Part 6

"_Oui, milord. Elle dort_."

"Onko hän nukkunut tällaisessa melussa?" ihmetteli mylord. "Sitten hän on ainoa..."

"Miksi juoksi Mackenzie — Clephane?" kysyi nuori Crowley.

"Hän sanoi alhaalla olevan useampia."

"Minkätähden ette voinut sanoa sitä ennen?" huudahti hän, ja nyt tuli hänen vuoronsa syöstä alas portaita.

Häntä seurasivat kintereillä melkein kaikki lyömäpallopelaajat, jotka nyt yhtenä ryhmänä ilmestyivät näyttämölle, mutta ainoastaan heti jättääkseen sen ja ottaakseen osaa takaa-ajoon. Raffles oli yhtenä muassa, ja minä olisin mielelläni seurannut häntä, ellei palvelija olisi juuri tempautunut livistämään käsistäni ja tehnyt hyppäystä sille taholle, mistä he olivat tulleet. Lordi Amersteth otti hänet kiinni silmänräpäyksessä, mutta hän ponnisteli hurjasti vastaan, ja meitä täytyi olla kaksi laahaamassa häntä alas portaita, peljästyneiden huudahduksien kajahdellessa puoliavoimista ovista. Me jätimme hänet kahdelle toiselle palvelijalle, jotka näyttäytyivät yöpaidat housuihin sullottuina, ja isäntäni oli kylliksi kohtelias lausuakseen imartelevia huomautuksia mennessään edelläni ulos.

"Luulen kuulleeni laukauksen", sanoi hän; "ettekö tekin kuullut?"

"Minusta tuntui ammutun kolme laukausta."

Ja me ryntäsimme ulos pimeään.

Muistan miten vastenmieliseltä tuntui kävellä paljain jaloin hiekalla ja märässä, kylmässä ruohossa, äänien perässä, jotka kuuluivat etäältä ruohokentältä. Yö oli niin sysimusta, että olimme keskellä lyömäpallomiehiä ennen kuin erotimme häämyäkään heidän vaaleista housuistaan, ja lordi Amersteth oli vähällä polkea Mackenzieta, joka makasi pitkällään kasteisella maalla.

"Kuka tämä on?" huudahti hän. "Mitä onkaan tapahtunut?"

"Se on Clephane", selitti eräs herrasmies, joka oli polvillaan hänen vieressään. "Häneen on sattunut luoti."

"Elääkö hän?"

"Juuri hiukan."

"Suuri Jumala! Missä on Crowley?"

"Täällä olen", huusi hengästynyt ääni. "Ei maksa vaivaa, hyvät ystävät. Ei ole merkkiäkään siitä minne päin he ovat hävinneet. Täällä on Raffles; hänkin jo katsoo ajon hyödyttömäksi." Ja he tulivat juosten henki kurkussa.

"No niin, kaikessa tapauksessa on meillä yksi heistä", mutisi lordi Amersteth. "Nyt meidän täytyy ennen kaikkea toimittaa tämä mies poloinen kannetuksi sisälle. Ottakoon joku häntä kainaloista. Ja sitte keskikohdalta... kaksi voi ottaa toisiansa käsistä kiinni ja tukea häntä ristiluiden paikalta. Eteenpäin nyt yhtaikaa... tänne päin! Mies parka, mies parka! Hänen nimensä ei ole Clephane, hän on salapoliisi Lontoosta, vartavasten matkustanut tänne noiden rosvojen vuoksi."

Raffles ensimäisenä ilmaisi hämmästystään, mutta hän oli myös ensimäisenä nostamassa haavottunutta.

Eikä kenenkään kädet olleet voimakkaammat tai hellävaraisemmat kuin hänen tuolla pitkällä vaelluksella linnaan. Hetken kuluttua makasi tajuton eräällä kirjastohuoneen sohvalla. Saatuaan jäätä haavalleen ja konjakkia kurkkuunsa hän avasi silmänsä ja liikutti huuliaan.

