Part 3

Kerran oli taas varastanut -- hän otti mistä hyvänsä -- eräästä talosta kaksi leipää. Arvattiin, että se oli Räsköltin työtä, ja kun sattui syyspimeä ja kylän poikaviikareita oli koolla, päätettiin miehissä lähteä takaa-ajamaan. Hänet saavutettiin pian, ja kylän raitilla tehtiin kiivas kysymys, oliko hän ottanut leivät talon pöydältä. Mutta hän kielsi jyrkästi ja aikoi hävyttömimmät haastaa oikeuteen. -- Mutta pojat eivät tällä kertaa helpoittaneetkaan. He suorivat äijän kiinni. Toiset pitelivät käsiä, toiset jalkoja, yksi painoi lakin suuta vasten, ettei saattanut huutaa, ja muut alkoivat kopeloida äijän laajaa kauhtanaa, jonka taskuista löytyi vaikka minkälaista -- ja aivan oikein äsken kadonneet leivätkin. Mutta pojat eivät tyytyneetkään siihen. Olivat vähin maistelleet, niin olivat rohkeimmillaan. He kopeloivat paidan povea, löysivät mustan pussin ja siinä seteleitä aika tukon...

Siitä asti tiedettiin, että Räsköltillä oli rahaa matkassaan.

Kun kunnan rästiluettelo joutui perittäväksi, huomasin minä Räsköltin nimen toisten joukossa. Useimmat rästissä olijat olivat perin köyhiä, jotta heistä tuskin yksikään kykenisi maksamaan.

Lauri lautamiehen kanssa olimme liikkeellä. Haettiin itsellisiä, käytiin mökeissä. Itselliset noituivat, ettei heillä ole talvella rahaa eivätkä he maksaisi vaikka olisikin. He eivät rupea kunnalle penniäkään antamaan. Mökkiläisistä olivat useimmat niin köyhiä, etteivät kyenneet maksamaan, ja mitään omaa irtaimistoa ei heillä ollut.

"Tapaisimme sen Räsköltin! Sillä miehellä kuitenkin on varoja", toivoi Lauri.

"Onko hänellä vakinaista asuntoa?"

"Ei ole, mutta Ylipään Junnon pirtillä hän enimmäkseen kuuluu oleskelevan", tiesi Lauri.

"Mutta mitä me häneltä otamme, kun hänellä ei ole muuta kuin rikkinäiset rievut yllään?"

"Kyllä hänellä rahaa on."

"Tietenkin on, mutta eihän hän ole ennenkään verojaan maksanut,"

Niin keskustellen saavuimme Ylipään Junnon pirtin luo, joka oli aivan tien poskessa. Lauri juoksi kysymään Räskölttiä. Kun huoneessa oli kirkas tervastuli takassa, näkyi peittämättömän akkunan läpi kaikki mitä huoneessa tapahtui. Lauri näkyi seisovan keskellä lattiaa ja puhelevan isännän kanssa, joka veisteli kirvesvartta.

Hetken päästä Lauri palasi.

"Kuuluu jo pari päivää sitten menneen kylälle päin. Ei sanonut Junno tietävänsä missä oleskelee, sillä Räsköltti kulkee välisti laitakylilläkin kerjäilemässä", kertoi hän.

"No kyllä sitä sitten kestää hakea", arvelin minä.

"Niin. Kylläpä täällä kylällä kuulemme, onko häntä nähty liikkeellä näinä päivinä."

Saunalassa, jossa meillä oli tuttavaa väkeä, päätimme käydä hevostamme syöttämässä. Ja kun oli kylmänlainen sydäntalven ilta, tuumasimme yöpyäkin Saunalaan.

Minulla oli pulska ruskea orhi ja kauas kaikuva kulkunen ja aisatiuku, joiden kaunis ääni kuului kilometrittäin. Ne, jotka kerran olivat niiden äänen kuulleet, vakuuttivat tuntevansa eroittaa ne muiden kulkijain helyistä.

