Part 2

Siitä se sitten kasvoi vähitellen pilven lonka, joka uhkasi tummuudellaan nuorikkojen sovun aurinkoa. Kalle Kustaan mielestä oli talolle ilmeinen vahinko, jos sen antimia noin vaan kevyesti jaettiin, vaikkapa sitten vähemmissäkin osissa. Aliinasta oli taas tuo uuden tulokkaan matkassa tullut käsitys kova ja harhauttava. Repimättä juurineen pois sitä, mikä hänessä mielestänsä parhainta oli, mikä koko elämälleen sen hienoimman tuoksun antoi, ei hän voinut alistua tuohon "Uustalolaiseen" menettelytapaan. Ainahan heillä oli köyhiä autettu, joskin hän itse runsaammalla kädellä kuin muut, eikä vielä kukaan koskaan ollut talon häviötä pelännyt.

"Hän on kai kasvanut sellaisessa hengessä — mutta ehkäpä se häviää", ajatteli Aliina, koettaen vasta vähemmän jyrkästi kun ensi kerralla pujottautua miehensä vastakkaisen tahdon sivuitse.

Mutta se ei haihtunutkaan, pikemmin vahvistui.

Pilvi kasvoi ja musteni läheten.

Sama huoli kietousi Aliinan mieleen haudallakin seistessä paisuttaen isän kaipuun kaksinkertaiseksi. Isä oli aina, milloin välillisesti, milloin välittömästi seisonut hänen puolellaan — äidin horjuessa sinne tänne. Tiesihän Aliina ettei äiti suinkaan pahaa tarkoittanut, nähtävästi koetti hän säilyttää sopusointua, mutta kuitenkin tuntui se vastenmieliseltä ja maksoi monta salaista kyyneltä hänelle.

Nyt oli isä poissa. —

Hänen poissaoloaan oli Kalle Kustaa varmasti hyväkseen käyttävä, se oli aivan luonnollista ja hänen luonteensa mukaista.

_Hän_ oli nyt isäntä.

Aliina poistui verkalleen haudan luota. Kulkiessaan hiljaista, suurten koivujen varjostamaa pääkäytävää, joka johti hautuumaan portille, soi Aliinan korvissa lakkaamatta äskeisten multauskellojen äänellä sana:

Isäntä — isäntä — isäntä!

"Merkillistä viipymistä... joudu sieltä nyt jo!" kajahti Kalle Kustaan ääni portilta. Äänetönnä nousi Aliina kärrille ja seisomiseen kyllästynyt hevonen porhalsi huimaan juoksuun.

"Seisotkos noin surullisen hartaana sitten minunkin haudallani..." virkkoi Kalle Kustaa kätketty ivan väre äänessä. Aliinasta oli se katkerata pilaa ja hän vastasi lyhyesti:

"Sittenpähän nähdään."

Sitä seuraavana aikana muuttui iloinen Aliina yhä vakavammaksi ja suletummaksi. Ihmiset arvelivat hänen niin kovasti surevan isäänsä, he eivät tienneet mitään tuosta toisesta rinnakkaissurusta, tai ne jotka siitä jotain tiesivätkin, eivät luulleet sellaisen asian ketään niin voivan masentaa. Työn tulisimmassa rintamassa olevat ihmiset joutavat vain aniharvoin kallistamaan korviansa hienotunteisuuden syville sävelille...

Syyskesällä, pestuuajan lähetessä, uskoi Rajalan Eeva kauvan kantamansa huolen Oijalan nuorelle emännälle. Hänen Selma-tyttönsä oli kirkonkylän Ali-Piskolassa palveluksessa ja siitä talosta oli aina pahat huhut kulkemassa. Koko pitäjä tiesi minkälaisia juoppoja ja heittiöitä Piskolan pojat olivat. Milloin niistä kyläposti mitäkin kertoi... Nuorelle tytölle niiden seura ei ainakaan turvallinen ollut. —

"Jos emäntä tarvitsee köyristä palvelustyttöä, niin olisihan se meidän Selma saatavissa. Viime pyhänä se kirkolla haastatti minua ja pyysi kysymään saisiko palveluspaikkaa Oijalassa?" —

"Kyllä kai tässä palvelijan vaihdos tulee... — Ja Selmahan on ravakka tyttö."