Lordi Amersteth kumartui hänen ylitseen saadakseen selvää hänen sanoistaan.

"Kyllä, kyllä", sanoi hän, "me olemme saaneet yhden heistä kiinni, aivan haavoittumatta. Sen lurjuksen, jonka kanssa te ottelitte tuolla ylhäällä." Lordi Amersteth kumartui yhä lähemmäs häntä. "Pahuus vieköön, heittikö hän jalokivilippaan ulos ikkunasta? Ja ne ovat vieneet sen? No niin... toivon vain, että voimme pelastaa tämän kunnon miehen hengen; nyt pyörtyi hän taas."

Tunti kului, aurinko teki nousuaan.

Tusina nuoria herroja istuskeli biljardihuoneen sohvilla, juoden whiskyä ja soodaa, päällystakissaan ja leveissä housuissaan ja jutellen vielä vilkkaasti kaikki yhtaikaa. Aikataulu kulki kädestä käteen; lääkäri oli yhä kirjastossa. Viimein avautui ovi, lordi Amersteth pisti päänsä sisään.

"Tila ei ole toivoton", hän sanoi, "mutta kuitenkin hyvin huono. Tänään ei tule lyömäpallopelistä mitään."

Jälleen tunnin kuluttua olivat useimmat meistä matkalla aamujunalle; täytimme yhden vaunun melkein tungokseen asti. Yhä vielä puhuimme kaikki yhtä aikaa yön tapahtumista, ja yhä vielä olin minä pikku sankari tavallani sen tähden, että olin pidellyt rosvoa, joka oli vangittu; tyytyväisyyteni oli ylen suuri. Raffles katseli minua silmäkulmainsa alitse. Emme olleet sanaakaan vaihtaneet, emmekä sanaakaan hiiskuneet, ennenkuin erosimme toisista Paddingtonin asemalla ja ajoimme katuja pitkin ajurin äänettömillä rattailla ja kulkusten kilistessä.

"Vai niin, Bunny", virkkoi Raffles, "mestarivarkaat ne siis korjasivat saaliin puoleensa?"

"Niin", sanoin minä, "ja minä olen oikein sydämestäni iloinen..."

"Siitä että Mackenzie parka sai luodin rintaansa?"

"Siitä että minä ja sinä kerrankin olemme viattomalla puolella."

"Sinä olet toivoton, Bunny, aivan toivoton! Otaksun ettet olisi evännyt osuuttasi, jos saalis olisi sattunut meille? Ja kuitenkin sinä oikein nautit siitä että olet päässyt toisena perille — siinä toisessa juoksussa! Myönnän kuitenkin, että mestarivarkaiden menettelytavat olivat erinomaisen mieltäkiinnittäviä minulle. Minä osaltani olen yhtä paljon voittanut kokemuksena kuin hävinnyt muissa suhteissa. Heittää jalokivilipas ulos akkunasta oli hyvin yksinkertainen ja tehoava keino; kaksi niistä oli tuntikausia odotellut tuolla alhaalla."

"Mistä sen tiedät?" kysyin.

"Näin heidät omasta akkunastani, joka on aivan vastapäätä tuon vanhan naisen huonetta. En voinut olla ajattelematta kaulanauhaa, kun menin huoneeseeni paneutuakseni nukkumaan viimeistä yötä tässä linnassa — ja satuin katsomaan ulos akkunasta. Suoraan sanoen tahdoin tutkia, oliko akkuna alhaalla auki ja oliko pienintäkään mahdollisuutta päästä lakanaköyden avulla sinne sisälle. Ryhdyin tietysti siihen varokeinoon että sammutin kynttiläni, ja oli onni, että niin tein. Näin kilpailijani aivan allani, mutta he eivät nähneet minua. Näin pienen valoisen ympyrän silmänräpäyksen ajan, ja hetken kuluttua näin sen vielä kerran. Tiesin tietysti mikä se oli, sillä omakin kellotauluni on sivelty itsevalaisevalla värillä; sitä voi käyttää lyhtynä, kun ei satu olemaan muuta. Mutta nuo miehet eivät sitä lyhtynä käyttäneet. Ne seisoivat vain akkunan alla ja odottivat sovitun hetken tuloa. Kaikki oli järjestetty heidän talossa olevan kätyrinsä kanssa. Ei kukaan voi käsittää varasta niin hyvin kuin toinen varas: minuutissa olin arvannut kuinka kaikki tulisi käymään."

