Part 3

Äiti viskasi muutamia risuja uuniin, ettei tuli aivan loppuisi — ja huokasi syvään.

Sitten kääntyi hän seinään päin, salaa kenenkään näkemättä pyyhkäisten kyyneleet silmistänsä. Hänen oli niin tuskainen olla...

Isä oli sairastanut moniaita viikkoja, kykenemättä perheen, elatukseksi penniäkään ansaitsemaan ja niin ollen oli se asia ollut yksistään äidin huostassa, — vaan kun hänellä oli kokonainen lauma lapsukaisia ympärillään, tiesi sen, mitä hän saattoi aikaan saada. — Kerran oli hän jo käynyt vaivaishoidon virkailijoitakin puhuttelemassa — niin katkerata kuin se hänen mielestänsä olikin, — vaan saanut sieltä tylyn, kieltävän vastauksen, joka perusteltiin sanoihin: "... onhan teillä vielä nuori mies, niinkuin itsekin olette."

"En ole suinkaan huvikseni tänne tullut..." sanoi vaimo nöyrästi. "Sanoinhan että hän on ollut viikkokausia kipeänä, työhön kykenemättömänä..."

Mutta apua hän ei saanut.

Siltä matkalta palattuaan se ajatus hänessä sitten heräsi, se synkkä, lohduton ajatus, joka nyt jo viikkokaudet satapäisenä petona oli hänen rintaansa raastanut, — raastanut niin, että veriset säikeet siitä, mielipuolisuutta tavoittelevana kauhuna olivat läpi koko ennestäänkin kiusatun olemuksensa valahtaneet, pannen hänet monasti keskipäivälläkin aaveita näkemään, puhumattakaan niistä äärettömistä sielun tuskista, joita pimeät yöt helmoissansa kantoivat...

Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään...

Oi Jumala! — Kun tuo ajatus häneen ensikerran iski, lyyhistyi hän kauhusta maahan, kiersi rajusti esiliinan päänsä ympärille, ikäänkuin piiloutuakseen tuota julmaa välttämättömyyttä. —

Silloin, siinä kyyrysissään ollen, tuntui hänestä siltäkuin sydän rinnassa olisi kahtia reväisty...

_Äidin_ sydän. —

Sen jälkeen katseli hän aina Jaakkoa anteeksipyytävin katsein, oli hänelle entistään hellempi, äidillisempi. —

Täytyikö hänen todellakin lähettää pieni, kahdeksan vuotias lapsi maailmalle armopalasia anomaan, kulkemaan kylästä kylään, talosta taloon yli hankien ja kinoksien, — talven tuiman tuulen säälimättömästi puhaltaissa ohuen vaatekerroksen läpi tuohon pieneen, armaaseen rintaan...?

Voi täytyi, täytyi! —

Ja täytyikö hänen riistää häneltä kodin sulokin — joskin köyhän ja puutteellisen — ja työntää hänet vieraisiin, lemmettömiin nurkkiin turvattomia öitänsä viettämään, tuntemattomien asuntoihin, missä raakuus ja sydämettömyys voisivat olla hänen ainoana osanaan... Missä hän turhaan, turhaan kaipaisi oman äidin hellivää katsetta, nähdessään parempiosaisten lasten nauttivan riistämätöntä kotionnea, oman tuvan turvallisen orren alla...

Voi täytyi, täytyi! —

Ja entäpä jos joku raakalainen ajaisi kaitaisella, lumisella tiellä lapsiraukan ylitse, jättäen hänet siihen runneltunein jäsenin avuttomana makaamaan. —

Tai sattuisi iltapuoleen pitkä, taloton taival eteen, jota pienet, väsähtäneet jalat eivät jaksaisi katkaista, vaan täytyisi poloisen yöpyä hankeen: — kylmään lumivuoteeseen, purevan pakkasen ja tuiman tuulen saartamana, lohduttomassa itkussa äitiä huutaen — — —

Eikä kukaan, kukaan kuulisi —!

Oi Jumala! —

Kun hän sitten muutamana päivänä näki ylpeän kartanon rouvan mukavassa reessään ajavan, Jaakon kokoinen poika lämpimiin peitteisiin käärittynä vierellään, kysyi hän vavisten itseltään suorisiko tuokin äiti poikansa mieroon, jos jäinen välttämättömyys edessä uhittelisi? —

Ja mitä sanoisi, mitä tuntisi hän _rikkaana ollen_, jos sanottaisiin että on pakko laittaa lapsesi yksin turvatonna maantielle? —

Kuolisi kai hän kauhusta, sortuisi lohduttomassa surussa, — voimatta totuttaa itseään niin raastavan katkeraan ajatukseen...

