Part 4

Taas tuli äänettömyys. Vaivuin omiin ajatuksiini, ja kummallisia kysymyksiä tuli mieleeni. Mikä oli ollut se mahti, joka oli saanut Arvon luopumaan noin herttaisesta morsiamesta? Ja mikä se voima, joka voi repiä isän tunteet sydämestä? Hän saattoi olla sydämettömin julmuri, jolla ei itsellään ollut hellyyttä toiselle antaa ja jonka omatunto oli niin pimeä, ettei siihen minkäänlainen valo päässyt tunkeutumaan...

Puhelimme sitten vielä yhtä ja toista asiaan kuuluvaa, ja minä lupasin ottaa sen ajaakseni.

"Paljonkohan minä olen vallesmannille sitten velkaa?" kysyi hän ja näytti olevan kovasti hyvillään.

"No, puhumme sitten siitä, kun näemme kuinka asia alkaa luistaa."

"Minä sitten maksan teille... Vielä minulle johtuu mieleen, että olen kuullut puhuttavan Arvon sanoneen, etteivät tiedä Heikki Suopanki eikä Oskari Härmä mitään, -- hän kyllä, Arvo, siksi pojat saapi puolelleen..."

"Vai niin. Katsotaanpas! Tuleekohan Arvo itse asiaa vastaamaan."

"Huihai!... Asiamies kuuluu hänellä olevan jo tiedossa", tiesi Sofia.

Kun vielä olin tiedustellut häneltä yksityisseikkoja ja suunnilleen päässyt selville, mitä asiamiehen piti tietää, lohdutin häntä ja vakuutin, että tahdoin koettaa parhaani.

Hän kiitteli, näytti olevan hyvillään, ja äskeinen kärsivä ilme silmistä oli kadonnut. Hyvästellessä tulin tarkanneeksi hänen käsiään. Ne olivat näppärät ja sievät ja kalvosesta valkoiset ja pehmeät kuin puuvilla.

"Minä sitten käyn viikon päästä täällä kuulemassa... Hyvästi vain, ja monta tuhatta kiitosta jo etukäteen", toivotti hän.

"Hyvästi, hyvästi! Sofia on vain hyvässä uskossa, kyllä me asianne kanssa tulemme toimeen."

Hän läksi. Akkunasta katsoin hänen jälkeensä. Hän käveli reimasti ja keveästi, ja sorea vartalo notkahteli kävellessä niin miellyttävästi...

Ylen apea oli mieleni.

* * * * *

Vasta viimeisenä istuntopäivänä oli Sofian ja Arvon asia oikeuden tutkittavana. Kumpikin Sofian todistajista, renkimiehet Heikki Suopanki ja Oskari Härmä, olivat saapuneet käräjille.

Arvo Anttila oli hankkinut lakimiehen asiaansa ajamaan. Arvoa itseään ei käräjäpaikalla näkynyt. Käräjäyleisö oli kovin uteliaana tietämään, miten asiassa alkaa käydä, sillä yleisenä luulona tuntui olevan, että Arvo oli parhaat todistajat toimittanut Amerikkaan. Mikä oli Arvon puolesta, ja mikä taas kiivaasti puolusti Sofiaa. Koko käräjätuvan porstua oli yhtenä ainoana äänenä.

Kaiken lainopillisen kykynsä koetti Arvon asiamies panna liikkeelle, sotkeakseen vierastenmiesten todistukset. Mutta pojat eivät sekaantuneetkaan puheissaan ja olivat yhtä hyviä kumpainenkin, varmoja siitä mitä olivat kuulleet ja nähneet. He tiesivätkin paljo enemmän kuin Sofia oli luullutkaan, ja asia tuli aivan selvästi toteennäytetyksi. Arvo määrättiin ensi käräjiin tuotavaksi.

"Lähti eläke lapselle kuin hyllyltä. Emme me rupea muutaman markkakymmenen takia väärin vannomaan", sanoivat pojat, kun oikeudesta tulimme.

