Part 5

Nähtyään, ettei mikään auttanut, rupesivat he rukoilemaan armoa...

Siinä syntyi kauhea hälinä ja meka. Kuului kirouksia, rukouksia, huutoja ja itkuakin. Muutamat miehistä repivät puukoillaan laukkuja auki, ottivat pulloja esille ja joivat.

"Nyt pojat... antakaa vallesmannillekin..."

"Täällä on... tässä on kolmen tähden konjakkia... Leikatkaa tuo laukku helvettiin... Lyökää naamaan niitä... elkää armahtako..."

"Lyökää... lyökää..."

Jussi Heiskanen koetti kurkottaa laukkujen alla olleita läkkisiä astioita, onnistuikin saamaan yhden ja pötki sitten aika vonkaa tiehensä. Siinä ei auttanut mikään. Tukkilaiset olivat siksi villiintyneet, ettei heille ollut kiellosta apua.

Minä koetin särkeä pulloja minkä ehdin, ja kahdesta läkkiastiasta sain viinan maahan kaadetuksi, mutta sitten syntyi semmoinen temmellys pullojen ympärillä, ettei siihen ollut hyvä mennä...

"Saatanaa, kun särkee kaikki", huusi jo eräs ja pui nyrkkiään minulle.

Iso-Iivari ja kolme muuta miestä pieksivät onnettomia viinakauppiaita, jotka rukoilivat armoa ja aikoivat paikalla poistua.

"Ei. Kiinni teidät pannaan ja viedään linnaan. Eikö niin, vallesmanni?" huusi Iivari.

"Antakaa, hyvät miehet, heidän jo mennä. Kyllä ne nyt täältä pysyvät poissa", koetin minä. Rääkätyt miehet olivat verissään, kasvot turvonneina ja vaatteet repaleina. Pelkäsin pahempia seurauksia ja koetin kaikin voimin asettaa Iivaria, joka oli kaikkein rajuin.

"Vieläkö panet vettä viinaan? Häh? Vieläkö panet vettä viinaan, häh, häh, häh?"

Ja läksiäisiksi antoi Iivari vielä miestä korville, jotta läiske kuului.

Nopeasti poistuivat miehet metsään päin, surkeasti valitellen. Mutta tukkipojat olivat vallanneet kaikki pullot ja jatkoivat juontia. Laukut olivat tyhjät ja puukoilla leikeltyjä moneksi kappaleeksi.

"Antakaapas nyt minullekin konjakkia, muuten tässä tulee tappelu", karjaisi Iivari, kun meni joukkoon.

Hänelle ojennettiin monesta pullosta ja Anttilan Ville huusi:

"No, nyt tulivat herrain päivät, Iivari, -- juo että vatsanahka paukkuu!"

"Elkää hyvät miehet kaikkia juoko, me tulemme liiaksi humalaan, ja Raitikoskella on tarkkaa työtä ja tukeilla kova kiire", koetin minä esitellä.

Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviinkaan. Heikkilän Jaakko, joka oli parhaita laulumiehiä, alkoi loilottaa, ja toiset yhtyivät samaan:

Tukkijunni se sahan laittoi pienillä varoillansa, tiluranttantaa, tiiuranttantaa, pienillä varoillansa. Ja tukki se kulkea hyssyttää, ja raamit on kallellansa, tiluranttantaa, tiluranttantaa, ja raamit on kallellansa.

Se oli pitkä ja ryöttä laulu, oikein alkuperäinen, kaikkine kummallisine ajatuksineen ja loppusointuineen. Korpi kajahteli heidän kirkumisestaan, ja kaiku kierteli vaaran laelta toiselle.

"Lähetään pojat koskelle ja aletaan keittää kahvia", ehdotti joku.

Siihen suostuttiin.

"Ei, mutta, pojat, kyllä meidän pitää halata tuota vallesmannia, kun se laittoi meille näin komeat kalaasit", huusi muuan lyhyt ja paksu tukkipoika, Napa-Tuomaaksi mainittu.