"Etkä sinä tehnyt mitään!" huudahdin minä.

"Päinvastoin, menin alas ja suoraan lady Melrosen huoneeseen."

"Todellakin?"

"Silmänräpäystäkään epäröimättä. Pelastamaan hänen jalokiviään. Ja valmistauduin kirkumaan hänen torveensa, niin että koko talo heräisi. Mutta tuo kiltti eukko on liian kuuro ja liian ihastunut päivällisviiniinsä herätäkseen helposti."

"Entä sitten?"

"Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan."

"Ja kuitenkin annoit mestarivarkaiden, kuten sinä heitä kutsut, ottaa hänen jalokivensä lippaineen ja kaikkineen!"

"Kaikki — paitsi tätä", sanoi Raffles ja ojensi suljetun kätensä. "Olisin näyttänyt sinulle tämän jo ennen, mutta sinä olet todellakin näyttänyt niin naurettavan onnelliselta koko päivän, että pidin syntinä peljästyttää sinua."

Hän aukaisi kätensä, mutta sulki siihen taas timanteista ja safiireista sommitellun kaulanauhan, jota viimeksi olin nähnyt lady Melrosen kantavan.

LE PREMIER PAS.

Sinä iltana kertoi hän minulle ensimäisen rikoksensa historian. Jälkeen Idus Martii'n vaiherikkaan aamun, jolloin hän vihjasi siihen eräällä lyömäpalloretkellä sattuneena välikohtauksena, en ollut onnistunut saamaan Rafflesilta sanaakaan siitä asiasta. Olin kyllä tehnyt yrityksiä; mutta hän puisteli päätään ja tähysteli ajatuksissaan paperossinsa savua puolittain ivallinen, puolittain kaihoksiva katse silmissään, ikäänkuin ei vanha hyvä aika, kun hänen sielunsa vielä oli rehellinen, olisi ollut viehätystänsä vailla. Raffles saattoi suunnitella uutta röyhkeätä yritystä tai kerskailla viimeisestä hillittömällä ihastuksella. Oli mahdotonta ajatella ainoatakaan katumuksen sykähdystä noiden tarttuvien ja peittelemättömän itsekkäiden ihastuksen purkauksien takana.

Ja kuitenkin tuntui kuoleutuneen omantunnonvaivan haamu vielä koettelevan häntä hänen muistellessaan ensimäistä varkauttaan, niin että minä olin luopunut toiveesta saada milloinkaan kuulla tuota tarinaa, paljon ennen sitä päivää, jona palasimme Milchesteristä. Lyömäpallopeli oli kuitenkin ajatuksissa, ja Rafflesin pallosalkku sattui kuten joskus ennenkin olemaan poikittain liesiristikolla, nahkaheloissa vielä jäännöksiä Australian-radan rahtitavaramerkeistä. Olin tähystellyt tuota rautatiemerkkiä hetken, ja hänen silmänsä olivat luultavasti seuranneet katsettani, sillä hän kysäisi äkkiä, oliko minulla vielä halua kuulla tuota juttua.

"Turha vastatakaan", tuumasin minä, "sinä et tahdo puhua siitä. Minun täytyy arvailla se itse."

"Kuinka voisit sen tehdä?"

"Alanhan jo tuntea menettelytapojasi."

"Sinä otaksut, että minä antauduin siihen avoimin silmin, kuten nykyjään teet, eikö totta?"