Ennenkun Saunalaan tullaan, ajetaan läpi Kärkkälän pihan. Hevonen käveli roimasti, minä istuin omissa ajatuksissani, mutta Laurin vaaniva silmä oli aina valpas.

"Tuossa puodin päässä vilahti mies ja meni hakoläjään. Mitähän hän pelkäsi? Mikähän mies se oli?" sanoi Lauri ja liikkui levottomasti reessä.

Kumma, että Lauri oli nähnyt, vaikka oli hyvin pimeä ilta, taivaskin tähdetön.

"Miten ihmeessä näet tuonne asti?"

"No näkeehän tuonne... tuossa on läjä... hakoläjä onkin, oikein arvasin. Pysähytetään hevonen. Minäpä katson..."

Pidin Laurin havaintoa joutavana. Mutta Lauri ei hellittänyt, alkoi kopeloida ja potkia hakoläjää ja potkiessaan arveli:

"Mies tänne meni... se on vissi... tuossahan tuo onkin... tässä molemmat jalat... tulepas pois sieltä... kyllä minä sinut tunnen, kuka täällä on..."

"Kuka?... kuka?..." Jo minuakin alkoi asia huvittaa.

"Räsköltti..."

Ja Lauri veti Räsköltin hakoläjästä, veti niin että suonet paukkuivat...

"Ei minulla kuitenkaan ole rahaa", rukoili Räsköltti ja voivotteli.

"Lurjus varasti meillä käydessään kengäkset pirtin penkin alta... Maksapa ne, tai panetan sinut kiinni... tässähän on vallesmanni vieressä, eikä ole kaukana poliisikaan... Nousepa ylös, ja hyvin äkkiä..."

Ja Lauri tuli ja kuiskasi minulle hauskan tuumansa korvaan.

"Tuo vallesmanni sanoo sinulta menevän kunnanveroa neljäkymmentäviisi markkaa. Puske pois pian taikka...!"

"Ei, herra kulta, ei minulla ole minkään valtakunnan rahaa", surkeili Räsköltti.

"Vai ei ole... näytäpä... katsotaanpas!"

Äijä potki ja rukoili, huitoi käsillään, mutta Lauri hoiteli häntä kuin käpyä ja kaivoi hänen povestaan mustan pussin käsille.

"Nyt me teemme selvän niistä kengäksistäkin", arveli Lauri, "ja vallesmannin tarvitsee myöskin saada palkkansa, kun monet mutkat sinun takiasi on saanut ajaa".

"Odottakaa, te p--leet!" uhkasi äijä.

"Jos et ole hiljaa, niin minä... Et hävitön maksa kruunulle etkä kunnalle... Tässä on nyt pussi. Siitä on otettu mitä olet velkaa, ja nyt ollaan selvät tällä kertaa... Muista maksaa, tai tulevana vuonna tulee sama temppu uudestaan tehtäväksi. Ja Jumala armahtakoon sinua, jos tästä hiiskut sanaakaan..."

Minua huvitti äijän vimmastus. Hän oli aivan kuin säikäyksestä hupsuna, ei tiennyt mitä tehdä. Lauri vain oli vakavana ja piti kovaa nuhdesaarnaa ukolle.

"Odottakaa, te p--leen pakanat! Kyllä minä teidät opetan", sähisi hän sitten, kun jätimme hänet hakoläjän viereen ja läksimme ajamaan Saunahan.

Aamulla tuli Kärkkälän isäntä Saunalaan ja kertoi hymyssä suin:

"Kaiken päivää se siinä meillä vaani ja vahtaili, Räsköltti -- sitä pitää aina yhden olla silmällä pitämässä, muutoin se vie mitä käteensä saa, -- mutta illalla, kun Iikka-poika tuli ulkoa ja sanoi, että jopahan varavallesmannikin tulee, koska kulkusen ja aisakellon ääni kuuluu... niin silloin tuli äijälle kiire." (Häntä oli juuri vähää ennen peloteltu, että vallesmanni oli uhannut ryöstää verot, ellei muutoin maksa.) "Kyllä me sieltä kuistista katselimme, kuinka kävi, ja sen nuhdesaarnan kuulimme, jonka tämä Lauri lautamies piti."