"Onpa se saanut jo pienestä vieraan työssä kieputella... nuorempana se lähti kotoa kun Milja."

"Mitenkäs Milja nyt jaksaakaan?"

"Hyvinhän se: taloonsa jääpi jo kahdeksanneksi vuodeksi."

"Siinä se on tyttö! — Muistuu vielä monasti mieleen lapsuusajan leikit —"

Eevan vanhettuneille kasvoille lensi valoisa ilme ja hampaaton suu hymyili lämpöisesti. "Te kun olitte aina niin sopusointuiset."

"Oltiin."

Aliinankin silmiin nousee kauvan kateissa ollut loiste.

"Onko Hemmi kirjoittanut?"

Se kysymys karsii osan Eevan iloisuudesta.

"Eipähän se kilometriherra välitä kirjoittaa...

"Vaan mikäpä sillä! Hyvin kai se toimeen tulee, jos vaan malttaa pysyä erillään kapakoista." —

"Nehän ne ovat kaupunkilaiselämän ainaisena ansana."

"Niin, — herra varjelkoon."

Hemmi oli heti rippikoulun käytyänsä lähtenyt Helsinkiin ja sinne se oli jäänytkin. Ei häntä maantyö ollut koskaan huvittanut.

"Jo tuo uhkasi Selmakin lähteä Helsinkiin. Vielä sanoi sunnuntainakin että jos ei Oijalaan oteta — niin lähtee."

"Voi voi sitä tyttöä! Kun saisi sanan että tulisi täällä käymään."

"Meneehän se minun mukanani. Vien huomena mustikoita ruustinnalle. Se kun aina haluaa niitä Kiepinmäen suuria marjoja."

Eeva oli hyvillään asian lupaavasta luonteesta ja teki pois lähtöä.

"Vaan jos tuo isäntä mitä sanoo? Jos ei ole mieleinen..."

"Eipä se asia hänelle kuulu, — emäntä ne on aina ennenkin tässä talossa ratkaissut."

Mutta eipä se sekään enää vanhaa latuaan juossut.

Kun Aliina samana iltana otti asian puheeksi, teki Kalle Kustaa heti puolittaisen tenän.

"Minä tässä jo tuonnottaisin, kotitalolla käydessäni, kysäsin Kumpulan Maijaa. Eikä se tahtoisikaan kun kuusikymmentä markkaa."

"Sitäkö joka viime vuonna palveli Kolulla?"

"Sitä."

"Ei tule sitten mitään, hyvä mies. Sellaista vetelystä, joka kulkee aina naama noessa ei talo kaipaa!" —

Aliina oikein tulistui. Hän otti oikein loukkaukseksi miehensä salaiset, tarpeettomat puuhat.

"Et sinä tarvitse sellaisilla asioilla itseäsi vaivata. Pitä vaan huoli omistasi."

Kalle Kustaa nauraa holautti.

"Ähä — jokos satuin taas astumaan liikavarpaillesi."

Seuraavana sunnuntaina tupsahti Selma Oijalan tupaan.

"Terveisiä kirkolta! Tulin käymään, kun kuulin käsketyn."

"Sitä! — Oletpas venynyt aika huiskaleeksi!"

Selmaa nauratti.

"Jokainen minun pituuttani moittii. Mutta päänkö mä katkaisen vai jalat..."

"Elähän kumpaakaan, — tarpeen ovat molemmat."

Aliina ei ollut pitkään aikaan nähnyt entistä leikkitoveriaan. Nyt miellytti häntä suuresti tytön reipas, ystävällinen olemus. Ja poislähtiessään oli Selmalla pestirahat taskussa. —

Isännän mielestä oli hullua maksaa seitsemääkymmentä viittä markkaa "tuollaiselle hömmelölle", kun Kumpulan Maijan olisi saanut kuudellakymmenelläkin.