"Niin, ja köyhä se on Sofia yksin ruokkimaan lastansa, yhdessä tehty, yhdessä elätetään", arveli herrastuomari.

"Oikeaa jälkeä se meni. Ei se auta aina rikkaan raha. On se köyhälläkin kunniansa", kuului arvosteluja.

Muutamia viikkoja oli kulunut käräjistä. Satuin asioilleni Perälän kylään, ja kun juuri olimme Ison-Anttilan kohdalla, sanoi kyytimieheni:

"Tästä se meni Anttilasta menneellä viikolla poika Amerikkaan."

"Vai niin. Minkä nimellinen poika se oli?"

"Se oli Arvo. Sama poika, joka sille Sammalvaaran Sofialle on lapsen tehnyt. Ja sen vuoksi sanotaan lähteneenkin."

Sofia raukka!

Monta vuotta on jo kulunut Arvon Amerikkaan-menosta, eikä ole onnistunut Sofia saamaan tietoonsa osoitettakaan. Niin tarkoin on se kyläläisiltä salassa pidetty.

Usein olen käynyt jälkeen päin Sammalvaarassa. Sofian poika on jo juokseva veitikka. Ja Sofia melkein vielä komeampi kuin koskaan ennen.

Mutta vieläkin uskoo hän Arvon kohtaavansa, eikä häneltä sitä uskoa kukaan saa riistetyksi.

Tulevaisuuteen ei kuitenkaan kukaan näe.

AJANGIN MIES

Eräänä koleana lokakuun päivänä istuin kirjoituspöytäni ääressä sepittämässä poliisitutkinto-pöytäkirjaa, kun näin pihalle tulla tallustelevan vanhan, köyryhartiaisen miehen. Hän seisahtui keskelle pihaa ja näytti miettivän, mihin päin lähtisi. En muistanut miestä ennen nähneeni, mutta puvusta ja muista merkeistä tunsin hänet kotopitäjän järvikyläläiseksi. Vihdoin hän teki päätöksensä ja astui huoneeseeni.

Outo mies, en muista koskaan nähneeni.

Mutta vieras astui pöydän luo, ojensi kauhean leveän ja likaisen kämmenensä ja toivottaen hyvää päivää tervehteli:

"Terveisiä sieltä meidänkin paikoilta."

Koetin muistella miehen nimeä, mutta en saanut mieleeni. Hänen kasvonsa olivat hyväntahtoiset ja harmaat silmänsä kuin aina hymyssä. Hiukset olivat takkuiset, ja puvusta tuoksahti vereksen kalan lemu.

"Ei se taida vallesmanni muistaakaan! Vaan kyllä minä olen nähnyt montakin kertaa... Minä olen sieltä Ajangin järven rannalta... sanotaan Ajangin mieheksi. Vissiin olette kuullut puhuttavan?" esitteli hän, kun katsoin kysyvästi häneen.

Olinpa tietenkin kuullut puhuttavan paljonkin.

"No istukaa nyt... siinä olisi tuolia... kyllä minä nyt tunnen..."

Hän jysähti istumaan semmoisella painolla, että tuoli valitteli.

Olin kuullut "Ajangin miehestä" mainittavan, että hän oli siivo ja hiljainen mies, mutta karhu voimiltaan. Totena kerrottiin, että hän kerran oli paljain käsin mesikämmenen tappanut, ja Ajankiin menevän polun vieressä oli minulle näytetty julman isoa kiveä, jonka hän ypö yksin oli polulta vääntänyt. Häntä ei koskaan sanottu ristimänimeltään Heikiksi, ei isännäksikään koskaan. "Ajangin miehen" nimellä tunsivat hänet kaikki pitäjäläiset.

Pääsimme juttelemisen alkuun. Tiedustelin kuulumisia sieltä piirin kulmalta, vuodentulosta, kulkutaudeista ynnä muuta.

"Eipä sinne muuta, mutta oli siellä soma tapaus, kun se naapurin, Antti Paljukan, emäntä toisella viikolla synnytti kolme lasta, poikia kaikki..."