"No mitä Räsköltti arveli?" kysyi Lauri.

"Uhkasi haastaa oman käden oikeudesta", vastasi isäntä naurussa suin.

* * * * *

Alkoivat käräjät sitten lähestyä. Räsköltti piti sanansa ja haastatti sekä Laurin että minut "oman käden oikeudesta".

"Mutta jos sovinnolla maksatte minulle sata markkaa, niin en lähde oikeuteen", oli Räsköltti ilmoittanut Laurille käräjätuvan porstuassa.

Mutta Lauri oli uhannut ottaa kysymykseen kaikki hänen varkautensa ja muutkin pahat teot ja näyttää, että linnassa saisi Räsköltti loppuikänsä oleskella.

Kun asia sitten huudettiin esille, menimme Laurin kanssa vastaajina sisälle, mutta kantajaa ei kuulunut, vaikka poliisi kävi häntä vasiten hakemassa.

Eikä ole Räsköltti kannettansa jatkanut.

ULOSOTTAJA KUUSIRANNAN KYLÄSSÄ

Kuusirannau kylään ei nimismiehellä ollut sattunut asioita moneen vuosikymmeneen. Se oli merkillinen kylä muutenkin. Sinne ei päässyt uudenaikaisia "virtauksia" livahtamaan mistään päin. Eivät ottaneet kuusirantalaiset osaa mihinkään yhteispyrintöön, eivät tilanneet niitto- tai muitakaan koneita, eivät vieneet lehmiänsä karjanäyttelyihin, ja agronoomeille olivat epäkohteliaita. He elivät omaa vanhoillista elämäänsä, maksoivat kaikki ulostekonsa kiitettävällä tavalla, ja kaikin puolin koettivat elää "laillisesti". Ei nähty heitä käräjillä koskaan, mutta useasti heistä sanottiin, että olivat rikkaita.

Kerran olivat kirkonkyläläiset oikein miehissä, konsulentti etunenässä, menneet pitämään esitelmää, kehoittamalla kehoittaen heitä ostamaan separaattorin ja perustamaan meijerin. Mutta kuuroille korville puhuivat. Eivät luopuneet entisistä tavoistaan, olivat vain ilmoittaneet, etteivät he tahdokaan rikastua... että he tyytyvät entiseen viiliinsä. Ja toivoneet, että saisivat olla rauhassa... Eiväthän hekään tietensä ketään käyneet häiritsemässä... Ja niin saivat herrat poistua saamatta mitään toimeen.

Usein, kun me Lauri lautamiehen kanssa kuljimme pitäjällä ulosottoasioilla, kertoi hän kuusirantalaisista. Heistä oli monta naurettavaa juttua sepitetty, heidän saituruuteen asti menevästä säästäväisyydestään, heidän niukasta ravinnostaan ja kaikkein enimmin heidän tietämättömyydestään. Sillä yhtään ainoata sanomalehteä ei tullut koko kylään...

Mutta kun kirkonkylän isännille tuli kova rahapula, niin ei ollut muuta turvaa kuin lähteä lainaamaan kuusirantalaisilta. Sillä siinä kylässä oli aina rahaa, jyviä, heiniä ja kaikkia elämän tarpeita. Ei ollut montakaan isäntää kirkonkylässä, joka ei olisi ollut velassa kuusirantalaisille.

"Millä ja miten he ovat niin hyviin varoihin päässeet?" tiedustelin kerran Laurilta.

"He elävät niin perin säästävästi. Ei monta penniä saa heiltä porvari. Heillä on -- poikkeuksetta joka talolla -- erinomaisen hyvät luonnonniityt, ja heidän karjansa on vallan kaunista. Pellot ovat hyvässä kunnossa, ja kun kylä on etelään viettävällä vaaran rinteellä, tapaa hallakin harvoin. Joka talossa on viljaa aitan laareissa moneksi vuodeksi."