"En voi ajatella sinun ryhtyvän asiaan muulla tavalla."

"Rakas Bunny, se oli ajattelemattomin teko mihin elämässäni olen joutunut."

Hän hyppäsi seisaalleen niin äkkiä, että tuoli oli lentää kumoon. Hänen silmänsä hehkuivat suuttumuksesta.

"En voi uskoa sitä", intin kavalasti. "Se olisi suorastaan epäkohteliasta sinua kohtaan."

"Täytyypä sinun sitten olla tyhmä kuin..."

Hän keskeytti puheensa, tähysteli minua ja hymyili seuraavassa hetkessä harmistaan huolimatta.

"Tai suurempi veitikka kuin olen voinut uskoa, Bunny, ja veitikka onkin, lempo soikoon, oikea nimesi! No! sinun tarkotuksesi on siis udella minulta — olkoonhan menneeksi. Olen todella itsekin ajatellut asiaa; tuo viimeöinen touhu muistuttaa sitä useammassakin suhteessa. Tiedätkö mitä, tämä on kaikessa tapauksessa juhlallinen tilaisuus, ja minä aijon viettää sitä loukkaamalla ainoata järkevää periaatetta mitä minulla on. Otanpa yhden grogin lisää!"

Pian oli lasissa whiskyä, soodavettä ja jääpalanen; ja siinä istui Raffles yönutussaan välttämättömine paperosseineen ja kertoeli minulle tarinaansa, jota en enää ollut toivonut kuulevanikaan. Akkunat olivat seposeljällään; alussa tulvasi melu Piccadillyltä sisälle. Paljoa ennen kuin hän lopetti oli viimeinen ajopeli vierinyt ohitse, viimeinen kirkuja korjattu talteen, ja ainoastaan me keskeytimme kesäyön hiljaisuutta. — — —

* * * * *

... "Ei, siellä kohdellaan ihmistä todellisella vieraanvaraisuudella. Ei makseta muusta kuin mitä juopi, mutta minä olin varmaan juonut hyvin tuntuvasti. Olin melkein rahaton, kun matkustin. Minun ei olisi toden totta pitänyt ottaa vastaan kutsumusta, ja nyt olimme kaikki matkalla kilpailemaan Melbourne-maljasta. Minä olin voitosta varma, mutta en voittanutkaan, eikä se ollut ainoa tyhmyys, minkä voi Melbournessa tehdä. En ollut silloin se nopeatoiminen ja varma keinojen mies kuin nyt olen, Bunny, ja se olisi noiden toisten pitänyt ymmärtää itsestään. Mutta he eivät tienneet kuinka pahassa pulassa olin, ja minä vannoin, että he eivät myöskään tulisi sitä tietämään. Koetin juutalaisilta, mutta he ovat tuolla tavallista varovaisempia. Sitte tulin ajatelleeksi eräänlaista sukulaista, erästä isäni pikku-orpanaa, josta emme kukaan tienneet mitään muuta kuin että hänen otaksuttiin asuvan jossakin siirtomaassa. Jos hän oli rikas, no, sitä parempi, silloin lainaisin häneltä; eikä olisi minulle vahinkoa siitä, että asianlaita sattuisi olemaan toisinkin. Koetin etsiä häntä käsiini, ja minulla oli todellakin onni yrityksessä (onneksi sitä ainakin luulin), juuri silloin kun minulla sattui olemaan muutamia joutilaita päiviä. Olin loukannut käteni juuri ennen suurta joulukilpailua enkä olisi voinut lyödä palloa, vaikka olisivat mitä minulle tehneet.