"Elävätkö kaikki?"

"Elävät ja virkkuja ovatkin. Alkaa sillä Antti-parallakin olla eläminen tiukalla. Ennestään on kahdeksan sikiötä, ja nyt nämä kolmoset... ja nuoret ovat vielä molemmat sekä Antti että Priita... saattaa tulla vielä saman verran lisää... Se onkin Priita semmosta antoisaa sukua. Niitäkin sisaruksia kuuluu olleen kaikkiaan kaksikymmentä", selitteli vieraani.

"Tuleepa sinne sitten väkeä Ajankiinkin. Työväkeä siellä tarvitaankin."

"Jo se. Kun ne jaksaisi elättää niin kauan, että työhön kykenevät."

Hän kertoi sitten juurtajaksain naapurinsa elämästä, mutta omastaan ei puhunut mitään. Itsekseni ihmettelin, mikä asia mahtoi "Ajangin miehellä" olla. Mitään maksuja hänellä ei ollut. Kun hän sitten taukosi Antti Paljukasta kertomasta, istui hän kauan ääneti ja poltteli piippuansa mietteissään. Arvelin jo hänelle sanoa, että minulla oli kiireellistä työtä tässä. "No, mitä se Heikki nyt mietiskelee? Olisiko sitä asiaa?"

"Ei sitä nyt juuri asiallista asiaa ole", tuumaili hän, lattiaan tuijottaen, "mutta ajattelin, että käyn mä häntä puheille, kun oli porvariinkin asiaa."

"Montako sitä Heikillä onkaan lasta?"

"Neljä niitä on sitä entistä vaimoa, ja tätä toista on yksi..."

"Vai niin! Heikki on toisissa naimisissa! En ole kuullutkaan. Mistä se Heikki tämän toisen eukon sieppasi?"

"Se on Ison-Anttilan tyttäriä... Kaisa-niminen, jos olette kuullut puhuttavan..."

Olin kyllä kuullut. Kaisa oli kuuluisa rikkaudestaan, mutta vielä enemmän pahanilkisyydestään ja sisukkuudestaan. Hänellä oli ollut paljon kosijoita, mutta kukaan ei ollut uskaltanut häntä ottaa eukokseen.

"Vai Kaisa... olenhan minä kuullut puhuttavan..." vastasin minä, ja luultavasti vähä naureskelin, koska Heikki alkoi selitellä:

"Jo sitä menin minäkin syhymättä saunaan. Vaan mikä sen osasi uskoa, että vaimoihmisen sisussa niin paljon pirullisuutta on. Ottaa välistä miettimään, kun keskellä yötä alkaa mellastaa ja soimata ja kirkua, ettei yörauhaa saa."

"Sepä on ikävää. Hyvinhän Heikki entisen eukkonsa kanssa sopi?"

"No ei sanan riitaa yhtään kertaa, vaikka liki kaksikymmentä vuotta olimme naimisissa..."

"Taisi Heikkikin himoita Kaisan rahoja... rangaistus rikosta seuraa."

Siihen ei Heikki vastannut mitään, työnsi vain uutta tupakkaa piippuunsa. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla oikein asiana? Näin hänestä, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta vaikealta se tuntui.

"Tässä kerran kesällä, kun sattuivat maanmittarit kulkemaan meidän järven kautta", alkoi Heikki taas, "niin pyysivät ruokaa ja yösijaa makson edestä. Minä tietenkin lupasin. On siinä meillä huonompiakin miehiä yöksi laskettu, jopa sitten herroja. Mutta siitäkös Kaisa vimmastui ja haukkui minua koko yön. Herratkin olivat kuulleet ja heränneet nukkumasta, ja aamulla lähtivät aikaseen pois, eivät huolineet kahvistakaan... Olen minä Kaisalle kokenut puhua ja tyynnyttää, vaan siitä se yhä yltyy... Mitä hänelle pitäisi tehdä?"