"Sinnepä sopisi ulosottomiehen mennä..."

"Vanhan vallesmannin, joka tässä piirissä oli neljättäkymmentä vuotta, ei ollut sinä aikana kertaakaan tarvinnut käydä kylässä. Kerran kuuluu huvikseen käyneen, ja vieraana oli pidetty. He pitävät siksi tarkoin huolta asioistaan, ettei sinne ulosottomies leikin pääse."

Niin kertoi Lauri.

Mutta eräänä kesänä, kun maanmittarilaskut päätöksineen saapuivat nimismiehen perittäviksi, huomasin minä, että Kuusirannan kylän kaikilta taloilta oli vaadittu, rajanaapureina ollen, maanmittaripalkkiota kultakin manttaalinsa mukaan. Perin pieniä olivat summat: miltä markka, miltä ei sitäkään.

Kuulutettuna maksupäivänä ei kuitenkaan saapunut yhtään kuusirantalaista suorituksille. Sieltä ei ollut kukaan käynyt kirkossa moneen viikkoon.

"No nyt jumal'auta päästäänkin, Lauri, Kuusirannalle", sanoin minä Laurille eräänä aamuna.

"Niinkös? Mikä asiana? Jopa oli mainiota! Lähdemme heti, etteivät ehtisi tulla maksamaan", iloitsi Lauri ja niin hyvillään, että hyppeli. Pian me olimmekin taipaleella. Kuusirannan kylä on syrjässä maantiestä ja sivulla valtaväylän varrelta. Se on suuren vaaran takana, ison, kalarikkaan Kuusijärven rannalla. Tie sinne erkanee valtatiestä Nippikallion luona ja soita kierrellen ja vaaroja vältellen johtaa sieviä maita pitkin kylään.

"Nyt ne pelästyvät, etteivät saata öitänsä nukkua. Niitä pitää oikein nylkeä; he ovat itse hävittömiä koronkiskureita, ja monta heistä sanotaan varkaiksikin", kehoitteli Lauri. "Joutavatpa kulumme maksamaan", tuumasin. Mutta Lauri oli niin peräti hyvillään, että hytkyi. "Kerran minunkin täytyi turvautua tänne Kuusirannalle. Lainasin täältä -- siltä rikkaalta Aaron Jussilta -- kolmesataa markkaa. Annoin velkakirjan. Kahden viikon päästä sain rahat kokoon ja maksoin takaisin, ja tämä juutas peri siltäkin ajalta täyden koron... Siitä minulla on jäänyt niin hirmuisen paha sydän sitä miestä kohtaan, että..."

Olimme jo saapuneet lähelle kylää, sillä puiden lomitse vilahteli järven sileä pinta, ja ennenkun arvasikaan oli siinä kyläkin edessä.

Useimmat talot olivat maalaamattomia, mutta muuten siistiä. Pellot olivat sievissä saroissa, kivet raunioihin asetettuina. Kaikista merkeistä päättäen olivat kuusirantalaiset ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Kylässä oli yhteensä kahdeksan verotaloa. Mökkejä ja torppareita oli sitäpaitsi melko määrä kylän laidassa mäen päällä.

"Hyvät täällä pellot ovat... paljoa paremmat kuin kirkonkylässä", sanoin Laurille.

"Hyvät näyttävät olevan. Tässä on oivaa peltomaata, ja sitten joka talon pellot viettävät etelään, niin onko kumma..." tuumaili Lauri.

"Mutta näethän, että pellonojatkin ovat kiitettävässä kunnossa..."

"Näkyvät olevan..."

"Ja että joka talossa on kesätunkioitakin."

Siihen ei Lauri enää vastannut mitään. Hänestä kai tuntui vastenmieliseltä kuulla kiitettävän kuusirantalaisia.

Kylään tullessa ensimäisen talon nimi on Kuusela, ja kuuluikin olevan kylän vanhin talo. Siihen ajoimme pihalle.

Useimmat kylän isännistä minä tunsin, vaikka oli niin sattunut, etten ennen ollut kylässä käynyt.

