Part 7

"Ja sen hän tekikin", jatkoi Raffles nauraen. "Ennen kuin maistoin lientä oli minulla selvillä miten menetellä. Olin päättänyt rosvota pankin sen sijaan että menisin levolle ja lähtisin takaisin Melbourneen ennen aamiaista, jos hevonen jaksaisi. Sanoisin vanhalle herralle, että olin eksynyt ja harhaillut metsässä tuntikausia, kuten helposti olisi voinut tapahtua, ollenkaan pääsemättäkään Yeaan. Yeassa taas petos ja varkaus pantaisiin jonkun rosvoliiton jäsenen työksi, joka oli ollut väijyksissä metsässä ja murhannut uuden pankinjohtajan juuri siinä tarkotuksessa. Sinähän juuri parast'aikaa hankit kokemuksia tuollaisissa asioissa, Bunny. Kysyn nyt sinulta, voiko ajatella parempaa tapaa jälkiensä peittämiselle? Viime yön tapahtuma oli jonkun verran samallainen, mutta lopputulos ei ollut _niin_ varma. Ja sen ymmärsin jo edeltäkäsin — näin kaikki selvänä edessäni, ennen kuin olin lakannut lientäni lusikoimasta.

"Lisäetuna oli se, että rahastonhoitaja, joka myöskin asui pankkitalossa, oli poissa juhlapäivät. Hän oli matkustanut Melbourneen katsomaan meidän kilpailujamme. Mies, joka oli ottanut vastaan hevoseni, tarjoili myös pöydässä; hän ja hänen vaimonsa olivat ainoat palvelijat, ja he nukkuivat eri rakennuksessa. Luonnollisesti otin kaikesta tästä selon, ennen kuin olimme lopettaneet päivällisen. Olin todellakin tekemäisilläni liian monia kysymyksiä (näppärin ja hankalin oli se, joka houkutteli esille isäntäni nimen, Ewbank), enkä ollut kyllin valtioviisas salatakseni niiden tarkotusta. 'Tiedättekö mitä', sanoi Ewbank, joka oli jotensakin avosanainen, 'jos ette olisi se joka olette, niin uskoisin, että housunne tutisevat rosvojen pelosta. Oletteko tullut hermostuneeksi?'"

"Enhän toki", vastasin minä ja korvani kihahtivat kuumiksi, "mutta — no niin, ei ole juuri hauskaa olla pakotettu ampumaan ihminen."

"Eikö?" sanoi hän kylmästi. "Sitä vastaan ei minulla ainakaan olisi mitään — sitäpaitsi ettehän ampunut ketään kuoliaaksi."

"Toivon, että olisin niin tehnyt!" huudahdin minä ovelasti kylläkin.

"Amen", sanoi hän siihen.

Ja minä tyhjensin lasini; en tiennyt toden teolla, oliko haavottunut pankkirosvoni vankilassa, kuollut tahi karannut!

Mutta nyt, kun olin saanut enemmän kuin tarpeeksi tästä puheenaineesta, jatkoi Ewbank sitä. Hän myönsi, että henkilökunta oli vähälukuinen, mutta mitä häneen itseensä tuli, oli hänellä ladattu revolveri päänalusen alla joka yö, tiskin takana päivät, ja hän odotti vain tilaisuutta saadakseen sitä käyttää.

"Tiskin takana?" olin kyllin typerä kysyäkseni.

"Niin, niinhän teilläkin oli!"

Hän katsahti minuun kummastuneena, ja vaistoni ilmaisi minulle, että olisi ollut varomatonta sanoa: "Tietysti, sen minä unhotin!" ottaen lukuun urotyöni, joka minun otaksuttiin tehneen. Tuijotin nenäni päähän ja puistelin päätäni.

"Mutta sanomalehdethän kertoivat, että teillä oli se!" huudahti hän.

"Ei tiskin takana", vastasin minä.

"Mutta sehän on ohjesäännössä säädetty!"

Sillä hetkellä tunsin itseni noloksi, Bunny, mutta toivoakseni näytin vain yhä enemmän ylimieliseltä, ja luullakseni menettelin kasvojeni ilmeen mukaan.

"Ohjesääntö!" sanoin viimein niin halveksivalla äänellä kuin voin. "Niin, ohjesääntö on kuolettava meille kaikille. Hyvä herra, luuletteko pankkirosvon antavan teille aikaa kurottaa revolverin sieltä missä tietää teidän sitä säilyttävän? Minulla oli se taskussani, ja sain sen esille peräytymällä tiskistä ilmeisen vastahakoisesti."