Mutta Aliina ratkaisi asian sillä kertaa.

Sinä syksynä muuttuivat rengitkin Oijalassa. Ne olivat kumpikin palvelleet jo parisen vuotta vanhan isännän aikanakin ja olleet tyytyväisiä oloonsa. Mutta uuden isännän kanssa ne eivät sopeutuneet. Hän oli kaikessa niin turhan tarkka ja jonninjoutava heidän mielestään. Kulki itse puoleen yöhön kesäisillä työvainioilla ja vaati samaa muiltakin. —

Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa.

Sen syksyisen palvelijainvaihdos oli vaan alkusoitto sitä seuraavaan epävakaiseen aikaan. Nuori isäntä tahtoi johtaa kaikki asiat, navettaa ja lammaskarsinoita myöten, oman mielensä mukaiseen uomaan, antautumatta pienimpäänkään sovitteluun emännän mielipiteen kanssa, joka tavallisesti oli vastakkainen.

Joka paikkaan hän nokkansa pistikin!

Hänen lapsuuden kotinsa, Uusitalo, oli levännyt jyrkän isäntävallan perusteella — "nainen vaijetkoon seurakunnassa"-säännöllä — ja Kalle Kustaa toi kotoisen hengen, isiltä perityt tavat huomenlahjaksi nuorikolleen. Asiaan kuulumatonta oli katsoa miellyttikö lahja saajaansa.

Kalle Kustaan vakaumus, että nainen, niin Uudessatalossa, Oijalassa kun yleensä kaikkiallakin oli sama miehen tahtoa palvelemaan tarkoitettu luonnos, ei näkynyt järkkyvän Aliinan itsenäisyydestä.

"On niitä itsepäisiä eukkoja ennenkin nähty", päätteli hän, ollen myöskin selvillä siitä että miehen kunnia oli kukistaa vaimon itsepäisyys. Rajaton määrä keinoja, maailman alusta asti, oli sen asian palveluksessa loppuun kulutettukin — — —

III.

Muutamana syyskesän päivänä, jolloin aurinko vielä puolenpäivän aikaan jaksoi paistaa kesäisellä innollaan, lojuivat Oijalan työmiehet kellastuvalla pihanurmella päivällislepoaan.

Siinä keskusteltiin, niinkuin niin monasti ennenkin, talon pulskan elannon alentumisesta joutavaksi kituilemiseksi.

"Jaa — jaa toisenlaista se oli isäntä vainaan aikana", virkkoi Rajalan Juho, joka oli päiväläisenä talossa. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän käynyt paljon tehtaan töissä, mutta ei nyt enään vanhemmuuttaan loitonnut kotipaikalta, vaan painautui entistä enemmän maatyöhön.

"Silloin eivät rengit joka syksy muutelleet, puhumattakaan keskenvuotisista poislähdöistä ja piiathan ne aivan kasvoivat kiinni taloonsa! — Vai lienettekö sitten, nykyajan miehet, niinkuin mustalaiset..."

"Hiis kaikkiaan! vai mustalaiset... On tässä olemista muillakin. Ihmettelen vaan tuota Selmaa, kuinka se on viihtynyt tässä kolmea vuotta."

Juho hymähti.

"Kyllä mä tyttöni tunnen... se muuten onkin emännän erityisessä suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."

"Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, — toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua vaikka suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan huonoudesta ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin kokonaan isännän syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi piiloittavan ruoka-aitan avaimen emännältä.

Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse.

"Ei ole tuo emäntäkään entisellään..." kääntyi Juho sanomaan hänelle. "Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos? Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon."

"Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa kiirehtien.

Se sana sattui kipeästi häneen.

Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja — lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä hänen mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli syytös silmissään! —

Voi voi sentään!

Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta — syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä, kohottavina.

Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se samako nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt?

Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä, unhoittanut oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät helpeensä...

Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa kohdaksi tulleeseen kohtaloon.

Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi sille alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli Oijalassa, — _hänen kodissaan_, — kunniassa ollut?

Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa...

Aliina valveutui yhä enemmän.

Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. —

"Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen.

Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan...

Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri _hänellä_, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa siitä — —

Mitä arvoa saattoi tuo vieras, muualta tullut mies, antaa talon vakautuneille ihanteille? — Mitä välitti hän niistä, kun hänellä oli itsellään toisia, mielestään parempia, asetettavaksi niiden sijalle.

Mutta hän, Aliina, jos antoi tuon tapahtua, oli syypää kaikkeen! — Ei riittänyt hedelmätön vastalauseen tekeminen; vaan oli astuttava ilmeiseen taisteluun kaikkien nähden — ja vietävä _voittoon_ oma asia: palautettava joka alalla talon vanhat kunnioitetut elintavat.

Se päätös tiesi taistelua, sitkeätä, hellittämätöntä taistelua, jossa täytyi iskeä haavoja ja saada itse niitä enin. Mutta hän tunsi voivansa tehdä kaiken mitä asia vaati, _nyt_ kun oli päässyt selville siitä, että se oli hänen epäämätön velvollisuutensa, jota ei voinut, eikä saanut kiertää. Hän alkoi hengittää helpommin, päästyään selville omasta itsestään! —

"Selma, minä haluaisin Miljan toiseksi palvelijaksi meille. Sitten tietäisin töiden luistavan."

* * * * *

Selma katsoi vähän ihmetellen emäntään. Pitkään aikaan ei hän ollut kuullut noin varmaa äänenpainoa hänen puheissaan.

"Miljalla taitaa olla naimisiinmenon hommat... sanovat... vieläkö tuo sitten köyristä lähtisi palvelukseen?"

"Elähän mitään! Kenen kanssa?" —

"Eikö se sen Heikin kanssa, palvelustoverinsa. Johan niillä on tuuma ollut valmiina monta vuotta."

Sitä ei Aliina ollut kuullutkaan.

Hän lähetti kuitenkin Miljalle sanan — sillä seurauksella, että Milja muutti köyristä Oijalaan.

"Hennoitpas erota pitkäaikaisesta palveluspaikastasi", sanoivat ihmiset.

Mutta hänellä oli siihen omat syynsä.

Jo useina vuosina olivat hän sekä hänen Heikkinsä panneet pienet säästönsä talteen, vastaisen kodin perustamista varten. Kovin suuret eivät ne vieläkään olleet sillä kumpikin oli vuodesta vuoteen auttanut vanhempiansakin. Mutta sitten, saman vuoden kevätpuoliskolla, oli Heikin vanhempien kotimökki palanut ja auttaakseen heitä jälleen toimeentulemisen taipaleelle, täytyi Heikin uhrata siihen kaikki säästönsä.

Ja niin oli hääpäivä siirtynyt hämärään tulevaisuuteen.

Suurempien ansioitten toivossa oli Heikki päättänyt lähteä tehtaantöihin ja Milja tahtoi päästä lähemmäksi kotimökkiänsä.

"Kohta se haalii koko Rajalan joukon ympärillensä", ilkkui Kalle Kustaa.

"Se on minun asiani", kuului Aliinan kylmä ääni.

"Vai _sinun_ asiasi! On siinä minullakin sanomista, sillä minä tässä talossa kuitenkin isäntä olen — muista se!" kivahti Kalle Kustaa nyrkkiään näyttäen.

"Vai isäntä!" — Aliinan suupielissä nytkähtelee omituisesti, josta Kalle Kustaa ei tiedä, onko se itkua vai naurua, mutta emännän halveksiva katse nostaa hänen vihansa äärimmilleen.

"Niin juuri isäntä — ja sinunkin käskijäsi!"

Silloin kehittyy emännän suupielten nytkähdykset pilkalliseksi nauruksi, joka vyöryy ja paisuu kuin keväinen koski uomassaan uhaten oudolla voimallaan kiskaista isännän ankaran itsetietoisuuden pyörteisiinsä.