"Antakaa hänelle kolme neljä kertaa hyvänlaisesti selkään... Luulen, että se on paras lääke semmoiselle eukolle", neuvoin minä ja naureskelin. Olihan hullua, että tuommoinen vankka mies antoi akan itseään kuranssata.

"No olisi se sekin. Vaan vallesmanni kun vielä on naimaton mies... niin ei ole kokemusta... On se hypännyt minulle silmillekin, ja kerran löi hiilisaksilla päähän reijän..."

"Selkään minä antaisin, jos minun akkani olisi. Kaikelle lihalle on kurista apu. Niin minä tekisin."

"En minä juuri itseni vuoksi perusta, mutta hävettää, kun se oudoille ihmisillekin... Jos vallesmanni varsinkin sattuisi käymään... se on sitten lisäksi vielä niin suukko, että haukkuu suvun ja synnyn."

"Jos minä olisin käymässä, ja jos alkaisi mellastaa ja suutansa soittaa, niin minä voitelisin, että tuntisi toisena päivänäkin käyneensä kruunun kourissa..."

Heikkiä vähän nauratti. Luultavasti hän ei olisi tullut kättänsä väliin panemaan.

"No olisi se", arveli hän.

"Mutta mitäpä Heikille olisi asiaa: pitäjän varakkaimpia asukkaita. Ei suinkaan ole kenellekään pennin velkaa, päinvastoin!"

"Vaan jos sattuisi olemaan kuitenkin... niin sitä varten minä läksin vallesmannin puheille..."

No nyt minä aloin ymmärtää, mikä miehellä asiana.

"Kyllä se niin on, että minulla on vähänen velka -- kolmeensataan taitaa korkoineen nyt nousta -- ja se on nyt hakemuksessa... Ehkä on jo päätös vallesmannin takana?"

"Ei vielä ainakaan ole."

"Sepä hyvä. Minä ajattelin noin... tuota... että minä maksaisin sen täällä kotona vallesmannille, ettei tarvitsisi tulla meille -- ja kyllä minä vallesmannin vaivat silti suoritan... Jos saapi Kaisa tietää, niin siitä nousee semmonen pyry, että ei oleta koko talossa. Ja minä jättäisin nyt jo rahat valmiiksi, mutta se Kaisa..."

"Mitä niin? Tietääkö Kaisa velastanne?"

"Ei, Jumalan kiitos. Mutta se teki jo ensi päivänä, kun yhteen menimme, semmosen määrän, että hän rahat hoitaa... ja vei kukkaronkin silloin. Olisihan minulla omaa rahaa nytkin monet sadat markat, mutta ne ovat joka penni Kaisan takana. Mutta minä saan ensi viikolla tältä Yrjänäiseltä lainaan..."

"Ryöstäkää Kaisalta rahat pois ja ajakaa semmoinen akka hiiteen. Tuollainen vankka mies kuin te... Olkaa herra kotonanne, elkääkä antako akan elää yksinvaltiaana..."

Hän mietti hetken ja arveli sitten:

"Kyllä sen kuulee, ettette te ole naimisissa. Ei sille, hyvä vallesmanni, voi mitään. Ja minä koetan vaan parasta, että rauhan saisin..."

"Olettepa tosiaankin lammas mieheksi..."

Hän vaikeni hetkeksi ja aloitti taas:

"Niin, sitä minä, ettei vallesmanni missään tapauksessa tule 'panttaamaan'. Minä maksan reimasti teidän vaivanne ja ensi viikolla koko velan... Lupaako vallesmanni, ettei tule...?"

Hän katsoi minuun surkean pyytävästi, ja hänen hyväntahtoiset, hymyilevät silmänsä vesittyivät.

"Olisipa sitä soma ja hupainenkin puhutella, Kaisaanne", tuumasin Heikille.

"Somako? Hupanenko? Sitä ette sanoisi, jos tuntisitte. Voi vallesmanni-kulta, sopiiko se niin? On pitäjällä sanottu teitä armeliaaksi mieheksi..."

Nyt hän melkein ääneensä itki.

"No olkoon. En minä tule!" lupasin hänelle.

