Part 5

Sitten soi kello, ja minä kapusin kenttäkatoksen katolle katselemaan Rafflesin pelaamista. Siellä ylhäällä ei jää näkemättä hienoinkaan taituruuden piirre, ja jos milloinkaan lyömäpallon pelaaja oli pelkkää taituruutta, niin sitä oli A.J. Raffles sinä päivänä, jonka koko lyömäpallomaailma kyllä muistaa. Ei tarvinnut itse olla lyömäpallon pelaaja ihaillakseen hänen täydellistä mestaruuttaan yli kaikkien laskelmien, hänen kauniita vapaita liikkeitänsä, jotka olivat aina yhtä miellyttävät, olivatpa kuinkakin nopeat, tai mutkikkaan hyökkäysjärjestelmänsä loppumatonta älykkyyttä. Se ei ollut ainoastaan voimailutemppujen näytös, se oli neron kilpataistoa, jolla oli erikoinen merkitys minun silmissäni. Minä näin "noiden molempain asiain sukulaisuuden" koko sen ehtoopäivän väsymättömässä taistelussa Englannin ammattipelaajien valiojoukkoa vastaan. Minuun tehosi se voima ja teräväjärkisyys, kärsivällisyys ja tarkkuus, ajatuksien ja lihaksien yhteistoiminta, joka antoi kaikelle taiteellisen leiman. Kaikki oli niin luonteenomaista sille toiselle Rafflesille, jonka yksistään minä tunsin!

"Minua huvitti pelata tänään", selitteli hän sitten vaunuissa. "Mutta olen niin suutuksissani, että vereni kiehuu. Ei mikään ärsytä niin minua, kuin tulla kutsutuksi lyömäpallopeliin, aivan kuin minä olisin ammattipelaaja!"

"Miksi ihmeessä menet sinne sitten?"

"Rangaistakseni niitä, ja — sentähden että me olemme jotensakin tyhjät, Bunny, ennen urheilukauden loppua."

"Vai niin!" sanoin minä. "Sitähän jo minäkin arvailin."

"Tietysti! Ne kait aikovat toimeenpanna oikein pramean juhlaviikon — tanssiaisia, päivällisiä — pieniä ylellisiä illanviettoja tutummalle piirille — yleisön päivällisiä — ja otaksuttavasti säihkyy koko talo jalokiviä. Jalokiviä oikein kasoittain! Tavallisesti ei mikään saa minua väärinkäyttämään kutsuvieraan asemaa. Sitä en ole milloinkaan tehnyt, Bunny. Mutta tässä tapauksessa meidät on otettu palvelukseen kuin tarjoilijat ja soittokunta, ja totisesti annamme heidän maksaa! Käydäänpä jonnekin syömään päivällistä kaikessa rauhassa, puhellaksemme asiasta."

"Tämä tuntuu minusta olevan perin kehnoa lajia varkautta", en voinut olla sanomatta, ja Raffles myönsi heti tämän ainoan vastaväitteeni oikeaksi.

"Kehnoahan se on lajiaan", tuumi hän, "mutta sitä en voi auttaa. Me olemme juuri joutumaisillamme peräti kehnoon rahalliseen tilaan, ja sitä on kartettava. Sitäpaitsi on moinen omiaan noille ihmisille, ja niillä on yltäkyllin varoja. Äläkä kuvittele sen sujuvan niinkuin lastenleikin; ei mikään ole helpompaa kuin siepata saalis, mutta eipä mikään taas vaikeampaa kuin välttää kaikki epäluulot, kuten meidän tietysti täytyy tehdä. Koko tulokseksi ehkä vain jääpi se, että voimme perehtyä linnaan toista kertaa varten. Niin, kuka tietää? Meillä on kaikessa tapauksessa viikkoja ajatella asiaa, sinulla ja minulla."