Ewbank tuijotti minuun silmät selällään ja otsa rypyssä, sitte löi hän nyrkkiä pöytään.

"Se oli ovelaa, totta vieköön! Mutta", lisäsi hän sellaisella äänellä, kuin olisi kuitenkin mielellään tahtonut sanoa viimeisen sanan, "sanomalehdissähän oli toisenlainen tieto..."

"Tietysti", puutuin minä puheeseen, "nehän sisälsivät mitä minä niille ilmotin! Olisiko minun pitänyt avonaisesti tunnustaa muuttaneeni pankin ohjesääntöä?"

Niin meni se pilvi ohi, ja se oli todellakin kultareunainen pilvi, ei hopeata vaan oikeata australialaista kultaa! Sillä siihen asti ei Ewbank ollut riittävästi kunnioittanut minua; hänen kanssaan ei ollut helppo tulla toimeen, paljon vanhempi minua kun oli, ja minä olin tuntenut varmasti, että hän alussa piti minua aivan liian nuorena johtajaksi ja kehuttua urotyötäni loruna. Mutta en milloinkaan ole nähnyt ihmisen teeskentelemättömämmin muuttavan sävyään. Hän otti esille parasta konjakkiansa ja pakotti minut panemaan pois sikarini, jota poltin, ja avasi uuden laatikon. Hän näytti nyt hauskalta mieheltä punaisine viiksineen ja hyvin iloisine kasvoineen, ja siitä hetkestä asti pääsin minä kohtelemaan häntä iloisena juomaveikkona. Mutta hän ei ollut mikään Rosenthal, Bunny, hänellä oli pää kuin raudasta ja hän olisi juonut minut kymmeneen kertaan pöydän alle.

"All right", ajattelin minä, "saatkin mennä selvänä vuoteellesi, mutta nukut kuin pölkky!" Ja puolet siitä mitä hän minulle kaatoi heitin minä ulos akkunasta, kun hän käänsi selkänsä.

Mutta Ewbank oli sävyisä mies, eikä sinun pidä kuvitella hänen olleen millään muotoa kohtuuton. Juomaveikko hän oli, mutta toivon että hän olisi ollut sitä vielä enemmän. Hän kävi kuitenkin vilkkaammaksi, mitä pitemmälle ilta kului, eikä minun ollut ollenkaan vaikea saada häntä näyttämään minulle kaikkia pankin paikkoja sellaiselle tehtävälle mitä luonnottomimmalla ajalla. Tämä tapahtui silloin kun hän meni noutamaan revolveriaan, ennenkuin toivotimme toisillemme hyvääyötä. Minä pidätin häntä vielä parikymmentä minuuttia levolle käymästä, ja tunsin huoneuston jok'ainoan loukon, ennen kuin puristin Ewbankin kättä huoneessani.

Et voisi milloinkaan arvata mitä tein seuraavana tuntina. Riisuuduin ja menin levolle. Se alinomainen jännitys, jota tuottaa parhaitenkin harkittu toisen ihmisen osan näytteleminen, on väsyttävintä mitä tunnen, saati sitten sen esittäminen aivan valmistamatta! Ei tiedä mihin luo silmänsä, seuraava sana voi tärvellä kaiken, tuntuu koko ajan kuin pelaisi lyömäpalloa hämyssä. En ole kertonut sinulle puoliakaan niitä pulmia, joita eteeni sattui keskustelun aikana, jota kesti useamman tunnin ja joka lopulla tuli yhä vaarallisemman tuttavalliseksi. Voit ajatella niitä mielessäsi ja sitten kuvitella minun makaamistani vuoteellani kokoomassa voimia yön yritykseen.

Vielä kerran oli minulla onni puolellani, sillä en ollut maannut kauan, kun jo kuulin kelpo Ewbankin urkujen lailla kuorsaavan, eikä tuo soitto tauonnut hetkeksikään. Se pysyi yhtä äänekkäänä, kun minä hiivin ulos ja suljin oven perässäni, ja kajahteli säännöllisempänä kuin milloinkaan ennen, kun pysähdyin hänen ovensa taakse kuuntelemaan. Ja kuulen yhäti tuon konsertin, joka tuotti minulle yhä suloisempaa nautintoa. Tuo kunnon mies kuorsasi minut ulos pankkitalosta ja kuorsasi vielä, kun seisoin ulkona hänen avonaisen akkunansa alla.