Hän ilostui niin että laski leveän naurun, nousi seisomaan, tarjosi leveän, likaisen kämmenensä hyvästiksi ja vakuutti:

"Ensi viikolla tuon rahat. Kiitoksia nyt monta tuhatta ja voikaa hyvin, hyvä tuttavani!"

Ja kevein mielin lähti Heikki pois.

Seuraavalla viikolla tulikin päätös ulosotettavaksi.

Mutta saman päivän iltana tuli Heikkikin. Hänellä oli iso punainen kuhmu otsassa, ja posket olivat verinaarmuissa niinkuin kissa olisi kynsinyt.

"No, missä Heikki on tapellut?" tiedustin heti, vaikka aavistinkin, että se oli hänen armaan ainoansa kätten töitä.

Heikki kertoi:

"Oli saanut tietää asian, ja kun minä täältä kotia palasin, niin heti oli kimpussani... Jo minä meinasin suuttua... Palasin pois enkä vielä ole sitten käynytkään... Nyt minä maksaisin kaikki... Yrjänäinen antoi rahat lainaan..."

Hän maksoi ja sai velkakirjansa kuitattuna takaisin.

"No tohtiiko Heikki nyt mennä kotia?"

"Menen minä nyt. Jos tulee päälle, niin loukkoon istutan. Mutta jos saapi tietää, että olen Yrjänäiseltä rahat ottanut lainaan, niin siitä ei hyvä seuraa... Onni oli kuitenkin, ettei tarvinnut vallesmannin tulla... sitten siinä vasta elämä olisi alkanut. Jo minä polonen elämään joudin vanhoilla päivilläni", vaikeroi hän hyvästiä jättäessään.

Heikki-parka!

Katselin hänen jälkeensä, kun hän allapäin käveli maantiellä päin...

KUN VIINANMYYJIÄ RANGAISTIIN

X:n nimismiespiiri on tavattoman laaja, laajimpia koko Perä-Pohjolassa, ja kesän aikana ovat matkat piirin laitapuoliin jotensakin hankalia ja rasittaviakin. Pyörryttävien salojen halki vieviä polkuja kuljetaan, suurten sinisten järvien yli soudetaan, ja välisti kahlataan kaasikkoisen korven poikki, johon jalka uppoaa polvesta asti.

Mutta ne olivat hauskimpia minusta, tuommoiset retket. Luonto on niin suuri ja satumainen. Toisen vaaran huipulta siintää toinen, välistä näkyy järviä, mustia korpia ja korpien lomissa surumielisiä soita. Mutta jos nouset tunturimaisen vaaran korkeimpaan huippuun, niin näet ympärillesi penikulmittain, näet suuria järviä, joiden pohjukoista siintää sieviä kyliä ja saloa silmän siintämättömiin...

Olin tapani mukaan yksin matkalla. Palasin Kinasjärven rannalta, missä ei ollut kuin yksi talo ja kaksi torppaa. Sinnekin oli ollut ulosotto.

Matka oli kovin vaivaloinen, mutta nuori mies, jolla on hyvät kintut, menee, että vinkuu. Ei häntä pidätä heiluvat jänkät, eivät korpien kaulamättäät eivätkä pienet purot.

Oli kevätkesä, ja tukinuitto metsäjo'illa oli parhaillansa. Soilla ja pimeiden korpien kuusikoissa vastasi vielä talven routa, ja yökylmät olivat ankaria. Kovilla mailla ja vaarojen rinteiltä noustessa piti panna pikku juoksua, jotta lämpimänä pysyi.

Varhainen aamu oli, kun saavuin Raitikoskelle, jossa silloin parhaallaan laskettiin tukkeja. Kun tiesin tukkilaisten joukossa olevan sellaisia miehiä, joilla vielä oli ruununverot rästinä, päätin käyttää tilaisuutta ja käydä heiltä veroja "purraamassa". Nyt ne olivat rikkaimmillaan tukkilaisetkin.