Se kunnianosoitus jäi kuitenkin sikseen, sillä yleinen väsymys näytti tulevan. Lähdettiin koskelle päin. Kaksi ja kolme kulki vierekkäin, kaulatusten, ja armaasti ja rakkaasti keskenään haastellen. Väliin kaatuivat suin päin korpeen, nauroivat ja pönkkäilivät uudestaan pystyyn.

Iso-Iivari oli hänkin saanut päänsä täyteen. Hänen kävelynsä oli peräti vaivaloista. Vähäväliä hän tupsahti silmilleen, noitui, ponnisteli uudestaan pystyyn ja koetti pysyä tasapainossa.

Olimme päässeet korven poikki ja tulleet männikkökankaalle. Aurinko oli korkealla, ja tuntui tulevan lämmin päivä. Kosken pauhukin kuului jo selvään.

"Tässä levähdetään. Mihinkä sitä on kiirettä valmiissa maailmassa?" tuumailivat jotkut, retkahtivat istumaan petäjän tyviä vasten, retkahtivat voimattomina, silmät puoliummessa.

Ja useimmat siihen nukahtivat, ja aurinko lämmitti väsyneitä miehiä. Ainoastaan kolme miestä kykeni seuraamaan minua koskelle, mutta päästyään nuotiolle nukkuivat hekin, ja muut veivät heidän pullonsa ja joivat suihinsa, mitä jälellä oli.

* * * * *

Sinä kesänä ei näkynyt yhtään viinakauppiasta muissakaan savotoissa. Ei kuulunut tappeluita, ei miesmurhia eikä mitään sopimatonta tukkipoikien elämästä. Mutta tuosta tapauksesta Raitikoskella tiesivät huhut kertoa valettakin kaiken kesää.

Syksyllä myöhään tapasin Ison-Iivarin kirkolla.

"No, mitä kuuluu Iivarille?"

"Eipä häntä. Mitä vallesmannille itselle?"

Iivari oli kuin vähän häpeissään.

"Oletko tavannut niitä kesällisiä viinaporvareita?"

"Tapasin minä yhden Haaparannalla. Mukisi se ja noitui... mikä lie ollut mielessä... mutta pois siitä katosin minäkin... Eikä ole _niitä_ miehiä enää näkynyt täällä päin viinankaupalla."

VIKLUNDIN "HURRA"

Ylpeimpiä miehiä pitäjässä oli Sakari Viklund eli Taalin Sakke.

Hän omisti pitäjän parhaimpia maatiloja, ja rahaa sanottiin hänellä olevan pankissa vaikka kuinka paljon. Pomona ja pönäkästi hän aina esiintyikin, komealla hevosella ajaen ja itse kuin herrat puettuna.

Hän halveksi kaikkia muita ihmisiä, ja köyhästä miehestä hän ei välittänyt enempää kuin kenkärajasta. Ja virkamiehiä hän halveksi sydämensä pohjasta. Ja varsinkin vallesmanneja.

Hänelle ei ollut mitään asiaa. Mitäpä hänelle olisikaan: rikkaalle miehelle, joka huolehti kaikin käsin kuntoon asiansa.

Mutta kerran oli hänelle sattunut kumma juttu. Markkinoilla oli oltu, ja Sakkekin oli tavallista ylpeämmällä tuulella. Mellasti ja kehui "Hurraansa", sen erinomaisia tapoja ja juoksulahjaa. Mutta sattui siinä olemaan muuan etelänpuolen mies, Jaanus Kalleksi kutsuttu, jolla oli mainio juoksija. Ja kun Taalin Sakke yhä kehui ja pyöri keskellä kapakan lattiaa kuin kukko parvessaan, oli Jaanus Kalle sanonut:

"Mitä tuossa tyhjää kehuu, lähdemme ajamaan kilpaa. Sata markkaa lyödään veikkaa..."