Minkätähden menin ulos? Hakeakseni hevoseni, satuloidakseni sen ja sitoakseni johonkin läheiseen puuhun, järjestääkseni helpon pakenemisen, ennen kuin ryhdyin työhön. Olen monasti ihmetellyt tämän toimenpiteen vaistomaista viisautta; menettelin tietämättäni periaatteen mukaisesti, joka sen jälkeen aina on toimintaani johtanut. Se vaati ponnistuksia ja kärsivällisyyttä; minun täytyi hakea satulani herättämättä miestä, enkä ollut tottunut ottamaan hevosta kiinni haasta. Mutta minä en luottanut tammaan, ja sentähden menin takaisin talliin ottamaan hattuni täyteen kauroja, jotka annoin sille hattuineen päivineen. Ja sitten oli koira otettava huomioon (meidän pahin vihollisemme, Bunny); mutta minä olin älynnyt tekeytyä sen hyväksi ystäväksi illan kuluessa, ja se heilutteli vain häntäänsä ei ainoastaan silloin kun tulin alas portaita, vaan myöskin taas näyttäytyessä takapihan veräjällä.

Luultuna uutena pankinjohtajana oli minun aivan luonnollisella tavalla onnistunut Ewbank-poloiseita urkkia tietooni kaikki mikä koski pankkihuoneustoon pääsemistä, etenkin viimeisinä verrattomina kahtenakymmenenä minuuttina ennen eroamistamme. Ja minä olin myös tehnyt hänelle varsin oikeutetun kysymyksen, missä hän säilytti ja neuvoi minua säilyttämään avaimia yöllä. Oletin tietysti, että hän otti ne mukaansa huoneeseensa, mutta niin ei ollut asian laita: hänellä oli kaksin verroin parempi piilopaikka. Missä se oli, on saman tekevä, mutta kukaan asiaan perehtymätön ei olisi voinut löytää noita avaimia, vaikkapa olisi tuomiopäivään asti hakenut.

Minä löysin ne tietysti muutamassa sekunnissa, ja tuossa tuokiossa olin kassaholvissakin. Unohdin sanoa, että kuu oli noussut ja loi kirkkaan hohteensa pankkihuoneustoon. Olin huoneestani ottanut mukaani kynttilänpätkän kassaholviin, joka oli muutaman porrasaskeleen verran lattian alla pankkihuoneen tiskin takana. En empinyt, vaan sytytin sen. Alhaalla ei ollut akkunaa, ja vaikka en kuullutkaan Ewbankin kuorsausta, niin ei ollut vähintäkään syytä pelkoon että minua siltä taholta häirittäisiin. Ajattelin lukita oven perässäni siksi aikaa kuin työskentelin siellä, mutta rautaovessa ei ollut sisäpuolella avaimenreikää.

Niin, kaapissa oli kasoittain kultarahoja, mutta minä otin vain sen verran kuin tarvitsin ja voin mukavasti kantaa, en paljoa enempää kuin kaksisataa puntaa yhteensä. En koskenut ainoaankaan paperirahaan, ja synnynnäinen varovaisuuteni osottautui siinäkin, että jaoin kultarahat kaikkiin taskuihini, käärien ne ensin paperiin, jotteivät olisi helisseet. Niin, sinä arvelet minua vieläkin liian varovaiseksi, mutta siihen aikaan olin sitä hulluuteen asti. Ja siitä johtui, että kun minun olisi pitänyt olla jo kymmenen minuuttia matkoissani, kuului kiivasta naputusta ulko-ovelta.

Se kuului pankkihuoneen ulko-ovelta! Oli kai nähty valoni. Ja siinä seisoin kuuma tali valumassa pitkin sormiani kassaholvin muuratussa haudassa.

Oli ainoastaan yksi tehtävä. Minun täytyi luottaa Ewbankin raskaaseen uneen, itse avata ovi, lyödä vieras tainnuksiin tai ampua hänet revolverillani, jonka olin varovasti kyllä ottanut mukaani ennen Melbournesta lähtöäni, ja syöksyä sitten pensastoon ja tohtorin hevosen luo. Olin suunnitellut kaiken tämän silmänräpäyksessä ja jo juossut ylös nuo pikku portaat koputusten yhä jatkuessa; silloin uusi ääni sai minut peräytymään. Kuulin paljasten jalkain askelia käytävässä.