Raitikoski on salon villi lapsi, joka on eksynyt erämaahan. Se on jyrkkä ja kevättulvan aikana voimakas. Mutkikkaana ja vihasta vaahdoten siinä vesi kiehuu kivikkouomaansa pitkin. Sen vuoksi oli täytynyt rakentaa tukeista ränni, vasitulla pohjalla, jota pitkin tukit yksi erältään laskettiin kosken alle. Kosken niskassa on tammi, ja tammen kautta päästetään tukit ränniin. Sen molemmin puolin seisovat tukkipojat, keksit käsissä, tarkastamassa etteivät tukit korvauksissa saa puskea rännin seiniin.

Hauskaa oli nähdä noiden metsän jättiläisten kuohuissa keinuvan ja mutkikkaassa rännissä tulista vauhtia kiitävän. Ne kiitävät peräkkäin, sillä kahta tukkia ei uskalleta yhtaikaa tammen päältä hellittää...

"Tämä Raitikoski on pahin ja juonikkain koski näissä vesistöissä", kertoi minulle uittopäällikkö. "Tässä oli viikon työ ennenkun saimme tämän rännin valmiiksi, ja vaikka koetimme sen laittaa niin hyväksi kuin ymmärsimme, särkyy se sittenkin... ja kallista aikaa menee hukkaan..."

Kosken rannalla, korkealla törmällä, on kahvinkeittäjillä somat kotansa, ja tulella on lakkaamatta nelijalkainen, korkearintainen kahvipannu. Siinä kulkee miehiä kahakäteen, millä keksi, millä kanki olalla. Toiset seisovat korvauksilla. Mikä laulaa, mikä veisaa, kuka noituu ja minkä mitäkin ilvettä pitää, sillä työtä ei oikeastaan ole mitään...

Se on kirjavaa ja hauskaa elämää. Monta sataa miestä on siinä yhdellä näkösällä, ja toiset -- eli ne, jotka ovat yövuorolla olleet -- ovat asettuneet nukkumaan rankavalkean viereen. Pääpohjasena ja patjana on havuja ja peitteeksi takki riisuttu. Jalat tulta vasten siinä nukkuvat, nukkuvat makeasti, vaikka tuuli puhaltelee savua ja väliin kipunat tarttuvat vaatteisiin, ja mies herää vasta sitten kun ihoa polttaa. Pitää siinä vain olla rautainen terveys, kun kirsimaan päällä nukkuu, housut ja sukat märkinä...

Viivyin koko päivän Raitikoskella oikein tutustuakseni tukkipoikain elämään, ja kun inspehtori, joka oli vanha tuttava minulle, vaati yötäkin olemaan, suostuin tarjoukseen.

Kosken rannalle, korkeimmalle paikalle, oli kyhätty hongista jonkunlainen pirtin tapainen, jossa oli kivinen takka loukossa, pöytä akkunan luona ja seinillä lavitsat. Mutta lysti ja lämmin siinä oli oleskella. Me keitimme kahvia, söimme ulkonakuivattua poronlihaa ja elimme kuin herrat.

Sitä sanottiin konttoriksi, ja sieltä kävivät pojat rahaa noutamassa. Usealta onnistuin minäkin saamaan ruununveron, sillä inspehtori piti minun puoltani. Muutamat äkäisimmät noituivat, mutta suostuivat lopulta maksamaan.

"Tänne se riivattu nyt arvasi tuon kirotun rästilistansa kanssa tulla", kuulin Heiskas-Pekan sanovan, kun "konttorin" pihalla puheli toisten kanssa.

"Mitä sinä hullu maksoit... eipä saanut minulta", kuului joku muu arvelevan.

"No, se on siivo mies tämä varavallesmanni... Maksaa sille pitää... se on aina jätkäin puolella eikä välitä, jos vähä hutikassa kiljaseekin", kuului muuan kehuvan.

Iltamyöhäsellä vaihtuivat miehet, ja yövuoro alkoi. Oli kirkas ja kolkko yö. Täällä erämaassa oli kovin kylmää, maa jähmettyi ja lammikot jäätyivät, mutta tukkipojat huvittivat toisiaan lauluilla, ja tukkeja laskettiin lakkaamatta.

