Martikaisen pihaan, jossa se päästetään irti aisoista.

"Tulet kuin Luojan lähettämänä", sanoo Paavo alakuloisesti. "Täällä on Sohvi kovin sairaana."

"No —?"

"Kuumetta sillä on aikalailla ja arveleehan se tohtori, että voipi vaaralliseksikin kääntyä... Käski Taunoakin pitämään erillään sairaasta."

Anna tarttuu siihen paikalla, kuin onkeen.

"Minäpä vienkin sitten pojan mennessäni meille. Syntihän on jättää lasta tarttumalle alttiiksi ja onhan teillä, niin ollen, ilman häntäkin hankaluutta täällä."

Paavo katsoo pitkään komeata serkkuaan, mutta myöntyy heti.

"Onhan se suuri ilo poikarukallekin", sanoo hän kiitollisuuden väre äänessä.

Hoitaja, joka tulee juuri sairaan luota, ilmoittaa Annalle, että tuskin se sairas nyt vierasta tuntisikaan, kun äsken juuri tajutonna houraili — ja Anna on hyvillään kun pääsee näkemästä häntä.

Hänet on vallannut sietämätön painostus heti pihaportista sisään ajettuaan ja mielellään lähtee hän kävelemään kirkkoa kohden, kun kellot alkavat soida.

Taluttaen Taunoa vierellään kertoo hän tälle heidän yhteisestä matkastaan metsien ja kylien läpi, sinne, pitäjän laiteella olevaan Iso-Marttilaan ja lapsi on aivan haltioissaan ihastuksesta.

Anna panee kohta merkille sen, että lapsi ei pyri puhumaan mitään äidistään, eikä kaipaa häntä.

Ja yhtäkkiä tuntuu hänestä niin kummalta, melkein siltä kuin kuristettaisiin kurkusta. —

Niitä voipi siis löytyä sellaisiakin äitejä, jotka eivät ole lapsilleen enemmän kuin muutkaan ihmiset.

Tuo pieni, päivettynyt poikanen, jota hän käsi puolessaan kuletti, saattoi hänet tietämään sen ja hän oli ensimäinen kaikista näkemistään lapsista, joka niin teki. Niille muille oli äiti ollut kaiken olemisen mahdollisuus. —

IV.

Huimasti hulmuaa juhannuskokko Keilan kummulla ja herttaisen hilpeätä juhlamieltä loihtii se kummun täyteisen väkijoukon mieleen.

Iloiseen ihmishälinään sekaantuu metsässä heläjävä käen kukunta, jota yksi ja toinen tytöistä jääpi hetkiseksi kuuntelemaan, huomauttaen vierustoverilleen sen kesäisestä tunnelmasta.

Aukealla kentällä, jonka luonto on muodostanut ja tanssinhaluiset jalat silittäneet, pyörii jo kymmenkunta paria ja kentän reunassa, tasapintaisella kivellä, jonka ympärille on pystytetty koivun näreitä, istuu soittaja ja pää kallellaan, silmät ummessa, säveleihinsä kokonaan sulautuneena vinguttaa viuluansa.

Hän on kylässä asuva vanha soittaja, joka tietää tulla kutsumattakin sinne, missä nuoriso kokoontuu. —

Tieto siitä, että opettaja Terho tulee puhumaan jotakin kokkomäellä, on houkutellut sinne vanhojakin ihmisiä, jotka hiljaisina, säkene hartautta kasvoillaan istuvat kivillä ja ruohikossa, niinkuin kirkkomäelläkin toimituksen alkamista odotellessa.

Jokunen vanha vaimo viittaa ylenkatseellisin elein tanssiviin päin ja sanoo nyreästi:

"Siellä ne nyt taas survivat, niinkuin hyttyset sateen edellä", johon muuan lähellä seisova tyttö terhakasti vastaa että: "Niinpähän te itsekin nuoruutenne juhannuksina teitte, vaikka sitä nyt rupeatte moittimaan. —"

"Puhunpahan sitä, minkä ikä opetti... eikä olisi haitaksi sinullekaan, vaikka vanhemman neuvon varteen ottaisit." —

"Pyh —" sanoo tyttö, raivaa itsellensä tietä joukon läpi ja menee hänkin kisakentän reunalle ottajaansa odottamaan. —

Hetkisen kuluttua keskeytetään soitto, tanssivat parit hajautuvat ja niitten tilalle kerääntyy pieni joukkue naisia ja miehiä, jotka heläyttävät ilmoille raikkaan säveleen. —

"Olet maamme armahin Suomenmaa Ihanuuksien, ihmeen maa! Joka niemehen, notkohon, saarelmaan Kodin tahtoisin nostattaa. —"

Laulusta soiva heimoustunne lämmittää kuulijain mieliä ja suuri osa väestäkin yhtyy sen säveliin.