"Lääkäri, joka sitoi käteni, sattui kysymään minulta, olinko sukua Kansallispankin Rafflesille, ja tämä suunnaton onnenpotkaus oli minut läkähdyttää. Sukulainen, joka oli pankkipomoja, joka antaisi minulle rahaa vain nimeni vuoksi — voiko sattua paremmin? Minulle oli heti selvillä että tämä Raffles oli juuri se mies jota tarvitsin, ja pelkäsinpä kamalasti seuraavassa hetkessä saavani kuulla, ettei hän ollutkaan mikään pomo. Tohtori ei ollut edes nähnyt häntä, vaan oli ainoastaan lukenut hänestä erään etukaupungin haarakonttorissa sattuneen pikku tapauksen yhteydessä. Haarakonttorin johtajana oli kaimani; tämä oli urhoollisesti ajanut pakoon erään aseestetun murtovarkaan, lähettäen luodin hänen nahkaansa. Tuollaiset tapaukset ovat siellä niin tavallisia, että minä vasta ensi kertaa kuulin siitä puhuttavan. Etukaupungin haaraosaston — rahamieheni oli kutistunut pikku virkailijaksi, jolla kenties oli tuskin varaa pitää yllä omaa itseänsä. Mutta johtaja kuin johtaja, ja sanoin pian ottavani selon oliko hän etsimäni sukulainen, kunhan hän vain hyväntahtoisesti mainitsisi tuon haarakonttorin nimen.

"Teen enemmänkin", sanoi tohtori; "hankin teille sen haarakonttorin nimen, johon hänet on siirretty, sillä luulen kuulleeni, että hän on jo saanut viran-ylennystä." Ja seuraavana päivänä ilmotti hän minulle Yean kauppalan nimen, noin kahdeksan mailia Melbournesta pohjoiseen. Mutta hän oli tässä kuten kaikissa tiedoissaan epävarma: — hän ei voinut varmaan sanoa, tapaisinko sukulaiseni sieltä vai en.

"Hän on naimaton, ja hänen etukirjaimensa ovat W.F.", kertoi tohtori, joka oli hyvin varma kaikissa vähäpätöisissä sivuseikoissa. "Hän jätti vanhan paikkansa useampia päiviä takaperin. Mutta hän ei kuulu ottavan vastaan uutta tointaan ennen uutta vuotta. Hän matkustaa sinne luultavasti aikaisemmin, muuttaakseen tavaransa ja laittaakseen asuntonsa kuntoon. Mahdollisesti tapaatte hänet siellä, mahdollisesti ette. Teidän asemassanne minä kirjottaisin hänelle."

"Se vie kaksi päivää", sanoin minä, "ja enemmänkin, ellei hän ole siellä." Olin käynyt hyvinkin innokkaaksi tapaamaan tuota maalaispankin johtajaa, ja ajattelin, että jos kohtaisin hänet ennen pyhien ohimenoa, niin pikku seurustelu-elämä auttaisi asiata tuntuvasti.

"Silloin hankkisin itselleni säyseän hevosen ja ratsastaisin sinne", neuvoi tohtori. "Teidän ei tarvitse käyttää kipeätä kättänne."

"Enkö voi matkustaa sinne junalla?"

"Te sekä voitte, että ette voi. Teidän täytyy kaikessa tapauksessa ratsastaa. Otaksun osaavanne ratsastaa?"

"Kyllä."

"Siinä tapauksessa minä ehdottomasti ratsastaisin koko matkan. Tie on täältä mitä ihanin Whittlesea'hin ja Plenty-harjanteiden yli. Se antaa teille käsitystä australialaisista metsiköistä, ja saatte nähdä ne lähteet, joista Melbourne vetensä ottaa. Näette kirkkaan Yan Yeen, josta jokainen pisara tulee. Soisinpa että minulla olisi aikaa lähteä mukaan."

"Mutta mistä saan hevosen?"

Tohtori mietti hetken.

"Minulla on itselläni tamma, joka tiukkuu lihavuuttaan jaloittelemisen puutteessa", esitti hän. "Olisi suorastaan hyvä palvelus minulle, jos te tahtoisitte ratsastaa sillä nuo kuusitoista mailia, ja silloin tietäisin myös, ettei teille tulisi kiusausta käyttää kipeätä kättänne."