"Minä en niin pienen rahan tähden liikuta hevostani", oli Sakke siihen ylpeästi vastannut.

"No... olkoon menneeksi. Pannaan kaksisataa", oli Jaanuskin äkäpäissään luvannut.

Ja silloin löivät vetoa.

Ja kävi niin, ettei Viklundin "Hurra" riittänytkään juoksussa Jaanus Kallen "Linnulle", joka oli kahdesti palkittu juoksija. Mutta Viklund ei maksanutkaan. Jaanus haastatti ja sai päätöksen.

Oli syksy, lokakuussa, kun tuo Jaanus Kallen päätös saapui minulle, ruununvoudin määräyksen seuraamana. Vieläpä oli ruununvouti tilitysajan pannut lyhemmäksi kuin tavallisesti.

Kun kerroin Lauri lautamiehelle asiasta, arveli Lauri:

"Kyllä siellä vaan nousee nyt eri pyry. Sakke on itsekin löylynlyömä, mutta vaimo sillä on täysi hullu, ja niin suukko, ettei täälläpäin toista tiedetä."

Kun Taaliin ei ollut pitkä matka, läksimme kävellen Laurin kanssa asiaa ajamaan.

"Kumma mies, kun ei maksanut. Selväähän se oli, että tuomitaan semmonen", puheli Lauri.

"Luuli varmaan Sakke, ettei tuomita", vastasin minä.

Taalin talo oli lähellä maantietä vähäisellä mäenkukkulalla. Se oli komea ja varakkaan näköinen talo jo päältäkin nähden. Talli ja navetta varsinkin vetivät huomiota puoleensa uutuutensa ja kokonsa vuoksi.

Me kävelimme pihaan. Huomasin Laurista, että tämä matka ei häntä miellyttänyt. Näytti aivan kuin hän olisi pelännyt mennä Taaliin.

Juuri kun ehdimme pihalle, tuli emäntäkin navetasta.

"Hyvää päivää, emäntä", toivotin minä.

En saanut selvää, vastasiko emäntä vai ei, mutta sen minä näin, ettemme olleet tervetulleita. Kukapa muuten muukaan ikävöi vallesmannia ja lautamiestä!

Emäntä mennä tuijottikin sen enempää virkkamatta asuinrakennukseen. Mutta hetken perästä ilmaantui hän taas pihalle.

"Onko isäntä kotona?" kysyin minä ja koetin olla niin virallisena kuin suinkin mahdollista.

"Ei ole. Mitä on asiaa?" tivasi emäntä vastaan. "Eipä taloon pitäisi olla tuommosilla herroilla asiaa. Minä luulen, että meillä eletään omista. Eikä juosta naapurista lainaamassa niinkuin kuuluvat eräät tekevän... (tuo viimeinen oli kohdistettu Lauriin) leivistä asti lainailevat..."

"No elkää nyt, hyvä emäntä... Tämä asia on isännälle..."

"Olkoon! Kumma, ettei noilta rakkikoirilta saa koronaankaan rauhaa", tiuskasi emäntä ja näytti yhä enemmän vimmastuvan.

Minä selitin, mikä oli asiana, ja että minun nyt täytyi kirjoittaa ulosottoon jotakin irtainta.

"Vai niin. No, kirjoittakaa, että semmoista asiaa ei ikinä makseta..."

"Jos panisimme jonkun lehmän?"

"Ei puhettakaan! Lehmiä! Minun on joka ainoa lehmä."

"No pannaan sitten 'Hurra'. Sehän on isännän?"

"Pankaa vaikka perkeleitä, mutta pois meidän pihalta!... Pian!"

Ja emäntä polkaisi kiukkuisesti jalkaansa.

Mutta me menimme Laurin kanssa yhdessä talliin nähdäksemme, oliko "Hurra" siellä. Siinä se seisoikin parressaan, uljas raudikko ori. Ja niin kirjoitettiin "Hurra" ulosottoon.