Hiivin äänettömästi alas rautaportaita ja vedin rautaoven auki, sillä olin jättänyt kassakaapin oveen avaimet. Samassa kuulin akkunan aukeavan yläpuolellani, ja kiitin jumalia siitä, että olin sulkenut kaikki ovet perässäni. Näetkös, poikaseni, ei voi milloinkaan olla liian varovainen!

"Kuka siellä kolkuttaa?" kysyi Ewbank ylhäältä.

En kuullut vastausta; se kuulosti nääntyneen äänen rukoukselta. Mutta selvästi kuulin pankkirevolverin hanan napsahduksen ennen kuin oven teljet työnnettiin sivulle; sitten horjuvia askeleita, huohottavaa hengitystä ja Ewbankin kauhistuneen äänen:

"Hyvä Jumala, mitä teille on tapahtunut? Teistähän vuotaa verta kuin teurastetusta eläimestä!"

"Ei nyt", kuului ikäänkuin helpotuksesta huokaava vastaus.

"Mutta teistä on vuotanut! Kuka on tämän tehnyt?"

"Maantierosvot."

"Maantiellä?"

"Matkalla Whittleseaan — sidottuna puuhun — ampuivat maalitaulunaan, jättivät minut vuotaakseni kuiviin..."

Heikko ääni petti, ja paljaat jalat riensivät sisälle. Nyt oli minun aikani tullut — jos tuo poloinen oli pyörtynyt. Mutta minä en voinut olla siitä varma, ja minä kyyristelin pimeässä puoliavoimen rautaoven luona, kauhun naulitsemana. Ja se olikin parasta, sillä Ewbank ei viipynyt poissa puolta minuuttiakaan.

"Juokaa tämä", kuulin hänen sanovan, ja kun toinen puhui taas, oli hänen äänensä voimakkaampi.

"Nyt tunnen itseni reippaammaksi..."

"Älkää puhuko!"

"Se tuntuu hyvältä. Ette voi kuvitella miltä tuntui laahautua yksinänsä koko pitkä taival... kilometri tunnissa! En uskonut milloinkaan pääseväni hengissä. Teidän täytyy antaa minun kertoa teille kaikki — siltä varalta että kuolisin!"

"No, ottakaa vielä kulaus."

"Kiitos. Sanoin maantierosvot; tietystikään ei sellaisia nykyaikana ole."

"Mitä ne sitten olivat?"

"Pankkivarkaita. Se, joka oli väijyksissä ja ampui, oli sama rosvo, jonka häädin Coburgin pankkikonttorista palanen lyijyä nahassa."

* * * * *

"Sen arvasin!" huudahdin minä.

"Tietysti, Bunny; niin tein minäkin alhaalla kassaholvissa, mutta Ewbank ei ymmärtänyt sitä, ja luulin jo ettei hän sanoisi enää mitään.

"Te houritte", vastasi hän vihdoin. "Kuka luulette olevanne?"

"Uusi pankinjohtaja."

"Uusi pankinjohtajahan makaa vuoteellaan tuolla ylhäällä ja nukkuu."

"Milloin hän tuli?"

"Tänä iltana."

"Sanoiko hän olevansa Raffles?"

"Sanoi."

"Saakeli soikoon!" kuiskasi oikea pankinjohtaja. "Minä kun luulin sitä vain kostoksi, mutta nyt ymmärrän, mitä oli tekeillä. Hyvä herra, mies tuolla ylhäällä on petturi — jos hän vielä on siellä. Hänen täytyy olla rosvoliiton jäseniä. Hän aikoo rosvota pankin — jos ei liene sitä jo tehnytkin."

"Jos ei liene sitä jo tehnytkin!" jupisi Ewbank. — "Jos hän vielä on siellä! Jos hän siellä on, niin valitanpa hänen kohtaloansa!"

Hänen äänensä oli hyvin rauhallinen, mutta mitään niin ilkeänsisuista olen harvoin kuullut. Tiedätkös, Bunny, olin todellakin iloinen siitä, että minulla oli revolveri mukanani. Näytti siltä kuin joutuisimme laukausten vaihtoon, hän ja minä.

"On parasta vilkaista tuonne alas ensin", arveli uusi pankinjohtaja.

"Sillä välin kun hän hyppää ulos akkunastaan? Ei, ei, hän ei ole täällä alhaalla."