"Olette liian hyvä", vastustelin minä.

"Olettehan A.J. Raffles", huomautti hän.

"Ja jos milloinkaan on kuultu hienompaa kohteliaisuutta tai kauniimpaa todistusta siirtomaan vieraanvaraisuudesta, niin minä sanon ainoastaan, Bunny, etten _minä_ ole kuullut."

Hän maisteli whiskyänsä, heitti pois paperossin pätkän ja sytytti uuden, ennen kuin jatkoi kertomustaan.

"No, minä kirjotin pari riviä W.F.:lle omakätisesti — käteni ei ollut pahasti loukkaantunut, keskisormesta vain nahka poissa; ja seuraavana päivänä auttoi lääkäri minut säyseän juhdan selkään, joka olisi ollut omiaan ambulanssihevoseksi. Puolet lyömäpallokuntaa tuli katsomaan ratsastustani; toiset olivat loukkaantuneita minulle siitä, etten jäänyt kaupunkiin kilpailujen loppuun asti, niinkuin olisin voinut katselijana heitä voittoon auttaa. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä pelistä, jonka olin ottanut omin neuvoin suorittaakseni, mutta vielä vähemmän aavistin itse, mikä peli minua odotti.

"Ratsastusmatkani oli peräti mielenkiintoinen, erittäinkin sitte kun olin sivuuttanut Whittlesean, täydellisessä luonnontilassa olevan, alemmalla vuorenrinteellä sijaitsevan kylän, missä muistan nauttineeni kamalan aterian kiehuvan kuumaa lampaanlihaa ja teetä mitä sietämättömimmässä helteessä. Ensimäiset viisi mailia oli taival oivallista viertotietä, jolla olisi tehnyt mieli ratsastaa maapallon ympäri. Mutta Whittlesean tuolla puolen johti harjanteiden yli vain kapea polku, jota useasti en edes voinut erottaa, vaan täytyi minun kokonaan luottaa hevoseen. Nyt polvitteli se alas avaraan rotkoon ja kulki joen poikitse, keskellä mitä rehevintä kummipuukasvullisuutta ja kaikissa sateenkaaren väreissä koreilevia papukaijoja. Eräässä paikassa oli kokonainen kummipuumetsä kuorittu, rungot törröttivät aivan kuin valkeiksi maalattuina, eikä näkynyt ainoatakaan lehteä, ei elävää olentoa lähimaillakaan. Ja ensimäinen elävä olento, minkä tapasin, oli peräti kammottava ilmestys — hevonen ilman ratsastajaa täyttä laukkaa ryntäämässä läpi metsän satula sivulle kiertyneenä ja jalustimet irrallaan helisten. Vaistomaisesti käänsin hevoseni pysäyttääkseni pillastuneen, ja pidätin sitä niin kauan että muuan mies, joka nelisti sen perässä, voisi ottaa sen huostaansa.

"Kiitos, sir", murisi mies, pitkä punamekkoinen roikale, jolla oli tuuhea parta ja oikea rosvon naama.

"Tapaturma varmaan?" sanoin pidättäen ohjaksista.

"Niin", vastasi hän tavalla, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tahtonut vastata useampaan kysymykseen.

"Ja varsin pahakin", jatkoin minä, "jos tuo on verta tuossa satulassa."

Niin, Bunny, olenhan itsekin rosvo, mutta tuskinpa olen konsanaan katsonut keneenkään ihmiseen sellaisella ilmeellä kuin tuo konna muljautti silmiään minulle. Mutta minä tuijotin takaisin ja pakotin hänet tunnustamaan, että näkemäni oli verta, ja sen jälkeen hän tuli aivan kesyksi. Hän kertoi kaikki mitä oli tapahtunut. Eräs hänen toverinsa oli murskannut nenänsä puuta vasten, siinä kaikki; hän oli jäänyt hevosen selkään, mutta pudonnut alas verenvuodon heikontamana; eräs toinen toveri oli jäänyt hänen luoksensa metsään.