"Mitä siinä höriset!" kiljaisee Kalle Kustaa jalkaansa polkien ja syöksyy haukan iskevin liikkein Aliinan eteen, mutta Aliinan keskeytymätön nauru heläjää yhä, pidättäen kuin taikavoimalla isännän lyömään kohotetun käden putoamasta.

"Isäntä..." virkahtaa hän väliin naurunsa lomassa.

"Isäntä... Ihi-hi-hi-sän-tä..."

Kalle Kustaan nyrkki hervahtaa voimatonna sivulle ja takaa ajetun otuksen tavalla ryntää hän ulos huoneesta yhä paisuvan naurun helinän seuraamana —

Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —

"Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule..."

Pitkän ajan perästä uskaltaa hän jälleen tupaan. Tyynenä ja totisena askartelee siellä Aliinakin, mutta kuultuaan Kalle Kustaan astuvan ovesta sisään kääntyy hän hitaasti hänen puoleensa ja sanoo ikäänkuin täydennykseksi äskeiselle:

"Hyvähän sitä on olla isäntänä _toisen_ talossa."

"Tyhjin käsinkö minä tähän olen tullut — mitä?

"Tyhjin taikka täysin — ei sinun rahoistasi ole penniäkään käytetty minun taloni tarpeisiin — eikä käytetä! Kyllä Oijala aina omillaan toimeen tulee."

"Kenenkähän aikana sen toimeentulo on paraiten voimistunut?"

"Ei suuret sanat suuta halkaise... mutta hävetä saisit! — Vai sinä tässä varallisuutta olet kartuttanut, sinä, joka halpamaisella itaruudellasi olet hävittänyt talon hyvän maineen, tavat ja kaiken! — Silläkö ylpeilet että yötämyöten pidät joukkoasi työssä, — tuollaista huonosti palkattua ja huonosti ruokittua joukkoa, jonka _työ_ ei kolmenakaan vuonna vastaa sitä mitä meillä ennen yhdessä tehtiin!" —

"Ähä, — vai huonosti ruokittukin! Itsehän se emäntä suurukset pataan panee..."

Vihan salama välähti Aliinan silmistä kun hän oikaisi solakan vartalonsa täyteen pituuteen.

"Itse! — Vai käytkö kieltämään kurjat kujeilusi avainten ja kaiken tavaran suhteen? Ai, ai sentään tuollaista miestä — joka nuuskii vielä tulella olevat padatkin!"

"Mikä tilinteon päivä tästä nyt tuli?" — "Tilinteon, niin juuri tilinteon, — itsepä sanoit sen oikean sanan. _Tästä päivästä lähtien otan minä kaiken käskyvallan käsiini talossani ja ohjaan asiat mieleni mukaan_. Kuuletko nyt! —. Jos se ei miellytä sinua niin laputa tiehesi tuhansinesi... Tallella ovat."

Isäntä seisoi kuin kivettymä keskellä lattiaa, tajuttomin silmin seuraten emännän liikkeitä. Olikohan tuo nainen tullut hulluksi —? Korska ja itsepäinen se oli Kalle Kustaan mielestä ainakin ollut, mutta ei ennen noin lannistumaton...

"Niin että tuo avaimet kaikki tänne, sekä kätketyt että muut", kuului Aliinan käskevä ääni.

Kalle Kustaa vavahti omituisesti, harppasi hiipivin askelin kamarin ovelle ja kiskasi kiireesti avaimen taskuunsa.

"Ota nyt sieltä kaikki! Ota nyt avaimet! Ja suolla viikkokauteen koko omaisuutesi, niin että keppikerjäläisenä kuljet maantiellä..."

Syvä sääli kuvastui emännän silmissä ja raskaasti huokaisten vaipui hän matalalle jakkaralle istumaan, isännän poistuessa huoneesta.

Mutta avaimet hän hankki käsiinsä.