Se on monellekin tuutulaulua tutumpi. —

Vanha, sauvaansa nojaava ukko, joka seisoo vinoon kasvaneen kärrikkäpetäjän juurella, sieppaa ensisäveleen kajahtaessa lakin päästänsä, vaan päästyään selville siitä, ettei laulu olekaan "Jumalan sanaa" panee hän lakin jälleen paikoilleen. —

Laulun loputtua eroaa Anna laulajien joukosta ja menee istumaan Antin viereen kivelle.

"Kuuluiko miltään —?"

"Kuului kyllä. Kiitoksia vaan!"

"Olisit sinäkin tullut laulamaan."

"Milloinkas minä olisin oppinut..."

Niin, milloinka —?

Annan silmännurkasta kurkistaa surutar, vaan hän karkoittaa sen nopeasti: juhannustulilla leikkivät vain valoisat henget. —

Antti on kaiken iltaa leikkisä ja iloinen, näyttääpä oikein ylpeältäkin kun Anna istuu hänen vieressään.

Ja kun tämä on ensimäinen juhannusilta, monen edellisensä perästä, jona Antti on kokonaan vapaa alkohoolin höyryistä, näyttää elämä, ihmiset ja koko juhannuksen vietto aivan erilaiselta hänen silmissään.

Se huomio nostattaa valoisia toiveita Annankin rintaan. —

Voi kuinka paljon, paljon hän rakensikaan sinä iltana, sille perusteelle, juhannustulien loimuavassa valossa! —

Opettaja Terhon lämmin esitelmä raittiudesta, sen suuresta siunauksellisuudesta, lisää hänen juhlatunnelmaansa. Väkisinkin täytyy hänen puheen kestäessä seurata syrjästä Antin kasvojen ilmeitä, ja vaikkei hän voi päätelläkään minkä vaikutuksen se tekee, saa hän ilon aiheen siitäkin, että Antti _on_ kuulemassa tuota esitystä.

Kun tanssi jälleen viriää ja viulu kiveltä soi pyörivät Antti ja Annakin tanssivien joukossa.

Anna ei ole mikään tanssimestari, hän on hyvin vähän huvitellut itseänsä sillä, mutta tänä iltana tuntee hän jalkansa notkeammiksi, koko olentonsa kevyemmäksi.

Hetkin hänestä tuntuu kuin olisi tämä heidän kihlajaisiltansa ja koko väkijoukko heidän pitovieraitaan — ja tuntuu niinkuin kokon kultaiset liekit kiertyisivät paksuiksi, katkeamattomiksi sormuksiksi juhlivan joukon päitten ylitse. —

Kentän laiteella seisoo Pikku-Hilma hohtavin poskin ja nauraa heläyttelee toisten tyttöjen sukkeluuksille.

"Emäntä, minä olen tanssinut niin hirmuisesti!" virkkaa hän kun Anna ja Antti lopettavat kierroksensa sille kohdalle.

"No nythän on juhannusilta!" —

"Ja se on vaan _kerran_ vuodessa!" —

Anna hymyilee Pikku-Hilman innostukselle ja samalla huomaa hän kuinka Antti, kuin jotakin ennennäkemätöntä havaittuaan, kiinnittää katseensa tytön rusoittaviin kasvoihin. —

Samassa tulee opettaja Terho puhuttelemaan Annaa ja kun ohitse ryntäävä tyttöparvi työntää Antin syrjään, ei hän palaa enään puhelevien luokse, vaan seuraa siitä, missä on, heidän keskusteluansa.

Opettaja näyttää puhuvan innostuneesti, katseittensa alinomaa riippuessa Annan kasvoilla. Anna pudistaa toisinaan päätään, hymyilee epäillen ja selittää jotakin vilkkaasti, niinkuin torjuen. Sitten näyttää Terho kohteliaalla kädenliikkeellä pyytävän häntä istumaan ja kun Anna istuu lähellä olevalle kivelle, istuu opettajakin hänen vierelleen puhelua jatkamaan. —

Antti tuntee jotain kipeätä rinnassaan, siirtyy vielä muutamia askeleita kauemmaksi ja murahtaa melkein puoliääneen:

"Iso-Marttilan herraksiko sinä nälkäkurkikin pyrit."