En tahdo väsyttää lukijaa kuvailemalla näitä viikkoja; riittää sanoa, että "ajattelemisen" suoritti tykkänään Raffles, joka ei aina vaivannut itseään ilmottamalla ajatuksiaan minulle. Mutta hänen vaiti-olonsa ei enää ollut niin härnäävä. Aloin tyytyä pitämään sitä välttämättömänä aineksena näissä pikku hankkeissa. Ja viimeisen tällaisen seikkailumme jälkeen, etenkin sen saavutettua ratkaisunsa, oli uskoni Rafflesiin liian luja järkkyäkseen hänen puuttuvasta luottamuksestaan minua kohtaan, jonka vieläkin katson olleen paremmin peräisin rikollisen vaistosta kuin miehen harkinnasta.

Maanantaina elokuun 10 p:nä saavuimme Milchester Abbeyhin Dorset'issa; ja kuukauden alussa kuljeskelimme pitkin seutua ongenvapa olalla. Tarkoituksena oli saada meidät heti tunnetuiksi paikkakunnalla sävyisinä kalamiehinä ja jossain määrin tutustua seutuun vastaisia, perusteellisemmin suunniteltavia hankkeita varten siltä varalta, että urheiluviikko tuottaisi laihan tuloksen. Rafflesilla oli vielä eräs toinenkin aije, jonka hän säilytti salaisuutenaan, kunnes sai minut sinne. Muutamana päivänä otti hän esille lyomäpallon eräällä niityllä, jonka poikki kuljimme, ja heitteli sitä minulle harjottelua varten tunnin ajan. Me vietimme sitte monta tuntia lyömäpalloa harjotellen läheisimmällä kentällä, ja jos en milloinkaan ennen ole lyömäpalloa yrittänyt, niin oli minulla tuolla viikolla suurempi oikeus lyömäpallomiehen nimeen kuin konsanaan ennen tai jälkeen.

Jo maanantai-aamuna tapahtui meille jotakin. Olimme lähteneet liikkeelle eräältä autiolta pikku rautatieasemalta hyvän matkan päässä Milchesteristä, kun meidät yllätti sadekuuro, jolloin juoksimme tiepuolessa olevasta majatalosta suojaa etsimään. Eräs punakka, hienosti puettu herra istui salissa lasin ääressä, ja olisin voinut vaikka vannoa, että hänen näkemisensä se Rafflesin peräytti takaisin kynnykseltä ja sai sitten itsepintaisesti vaatimaan paluuta asemalle takaisin sateessa. Hän taasen vakuutti minulle, että happaman oluen lemu oli hänet tukehuttaa. Ja hänen miettiväisenä maata tähystelevät silmänsä ja rypistyneet kulmakarvansa sain tulkita miten osasin.

Milchester Abbey on harmaa, nelikulmainen rakennus, syvällä tuuheassa metsäseudussa; ja sen kolmikertaisessa rivissä vanhanaikaisia akkunoita näyttivät kaikki ruudut heijastavan valoa, kun me saavuimme juuri parahiksi ennättääksemme pukeutua päivälliselle. Vaunut olivat vierineet ties kuinka monen keskeneräisen kunniaportin läpi ja ohi telttojen ja lipputankojen, jotka oli pystytetty rehevälle vihreälle lyömäpallokentälle, jolla Raffles oli ottanut ylläpitääkseen pelaajamainettaan. Mutta kaikkein juhlallisinta oli sisällä huoneissa, missä tapasimme suunnattomat joukot vieraita koolla, niiden joukossa useampia ylhäisiä ja huomattuja henkilöitä kuin milloinkaan olin samassa huoneessa nähnyt. Tunnustan vilpittömästi hämmennykseni. Asiamme ja näyteltävänäni oleva väärä osa riisti minulta sen varman esiintymisen, jonka olin toisinaan kuvitellut ansiokseni, ja minulla on kiusallinen muisto siitä hermostuneesta huojennuksesta, jota tunsin ilmotettaessa, että päivällispöytä oli katettu. Vähänpä aavistin, mikä kidutus vieläkin oli edessäni.