"Helppo on vilkaista."

Jos kysyt minulta, Bunny, mikä hetki on ollut elämäni jännittävin, niin vastaan, että se oli juuri tämä. Siinä seisoin nyt tuon kapean porraskäytävän alapäässä, kassaholvissa, ovi puoli kyynärää avoinna, enkä tiennyt narisiko se! Valo läheni, ja minä en tiennyt...! Minun täytyi koettaa. Eikä se kitissyt ollenkaan. En olisi voinut sulkea sitä lukkoon, jos olisin tahtonutkin, se oli liian raskas; mutta se sulkeutui siksi kiinteästi, että ilma ainoastaan vaivalla pääsi tunkeutumaan heikkona virtana kasvoihini. Kaikki valonsäteet hävisivät, paitsi aivan alhaalta, mutta sieltä loistikin valoviiru kirkkaana. Miten siunasinkaan tuota ovea!

"Ei, tuolla alhaalla hän ei ole", kuulin kuin puuvillan läpi; sitte sammui valoviiru alhaaltakin, ja muutaman sekunnin päästä uskalsin avata oven, jolloin kuulin heidän hiipivän huoneeseeni.

"Nyt ei ollut minulla aikaa menettää viidesosaa sekuntiakaan, ja hiivin ulos pankkihuoneesta (he olivat jättäneet oven auki). En edes unohtanut hattuani, josta tohtorin tamma söi kauroja niin hyvin kuin kuolaimiltaan kykeni, muutoin olisi se yksistään minut ilmiantanut. En lähtenyt edes neliä sieltä, vaan rauhallista hölkkää tienvieren paksussa mullassa (vaikka sydämeni kyllä nelisti!), ja kiitin onneani siitä, että pankki oli kauppalan äärimäisessä päässä, joten minun ei ollenkaan tarvinnut samota läpi katujen. Viimeinen mitä kuulin oli molempain johtajain pitämää hirveää melua. Ja nyt, Bunny..."

Hän nousi ja venyttelihe, huulillaan hymy, joka päättyi haukotteluun. Mustat akkunat olivat kalvenneet kaikkina sinivärin vivahduksina, nyt ne jo laskivat sisälle harmajan sarastuksen, ja kaasuliekit näyttivät häipyneen tyhjiin lasikuvuissaan.

"Mutta eihän juttu suinkaan loppunut siihen!" huudahdin minä.

"Kyllä, valitettavasti", väitti Raffles sellaisella äänellä, kuin olisi tahtonut anteeksi pyytää. "Seikkailun olisi pitänyt päättyä jännittävällä ajometsästyksellä, sen kyllä tiedän, mutta niin ei ollut asian laita, en tiedä miksi. Ne uskoivat luultavasti, että olin päässyt liian etäälle, ja olivathan he sitäpaitsi saaneet päähänsä, että minä kuuluin lähistöllä kiertelevään rosvoliittoon... jolta toinen jo oli saanut minkä sietikin. Mutta sitähän minä en voinut tietää, niin etten laisinkaan tuntenut itseäni turvalliseksi. Hyvä Jumala, kuinka annoin eläinparan nelistää tultuamme metsään! Mehän olimme jo ratsastaneet kahdeksan mailia Melbournesta, vaikka se olikin käynyt etanan vauhdilla, mutta varastettu kaura oli kuitenkin elvyttänyt vanhaa tammaa siinä määrin, että se tuli oikein virmaksi, kun tunsi turpansa etelää kohden kääntyneeksi. Ei ollut todellakaan mitään lastenleikkiä ratsastaa tuolla tavoin metsässä puiden välitse ja oksain alitse, kasvot painettuina hevosen kaulaa vasten! Kerroinhan sinulle tuosta kuolleesta kummipuumetsästä? Se näytti aivan aavemaiselta kuutamossa. Ja se oli yhtä autio ja äänetön kuin ennenkin — levähdin siellä vasta ensi kerran ja painoin korvani maata vasten kuunnellakseni pari kolme minuuttia. Mutta en kuullut mitään — muuta kuin hevosen huohotuksen ja oman sydämeni pamppailun. Olen hyvin pahoillani, Bunny — mutta jos jolloinkin kirjotat muistelmiani, niin eipä sinulle käyne vaikeaksi tehdä suurta numeroa tuosta ajojahdista. Kerro laajasti noista kuolleista kummipuista ja anna kuulain vinkua rakeina. Käännyn satulassani ja näen Ewbankin lähestyvän tulista neliä valkeassa puvussaan, jonka minä asianmukaisesti värjään veripunaiseksi. Älä kirjota 'minä' vaan 'hän', niin eivät tiedä kuinka juttu loppui."