"Olkaa hyvä ja sanokaa isännälle, että hän käy maksamassa velan, muutoin myydään 'Hurra' pakkohuutokaupalla", sanoin emännälle.

"Niin tehkää... nälkäherrat...!"

Ja hän käänsi selkänsä meille ja meni ylpeästi rakennukseen.

Oli kulunut pari viikkoa. Mutta Viklundin Sakkea ei kuulunut puheille. Minä kuulutin pakkohuutokaupan, ja kun hyvin tiesin, ettei Taalille ketään huutajaa uskaltaisi tulla, ilmoitin kuulutuksessa, että "Hurra" myydään kievaritalossa.

Mutta seuraavana päivänä tulikin Sakke luokseni. Hän oli hirveän vihassa, hänen arvoansa ja kunniaansa oli mitä hävyttömimmällä tavalla solvaistu. Hän aikoi kysyä kunniansa perään ja sitäpaitsi valittaa kuvernöörille, että olin kaikin tavoin laittomasti menetellyt. Hän tunsi lakia myöskin.

"Ja jos uskallatte 'Hurran' myydä... niin linnaa saatte", vakuutti hän lopuksi.

"Ellei laillista estettä tule, niin 'Hurra' myydään kuulutettuna huutokauppapäivänä, että paukkuu", vakuutin hänelle.

"Mutta kuka sen uskaltaa huutaa, _minun hevoseni!_ Varjelkoon kalloaan se mies", uhkaili Sakke.

"O'jaa. Kyllä semmoisella hevosella aina huutajia on", vakuutin minä.

Ylpeänä ja pönäkkänä hän läksi, ja mennessään jankkaili:

"Sitten se nähdään... sitten se nähdään."

Minä koetin vielä kuistissa selittää, ettei hän tällaisesta asiasta pääse muutoin kuin maksamalla. Tarpeetonta ja turhaa oli ruveta riitelemään ja kuluttamaan lisää.

Mutta hän ei uskonut.

Määrättynä päivänä panin kaksi poliisikonstaapelia noutamaan "Hurraa" kievariin, johon uteliaita oli kokoontunut piha puolilleen. Tappelutta oli Sakke "Hurran" antanut monen todistajan läsnäollessa. Mutta kovat olivat olleet uhkaukset, ja linnaa oli luvannut meille kaikille. Ja aikonut oli lähteä tuomareita puhuttelemaan ensiksi.

No, niinpä niin. Kestikievarin pihalle talutettiin "Hurra", ja huutokauppa alkoi...

"Paljonko tarjotaan?"

Ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka joukossa oli varakkaita talokkaitakin.

"No... tarjotkaa, miehet... hyvä on hevonen ja komea ja lihava... Paljostako aletaan?"

Siinä näkyi olevan joukossa Maksniemen Viljaamikin, itsellismies, mutta varakas ja säästäväinen ja aika taitava hevoshuijari. Hevoskaupoilla sanottiin hänen rikastuneenkin.

"Olkoon neljäsataa markkaa", kuului vihdoin Viljaamin ääni väkijoukosta.

"Neljäsataa... neljäsataa markkaa... neljäsataa ensimäinen... neljäsataa toinen kerta... jopa menee liika halvalla noin pulska ja hyväikäinen hevonen... pankaa lisää... neljäsataa... neljäsataa toinen kerta... soo, pojat... eikö hevosen tarvitsijoita olekaan... neljäsataa... jo menee... ja neljäsataa kolmas kerta!"

Ja vasara paukahti pihalla olevaan kärrynrattaaseen.

Siihen keräysivät nyt "Hurran" ympärille kaikki ja hokivat:

"Jopa sai Viljaami halvalla hyvän hevosen..."

"Aivan ilman. Tuhatta markkaa on Sakelle menneellä viikolla Piippuliinin patruuni tarjonnut..."

"Sillä on oma onnensa tuolla Viljaamilla..."