Samassa leimahtaa hänessä kuin ukkosen salama, — hän tuntee alkohoolin hajua nenässään ja halua kulauttaa sitä monta, monta ryyppyä suuhunsa... Pikku-Hilma seisoo hilpeänä hänen lähellään ja kun Terho yhä vieläkin puhelee Annan kanssa, astuu Antti päättäväisesti Pikku-Hilman luokse, kiertää kätensä tytön ympärille ja pyörii nauraen hänen kanssaan pois.

"Se on siis päätetty!" sanoo Terho iloisesti nousten kiveltä.

"Niin, mutta —"

"Vai vieläkin vastaväitteitä! Olihan meidän ohjelmamme niin lyhyt jo ilmankin, ja jos siitä nyt vielä tingitään puolet pois, niin —"

"Eihän siitä toki puolia tingitäkään!" nauraa Anna.

"Ja kun se ei olisi omani..." jatkaa hän hetken kuluttua epäröiden.

"No mutta sehän se juuri mieltäkiinnittävää onkin! — Vaan jos se teistä on vika, niin voittehan lohduttautua sillä, ettei sitä kukaan tiedä —"

"No olkoon sitten herran nimessä!" —

Kun karkeloiva joukko jälleen pysäytetään, näyttävät toiset vilkastuvan ja kyselevät uteliaina toisiltaan: "saadaanko täällä vielä muutakin kuulla?" —

"En minä sen opettajan saarnoja enään viitsisi kuunnella", tokaisee eräs syrjäkylän renkimies, vaan kun hän näkee Annan verkalleen nousevan koivujen ympäröimälle kivelle, huudahtaa hän äänekkäästi että kenttä kajahtaa:

"Ka tytöthän täällä nyt puhheita pitävätkin!" —

Annan tyynessä ja myrskyssä vakainen olento on suuressa jännityksessä ja hän katuu jo, että on lupautunut koko runonlausuntaan. Mutta noustuaan kivelle ja oivallettuaan peräytymisen mahdottomuuden tyyntyy hänen mielensä kohta, — niinkuin tyyntyy laine, joka on ehtinyt iskeä rantaäyrästään vasten. Paperiarkki, johon hän tarkoitetulla selvyydellä on runonsa kirjoittanut, käypi tarpeettomaksi, kun hän säe säkeeltä yhä rohkaistuen alkaa lausua:

NUORISOLLE:

Sydämesi syvät pyrkimykset Tähtää korkealle, ylöspäin! Kokoele pienet kokemukses Paina mieleesi ne, — täydentäin. Elä arvottomaks itseäsi arvaa Siitä yhteistyökin kärsivi: Taistelijain rivi viel on harvaa – _Hyvän_ eteen uhraa voimasi! Raittiuden puhtaan lipun alla Taistele ja pyri eteenpäin. Pimeyttä viel on kaikkialla: Johda kansas mieltä valoon päin! Eturivit vaikka kaatuisvatkin Vanhain tapain kivimuurille, Yli sen, — tai siihen seuraajatkin: Voitto viimein tulee suurille! — Nuoriso! — Sä Suomen kevät touko, Suuri, ihana on sulla maa! Poista riveistäsi raakuus outo, Katso että se ei valtaa saa! — Paljon hyvää antaa aikas sulle, Mist ei ennen nähty untakaan — Luoja voimaa suopi valitulleen Tehtäväänsä toteuttamaan. Kiitollisna, valppain riemumielin Koita, tahdo siis sä täyttää ne Vaatimukset, — sekä kirkkaat toiveet Jotka kansas panee sinulle! Näytä, että tahto, työ, on voimaa Edistyksen peltosaralla, Kun vaan määränpää on kirkastettu Eikä "rivit" säästä vaivoja. — — — — — — — — — — — — —

Päästyään loppuun ei Anna tunne sen kummempaa tunnetta kuin kotonaankaan, leivottuaan leivät laudalle nousemaan. —

"Täällähän on aivan kun mennä pyhänä Liukun kansanjuhlassa..." kuulee hän jonkun väkijoukosta sanovan.

"On täällä, veikkonen, lystimpikin..."

* * * * *

"_Tuosta_ ne puhelivatkin!" selviää Antille Annan lausuessa runoaan ja kun Anna laskeutuu kiveltä, rientää hän empimättä hänen luokseen.

"Etkä kertonut minullekaan mitään tästä ennakolta!" —

"Mitenkäs minä, kun en varmaan itsekään tietänyt..."

Eikä jyrise enään Antin sisässä, eikä salamoi, — tyytyväisesti hän vaan hymyilee, kun opettaja tulee kättä paiskaten Annaa kiittämään.

V.