Minä vein pöytään erään paljoa vähemmän pelottavan nuoren naisen kuin mitä olisi voinut osalleni sattua. Alussa kiittelin itseäni todellakin onnelliseksi tässä suhteessa. Miss Melhuish oli kirkkoherran tytär, ja hänet oli kutsuttu ainoastaan jotta saataisiin täydet parit. Hän ilmoitti minulle nämä molemmat tiedot ennenkuin liemi ehti eteemme, ja hänen keskustelunsa jatkui yhtä viehättävän avomielisenä. Hänellä näytti olevan melkein kiihko antaa tietoja. Minun tarvitsi vain kuunnella, nyökäytellä päätäni ja olla kiitollinen. Kun tunnustin tuntevani vain harvoja läsnäolijoita edes ulkonäöltä, alkoi hupaisa pöytätoverini kertoa kuka kukin oli; hän alotti minun vasemmaltani ja työskenteli tunnollisesti läpi koko piirin aina oikeanpuoleiseen naapuriinsa asti. Tämä vei pitkän tovin ja huvitti minua todellakin, mutta sitäpä en voi sanoa kaikesta mikä nyt seurasi, ja ilmeisesti herättääkseen uudelleen mielenkiintoani kysyi miss Melhuish minulta äkkiä merkitsevän kuiskaavalla äänellä, voinko minä säilyttää salaisuuden.

Vastasin siihen kyllä pystyväni, ja nyt seurasi toinen kysymys vielä pidätetymmällä ja jännitetymmällä äänenpainolla:

"Pelkäättekö murtovarkaita?"

"Murtovarkaita!" Jopa viimeinkin hätkähdin valppaaksi. Tuo sana vaikutti minuun syvästi. Minä kertasin sen kauhistuneena kysymyksenä.

"Olenpa siis viimeinkin löytänyt jotakin, mikä kiinnittää mieltänne!" virkkoi miss Melhuish viattomalla voitonriemulla. "Niin — murtovarkaita! Mutta älkää puhuko niin kovaa. Asiaa pidetään syvänä salaisuutena. Minun ei pitäisi todellakaan puhua siitä teille."

"Mutta mitä siinä sitten on puhumista?" kuiskasin minä kärsimättömyydellä, joka oli hänelle mieluinen.

"Lupaatteko vaieta asiasta?"

"Tietysti."

"Niin, seudullamme liikkuu murtovarkaita."

"Ovatko tehneet varkauksia?"

"Eivät vielä."

"Kuinka sitten tiedätte?"

"Ne on nähty. Piirikunnassa. Kaksi hyvin tunnettua Lontoon varasta."

"Kaksi!" Vilkaisin Rafflesiin. Niin olin tehnyt monta kertaa illan kuluessa ja kadehtinut hänen hyvää tuultaan, hänen rautaisia hermojaan, hänen kevyttä sukkeluuttaan, hänen täydellistä tyyneyttään ja itsensähillitsemistään. Mutta nyt tuli minun häntä sääli; keskellä omaa kauhuani ja hämmästystäni surkuttelin häntä, hänen tuossa istuessaan syöden ja juoden, jutellen ja nauraen, ilman pelon tai hämmennyksen varjoakaan kauniilla, miellyttävillä, urheilla kasvoillaan. Otin samppanjalasini ja tyhjensin sen.

"Kuka heidät on nähnyt?" kysyin sitte tyynesti.

"Eräs salapoliisi. Jälkiä on seurattu Lontoosta joku päivä sitten. Niiden luullaan suunnittelevan jotakin yritystä täällä linnassa."

"Mutta miksi niitä ei vangita?"

"Juuri samaa kysyin minä tänä iltana isältäni tänne tullessamme; hän sanoi, ettei ole vielä saapunut vangitsemiskäskyä, joten voidaan ainoastaan pitää heidän liikkeitään silmällä."

"Vai niin, niitä vartioidaan?"