Ja kukin tunkeusi "Hurraa" tunnustelemaan ja silittelemään.

Mutta Viljaami tarttui riimunvarteen ja talutti "Hurran" seinään kiinni, ja solmiessaan hän puheli:

"Mahdoitte lisätä... kyllä siihen lisää olisi sopinut vaikka kaksituhatta... ja suuhan teillä on niinkuin minullakin..."

Sitten hän kääntyi minuun päin ja kerskaten virkkoi:

"Vallesmanni on hyvä ja lähtee sisälle, niin maksan huutoni... ja kuitin tietenkin saan päälle."

Ja Viljaami löi mahtavasti polvelleen, jossa pullotti paksu rahalompakko.

Hän maksoi ja sai kuitin.

Viikon päästä tuli Sakari Viklund toisen kylän lautamiehen seuraamana luokseni. Hän oli julmaa julmemman näköinen, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hän oli puhutellut lakimiehiä ja saanut kai hyvin vähän lohdutusta.

Koetin olla Sakelle niin kohtelias kuin suinkin voin, mutta hän ei edes huolinut tarjoomastani istuimesta, vaan seisoa jurotti ovensuussa.

"Minä lähdin noutamaan hevostani pois!" sanoi hän kiukusta vapisevalla äänellä.

"Jaa-hah... 'Hurra' on myyty, ja sen on huutanut Maksniemen Viljaami. Kysykää Viljaamilta."

"Niin, niin, mutta hän ei aikonut sitä samasta hinnasta antaa, vaan tahtoo kaksisataa markkaa enemmän. Vaan minä en maksa..."

"Se on teidän asianne..."

"Vaan eikö Viljaamin ole pakko antaa! -- Minä vaadin, että nimismies lähtee heti ottamaan hevosen pois... Minun hevoseni tuommosella hunsvotilla..."

"Asia ei enää kuulu minuun."

Selitin Sakelle laajalti ja niin ymmärrettävästi kuin voin, että hevonen nyt oli Viljaamin, joka sai sille määrätä minkälaisen hinnan tahtoi. Jos Viljaami vaati hevosesta kahtasataa markkaa enemmän kuin itse oli maksanut, niin se asia ei ollut minun korjattavissani.

"Oma hevoseniko minun siis pitää ostaa... vaan minä näytän, että..."

Lautamieskin koetti Sakelle asiaa selittää. Vihoviimein näytti hän käsittävän, ja kiukkuisena ja raivoissaan löi hän pullottavaa poveansa kämmenellään ja kiljaisi:

"Sen minä sanon, että pois minä hevoseni semmoselta lurjukselta otan, vaikka kymmenentuhatta maksaisi... Mutta senaatissa minä käyn... täällä on vielä lantinjäännöksiä jälellä!"

Ja hän löi toisen kerran povelleen. Hyvästi jättämättä hän lähti.

Maksniemen Viljaami antoi "Hurran" takaisin kuudellasadalla markalla, -- ei penniäkään siitä helpottanut.

Ikuisen vihamiehen sain minä Sakari Viklundista. Monta vuotta olemme "Hurran" takia käräjöineet. On käyty kihlakunnassa, kuvernöörissä, hovioikeudessa ja senaatissa. Varmaan on "Hurran" juttu tullut Sakelle maksamaan kauniit summat, kun on käyttänyt monta asianajajaa.

Nyt hän kuitenkin on herjennyt käräjöimästä, mutta joka kerta kun tulemme vastakkain, katselee hän metsään päin eikä ole minua näkevinäänkään.

"Hurra" hänellä vielä on, ja yhtä ylpeästi, yhtä pönäkästi ajelee hän kylän läpi kuin ennenkin.

KÄRÄJILLÄ

Ruununvouti sattui juuri maantientarkastuksen aikana olemaan liikkeellä piirissäni.