Palvelijat saivat siitä lähtien uutta ihmettelyn ja puheen aihetta. He ymmärsivät pian haltijoiden välillä tapahtuneen jotakin ratkaisevaa ja seurasivat kasvavalla mielenkiinnolla heidän pienimpiäkin toimiansa.

Isäntä muuttui päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi, kiroili ja pauhasi vähimmästäkin. Emäntä taas oli tullut entistään tyynemmäksi. Varmalla äänellä jakeli hän väelle käskyjänsä, — aivankuin ei isäntää olisi ollut olemassakaan. Ja palvelijat, jotka kaikki vihasivat häntä, taipuivat kuin itsestään täyttämään emännän käskyjä.

Hän oli yhtäkkiä kasvanut heidän silmissään jonkinlaiseksi yli-ihmiseksi, jonka vertaista ei tiedetty löytyvän, — melkeinpä sadunomaiseksi olennoksi...

Talon tavat olivat vähän ajan kuluessa muuttuneet entisestään tuntemattomiksi. Ruoka parantunut ja palvelijoiden olo kaikinpuolin korjautunut.

Mutta isännän ja emännän väli kiristyi kiristymistään — ja pelolla ja vavistuksella seurasi jokainen asiain kulkua.

Muutamana kylmänä syysiltana vaati isäntä renkejä nuotalle.

"Ei tänä iltana", epäsi emäntä, "huomen aamullahan on aikaisemmin noustava pellavia loukuttamaan ja ylihuomena on riihen puinti. Ihmisten täytyy saada levätäkin."

"Lepää nyt sinä, senkin —! Mutta muikuitta tässä ensi talveksi tällaisella pelillä jäädään. Sormianneko sitten syötte..."

"Talven vara on jo tallessa."

"Liika rikkaaksiko pelkäät tulevasi?"

Emäntä poistui huoneesta, häntä ei haluttanut jatkaa kiistelyä. Hän tiesi että palvelijat eivät kernaasti tottele isännän käskyjä.

Mutta ulos asti kuului hirmuinen meteli tuvasta, jossa Kalle Kustaan kiroukset ylimpänä säveleenä soivat. Kuluttaakseen aikaa kävi emäntä lammasnavetassa vaan palattuaan sieltä jälleen huoneeseen laittelivat rengit nuottavirsuja jalkaansa.

"No?" kysyi emäntä ihmetellen.

"Tehdään nyt kerran isännällekin mieliksi." sanoi toinen rengeistä; kuin leikiksilyöden, vaikka vihan poreet kiehuivat vielä äänessään.

Ja nuotanvetoon ne menivät.

Aliina ei voinut sinä iltana silmiään ummistaa. Levottomana odotteli hän nuottamiesten palaamista. Joku kumma, rauhaton tunne valtasi hänet, ikäänkuin onnettomuuden aavistus — —

Hän muisti renkien omituiselta näyttäneen mielentilan ja pelkäsi niiden päättäneen kostaa isännälle.

Hyvä Jumala, jos työntävät hänet vaikka järveen! — Kukahan se pimeän yön tapaukset kertoisi — — —

Ei, ei! Hullu hän oli kun sellaista kuvitteli. Niin pitkälle ne eivät ainakaan menisi... Olivathan ne osoittautuneet hyvä luontoisiksi miehiksi kumpikin.

Mutta rauhaa hän ei saanut.

Tehdäkseen jotakin sytytti hän tulen hellaan ja asetti kahvipannun tulelle, ajatellen että yökylmästä palaavat ottavat kiitollisina vastaan lämpimän kahvikupin.

Sitten pistäytyi hän ulos kuuntelemaan.

Kylmä tuuli suhisi vinhasti ja Aliinaa värisytti. Rannalta kuului aaltojen valtava kohina, se synkällä jyskinällään täydensi yön mustaa, salaperäistä tunnelmaa.

Huu, — mitähän kaikkea sellainen yö saattoi synnyttääkään... minkälaisia hedelmiä se sielussaan kantoi —? Aliina kuvitteli tällaista pimeää, myrskyävää yötä kaikkien suurien rikoksien isäksi...