"Mutta sitähän en tiedä minä itsekään", valitin minä. "Veikö tamma sinut todellakin koko matkan Melbourneen asti?"

"Kyllä, koko matkan, aivan perille asti! Annoin sitä hoitaa hyvin hotellin tallissa ja jätin sen takaisin tohtorille illalla. Hän vallan kauhistui kuullessaan, että olin ratsastanut eksyksissä metsässä, ja seuraavana aamuna hän toi sanomalehden näyttääkseen minulle, mistä olin säästynyt ollessani saapumatta Yeaan!"

"Epäilemättä mitään?"

"Niin..." sanoi Raffles pitkäveteisesti, sammuttaessaan kaasun, "siitä asiasta minä en milloinkaan päässyt oikein selville. Olivathan tamma ja sen väri tuntomerkkejä — onneksi se oli vain tavallinen raudikko — ja otaksun sen nääntymisen tuntuneen epäiltävältä. Tohtorin käytös oli ehdottomasti muuttunut. Olen hyvin taipuisa uskomaan, että hän aavisti jotakin, vaikkakaan ei juuri asian oikeata laitaa. En odottanut häntä, ja pelkään, että ulkomuotoni lisäsi hänen epäluulojaan."

"Miksi niin?"

"Näetkös, minulla oli ennen varsin tuuheat viikset, mutta ne menetin päivää myöhemmin kuin viattomuuteni."

TAHALLINEN MURHA.

Niistä monista eri varkauksista, joita kahteen mieheen teimme, ovat mielestäni ainoastaan jotkut harvat kertomisen arvoisia. Eivät nuo muutkaan tosin sisällä mitään semmoista, jota empisin mainita; päin vastoin tekee vastuksien puute ne nykyiseen tarkotukseeni kelpaamattomiksi. Suunnitelmamme olivat todella niin ovelasti tehdyt (Rafflesin ansiota), että mahdollisuudet mutkan sattumiseksi matkaan olivat supistetut aina ihan vähäpätöisiksi ennen kuin ryhdyimme tehtäväämme.

Saatoimme kylläkin pettyä saaliin suhteen, mutta ainoastaan poikkeustapauksissa kohtasi meitä arvaamaton vastus tai sattui joku todella draamallinen pula. Saaliimme olivat yksitoikkoisia, sillä ainoastaan kalleimmat jalokivet maksoivat vaivan antautua moisiin vaivoihin ja vaaroihin. Sanalla sanoen onnistuneimmat yrityksemme tuntuisivat kertoiltuina ikäviltä, etenkin Ardagh-smaragdien viheliäinen juttu pari kuukautta Milchesterin lyömäpalloviikon jälkeen. Mutta edellisellä tapauksella oli jatko, jonka minä mieluummin unhottaisin kuin kaikki muut varkautemme yhteensä.

Ilta oli ensimäinen Irlannista tulomme jälkeen, ja minä istuin huoneessani odottaen Rafflesia, joka oli tavallisuuden mukaan lähtenyt myymään saalistamme. Rafflesilla oli oma tapansa hoitaa tätä mitä tärkeintä liikkeemme haaraa, jonka minä varsin tyytyväisenä luovutin kokonaan hänen käsiinsä. Hän tietenkin teki kaupat jonkunlaisessa rentunhienossa valepuvussa ja aina City-murteella, jossa hän oli oikein mestari. Sitäpaitsi käytti hän aina samaa varas-ostajaa, joka ammatiltaan oli pienoinen koronkiskuri, mutta itse asiassa yhtä täydellinen veijari kuin Raffles itse.

Vasta viime aikana olin minäkin käynyt tuon miehen luona, mutta ilman valepukua. Me olimme tarvinneet pääomaa päästäksemme juuri noihin smaragdeihin käsiksi, ja minä olin saanut sata puntaa ehdoilla, jotka voipi hyvin arvata, loppumattomasti kumartelevalta harmaapartaiselta herrasmieheltä, jolla oli lempeä ääni, imarteleva hymy ja kavalimmat vanhat silmät mitä konsanaan on kieppunut rauhattomasti harhailemassa silmälasien takana. Sota-kustannukset ja lopullinen sotasaalis tulivat tässä tapauksessa samasta lähteestä, mikä seikka huvitti meitä molempia.