Lauri lautamiehen kanssa olimme taaskin "syynäämässä". Oli syksy, kuiva ja kaunis syksy, jollaista hyvin harvoin sattuu. Maantiet olivat kuivat ja sileät, jonkavuoksi niitä ei ollut kuin hyvin vähän tai ei ensinkään korjattu.

Ruununvouti ajoi edellä, me Laurin raudikolla jälessä.

"No eihän tällekään tieosalle ole pantu someroa yhtään lapiollista", huusi hän meille.

"Ei näytä siltä", huusi Lauri vastaan.

Ruununvouti pysähdytti hevosensa ja kysyi:

"Kenenkä tämä on tie?"

"Tämä on Ison-Herralan tieosa, ja Herrala on parhaimpia tienkorjaajia koko pitäjässä", vastasin minä.

"Kaunis korjaaja! Ei hölynpölyä ole pannut tielleen, vaikka on syynipäivä. Hänet on välttämättömästi haastettava oikeuteen tienkorjuun laiminlyömisestä", käski hän.

Minä en uskaltanut puhua siihen mitään, mutta Lauri, joka oli rohkeampaa poikaa, vastasi:

"Mutta tämä tiehän on sileä kuin pöytä. Ei minusta someroiminen nyt tätä olisi parantanut."

"Niin, niin, mutta eihän tässä ole ojatkaan oikein hyvät", väitti ruununvouti.

Ajettiin eteenpäin.

"Tässä taas on monta tieosaa, joihin ei ole mitään pantu. Kenen nämä ovat?" huusi hän taas meille.

"Nämä ovat savukyläläisten teitä", kiljui Lauri vastaukseksi.

"Heidät on myöskin haastettava. Sellaisia hunsvotteja! Onko kumma, että täällä ovat tiet huonot ja leikkaukset sinne tänne nojallaan! Tämmöinen oorninki ei passaa", pauhasi hän, kääntyen kieseissään meihin päin.

Me kuuntelimme äänettöminä. Mitäpä siihen olikaan sanomista!

"Ja muuten... minulta unehtui sanomatta... on jokikinen, joka ei ole tietänsä korjannut, haastettava käräjille... Ja yleensä saan minä muistuttaa sekä vallesmannia että lautamiestä tarkoin noudattamaan lakia ja asetuksia maanteitä syynätessä... Olen kuullut... minulle on varmalta taholta kerrottu... että te ette ole millännekään... juotte kahvia melkein joka mökissä, ja kuuluu välisti olevan viinaakin matkassa... Mitä semmoisesta syynistä tulee... Minä muistutan nyt viimeisen kerran..."

Hän tempasi kiukkuisesti ohjista eikä, tolvana, sanonut hyvästiäkään.

Minä aioin huutaa jälkeen, että ottihan Eno-Sakerikin ryyppyjä... hittoko siinä on, ettemme mekin saa maistella, koska ystävällinen mies tarjoaa.

"No nyt tulee käräjä-asioita... jumaliste... monta kymmentä", arveli Lauri naureskellen.

"Tulee, ja tyhjään menevät -- saat uskoa."

* * * * *

Käräjäin lähetessä toimitin haasteen kaikille, jotka eivät olleet teitänsä someroittaneet. Siitä nousi kauhea mellakka, ja ympäri pitäjää kerrottiin, että monta kymmentä isäntää oli haastettu tienkorjuun laiminlyömisestä. Syrjäpitäjällä sai huhu sellaisen voiman, että varmana pidettiin, että minulle oli "noussut päähän", mikä merkitsee samaa kuin että jo on mies ruvennut höperöimään. Kuuluu muissakin asioissa jo näkyneen, ettei ole enää täysijärkinen. Ei se kestä kaikkien veri olla vallesmannina...

Niin arveltiin.

Huhu tuli vielä enemmän todennäköiseksi, kun useita isäntiä kävi puheillani, pyytäen asian jättämään sikseen. He kyllä korjaisivat tiensä ilman käräjiä. Mutta en ollut kuulevinani heidän puheitaan. Tekeysin omituiseksi mieheksi. En vastannut mitään. Viheltelin ja katselin tuijottaen kattoon.