"Kyllä, muuan salapoliisi on vasiten matkustanut tänne sitä varten. Ja kuulin lordi Amerstethin sanovan isälle, että ne oli nähty tänään ehtoopäivällä Warbeckin asemalla."

Juuri siellä, missä Rafflesin ja minut sade yllätti! Meidän äkillinen pakenemisemme majatalosta oli nyt selitetty; toiselta puolen ei enää mikään vieruskumppanini puhe ollut minulle yllätys, ja minun onnistui silmätä häntä kasvoihin ja hymyillä.

"Tämä on todellakin kovin jännittävää, neiti Melhuish", sanoin. "Saanko kysyä, kuinka olette saanut tietää noin paljon?"

"Isäni kautta", kuului luottamuksellinen vastaus. "Lordi Amersteth neuvotteli hänen kanssaan, ja hän neuvotteli minun kanssani. Mutta Jumalan tähden! Älkää antako asian mennä edemmäs! En voi käsittää mikä johti minut puhumaan tästä teille."

"Voitte luottaa minuun, miss Melhuish. Mutta — pelkäättekö te?"

Miss Melhuish nauraa kikatti.

"En rahtuakaan! Ne eivät tule pappilaan. Sieltä ei löydy mitään heille. Mutta katsokaa ympärillenne, katsokaa jalokiviä... silmätkää vain lady Melrosen kaulaketjua!"

Melrosen leskimarkiisitar oli niitä harvoja henkilöitä, joita oli ollut tarpeeton nimeltä mainita minulle. Hän istui lordi Amerstethin oikealla puolella kuulotorvi korvalla ja joi samppanjaa tavallisella, yleisesti tunnetulla vapaamielisyydellään — suopein, kevytmielisin vanha rouva mitä milloinkaan voi tavata. Timanteista ja safiireista sommiteltu kaulaketju nousi ja laski hänen täyteläisellä povellaan.

"Sen väitetään maksavan vähintäin viisituhatta puntaa", jatkoi kumppanini. "Niin kertoi minulle lady Margaret tänä aamuna (lady Margaret istuu ystävänne hra Rafflesin vieressä), ja tuo vanha kelpo rouva tahtoo välttämättömästi koreilla sillä joka ilta. Ajatelkaahan mikä saalis se olisi! Ei, me emme tunne minkään suoranaisen vaaran uhkaavan meitä pappilassa."

Kun naiset nousivat pöydästä, vaati miss Melhuish minulta uuden vaiti-olon lupauksen ja jätti minut, tuntien tosin pikku tunnonvaivaa suulautensa tähden, mutta kuitenkin enemmän tyytyväisyyttä siitä, että oli epäilemättä joutunut huomattavaksi henkilöksi minun silmissäni. Tämä saattaa kuulostaa itserakkaalta, mutta onhan kaiken keskustelun lähteenä tämä tosi-inhimillinen, yleinen halu saada vaikuttaa kuulijaansa. Miss Melhuish vaan tahtoi vaikuttaa hinnalla millä hyvänsä. Ja hän oli tosiaankin onnistunut.

En tahdo kuvailla mitkä tunteet kahden seuraavan tunnin kuluessa kuohuivat sielussani. Ponnistelin saadakseni virkkaa pari sanaa Rafflesille, mutta epäonnistuin lakkaamatta. Ruokasalissa sytyttivät hän ja Crowley samalla tulitikulla paperossinsa ja pitivät päänsä yhdessä koko ajan. Vierashuoneessa kuulin hänen suureksi mielenkarvaudekseni latelevan loppumatonta lorua lady Melrosen kuulotorveen. Raffles tunsi hänet jo Lontoosta. Lopuksi pelasivat he biljardihuoneessa pitkän otteen, minun istuessani jonkun matkan päässä mitä ikävimmässä seurassa, puhetoverinani kun oli eräs hyvin vakava skotlantilainen, joka oli tullut jälkeen päivällisen eikä voinut puhua muusta kuin uusimmista parannuksista silmänräpäysvalokuvauksen alalla. Hän ei ollut tullut ottamaan osaa kilpailuihin (kertoi hän minulle), vaan toimittamaan lordi Amerstethille sellaisen sarjan lyömäpallokuvia, jonka veroista ei milloinkaan ennen oltu nähty; en kuitenkaan voinut tulla selville, oliko hän tilapäinen vaiko ammattivalokuvaaja. Muistan ainoastaan, että koetin hälventää ajatuksiani silloin tällöin päättäväisesti kuuntelemalla tuon sietämättömän ihmisen puhelua. Viimein tuli kidutuksestani loppu; lasit olivat tyhjennetyt, herrat sanoivat hyvää yötä, ja minä seurasin Rafflesia ylös hänen huoneeseensa.