Mutta hänen köyhän, yhteiskunnan halvimman äidin täytyi tottua _siihenkin_, — löytääpä siitä vielä lohtuakin, lapsensa hengissä pysymisen ehtona...! —

Hänestä oli melkein uskomatonta, että siitä, missä rikas näkee perikatonsa, täytyy köyhän hakea pelastuksensa — kieltämättä, tinkimättä senkin.

"Se tulee kai siitä, että kun toinen _toivoo_ matkaavansa eteenpäin, toinen _tietää_ kulkevansa taaksepäin" — ajatteli hän.

Kuinka kauvan hän sitten oli tuota jäätävää surua rinnassaan kantanut, ei hän enään itsekään muistanut. — —

Sinä kovanonnen päivänä, jolloin hänen viimeinkin täytyi lähettää lapsensa pois, oli hän kuin mielipuoli — sisässään. Ja tuskaa lisäsi vielä sekin, kun ei voinut antaa sen valtoinaan puhjeta esiin, vaan koettaa näyttää rauhalliselta ja lohduttaen, kaikkeen hyvään, nöyryyteen kehoittaen ottaa kenties viimeiset jäähyväiset armaalta lapselta.

Kun lähtevä sitten kietoi kalpeat kätensä äidin kaulaan ja kyyneleinen ääni kysyi:

"Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä, vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti poikaa rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä...

Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä neuvoen.

Vaan kun lapsi katoaa tienkäänteen taakse parahtaa hän kuin poltteessa, juoksee metsään, painuu puitten sekaan alas märälle sammaleelle ja rukoilee tuskissaan niinkuin mielipuoli. — —

Hän tahtoo singauttaa rukoustensa palavat säilät kohti taivasta, luokse Jumalan, — mutta lohduttomuudessaan tuntee hän niitten painuvan alas märälle maalle ja kuihtuvan siihen vierelleen avuttomiksi ajatuksiksi, määrättömän surun pistäväksi orjantappuraruunuksi...

Anna Martikainen.

I.

Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä pohjoisrajalta..

Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän muihinkin kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan haltuunsa. Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä väkeä, tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin. Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten, muutamana suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset kansanjoukot vaelsivat pohjanpuolesta etelään päin, — ollen ohikulkiessaan jokapäiväisinä vieraina Kelovaaralaistenkin luona, — kerrottiin erään nälkiintyneen vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa Kelovaaran varakkaimman talon tupaan.

Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana yönä, jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun sängystä ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen kurjannäköisen poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen rääsypeitteensä sisään käärittynä.

Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja hoitanut niinhyvin kun omansakin.

Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat hänen elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi ja talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti poimia ravintonsa mieron pöydältä.

Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille.

Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista saa milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu laskettukaan.

Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten kasvaessa, oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien talojen sarekkeeseen. —

* * * * *

Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon keskellä, on kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri, satalatvainen koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin sileä, kuin olisi hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu.

Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli lapsuusleikkejään sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei Annan pienet käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille; vasta sitten kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen kätensä vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa.

Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan, kuin paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin ylemmäs kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen askartelua pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun tyttönen ei enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä kalliosaarekkeelle.

Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin hänen hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja jäsenkolotuksen — jota hän on jo vuosikausia sairastanut, — lisääntyessä.

"Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli poikaperillinen jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa talonpitoa", sanottiin pitäjällä.

Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä.

Joskus puhui hän siitä Annallekin.

"Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä niin tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan yhtäpaljon Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia nimittäin koskaan tulisi olemaan."

"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti isä.

"Minäpä uskon." —

Mutta sen suuntaisen keskustelun jälestä syttyi aina Annan silmiin surunsekainen välke, jonka jokainen saattoi huomata, vaikkei kukaan selittää. Ja joskus saattoi hän, kun kukaan ei huomannut, katsella pitkään pellon ylitse naapuritaloon, Ohrapäähän päin ja silloin toisinaan syvästi huokaistakin...

* * * * *

Hei kuinka virkeästi suhisi keväinen tuuli, taivutellen pihamaan pitkää ruohoa ja puitten vastapuhjenneita tuoksuavia lehtiä, rynnäten sitten aukean riihitarhan yli kaivonkannelle liehuttamaan Annan valkoista huivia, kun tämä ahkerasti ammentaa vettä kaivon ympärillä oleviin altaisiin.