"Ei se ole oikeillaan enää tuo varavallesmanni", kuulin monen poistuessaan sanovan.

Alkoivat käräjät.

Kun ennen oikeuden istuntoa käväisin tuomarin puheilla, arveli hän:

"Onpa nyt syyttäjällä asioita, kun yksistään maantienkorjuun laiminlyömisestä on haastettu neljäkymmentä eri talokasta."

"Onhan niitä juttuja..."

"Sikamaista ja ennen kuulumatonta..."

"Haasteet on tehty ruununvoudin määräyksestä..."

"Mitä hänellä on tekemistä... Hyväthän täällä ovat tiet..."

"Olen minä vain päässyt kulkemaan."

Ensi istuntopäivänä oli ensimäinen tiejuttu. Se oli Ison-Herralan.

Joutilasta väkeä oli käräjätaloon kokoontunut tavattoman paljon. Piha ja porstua oli täynnä uteliaita kuuntelemassa, miten noissa tieasioissa alkaa käydä.

Iso-Herrala oli itse omassa laajassa persoonassaan tullut asiaansa vastaamaan, vaikka hän tuskin koskaan ennen oli oikeudessa käynyt, ja kerrottiin hänellä olevan kymmenen todistajaa matkassaan.

"Syyttäjä vastaan talokas Aatami Iso-Herralaa", kuului samassa poliisin ääni porstuasta.

Yhtaikaa menimme Herralan kanssa sisälle.

Minä selitin, mistä oli kysymys ja että vaadin Herralalle edesvastausta maantienkorjuun laiminlyömisestä.

"Joo, mutta minä näytän toteen, että minun tiessäni ei syyninaikanakaan ollut mitään vikaa... sen minä näytän. Ja vanha vallesmanni on aina kehunut minun tietäni, että se on hyvä. -- Kerrankin..." aloitteli Iso-Herrala.

_Tuomari_: No olkaa nyt vaiti, että minä saan kirjoittaa. Kyllä te sitten saatte vuorostanne puhua. (Kirjoittaa.)

_Herrala_: Puhuapa tietenkin, ja näytän toteen, ettei semmosta tietä ole koko pitäjäässä, jos hoppu tulee...

_Tuomari_: Jos ette ole hiljaa, niin minä ajan teidät ulos...

_Herrala_: Minulla on kahdeksan todistajaa.

_Tuomari_ (poliisille): Käske kaikki todistajat sisälle.

Ne tulivat. Minulla ei ollut muita todistajia kuin Lauri lautamies.

_Tuomari_: Onpa niitä. Eiköhän vähempi olisi riittänyt!

_Herrala_: Sittenpähän tulee asiasta ensikerralla selvä, ettei tarvitse pukata eikä lykätä toisiin käräjiin.

He saivat vannoa todistajanvalansa, ja torppari Juho Korpi jäi ensiksi todistamaan.

_Tuomari_: Tietääkö todistaja, minkälaisessa kunnossa tämän Ison-Herralan tieosa oli nyt viimeisessä tientarkastuksessa?

_Korpi_: Tiedän kyllä.

_Tuomari_: No sanokaapa sitten.

_Korpi_: Kerrassa niinkuin pöytä...

_Tuomari_: Pöytäkö? Taisi olla maalattukin!

_Korpi_: Ei sentään, herrassöötinki, mutta sileä se oli niinkuin... niinkuin...

_Tuomari_: Sileä... sileä ja sileä. Mutta minä kysyn: Oliko sitä tarkastuspäiväksi korjattu?

_Herrala_: Ei tämä siitä tiedä.

_Tuomari_: Minä kysyn todistajalta enkä vastaajalta.

_Herrala_: Niinpä tietenkin. Vaan minähän sen parhaiten tiedän.