Muutamana päivänä, juhannuksen jälkeisellä viikolla, tupsahtaa Paavo Martikainen yht'äkkiä Iso-Marttilan tupaan. Anna on rannalla pesemässä vaatteita ja Tauno on myöskin siellä, ruohoista tehtyjä sorsia uittamassa, mutta Pikku-Hilma, joka sattuu olemaan tuvassa juuri vieraan tullessa, viepi emännälle sanan rantaan ja sanoo samalla "että se serkkunne oli niin kummallisen näköinen." —

Anna, aavistaen jotakin, ei virka mitään Taunolle isän tulosta, vaan lähtee yksinään ylös jättäen Pikku-Hilman työtänsä jatkamaan.

Kumman näköinen se onkin Paavo, istuessaan siinä tuvan penkillä isännän vieressä.

"Nyt se ei ole Sohvikaan enään elävien joukossa..." sanoo hän kätellessään Annaa.

"Ei vain, — kuolemakseen se siis sen taudin poti."

"Niin teki."

Paavo on Annan mielestä niinkuin lakoon lyöty laiho ja hän ihmettelee sitä itsekseen, tietäessään minkälaiset tuon vasta katkenneen avioliiton vaiheet olivat olleet.

"Tauno-rukka, kuka meistä nyt ilmoittaa sen hänelle?"

Paavon kasvoille leviää vahva katkeruuden ilme, joka, eletyt tapaukset taustanaan, tahtoo sanoa ettei se teko ole niinkään vaikea suorittaa...

"Sanottavahan se on lapsellekin, — eikä se nyt niin kovasti taida osata kaivatakaan..." sanoo isäukko. "Mentävähän se on täältä niin yhden kun toisenkin, — kunkin ajallansa —" jatkaa hän sitten huokaisten, "ja vastaan otettava se on itsekunkin kuoleman viesti —"

Samassa pujahtaa Taunokin ovesta sitään. "Katsoppas täti! — tämä sorsa karkasi ihan ruohikkoon asti!" — huudahtaa hän reippaasti, vaan huomattuaan isän pysähtyy iloisessa hämmästyksessä keskelle lattiata:

"Tulikos isäkin tänne!" —

Hetkisen kuluttua, kuultuaan äidin kuolemasta, istuu hän isän polvella, eikä näy pienintäkään surun värettä hänen kasvoillaan.

"Jääkös isäkin nyt tänne, kun siellä kotona ei ole enään äitiäkään... Täällä onkin, — isä — paljon hauskempi olla!" —

Anna hymähtää väkisinkin, katsoo lasta lämpimästi, hyväilevästi. —

"Tahtoko Tauno jäädäkin tätin pojaksi?"

"Tahtoo!"

Poika kiipeää alas isän sylistä, juoksee Annan luokse ja sanoo pyytävästi:

"Ottaako täti isänkin pojaksensa, — isällä on muuten yksin ikävä..."

"Voi voi sinua raukkaseni! — Mitäs täti noin suurella pojalla tekee!" —

Lapsen sanat saavat kaikkien suut hymyilemään.

Vaari silittää hänen pellavaista tukkaansa hyväillen ja sanoo: "Pidä sittenkin noin hyvää huolta isästäsi, kun hän on tällainen vanha rahjus kuin minä —"

Paavo on lähtenyt kotoaan heti vaimonsa kuoltua, lähtenyt kiireesti, niinkuin takaa ajettu.

Vasta sitten, kun on päässyt metsään, pitkälle, talottomalle taipaleelle, hiljentää hän kulkuansa ja tuntee samalla rauhoittuvansa.

Hän on istunut pitkän aikaa tien vieressä kivellä, selvitellen ajatuksiaan, aikeitaan... Tuntuu niinkuin olisi hän päässyt pujahtamaan pois palavasta huoneesta, johon on ollut teljettynä ja jossa jokainen silmänräpäys on uhannut tukehtumisella.

Mitä hän nyt tekee, — mihin oikeastaan menee?

Ja hänen on mahdoton ajatellakaan asettuvansa jälleen entiseen kotiinsa, sinne, niille tanhuille, jotka ovat pelkkiä katkeria muistoja täynnä! — Hänestä tuntuu kuin olisi hän itsekin, koko olemuksensa, tympäisevän lian peittämänä... Sitten vasta kun siitä vapautuisi, voisi hengittää! — Yhtäkkiä välähtää hänen mieleensä ajatus: hän myypi asuntonsa, kaiken, koko muistojen rojun ja lähtee ulos avaraan maailmaan — tuuleutumaan! — puhdistumaan! —

Mutta hänellähän on pieni poikanen, Tauno, — kuinka hän siis voipi lähteä —? — — —

"Mikä sinua oikein vaivaa, Paavo?" kysyy Anna serkultaan nähdessään tämän levottomana harhailevan paikasta toiseen ja välistä ajatuksiinsa jähmettyvän.