Mutta rahoja saaliista en ollut vielä nähnyt, ja minä odotin ja odotin kärsimättömyydellä, joka kasvoi sikäli kuin päivä hämärtyi. Olin tähyillyt avonaisen akkunani ääressä, kunnes en enää voinut erottaa alhaalla kadulla kulkevain kasvonpiirteitä. Ja nyt kävelin edes takaisin huoneessani, hirveiden aavistusten kiusaamana; viimein kuulin alhaalla portin paiskautuvan kiinni ja kuuntelin henkeäni pidätellen, kunnes tuttu koputus ovelleni teki lopun jännityksestä.

"Pimeässä!" virkkoi Raffles, kun vedin hänet sisään. "Mitä on tekeillä, Bunny?"

"Ei mitään — nyt kun sinä olet kotona", sanoin minä ja suljin oven hänen jälkeensä kuumeisena ilosta ja levottomuudesta. "No? No? Mitä sait?"

"Viisisataa puntaa."

"Käteistä?"

"Kolikot ovat taskussani."

"Kunnon mies!" huudahdin minä. "Et aavista, miten levoton olen ollut. Minä sytytän tulen. En ole ajatellut muuta kuin sinua koko tämän viimeisen tunnin ajan. Minä... minä olin kyllin hupsu uskomaan, että jotakin oli hullusti."

Raffles hymyili kalpean valon täyttäessä huoneen, mutta sillä hetkellä en huomannut hänen hymyilynsä omituisuutta. Olin niin itsekkäästi täynnä omaa äskeistä pelkoani ja nykyistä huojennustani, ja ensimäinen ääliömäinen tekoni oli läikyttää whiskyä pöydälle ja antaa soodaveden ruiskuta kattoon innokkaana heti juhlimaan iloista tapausta.

"Vai niin, sinä luulit jotakin tapahtuneen?" sanoi Raffles ja nojasi tuolini selkänojaa vasten, samalla sytyttäen paperossin ja näyttäen hyvin huvitetulta. "Mitä sanoisit, jos jotakin todella olisi tapahtunut? Rauhotu, poikaseni! Tapaus ei merkitse yhtään mitään, ja se on torjuttu. Arveluttava ja pitkällinen ajojahti, Bunny, mutta nyt luulen jo päässeeni rauhaan."

Ja äkkiä huomasin, että hänen kauluksensa oli rutistunut, hänen tukkansa pörröinen ja kenkänsä pölyiset.

"Poliisi?" kuiskasin kauhistuneena.

"Ei millään muotoa, ainoastaan ukko Baird."

"Baird! Mutta eikö Baird juuri ostanut smaragdeja?"

"Kyllä."

"Kuinka hän siis saattoi ajaa sinua takaa?"

"Hyvä ystävä, sen kerron sinulle, kun vain suot minulle sananvuoron. Asiassa ei todellakaan ole mitään levottomuutta herättävää. Baird on viimeinkin saanut vihiä siitä, etten ole ihan sellainen tavallinen varas, joksi olen tekeytynyt. Hän on sentähden koettanut parastansa seuratakseen minua luolaani."

"Ja tuota sinä pidät merkityksettömänä?"

"Se olisi merkinnyt jotakin, jos hän olisi onnistunut, mutta se jäi häneltä vielä tällä kertaa. Kuitenkin tunnustan, että hän nolasi minut aluksi. Kaikki johtuu siitä, että etsimme saaliimme liian ylhäisistä piireistä. Vanha konna oli lukenut koko jutun aamulehdistä. Hän _tiesi_, että varkaan oli täytynyt olla henkilö, joka voi käydä herrasmiehestä, ja minä huomasin hänen rypistävän kulmiaan, kun kerroin että homma oli minun, tavallisella honottavalla äänelläni, jota voi leikata puukolla. Koetin kaikkeni päästäkseni pinteestä, vannoin, että minulla oli toveri, joka oli todellakin hieno herra — mutta näin selvästi, että olin ilmaissut itseni. Hän ei edes yrittänyt tinkiä. Hän maksoi määräämäni hinnan, kuin ihastuneena sen kohtuullisuuteen. Mutta minä _tunsin_, että hän seurasi minua, kun koetin häntä eksyttää, vaikken tietystikään kääntynyt taakseni katsomaan."

"Miksi et?"