Hyppäsin kärryistä kartanolle, virkalaukkuni riippuen hihnasta olan yli kupeellani.

Samassa tulla tupsahti isäntä melkein puoli juoksua pirtistä ja tervehtimättä ja pitämättä minkäänlaista "johdantoa" alkoi kummastella:

"Mikä maailmanen on pannut varavallesmannin liikkeelle meidän kylään? Ja lautamies muassa! Eipä pitäisi minun puumerkkiäni olla kenenkään arkun loovassa..."

Hän oli aivan kalpea ja niin säikäyksissään, että puhuessa ääni vapisi ja kädet tutisivat...

"No eikö täällä vieraisilla saa käydä... teitäkin katsomassa, että kuinka te täällä hyvin voitte", ilvehti Lauri.

"Vieraisilla! Ette te sitä varten ole liikkeellä... kyllä teillä on joku muu piru mielessä... Eipä tähän kylään ole 'haaralakkisilla' ollut asiaa..." [Haaralakkisiksi nimitti kansa ennen vallesmanneja, ainakin Pohjan perillä.]

Ja isäntä vapisi yhä enemmän. Pirtistä ja vainiolta kokoontui ympärillemme koko talon väki ja naapuristakin lapsia, kaikki katsellen ja kummastellen suut selällään, mistä oli kysymys.

"Kyllä se nyt taisi tulla asia tähänkin kylään", ilkkui Lauri, sillä häntä huvitti Kuuselan isännän mielenliikutus.

Kauhistuksissaan loi isäntä Lauriin nöyrän ja rukoilevan katseen.

"Eivät nämä, hyvä isäntä, ole isoja asioita. Markan toista asioita", lohdutin minä.

Ja kun minä sitten juurta jaksain selitin, mistä oli kysymys, ei hän ensi eikä vielä toisellakaan kerralla päässyt käsitykseen. Viho viimein hän älysi ja mainoi:

"No en minä ole kuullut... en minä ole kuullut... Markan toista asia... Mutta vallesmannin vaivat sitten... hyvä isä kuitenkin, kun en ole tiennyt..."

Epätoivossaan kun oli, putosi häneltä piippukin hampaista, mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa saivat kuin päiväpaistetta, ja hätäisesti hän kysyi:

"Onko muillakin taloilla samanlainen rästi...?"

"Joka taloon. Millä on enempi, millä vähempi."

Hän riemastui siitä niin että laski pitkän naurun, huomasi maassa, jalkainsa juuressa, piippunsa, otti ylös sen ja hyvillään puheli:

"Olipa se Jumalan kiitos hyvä, että on muillakin... Olipa pakana vie..."

Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän vaati meitä sisälle, vei vierashuoneeseen ja komensi emäntää kahvia keittämään.

"Jo tämä oli kummaa... jo tämä oli kummaa... vai joka taloon. Mitähän ne muut sanovat?" mainoi hän yhä.

Ja hän haki avaimet, otti piironkinsa laatikosta vanhan, hyvin resuisen pikku lompakon ja porisi:

"Ei sentään vallesmannin tarvitse mitään kirjoittaa. Enköhän minä sentään... paljonko siitä menee vallesmannin vaivain kanssa... Kyllä minä luulen, että täältä löytyy..."

Lompakko oli aivan täynnä seteleitä, pienempää, isompaa.

Kun minä ilmoitin, ettei asiasta mene kuin viisi markkaa neljäkymmentä penniä, ojensi hän sadan markan setelin ja tuumasi:

"Eipä tässä näy olevan pienempää..."

"No on kai teillä pienempääkin..."

Hän pisti setelin takaisin lompakkoonsa, jota käsitteli siten, että mekin Laurin kanssa saisimme havaita, että rahaa sitä kyllä on... Ja taskustaan hän sitten maksoi ja arveli:

"Eipä ole yhtään vallesmannia käynyt tässä talossa ennen, ei isävainajankaan aikana..."