"Konttoriin" koetimme me inspehtorin kanssa laittaa vuoteen, ja takassa paloi taukoamatta rankavalkea.

Aamupuoleen yötä olin minä nukahtanut, väsynyt kun olin kahden edellisen yön valvonnasta, ja heräsin siitä, että ulkoa kuului tappeluksen melskettä, kirouksia ja uhkauksia. Inspehtori oli poistunut vuoteeltaan, ja hänenkin äänensä kuului joukosta. Kiireesti olin minäkin pönkilläni ja riensin katsomaan, mistä oli kysymys. Oliko joku ollut huolimaton toimessaan, vai oliko ränni särkynyt?

Mistä tämä mellakka varhaisena aamuhetkenä?

Mutta ulos päästyäni huomasin osan miehistä olevan humalassa ja haastavan tappelua. Inspehtori koetti heitä rauhoittaa ja pyyteli työhön menemään. Jotkut lähtivätkin, ja riita näytti loppuvan.

"Eilen illalla on tänne ilmestynyt viinakauppiaita, -- parhaat miehistä, taitavimmat tukkipojat, ovat juovuksissa", kertoi minulle inspehtori huolissaan. "Muuan tunti tekee monta sataa markkaa yksistään miesten palkoissa, ja kun näillä tukeilla on tavaton kiire meren suulle, niin pitäisi koettaa kuletusta jouduttaa minkä sielu sietää. Menneellä viikollakin niitä lurjuksia oli liikkeellä, ja toiset puolet miehistä olivat rokulissa koko päivän... Viivytystä tuli siinäkin... Jos niillä nyt on enemmän viinaa, niin tästä koskesta emme heti pääse..."

"Missä he sitten piilevät, ne lurjukset... Niiltä pitää ottaa viinat pois ja ajaa ne h--ttiin", sanoin minäkin innoissani.

"Niistä on paha saada selvää, kun miehet eivät sano", tiesi inspehtori, mutta lisäsi sitten:

"Koeta sinä ottaa selvä."

Samassa tulla kompuroi Heiskas-Pekka konttoriin. Pullo pullisteli hänen povessaan, ja hän oli aika lailla hutikassa.

"Saakelin miestä... on pannut vettä puoleksi, ja seitsemän markkaa ottaa kelvoton litrasta. -- Vaan kyllä minä näytän..." Hän lähestyi minua ja kuiskasi korvaan: "Vallesmanni lähtee mukaan... ryöstetään niiltä viinat pois... ei ne tästä kaukana ole... Kulkulaisia, Ruotsin puolen miehiä ja perkeleitä... lähetään heti!"

Heiskas-Pekka töksähti istumaan viereeni lattialle. Hän kai oli juonut kovasti, sillä hän oli ylen väsynyt, silmät pikkusen raollaan.

Minä aloin innostua. En ollut koskaan sattunut yhteen tuollaisten kulkulaisten kanssa, vaikka kyllä usein olin kuullut, että heitä tukkijoella viinakaupalla kulki.

"Ja sitä onkin näillä kauppiailla enemmältä. Niin kehuivat, ettei lopu, pojat! Niillä on Särkänivassa koko astia, ja sinne kuuluu yksi mies kantavan yötä päivää", tolkutti Heiskas-Pekka, mutta hän oli niin päissään, ettei hän kyennyt mihinkään. Hän torkahti kyljelleen ja mörisi: "En minä nyt... mutta Iso-Iivari tietää ja moni muu .." Ja hän ummisti silmänsä eikä enää vastannut mitään. Me jätimme hänet siihen nukkumaan ja riensimme ulos. Olin tehnyt päätökseni ja selitin sen inspehtorille.

"Loppu niiden kaupasta ainakin tällä kerralla tulee", sanoin lopuksi.

Inspehtori laskeusi alas törmältä ja meni puhelemaan Ison-Iivarin kanssa, joka sattuikin keksineen seisomaan aivan lähellä.