Kuten jo sanoin, Bunny, en ollut missään suhteessa sellainen vanha käytännön mies kuin nyt olen —, ja me erosimme hyvinä ystävyksinä. Hän kysyi minne aijoin, ja mainittuani hänelle sen sanoi hän, että säästäisin runsaan mailin ratsastuksen ja saapuisin runsaan tunnin aikaisemmin Yeaan, jos poikkeisin polulta ja suuntaisin matkani vuorta kohti, jonka näimme puiden välitse, ja seuraisin jokea, jonka näkisin vuorelta. Älä naura, Bunny! Sanoinhan sinulle jo alussa, että olin vain lapsi siihen aikaan. Oikotie oli luonnollisesti mutkatie, ja oli jo melkein pimeä, kun tamma parka ja minä näimme edessämme Yean ainoan kadun.

Etsiskelin katseillani pankkia, kun eräs valkopukuinen mies tuli juosten eräältä kuistilta.

"Mr. Raffles?" kysyi hän.

"Niin — mr. Raffles", vastasin nauraen tyytyväisenä, puristaessani hänen kättään.

"Tulette myöhään."

"Minut neuvottiin harhaan."

"Vai niin, ei pahempaa? Sepä toki hyvä", sanoi hän. "Tiedättekö, mitä kerrotaan? Että eräs uusi rosvoliitto menostelee tämän ja Whittlesean välisellä taipaleella. Olisitte ollut lihava saalis heille."

"Sen voisi paremmin sanoa teistä", vastasin minä, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän. Ja kuitenkin oli huomautuksessani paljon enemmän järkeä kuin hänen kohteliaisuudessaan, joka oli aivan epäonnistunut.

"Pelkään että olo täällä tulee teistä näyttämään liian köyhältä", puheli hän, päästäessään matkalaukkuani ja jättäessään ohjakset palvelijalleen. "On onni, että olette naimaton kuten minäkin."

Minäkään en vuorostani ymmärtänyt hänen huomautuksensa tarkotusta, sillä jos olisin ollut naimisissa, olisin tuskin tunkeutunut ujostelematta hänen luokseen ja pakottanut häntä ottamaan vastaan vielä vaimonikin. Vastasin siihen muutamilla kohteliailla lauseilla, ja hän jatkoi, että kylläkin tulisin viihtymään, jahka pääsisin asettumaan — ihan kuin aikomukseni olisi ollut majoittua useammaksi viikoksi hänen luokseen! "Hm", ajattelin itsekseni, "nämä siirtomaalaiset vievät voiton kaikesta vieraanvaraisuudesta!" Ja yhä vielä hämmästyksissäni annoin viedä itseni pankkitalon yksityispuolelle.

"Päivällinen valmistuu neljännestunnin kuluttua", virkkoi hän sisääntullessamme. "Ajattelin haluavanne ensin kylpeä, ja kylpy on valmiina käytävän päässä olevassa huoneessa. Huutakaa, jos tarvitsette jotakin. Matkatavaranne eivät ole vielä saapuneet, mutta nytpä muistan... täällä on kirje, joka tuli tänä aamuna."

"Eihän minulle toki?"

"Teille juuri; ettekö odottanut mitään?"

"En todellakaan."

"Niin, tässä se on."

Ja hänen valaistessaan minulle tietä kylpyhuoneeseen luin sen päällekirjotuksen, jonka itse olin edellisenä päivänä omakätisesti kirjottanut — W.F. Raffles!

* * * * *

Oletko milloinkaan nyrkkitaistelussa saanut sellaista iskua rintaasi, ettet ole voinut hengittää pitkään aikaan, Bunny? Tiedätkö, miltä se tuntuu? En voi muuta sanoa kuin että tuo kirje sai minut sillä tavoin ilmaa tapailemaan. En saanut sanaakaan suustani. Seisoin vain oma kirje kädessäni, kunnes toinen hienotunteisesti oli jättänyt minut yksikseni.