Mutta pian oli kylälle levinnyt huhu meidän tulostamme ja tieto, että joka taloon oli asiaa. Vähän ajan kuluttua alkoi toisten talojen isäntiä saapua Kuuselaan. He tulivat hengästyksissään ja pelokkaan näköisinä. Kaikilla heillä oli rahaa, että notkui. Millä oli iso lompakko, millä kukkaro täpösen täynnä seteleitä.

"Paljonko vallesmannin vaiva tekee?" kysyi Aaron Jussi.

"Kyllä tuommoiselta rahamieheltä vähä enempi menee kuin muilta", vastasi hänelle Lauri minun puolestani.

Tämä oli todella hauskaa. Kelpaisipa käydä ulosotoilla, kun tämmöisiä kyliä olisi, missä velalliset itse hakevat ulosottomiehet ja melkein riitelevät keskenään, kuka ensiksi ehtii maksamaan.

Mutta kuitti piti heidän kunkin saaman. Ja kun minulla oli hyvää aikaa, kirjoitin jokaiselle eri kuitin.

Ja koko ajan kun kirjoitin, päivittelivät he sitä, että kun eivät olleet tienneet... Varpulan ukko, joka oli kylän vanhin isäntä, muisteli olevan kuusikymmentä vuotta aikaa siitä kun vallesmannilla oli ollut tähän kylään asiaa.

"Opiksi tämä oli meille kaikille. Mutta kuka sen arvaa että maanmittarillekin... olisihan tuo maksettu, jos olisi tietty", puheli Laukkalan isäntä.

"Tästä asiasta on kirkossa kuulutettu ja vissiksi päiviksi määrätty vallesmannille maksamaan. Miksette käy kirkossa? Oma asianne", vastaili heille Lauri.

"Eihän sitä jaksa joka sunnuntai kirkossakaan käydä."

"Oma asianne! Ei tässä kylässä muuta vahinkoa tapahdukaan", rähisi Lauri yhä.

Kun sitten Laurin kanssa ajelimme kotia päin, virkkoi hän ikäänkuin puoleksi moittien:

"Mahdoit oikein nylkeä niitä lurjuksia...! Paljonko otit vaivoistasi kultakin?"

"Neljä markkaa..."

"Neljä! Lempo, jos minä olisin ollut, niin neljäkymmentä olisin ottanut... Sinä olet kumma mies... Tämmöistä tilaisuutta ei koskaan enää satu."

"Kyllä minäkin niin luulen."

"No niin. Mahdoit sitten pitää silmät auki!" Lauri oli kovin tyytymätön, etten ollut "nylkenyt".

Mutta itsekseni minä ihmettelin kuusirantalaisia.

VANHA TARINA

Syyskäräjäin tuli huomenna alkaa. Istuin kamarissani ja olin parhaillani lukemassa syyttäjälle kuuluvia pöytäkirjoja, kun sisälle melkein hiipien tuli nuori, noin parinkymmenen vuoden vanha tyttö.

Hän sanoi nöyrästi hyvää päivää ja jäi oven suuhun seisomaan. Hän oli erinomaisen kaunis, melkein ihana. Vartalo oli pitkä ja solakka, mutta silti tarpeeksi täyteläinen. Tukka oli tumma ja silmät sinisen harmaat. Koko kasvojen muoto oli miellyttävän soma, mutta silmien ilme oli kärsivä, ja alakuloisuuden leima koko olennossa.

Käskin häntä istumaan ja kysyin nimeä. Muistelin kyllä joskus nähneeni samat kasvot, mutta en tiennyt missä. Siitä vain olin varma, että hän oli Perä-Pohjolan tyttäriä, sillä täällä on kosolta pulskaa väkeä, ja joskus kohtaa synkimmässäkin kiveliössä komeita kaunottaria.

"Minä olen sen Sammalvaaran Aleksin tyttö... Kyllä vallesmanni vissiin isän tuntee! Isä, joka on monasti ollut teillä oppaanakin, kun olette poikkimaisin kulkenut Kivijärveen", aloitti hän, ja hänen äänensä soi niin kumman pehmoiselta ja lempeältä, ja pyöreiden huulien takaa näkyivät tasaiset, valkeat hampaat.