_Tuomari_ (Korvelle): Vastatkaa, oliko Herralan tieosa korjattu tarkastuspäiväksi?

_Korpi_: Vissimmästi, koska tie oli sileä niinkuin... niinkuin... Minä olen ollut Herralassa monta vuotta kesämiehenä, ja aina on vanha vallesmanni kiittänyt Herralan tietä...

_Tuomari_: Tietääkö todistaja muuta?

_Korpi_: Mitä tässä pitäisi tietää?

_Tuomari_ (kiivaasti): Menkää ulos!

_Herrala_ (hätäillen): Tietää tämä... tietää tämä... (Korvelle). Juho, elä mene vielä.

_Tuomari_ (yhä kiivaammin): Ulos, sanon minä!

_Herrala_: Tietää se senkin ja ymmärtää, että minä korjaan tietäni aina silloin kun siihen vian näen tulevan, en minä siihen syynimiehiä tarvitse. Ja tiehän pitää olla aina hyvä eikä ainoastaan syynipäivänä... niin vanha vallesmanni sanoi.

_Tuomari_: Käske toinen todistaja Ulrik Kipinä sisälle.

_Poliisi_ (ovella): Ulrik Kipinä sisään!

_Tuomari_: Oletteko Ulrik Kipinä?

_Kipinä_: En ole. Kipinäinen minä olen.

_Tuomari_: Vai niin. No tiedättekö tähän asiaan mitään?

_Kipinä_: Tiedän kyllä, että Herralan tie oli syynipäivänä ja jälkeen kerrassaan hyvässä kunnossa...

_Herrala_ (lautamiehelle): Senhän minä sanoin, ja tietää sen lautamieskin.

_Tuomari_: Oliko Herralan tietä syynipäiväksi korjattu?

_Kipinä_: Ei niinä päivinä, mutta sen ymmärtää kuka hyvänsä, ettei someron pano niin kuivalle mitään auta, kun tiessä ei yhtään kuoppaa ole. Sitten kun tuli sadepäivä, niin someroittiin tie vasiten. Muuta minä en tiedä. Pyydän kulujani!

_Herrala_: Oikein puhuttu... jo minä ajattelinkin... Onhan siitä kulkenut herrassöötinkikin ja nämä lautamiehetkin...

_Tuomari_: Eikö vastaaja saata pitää suutansa kiinni... vai kuinka? -- Todistaja saa mennä.

_Herrala_: Maltan minä olla hiljaakin juuri, vaan arvelen, että saan minäkin jotakin puhua.

Loputkin todistajia käytettiin sisällä. Kaikki todistivat samoin kuin Kipinäkin, muutamat vielä vakuuttivat, että Herralan tie oli kaikkein paras koko pitäjäässä.

Tuli sitten Laurinkin vuoro.

Lauri kertoi laajasti, kämmeniään levitellen, kuinka syynipäivänä ruununvouti oli sattunut kulkemaan ja määrännyt nimismiehen virkansa puolesta haastattamaan kaikki, jotka eivät olleet tietänsä someroittaneet.

_Tuomari_: Mitä itse teistä arvelitte?

_Lauri_: Meidän -- minun ja tämän varavallesmannin mielestä -- ne olivat juuri hyvässä kunnossa, eikä someroiminen niin kuivalla mitään hyötyä olisi tehnyt.

Meidät määrättiin poistumaan, ja oikeus teki päätöksen: kanne kumottiin ja kulut kuitattiin. Avonaisesta oven raosta kuulimme tuomarin lautakunnan kanssa haastelevan ja lopuksi sanovan:

"Eipä tämmöisten asiain vuoksi kannattaisi tulla oikeutta vaivaamaan. Toiset tiejutut taitavat olla samanlaisia, vai kuinka?"

"Jonnin joutavia kaikki", kuuluivat lautamiehet vakuuttavan.

Ja tyhjään ne raukesivat kaikki.