"Kaikki on hukassa!" läähätin minä, kun hän kiersi kaasun palamaan ja minä suljin oven. "Meitä vartioidaan. Jälkiämme on seurattu Lontoosta asti. Täällä on salapoliisi!"

"Mistä _sinä_ sen tiedät?" kysyi Raffles ja kääntyi nopeasti päin minua, mutta ilman vähintäkään vastenmielisyyttä. Ja minä kerroin hänelle, kuinka olin saanut tietää tämän kaiken.

"Tietysti", lisäsin, "se oli tuo mies, jonka näimme majatalossa ehtoopäivällä."

"Salapoliisi?" sanoi Raffles. "Vai niin, sinä et siis tunne salapoliisia, kun näet sellaisen, Bunny?"

"Jos ei se ollut hän, niin kuka sitten?"

Raffles puisteli päätään.

"Ajatteles, että sinä olet jutellut hänen kanssaan kokonaisen tunnin biljardihuoneessa, eikä sinulla kuitenkaan ole aavistustakaan kuka hän oli!"

"Skotlantilainen valokuvaaja!"

Vaikenin säikähtäneenä.

"Skotlantilainen hän on", virkkoi Raffles, "ja ehkä myös valokuvaajakin. Sitä paitsi on hän apulaispäällikkö Mackenzie Scotland Yardin etsivästä osastosta — sama mies, jolle minä lähetin kutsun tuona huhtikuun iltana. Ja sinä et voinut kokonaisessa tunnissa saada selville kuka hän oli! Voi, Bunny, Bunny, sinua ei ole luotu rikoksen uralle!"

"Mutta", huomautin minä, "jos hän on Mackenzie, niin kuka oli sitten se mies, jonka vuoksi sinä käpälämäkeen Warbeckista läksit?"

"Se, jota hän vartioitsee!"

"Mutta meitähän hän vartioitsee!"

Raffles loi minuun säälivän katseen ja ravisti taas päätään ennenkuin ojensi minulle avonaisen paperossikotelonsa.

"En tiedä onko polttaminen kielletty makuuhuoneissa, mutta parasta on, että otat paperossin ja istuudut oikein tukevasti tuolille, sillä nyt sanon sinulle jotakin hämmästyttävää."

Otin nauraen paperossin.

"Sano mitä tahdot, rakas ystävä, kunhan Mackenzie vain ei todellakaan vaani minua ja sinua."

"Ei, asianlaita ei ole niin, eikä voi olla niin, ja täytyy olla Bunny voidakseen silmänräpäykseksikään otaksua, että se niin on. Luuletko todellakin, että hän voisi istua ja aivan tyynesti katsella, kuinka hänen murtovarkaansa pelaa biljardia aivan hänen nenänsä edessä? No niin, sitä hän ehkä voisi, sillä Mackenzie on hyvin kylmäverinen; mutta minä en ole kyllin kylmäverinen voittaakseni pelin sellaisissa olosuhteissa. Sitä en ainakaan usko; olisipa muuten hauska koettaa. Asema oli sellaisenaankin hyvin jännittävä, vaikka tiesin ettei hän meitä ajatellut. Crowley kertoi minulle kaikki päivällisen jälkeen, ja minähän olin itse nähnyt yhden noista veijareista ehtoopäivällä. Sinä luulit, että salapoliisi se pani minut pyörtämään takaisin majatalosta. En todellakaan tiedä, miksi en puhunut sinulle siitä heti; mutta asia oli aivan päinvastoin. Tuo pyntätty punakka hölmö on Lontoon ovelimpia murtovarkaita, ja olen kerran tyhjentänyt lasin hänen ja meidän yhteisen varastetunkätkijämme kanssa. Minä olin sillä kertaa eastend'iläinen sekä kieleltäni että asultani, mutta ymmärräthän etten tarpeettomasti tahdo tulla vaaraan joutua tuollaisen tuntemaksi."