Minähän olin hyvä tuttava Sammalvaaran Aleksin kanssa, jolla oli torppa kruunun maalla, kaukana toista pitäjää vasten. Monta kertaa olin käynytkin Sammalvaarassa ja monta "mokka"-kuppia juonut, poronjuustoa nisuna.

"Olenhan minä Sammalvaarassa käynyt, vaan enpä minä ole teitä siellä nähnyt", sanoin ja katselin mielihyvällä kaunista, ujon näköistä tyttöä. Minä rakastan kaikkea kaunista, näinpä sitä sitten missä hyvänsä: luonnossa tai ihmisessä. Kaikki kaunis on sielun ruokaa.

"Minä en ole sattunut olemaan kotona; jo yhdentoista vanhasta olen ollut palveluksessa. Näinä viime vuosina olen palvellut Perälän kylässä, kuluneena vuonna Isossa-Anttilassa..."

Hänen näytti olevan vaikea jatkaa, ja kun katsoin häntä suoraan silmiin, punastui hän korviin asti. Erittäin hyvin ja siististi oli hän puettu, kuten yleensä peräpohjolaiset, ja sinisen harmaa huivi sopi hänen kasvojensa väriin.

"Vai Isossa-Anttilassa. Se taitaa olla rikas talo?"

"Kyllä niin sanotaan... ja toista rikastuvat. Kirkkoväärti sanoi tuonnottain, että Anttilan ukko oli epäilemättä rikkain mies koko seurakunnassa."

"Saattaapa niin olla... olen minäkin samaa kuullut..."

Hetken me olimme äänettöminä kumpainenkin.

Vihdoin sanoi hän melkein kuiskaamalla ja punastui taas kovasti:

"Minä tahtoisin kahden kesken puhutella vallesmannia."

Suljin muihin huoneisiin vievät ovet ja kävin uteliaaksi. Tämähän tuntui oikein romantilliselta. Pakana, kuinka kaunis hän olikin, tuo tyttö!

"Kyllä kai vallesmanni on kuullutkin, kuinka minulle on käynyt", aloitti hän nyt, mutta pillahti samassa itkuun.

"Ei, en minä ole kuullut. Istukaa nyt, koettakaa rauhoittua ja kertokaa, kuinka teille on käynyt", koetin sanoa hänelle ystävällisesti ja aloin aavistaa asiaa.

Hän nyyhki kuitenkin vielä, mutta uudelleen tyynnytettyäni hän kertoi:

"Niinkuin sanoin olen viimeksi palvellut Isossa-Anttilassa. Te vissiin tunnette Anttilan pojista jonkun. Antti ja Heikki ovat jo naimisissa, mutta nuorin poika, Arvo, on vielä naimaton. Tunnetteko te Arvoa?"

"Olen hänet nähnyt jonkun kerran, mutta puhutellut en ole. Mikä teidän on ristimänimenne?"

"Sofia Maria minä olen. Niin. Kun sitten tulin Anttilaan palvelukseen, alkoi Arvo minua hyväillä, ja joka kerta kun pihallakin näki, niin vakuutti rakastavansa minua eikä ketään muuta. Iltasin oli meillä tilaisuus meidän piikain huoneessa olla kahden kesken, ja siellä hän esitteli, että menisimme naimisiin. Hän antoi minulle sormuksen, mutta kielsi kenellekään sanomasta. Minä otin sen, luotin varmasti hänen vakuutuksiinsa, ja minulle hän oli niin rakas... Tuli sitten kesä, ja kaikki oli hyvin. Uskon minä vieläkin, että se _silloin_ oli oikeaa hänenkin puoleltaan... Syksystä se muuttui, ja talvesta saakka en ole Arvolta sanaa saanut... Menin kotiani Sammalvaaraan ja kerroin vanhemmilleni kaikki... Siellä se on Sammalvaarassa pieni poikani..." Hän alkoi taas itkeä.