"Tosiaankin! — Ei sitä muut kun _Anna_ Martikainen kysy vastakuolleen vaimon mieheltä mikä vaivaa —"

"Kyllä se oli rehellinen kysymys, joka ansaitsee rehellisen vastauksenkin: En minä häntä sure, enkä kaipaa... tahtoisin, totta puhuen, olla muistamattakin häntä!" —

Anna katsoo häneen pitkään ja totisesti.

"Niin, — on parasta olla rehellinen itseäänkin kohtaan — _sitä tietä_ pääsee pikemmin tasapainoon... Toinen asia on sitten, onko sinulla todellakin syytä olla niin katkera hänen muistolleenkin —?"

"Hän _kavalsi_ minut — ja onneni." Paavon hampaat kalahtavat kuin kylmässä ja hänen äänessään on kamala kaiku. —

"Onko sitten totta se puhe entisen Kaitorannan Aliinasta?"

Vastaukseksi ryntää kipeä voihkaisu Paavon rinnasta, hän muuttuu vieläkin synkemmäksi ja painaa kasvonsa käsiinsä. —

Pitkän, pitkän äänettömän hetken perästä murahtaa hän: "Totta on." —

"Et ole sitten syyttä kärsinyt, mies poloinen!" —

Annan syyttävä ääni on kuin ihanaa voidetta Paavon haavalle, — sen kova kirvely helpoittuu hetkeksi.

"Se oli kostoa, rangaistusta. — Minä uskoin viekottelevan naisen sanoja, tarkoitettuja valeita, annoin sen pimittää järkeni — ja niin hylkäsin hyvän, uskollisen tyttöni — Aliinan."

Annankin silmissä kimmeltää kyyneleet.

"Vankilasta päässyt pahantekijä tuntee varmaankin samoin kun minä nyt: iloa vapautuksestaan — surua vankilamuistoistaan... Enkä minä tule entiselleni, jos en pääse täältä pois — kauvas!"

"Voithan lähteä."

"Voin, — jos sinä olet sillä aikaa isänä ja äitinä Taunolle?" —

"Kernaasti. — Kun vaan aina muistat, mihin menetkin, olevasi pienen, herttaisen pojan isä." —

VI.

Ohrapään emäntä, jonka hiukset alkoivat jo ennen neljääkymmentä harmeta, on viime vuoden kuluessa ikäänkuin nuorentunut. Hänen otsallaan asuu rauha, silmistään loistaa ilo ja astuntakin on muuttunut kevyeksi kuin tytön.

Äidin muutos on seuraus pojan muutoksesta.

Koko pitkän vuoden aikana ei Kello-Kaisalla ole ollut pienintäkään aihetta panetella Anttia: se poika on ollut kylänsä parhaimpia.

Monta kertaa on hän käynyt kaupungissa tämänkin vuoden ajalla, mutta ei ole mies tullut sieltä, niinkuin ennen humalassa, — eikä ole tarvinnut matkain jälkeen pohmelopäiviä pitää. — Kukaan ei ole vuosikauteen nähnyt Anttia juopuneena — ei ryyppyäkään ottavan.

"Tämä meidän Antti on nyt oikea vesikaartilainen", sanoo isä.

"Niinhän sen on oltavakin!" hymyilee äiti.

Ja Antti itse hymyilee myöskin.

Mutta raittiusseuran jäseneksi hän ei rupea: vahvuuttaanko vahvistaakseen, vaiko heikkouttansa peläten. —

Erilailla kuin ennen luistaa nyt työtkin Ohrapäässä: nuori isäntä on itse ahkeruus — ja esikuva palvelusväelle. Harmokin näyttää iloitsevan rauhallisesta työstä, kun ei tarvitse niinkuin ennen kiitää pitkin pölyisiä maanteitä, ei kiusaantua kärpästen käsissä kuumissa pihoissa, tai talvipakkasessa suojatonna värjötellä.

Useimmin kuin ennen pistäytyy Antti nykyisin naapurin emäntää katsomassa, tämän kanssa hilpeätä leikkiä laskemassa.

Siitä "väliaidan kaadannasta" ei hän vaan virka sanaakaan, — heillä on kuin äänetön sopimus, sitä asiaa leikilläkään koskettamasta. —

On kaunis elokuun ilta.