Voi kuinka kauvan ne viipyvätkin! —

* * * * *

Viimein, kun Aliina oli jo menehtymäisillään levottomaan odotukseen, saapuivat nuottamiehet.

Isäntä paiskasi kevyen tuohikontin keittiön lattialle ja murahti painuneella äänellä:

"Siin' on, — suolaa ne entisten lisäksi."

Mutta niitä ei ollut kuin pari kivivadillista ja emäntä keitti niistä seuraavana päivänä keiton.

"Olette sen ansainneet", sanoi hän.

Isäntä ei maistanutkaan sitä keittoa. Eikä hän syönyt juuri muutakaan sinä päivänä. Sanoi vilustavan ja rupesi jo hämärtäessä vuoteeseen.

"Kas niin. Nyt vilustuit sillä onnettomalla nuottaretkellä", sanoi emäntä. "Se siitä tulee kun ihminen on ahne..."

"Elä lörpötä! Kyllä tämä korjautuu."

Seuraavana aamuna ei isäntä jaksanut nostaa päätänsä tyynyltä. Ääni kähisi pahaa ennustavasti ja ruumis oli polttavan kuuma.

Aliina tahtoi lähettää lääkäriä hakemaan, mutta Kalle Kustaa kielsi jyrkästi sen.

"Sitä nyt ei haeta! Koetappas..." ärähti hän kohottaen kättänsä Aliinaa kohti.

"No ei, ei — olkoon sitten."

Parin päivän kuluttua, kun tauti ei vähääkään lieventynyt, salli hän kuitenkin kutsua lääkärin.

"Jokohan tämä nyt on kuolemaksi?"

"Vakavalta näyttää", vastasi lääkäri.

Aliinalle selvitti hän tarkoin kuinka sairasta oli hoidettava.

Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta heikkeni isännän voimat. Hän oli jo toivoton tilastaan.

"Aijotko sinä tosiaankin antaa Miljalle sen torpan maan?" kysyi hän sairautensa neljäntenä päivänä Aliinalta.

"Aivan varmaan."

Aliina oli luvannut Miljalle häälahjaksi erään maapalstan Oijalan itäisellä rajalla Kiepinmäen takana, missä koivikkorinteellä metsälammin lahdelman pohjukassa oli niin herttaisen houkutteleva tuvan paikkakin.

"Syntyyhän se sinulta..." huokasi isäntä raskaasti. "Varsinkin jos minun käteni tästä vaipuu."

"Elä nyt sellaisia huolehdi, Kalle-parka —"

"Täytyyhän minun, kun ei itselläsi ole älyä... kun on aikaihminen niinkuin lapsi..."

"Olisit sinäkin lapsi — edes näillä hetkillä."

Kalle Kustaa sulki silmänsä ja vaipui miettimään. Seuraavana päivänä oli hänen kasvoillaan lempeämpi ilme ja äänen sävykin oli muuttunut aivan erilaiseksi.

"Sinulla on ollut varmaankin raskasta elää — minun kanssani..." sanoi hän Aliinalle. "Sano vaan suoraan —"

"Tiedäthän sen sanomattakin... Ei meitä oltu toisillemme luotu."

"Voisitko antaa anteeksi —?"

Kyyneleet hyökkäsivät Aliinan silmiin. Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä että kuolemakaan saattoi johdattaa sellaiset sanat Kalle Kustaan suuhun —

"Kuka ei kuolevalle antaisi anteeksi."

Sairas ojensi hänelle kätensä.

"Elä muistele minua niinkuin vihamiestä — ethän —?"

"En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi kuin kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää aijettani... Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi sinäkin!"

Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain tuntein miehensäkin haudalla.

Sovituksen punarusko valaisi vienolla hohteellaan heidän avioliittonsa myrskyisen päivän iltahetken. —

Seuraavana keväänä kohosi Miljan kaivattu koti Kiepinmäen koivikkorinteelle.

Mieroon.