Yhtäkkiä oli ympärillämme parikymmentä reipasta tukkilaista, nuoria, rotevia miehiä kaikki.

"Selkäänsä ne tarvitsevat joka mies... valaneet vettä liemeensä ja ottavat semmosen hinnan", arveli Iso-Iivari, joka tuntui maistelleen kelpo lailla.

"Ainakin otamme viinat pois ja kaadamme maahan", sanoin.

"Elkää saakelissa maahan... juodaan miehissä suuhumme", pyyteli Jussi Härkönen, tunnettu viinamies.

Sovittiin, että hiljaisuudessa lähestytään paikkaa, jossa viinakauppiaat majailivat. Joka haaralta oli kierrettävä, etteivät pääse pakoon. Erottiin eri joukkoihin, kaksi ja kolme miestä kussakin. Iso-Iivari ja minä läksimme yhdessä, ja määrä oli, että me ensiksi lähestymme salakapakoitsijoita, ja toiset ryntäävät sitten esiin.

Kivistä, polutonta kangasta kulki Iivari, minä jälessä.

"Ne taitavat olla Ruotsin puolelta?" kysäisin Iivarilta.

"Sieltä ne ovat kaikki. Eräs heistä on muinakin vuosina täällä kulkenut, kyllä minä hänet tunnen, mutta nimeä en tiedä. Satoja markkoja se lurjus minultakin on saanut... Peeveli vie... nyt yölläkin sai kolmattakymmentä markkaa... Minä otan pois rahani... piru vieköön!"

Ja Iivari pui kauhean leveää nyrkkiään ja uhkaili. Varovaisuuden vuoksi otin minäkin revolverin tupesta ja työnsin sen oikean takin taskuun.

"Niillä näkyi olevan revolveri, ainakin yhdellä", sanoi Iivari,

"Ollaan kavalana, osta sinä muka viinaa. Kun toiset tulevat, niin otetaan heiltä revolverit ensiksi pois", esittelin minä sotasuunnitelmaa.

"Se passaa. Tästä tulee hauskaa lopuksi", iloitsi Iivari.

Kivikkokangas oli muuttunut pehmeäksi kuusikkokorveksi, joka paikoitellen oli niin sakea, ettei läpi tahtonut päästä.

"Jo ollaan likellä", sanoi Iivari.

Palasen matkan päässä nousi sauhu hirveän ison ja tuuhean kuusen juurelta. Siinä näytti havujen päällä kaksi miestä nukkuvan, mutta kolmas istui mättäällä, piippua poltellen ja tuijottaen tuleen. Siinä oli vieressä, kuusen tyveä vasten, kolme pulleata laukkua, ja niiden alta kiilui läkkisen astian kiiltävä kylki...

Kun Iivari lähestyi, säpsähti istumassa oleva mies, mutta rauhoittui tuntiessaan Iivarin. Samassa hän huomasi minut ja kysyi hätäisesti Iivarilta:

"Kuka se tuo sinun kumppanisi on?"

"Onpahan muuan. Mitä se sinuun kuuluu! Paneppas nyt viinaa, mutta jumal'auta, jos olet vettä sotkenut kuten yölliseen..."

Samassa kuului risujen räiskettä aivan likeltä, ja miehiä näkyi puiden lomitse.

Ne kaksi nukkuvaakin heräsivät. Silloin juoksi viisi miestä metsästä, ja ennenkun osasin aavistaakaan he karkasivat nuotiolle ja tarttuivat kiinni nukkumassa olleihin miehiin. Iivari oli käynyt istuvaan mieheen käsiksi, tarttunut kurkkuun rautakourallaan ja pusersi, jotta mies mustana naamaltaan muljotti.

"Vai sinä vesiporvari", arveli Iivari vain ja yhä kuristi kurkusta.

"Ottakaa heiltä aseet pois!" huusin minä ja riensin paikalle. Kaikki muutkin miehet kävivät esiin, ja pian oli miehiltä riistetty sekä revolverit että puukot.