"Sofia koettaa nyt tyyntyä. Semmoistahan se on ihmiselämä: toivoja ja pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä", koetin häntä lohduttaa.

"Ovat he minulle anteeksi antaneet. Mutta isä on vannonut ikuisen vihan Arvoa vastaan ja pakottanut minut haastattamaan Arvolta lapselle eläkettä. 'Arvon kunnia ei ole parempi kuin sinunkaan', -- sanoo isä. Arvo on nyt haastettu, mutta nyt en saa ketään oikeuteen ajamaan asiaani. Hän on kai lahjonut ja vehkeillyt. Kaikki, joita olen pyytänyt, sanovat, että kun minulla ei ole selviä todistuksia, niin he eivät rupea ajamaan. Isä lähtisi minun puolestani, mutta hän on niin hirveän vihanen ja kiivas -- niinkuin vallesmanni tietää, -- ettei hän uskalla mennä oikeuteen. Mutta nyt lopuksi neuvoi isä, että minun pitää lähteä varavallesmannin puheille... ja pyytää häntä. 'Köyhien ja sorrettujen ystävä hän aina on ollut', sanoi isä. Ja sitä varten minä nyt olen lähtenyt vallesmannin puheille."

Hän katsoi minua niin rukoilevasti ja pyytävästi, etten koskaan muista ihmiskatseessa sellaista ilmettä nähneeni. Minun kävi sanomattomasti sääliksi häntä, ja sydämeni lämpeni niin kummasti, ettei ollut kyyneltyminen kaukana minustakaan.

"Minä en omasta puolestani olisi tahtonut, mutta isä on niin vimmoissaan, ettei hän anna yhtään rauhaa. Elätän kyllä yhden lapsen, jos Jumala terveyttä antaa."

"Mutta ehkä Arvo sentään katuu tekoaan... Voisittehan mennä vieläkin naimisiin!"

"Ei, hyvä vallesmanni. Ennenkun lapsi syntyi, kirjotin minä Arvolle monet kerrat -- hän ei päästänyt puheilleen -- kuinka asiani ovat ja rukoilin, ettei hän jättäisi minua häpeään. Mutta ei yhtään mitään hän ole vastannut. Kukapa portosta ja köyhästä huolisi!"

"Onpa todella roisto mieheksi. Parasta on, että koetatte unhottaa koko lurjuksen. Ei Sofia hänen kanssaan kuitenkaan enää onnelliseksi tulisi."

Hän ei siihen mitään vastannut, mutta huomasin hänen silmiensä taasen täyttyvän kyynelistä.

... Sofia rukka! Tuo vanha tarina ihmiskunnan lapsuuden ajoilta -- tarina murtuneesta sydämestä ja särkyneestä sielusta -- -- synkkä, sydämetön tositarina...

Kun äänettömänä tuijotin pihalle omiin ikäviin ajatuksiini vaipuneena, alkoi Sofia puhua:

"Siihen asiaan olisi ollut kaksi erinomaista todistajaa, mutta ovat kumpanenkin nyt kesällä menneet Amerikkaan. Maailma puhuu, että Arvo heidät on sinne toimittanut ja matkarahat antanut. Kuinka lienee, mutta heti lähtivät, kun Arvo haastettiin."

"Eikö ole muita todistajia, -- huonompiakaan?"

"On varmaan kaksi, jos oikein puhuvat. Hildan Heikki eli Heikki Suopanki ja Oskari Härmä. He olivat kumpanenkin silloin renkinä Anttilassa, ja he kyllä tietävät."

"Jaha. Niin, mutta onhan Sofialla Arvon sormus... eikö niin?"

Taas hän punastui ja melkein kuin häpeissään kertoi:

"Eräänä päivänä, vähää ennen kun minut ajettiin pois, otti Arvo sen minulta ja sanoi lähettävänsä kultasepälle korjattavaksi. Ja sen tien perässä se on..."

"Katsos konnaa, minkä teki!"