"Hän ei ole yksin, kuulin."

"Eipä tietystikään; hänellä on ainakin yksi apulainen mukanaan, ja väitetään, että täällä talossakin joku on hänen puuhissaan."

"Onko lordi Crowley kertonut sinulle niin?"

"Crowley ja samppanja yhdessä. Tietystikin luottamuksessa, ihan niinkuin sinun tyttösi, mutta eipä maininnut Mackenzieta. Kertoi vain, että eräs salapoliisi oli väijyksissä, siinä kaikki. Että he ovat tuoneet hänet tänne vieraana, se on selvästi heidän suuri salaisuutensa, jota täytyy varoa muilta vierailta, koska se häiritsisi heitä ja erittäinkin palvelijoita, joita hän on täällä pitämässä silmällä. Se on minun käsitykseni asemasta, Bunny, ja sinun täytyy myöntää, että tämä on suunnattomasti enemmän mieltäkiinnittävä kuin milloinkaan olisimme voineet odottaa."

"Mutta sanomattoman paljon vaikeampaa meille", huomautin minä huoaten pelkurimaisesta huojennuksesta. "Kätemme ovat kaikessa tapauksessa sidotut tällä viikolla."

"Se ei ole välttämätöntä, Bunny hyvä, vaikkakin myönnän, että mahdollisuudet ovat meitä vastaan. En kuitenkaan ole siitäkään varma. On kaikenlaisia tilaisuuksia näissä kolmipuolisissa asioissa. Pane A pitämään silmällä B:tä, niin hän ei voi tarkata C:tä. Sehän on johdonmukaista; mutta Mackenzie on hyvin merkitsevä A. Minä en mielelläni pitäisi varastettua tavaraa takanani, niin kauvan kuin hän on talossa. Mutta olisi suuremmoista luikahtaa A:n ja B:n väliin, ja pimittää heidät molemmat samalla kertaa. Maksaisi todellakin vaivan tehdä se, Bunny; kannattaisipa yksistään voittaa tuollaisia vanhoja suurveikaleita, kuin B ja hänen väkensä ovat, heidän omassa pelissään! Eikö totta, Bunny? Se olisi melkein kuin voittelu... ottelu elämästä ja kuolemasta Englannin etevimpäin lyömäpallomiesten kesken!"

Hänen silmänsä loistivat kirkkaammin kuin pitkään aikaan olin nähnyt. Ne loistivat sitä luonnotonta ihastusta, joka niissä syttyi ainoastaan hänen ajatellessaan jotakin uutta urotyötä. Hän riisui kenkänsä ja alkoi kävellä nopeasti ja äänettömästi edes takaisin huoneessa; sitten Ruben Rosenthalin kunniaksi annettujen päivällisten ei Raffles ollut näyttäynyt noin uhoissaan minun läsnäolossani; eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, että minua juuri tällä hetkellä muistutettiin siitä surkeasta retkestä, johon nuo kekkerit olivat aiheen antaneet.

"Hyvä ystävä", virkoin tavotellen hänen äänensä sävyä, "sinä olet aivan liiaksi viehättynyt vaarallisiin hommiin; sinä kerran vielä kaadut urheilu-intosi uhrina. Ota oppia viimeisestä seikkailustamme äläkä lennä liian korkealle, jos mielit säästää oman nahkamme. Tutki taloa niin paljon kuin haluat, mutta älä mene pistämään päätäsi Mackenzien kitaan!"