Etempää metsätieltä kuuluu karjankellojen monisointuinen solina ja silloin, tällöin kurkun täyteinen, mahtava ammoo tervehdykseksi juoma-altaiden ääressä odottavalle emännälle.

Viimeistä vesikappaa kaivon viileästä onkalosta nostaessaan eroittaa Annan korva kärryjen rytinää maantieltä ja kotvasen kuluttua hulmahtaa hevosen valkoinen harja tienkäänteen takaa näkyviin, ajajan puoleksi peittyessä tieltä pöllähtävän pölypilven sisään.

Tulennan tulisuudesta, ajannan kiivaudesta tuntee Anna tulijan katsomattaankin Ohrapään Antiksi, eikä ole näkevinäänkään, ennenkuin nuori mies pysäyttää hevosensa kaivon kohdalle ja painuneella äänellä, väsyneen näköisenä, vaikka reippautta teeskennellen, lausuu tervehdyksensä.

"Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna vaan äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen ja ohjaa höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti kuroittaa komeata kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti.

"Elä _anna_ sen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten alas kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee.

"Harmo parka..." surkuttelee hän sitten, nyhtäen harjaa länkien alta. "On suorastaan synti ja häpeä, suotta, pakotta ajaa hevonen noin märäksi... Kuinkahan uupunut se raukka lieneekään?"

"Kun puhuu niinkuin jostakin tukinvetäjän konista... Kyllä _Harmo_ jaksaa!" virkkaa Antti väkinäisesti nauraen ja koettaa ohjasta liikutellen häätää purevaa parmaa Harmon selästä, vaistomaisesti vältellen tytön nuhtelevaa katsetta.

"Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten puolustellen. —

"Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?"

Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista asioista ja kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin pohjalta ison, harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan arvosta puoleksi murenneita leivoksia.

"Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —"

"Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla... Kiitoksia vaan, mutta minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu miltään!" —

"Hm... jätetään sitten vasta tuomatta..."

"Tahi tuodaan oikealla ajalla."

Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään, porhaltaen koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen juoksuun.

"Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin tärinän säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä äänestä muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. —

Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen...

Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa.

"Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa."

Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa katkeamatonta pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti välittää viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten yleinen vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen, — eikä äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä hänelle annetaan.

Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa.

Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata, vaan levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset — aina 'asianmukaisesti' suurennettuna. —

"Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua sanaa, — ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse.

II.

Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna hänen kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan Iso-Marttilan pihan reunaan asti.

Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen perässä, hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne.

Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan kotiturpeeseen, — niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen, ettei sen mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat kukkaisena, niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja rakkauden tunteen hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan nousevan, toivoo että niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse Iso-Marttilassa todellisella innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi kotivainioita viljelemään! —

"Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin auran kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa mietteissään kyntäjän kulkua.

"Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii."

"Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja toistensa kilvalla taloja rakensivat.

Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus viehättyivät he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli ainoastaan siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa kutsuttaisiin.

Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä, että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa rakentaa...

Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan Anna ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! —

"Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän vaitiolon perästä.

"Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen tuloksiin."

Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä, vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on Anna iloinen.

"Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, — ja sitten siemennetään se."

"Kyntäköön", vahvistaa isä.

"Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, — työnsi se viljaa kuin uhalla."

"Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!"

Ukon kasvoja kaunistaa kirkas hymy. —

Niin kai se oli tehnytkin!

"Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä vuonna se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä heinän runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen pinnalla mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä siunaus kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui talossa olemaan." —

"'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa korottaa!' vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." —

"Voi... voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma heinäkylvö. —

Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa hänet iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan taakse, menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja aitaa vasten nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän herttaisen hetken.

"Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinut _tällaisessa työssä_", sanoo hän avonaisesti.

"Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." —

"No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —"

"Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?"

"Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste nurmikossa. — Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin minäkin, tuntevat tietämättäänkin suurta kunnioitusta niitä kumpaisiakin kohtaan!" —

"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat..." tiedustaa Antti otsaansa kuivaillen.

Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka syttyy hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen — enemmänkin.

Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa, avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa.

Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä rohkeutta, joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja ravistaessaan aitaa jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän, koivua kohti nyökäten:

"_Tuolla_ ei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni olivat vainiot yhteisiä..."

Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi hetkisen taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan vastaa:

"Niin, — mutta täällä kun sitä _tarvitaan_..."

"Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"

Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta pyyntöä.

"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä enää tarvita... kun _jaksat_ kantaa sen." —

Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii Annan mieleen ja äskeinen varjo asettuu otsalle uudelleen. —

Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun varjo kuutamolla —?

Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena.

"Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa.

"Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" —

"Niin _sen_, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään käsivarren voimalla." —

Antinkin silmiin on kokoutunut surun sumua. —

"Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä kerran rakentaa yhteistä taloa?" —

Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi ja sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin:

"Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat olevasi raitis ja kotiturpeeseen kiintynyt mies, — ei _ennen_."

Antin katse painuu alas ja alas painuu hänessä jotain muutakin, jota hän sitten, vakoa pitkin jälleen kulkeissaan, koettaa uhman avulla kohottaa, puoliääneenkin kerta kerran perästä toistamalla: "Sittenhän lienee hitto, ellei mies voi olla juomattakin, — jos tahtoo!"

Ja nyt tunsi hän tahtovansa — todenteolla, koko sielullaan.

Sanoihan Annakin luottaen "sittenkun", vaikka hän olisi voinut yhtähyvin sanoa epäillen — "_jos_."

III.

Sillä aikaa, kun Anna eräänä päivänä käypi tarkastamassa etäisiä suoviljelyksiä takamaalla, pistäytyy Paavo-serkku — kirkonkylältä — talossa ja illalla, kun Anna isänsä kanssa istuu portailla, — palvelusväen jo nukkumaan asettuessa, — ottaa isä Paavon käynnin puheeksi ja kertoo huolestunein katsein tämän kohtalosta. —

"Ne ovat nyt senkin miesparan asiat kovin huonolla tolalla. Mikä oikein lienee ihmisekseen senkin eukko... Avioliittoon mentiin sellaisella riemun rytinällä ja joutavalla komeilemisella, että vakavain ihmisten tuntoa oikein pisteli, — ja sitten, ei ihmeitäkään aikoja, ennenkuin jo koko pitäjä tiesi, että elettiin niinkuin kissat ja koirat... Liekö ennen Martikaisten suvussa mokomata ilmennyt?"

"Valittiko se sitten?" kysyy Anna tuikeasti.

"Siltähän se kuulosti. — Sanoi puutteen pistävän esiin joka sopesta ja taloustointen olevan aivan hunningolla." —

"On tok' onni ettei niillä ole kun yksi lapsi", sanoo Anna, katkaisten kiivaasti heinänkorren porraskiven vierestä.

"Eihän tuo kuulu sitä ainuttaankaan kunnolleen hoivaavan, — mikä liekään vetelys koko nainen." —

"Tokko se nyt hänessäkään kaikkeen yksinään syy lienee — minusta on Paavokin sellainen joutava... Ja eikö nyt mies jo ottaessaan näe, minkälainen on ihminen! — Minähän olin vasta kolmen-neljäntoista vuotias kun heidän häänsä olivat ja minä jo silloin lapsensilmilläni katsoin kieroon koko ihmiseen. — Tuskin Kello-Kaisakaan juoruineen ja nuuskanenineen on minulle niin vastenmielinen kun Paavon Sohvi. — Sitäkö se sitten valitti?" —

"No sitä. — Sanoi käyneen elämisen oikein piinaksi sellaisen laiskiaisen kanssa, joka ei muutakun riitelee päivät päästään." —

"Kyll' on sitten!" —

Ukko katsoo kysyvästi Annaan, kun ei tiedä kumpaistako hänen huudahduksensa tarkoittaa. Anna huomaa sen ja lisää:

"Kantakoon ristinsä! — olisi se ainakin miehekkäämpää." —

"Elä sinä ole niin ankara." — "Kello-Kaisan juttuihin ei ole paljon luottamista", jatkaa Anna pienen vaitiolon jälkeen, "muistuu tuossa vaan mieleeni hänen kerran kertoneen, että Paavolla jo siihen aikaan kun Sohvi tänne ilmestyi oli toinen morsian, — en enään muista miksikä se sitä nimitti, — vaan että Paavo sitten hylkäsi sen toisen, kun se oli yksinkertainen maantyttö ja rupesi tätä komeilevaa kaupunkilaispiikaa mielittelemään. Jos asiassa on perää, niin pitäköön nyt hyvänänsä!" —

Isä-ukko pyyhkäisee valkoisia hiuksiansa, jotka pitkinä, harvoina haipenina valuvat korville ja siirrähtää hiukan kauemmaksi ovi aukon luota, josta viileytyvä iltailma huokuu sisään, Annan vetäistessä senpuolisen ovenpuoliskon kiinni.

"Taitaa siinä jutussa olla hivenen perääkin", selvittää hän sitten.