W.F. Raffles! Me olimme molemmat luulleet toisiamme W.F. Rafflesiksi — uudeksi pankinjohtajaksi, joka ei vielä ollut saapunut! Ei ollut siis ihmeellistä, että keskustelumme oli ollut hyvää päivää — kirvesvartta; ihmeellisintä oli, ettemme olleet huomanneet molemminpuolista erehdystämme. Kuinka hän olisikaan nauranut! Mutta minua ei naurattanut. Hitto vieköön, minulle juttu ei suinkaan ollut hupainen. Käsitin aseman yhtenä salaman väläyksenä, kauhistumatta, mutta syvästi masentuneena, kun ajattelin olosuhteitani. Sinä voit sanoa sitä tunnottomuudeksi, jos haluat, Bunny, mutta ota huomioon, että olin samassa pinteessä kuin sinäkin myöhemmin olet ollut, että olin pannut kaiken toivoni W.F. Rafflesiin, kuten sinä silloin luotit minuun. Ajattelin punamekkoista miestä, ratsastajatonta hevosta verisine satuloineen, tahallista väärää opastusta, joka oli viekotellut minut pois polulta — ja sitten kadoksissa olevaa pankinjohtajaa sekä rosvoliitosta liikkuvaa huhua. Mutta en tahdo ollenkaan teeskennellä mitään sääliä miestä kohtaan, jota en ollut milloinkaan nähnyt; sellainen säälin ilmaisu on tavallisesti ulkokultaisuutta, ja sitäpaitsi tarvitsin osanottoni itselleni.

Olin yhtä kireässä pulassa kuin ennenkin. Mitä lempoa oli tekeminen? En tiedä, olenko kyllin selvästi esittänyt sinulle, että minulla _täytyi_ välttämättömästi olla rahaa Melbourneen palatessani. Rahaa minun täytyi saada — mutta miten, miten? Antaisiko tuo vieras suostutella itseään, jos kertoisin koko totuuden? Ei, se johtaisi vain siihen että saisimme etsiskellä kadonnutta koko yön. Miksi puhuisin siitä? Entä jos antaisin hänen omasta alotteestaan huomata erehdyksen... olisiko siitä mitään voittoa? Bunny, vakuutan kunniasanallani, että menin päivälliselle ilman mitään varmaa päätöstä mielessäni tai harkittua valhetta huulillani. Tietysti täytyisi minun menetellä oikeuden ja luonnollisuuden mukaan, selittää asia ilman viivytystä; mutta toiselta puolen ei ollut mitään kiirettä. En ollut avannut kirjettä, ja voisin aina väittää, etten ollut pannut huomiota alkukirjaimiin; sillä aikaa voisi joku keino ilmaantua. Voin odottaa hiukan ja katsoa. Kiusaus oli iskenyt minuun, mutta vielä epäröivänä, ja jo sen epämääräisyyskin sai minut suunniltani.

"Huonoja uutisia, pelkään mä?" alotti johtaja, kun viimein istuuduin hänen pöytäänsä.

"Pikku kiusa vain", vastasin "— ihan hetken pakotuksesta, sen vakuutan. Mutta olin lausunut valeeni ja ottanut asentoni; siitä hetkestä ei ollut takaisin kääntymisen mahdollisuutta. Hiljaisella myöntymyksellä olin itse tietämättäni selittänyt olevan! W.F. Raffles. Sentähden täytyi minun olla W.F. Rafflesina pankissa sen yötä. Ja kyllähän paholainen opettaisi minua käyttämään valettani hyväkseni." — — —

Hän kohotti taas lasin huulillensa — minä olin unhottanut omani. Hänen paperossikotelonsa välkkyi kaasun valossa, hänen ojentaessaan sitä minulle. Pudistin päätäni, siirtämättä katsettani hänestä.