Minun kuvakieleni sai hänet seisahtumaan paperossi sormien välissä ja naurunhaluinen kiilto silmissään.

"Sinä olet aivan oikeassa, Bunny. Sitä minä en tee. En totta tosiaan. — Mutta — näitkö vanhan lady Melrosen kaulaketjua? Sitä olen himoinnut vuosikausia. En silti aijo käyttäytyä narrin tavoin, en, kautta kunniani... mutta hitto vieköön, päästä voitolle sekä ammattivarkaista että Mackenziestä! Se olisi suuremmoinen peli, Bunny, suuremmoinen peli!"

"Niin, mutta sinä et saa pelata sitä tällä viikolla."

"En, en, sitä en tee. Mutta ihmettelenpä kuinka mestarivarkaat aikovat menetellä? Sen tahtoisin mielelläni tietää. Näinköhän heillä todellakin on rikostoveri tässä talossa? Voi miten soisinkaan tuntevani heidän pelinsä! Mutta kaikki käy hyvin, Bunny, älä ole levoton; olkoon kaikki kuten sinä tahdot."

Ja saatuani tämän vakuutuksen menin omaan huoneeseeni ja sitten levolle uskomattoman keveällä sydämellä. Olin vielä siksi rehellinen mies, että iloitsin nykyisen tekosemme lykkäytymisestä, pelkäsin sen suorittamista ja surkeilin sen välttämättömyyttä, mikä kaikki vain ilmaisee sen selvän tosiasian, että olin verrattomasti heikompi kuin Raffles, mutta aivan yhtä paljon siveellisesti rappiolla. Minulla oli kuitenkin eräs luja puoli. Minulla oli kyky kerrassaan häätää mielestäni kaikki epämieluiset ajatukset, jotka eivät olleet aivan läheisesti liittyneet olevaiseen hetkeen. Harjottelemalla tätä ominaisuutta olin elänyt kevytmielistä elämääni Lontoossa samalla synnillisellä tyytyväisyydellä, jota se oli minulle edellisenä vuonna tuottanut. Samaten oli minulla nytkin hauskaa tämän lyömäpalloviikon aikana Milchesterissä, vaikka olin odottanut sitä sellaisella pelolla.

Oli kyllä muitakin aiheita tälle odottamattomalle mielihyvälleni. Ensinnäkin löytyi, _mirabile dictu_, pari muuta vieläkin verrempää ääliötä kuin minä lyömäpalloradalla. Heti viikon alussa, jolloin se minulle tärkeintä olikin, onnistui minun saada hyvinkin kehuvaa ylistelyä eräällä näppärällä kaappauksella: pallo, jonka ainoastaan kuulin suhisevan ilmassa, sinkosi nimittäin käteeni, ja lordi Amersteth onnitteli minua julkisesti. Tätä onnellista sattumaa en edes itsekään voinut saada unhotukseen, ja kun ei mikään paremmin auta eteenpäin kuin menestys, ja etevimpäin lyömäpallopelaajain alinomaiset rohkaisut olivat voimakkaana kannustimena minulle, onnistuin seuraavalla kerralla mainiosti parilla juoksulla. Miss Melhuish sanoi minulle paljon hyvää ja kaunista sinä iltana suurissa tanssiaisissa, jotka annettiin varakreivi Crowleyn täysi-ikäiseksi tulemisen johdosta; hän kertoi minulle myös, että juuri sinä yönä rosvot luultavasti tekisivät yrityksensä, ja hän oli täynnä teeskenneltyä lapsellista pelkoa, meidän istuessamme puutarhassa, vaikka se ja koko ympäristö oli juhlatulituksin valaistu aina aamuun asti. Rauhallinen skotlantilainen otti päivän mittaan lukemattomia valokuvia, joita hän kehitti öisin, palvelusväen huonekerrassa sijaitsevassa pimeässä huoneessa, ja luja vakaumukseni on, että ainoastaan kaksi vierasta tiesi mr Clephanen Dundeesta salapoliisi Mackenzieksi.

Viikko piti lopettaa lauvantaina juhlakilpailulla; pari kolme miestä aikoi keskeyttää siinä-olonsa aikaisin matkustaakseen takaisin Lontooseen. Mutta kilpailua ei milloinkaan tapahtunut. Aikaisin lauvantai-aamuna sattui surullinen tapaus Milchester Abbeyssa.

Kerron asian kuten itse sen näin ja kuulin. Huoneeni akkunat antoivat keskiparvekkeelle eivätkä olleet edes samassa huonekerrassa, missä Raffles — ja luultavasti kaikki muutkin — asustivat. Minä asuin erään ison huoneuston pukuhuoneessa, ja lähimmät naapurini olivat lady Melrose sekä isäntäväkeni. Perjantai-iltana olivat varsinaiset juhlallisuudet loppuneet, ja ensi kertaa koko viikolla olin nukkunut hyvin jälkeen puolenyön, kun äkkiä säikähdyksestä läähättäen hätkähdin istualleni sängyssäni. Raskas mätkähdys oveani vasten ... ja sitten kuulin huohotusta ja sukkasillaan polkevien jalkojen töminää.

"Nyt olette kiinni", mutisi ääni. "Mikään vastustelu ei hyödytä."

Puhuja oli skotlantilainen salapoliisi, ja vereni hyytyi uudesta peljästyksestä. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta huohotus kävi vielä voimakkaammaksi ja jalat tömisivät lattiaan yhä kohoavalla vauhdilla. Äkillisen säikähdyksen vallassa hyppäsin sängystäni ja työnnälsin oven auki. Palava kynttilä valaisi eteistä, ja sen valossa näin Mackenzien taistelevan pelottavan vastustajan kanssa.

"Pidättäkää tätä miestä!" huusi hän, kun minä näyttäydyin. "Pidättäkää lurjusta!"

Mutta minä seisoin kuin hölmö, kunnes he molemmat hoippuivat taaksepäin minua kohti; silloin huokasin syvään ja heittäydyin miehen kimppuun, jonka kasvot olin vihdoinkin nähnyt. Se oli eräs palvelijoista, joka oli tarjoillut pöydässä, ja tuskin olin häneen tarttunut, kun salapoliisi hellitti irti. "Pitäkää kiinni", huusi hän. "Niitä on useampia alhaalla."

Ja hän juoksi alas rappusia. Sitten avautui toisia ovia, ja lordi Amersteth ja hänen poikansa näyttäysivät housusillaan. Mies heitti vastaan pinnistelemästä, mutta minä pitelin häntä vielä kiinni, kun Crowley väänsi kaasun palamaan.

"Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee?" kysyi lordi Amersteth silmiään siristellen. "Kuka se juoksi alas?"

"Mac — Clephane", sanoin minä nopeasti.

"Ahaa!" huudahti hän ja kääntyi palvelijaan. "Vai niin, te siis olette varas? Hyvin tehty! Hyvin tehty! Missä saatiin hänet kiinni?"

Siitä ei minulla ollut aavistustakaan.

"Lady Melrosen ovi on auki", sanoi Crowley. "Lady Melrose! Lady Melrose!"

"Unohdat, että hän on kuuro", huomautti lordi Amersteth.

"Kas, nyt tulee varmaan hänen kamarineitinsä..."

Eräs sisäovi oli auennut, seuraavassa hetkessä kuului pieni huudahdus, ja valkea olento liikehti kynnyksellä.

"_Où est donc l'écrin de madame le marquise? La fenêtre est ouverte. Il a disparu_!"

"Tuhat tulimaista, akkuna auki ja jalokivilipas kadoksissa!" huudahti lordi Amersteth. "_Mais comment est madame la marquise? Est-elle bien_?"