Part 4

Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla, kun otimme vartiopaikkamme puutarhassa, joka oli Ruben Rosenthalin alueen vieressä; itse talo oli suljettu, ja se oli irstailevan naapurin ansio, joka ajamalla viereiset asukkaat pois oli suuresti edistänyt itsensä luovuttamista meidän käsiimme. Varmoina siitä ettei meitä siltä taholta yllätettäisi saatoimme pitää silmällä Rosenthalin taloa erään muurin varjossa, joka oli juuri parahiksi korkea voidaksemme sen yli kurkistella; pensasrivi kumpaisessakin puutarhassa oli vielä lisäsuojana. Siten varustettuina olimme seisoneet tunnin ja tuijottaneet pariin pyöreäpieliseen akkunaan, joissa hämärät varjot yhtämittaa liikkuivat verhojen takana, ja kuunnelleet korkkien pamauksia, lasien kilinää ja asteettain kohoavaa raakain äänten sorinaa sisältä. Onni näytti meidät hyljänneen: purppuranpunaisten timanttien omistaja söi päivällistä kotonaan, kerrassaan liian pitkällistä päivällistä. Luulin että heillä oli vieraita. Raffles oli päinvastaista mielipidettä, ja hän osottautui olevan oikeassa. Pyörät kitisivät ajotiellä, ja kaksivaljakko seisahtui porrasten eteen; ruokasalissa tehtiin poislähtöä, meluava puhelu häipyi ja alkoi taas kuulua eteisestä.

Teen nyt selkoa asemastamme. Me olimme muurin toisella puolen, talon sivulla, muutaman jalan päässä ruokasalin akkunoista. Oikealla leikkasi talon yksi kulma takapihaa, vasemmalla antoi kulma meidän nähdä esiinpistävät portaat ja odottavat vaunut. Näimme Rosenthalin tulevan ulos — näimme ennen kaikkea hänen timanttiensa kimaltelevan. Sitten tuli nyrkkitaistelija, senjälkeen nainen, jonka tukkalaite oli kuin pesusieni, sitten yksi vielä, ja niin oli seurue täysilukuinen.

Raffles kyyristyi alas ja pakotti innokkaasti minut tekemään samoin.

"Naiset seuraavat heitä", kuiskasi hän. "Se on mainiota."

"Onhan siitä etua."

"Aja Gardenia-varieteehen!" rääkyi pohatta.

"Ja se oli parasta kaikesta", sanoi Raffles nousten, kun ajopelit vierivät ulos veräjästä ja hävisivät rivakkaa vauhtia.

"Ja nyt?" kuiskasin vapisten innosta.

"Ne varmaan tyhjentävät pöytää. Niin, tuolla näen heidän varjonsa. Vierashuoneen akkunat ovat avoinna takapihalle päin. Bunny, ratkaiseva hetki on tullut. Missä on naamari?"

Minä otin sen esille kädellä, jonka värinää koetin turhaan ehkäistä, ja olisin voinut mennä kuolemaan Rafflesin edestä, kun hän ei sanonut mitään siitä, mitä ei voinut olla näkemättä. Hänen omat kätensä olivat vakaat ja kylmät, kun hän kiinnitti minun naamarini ja sitten omansa.

"Voi turkanen, poikaseni", kuiskasi hän iloisesti, "sinä näytät pahimmalta rosvolta mitä milloinkaan olen nähnyt! Yksistään nämä naamarit tuottavat halvauksen neekerille, jos jonkun heistä tapaamme. Mutta olen iloinen siitä, että muistin kieltää sinua ajattamasta partaasi. Pahimmassa tapauksessa voidaan sinut luulla Whitechapelin esikaupungin rentuksi, jos vain et unohda puhua murretta. Jos et ole varma siitä, niin on parasta, että vaikenet kuin kala, ja jätät puhelun minulle; mutta toivokaamme että kaikki tämä huoli on tarpeetonta. Oletko nyt valmis?"

"Olen."

"Onko sinulla suukapula?"

"Kyllä."

"Revolveri?"

"Sekin."

"Tulehan siis."

Silmänräpäyksessä olimme yli muurin ja seuraavassa nurmella talon takana. Ei ollut kuutamoa. Tähdetkin olivat verhoutuneet meidän tähtemme. Minä hiivin toverini perässä kaksoislasiovelle, joka johti matalalle kuistille. Hän painoi kätensä ovea vasten. Tämä painui sisäänpäin.

"Yhä on onni myötäinen!" kuiskasi Raffles. "Pelkkää menestystä vain. Nyt meidän pitää saada valoa."

Ja valoa tuli!

Tusina sähkölamppuja hehkui punaisina tuhannesosa sekunnissa, sitten virtasi armottoman valkea loiste häikäistyihin silmiimme. Kun saimme näkömme takaisin, oli neljä revolveria tähdättyinä meitä kohden, ja kahden välissä seisoi jättiläismäinen Ruben Rosenthal ja nauroi, niin että koko ruumis hytkyi.

"Hyvää iltaa, pojat!" nikotteli hän. "Hauskaa saada viimeinkin tavata teidät! Älä liikuta kättä tai jalkaa, sinä siellä vasemmalla, muutoin olet mennyttä kalua. Minä tarkotan sinua, retku!" karjaisi hän Rafflesille. "Minä tunnen sinut. Olen odotellut sinua. Olen pitänyt sinua silmällä koko viikon. Luulit kai olevasi peijakkaan ovela, häh? Yhtenä päivänä sinä kerjäsit, seuraavana näyttelit juopunutta ja kolmantena esiinnyit tuttavanani Transvaalista, yhtenä niitä, jotka eivät milloinkaan tule, kun minä olen kotona. Mutta sinä jätit samat jäljet jälkeesi joka päivä, senkin rosvo, ja samat jäljet joka yö, kaikkialle pitkin taloni nurkkia."

"Se sattuu paikalleen kuin nakutettu", honotti Raffles, "mutta herra ei saa ottaa kovin pahakseen. Ja ties hänen millä konstilla te olette sen kaiken nuuskinut, mutta ei me ollakaan uteliaita. Älkää vaan huoliko ampua, sillä aseettomia me ollaan, Herra nähköön."

"Sinä olet viekas konna!" sanoi Rosenthal sormet liipasimella, "mutta tässä olet tavannut miehen, joka on vieläkin viekkaampi."

"Niin, voi hyväinen... arvaahan sen! Eikö toinen varas voisi päästä voitolle toisesta varkaasta — kyllä, totta maar."

Olin siirtänyt katseeni mustista pyöreistä revolverinpiipuista, kirotuista timanteista, jotka olivat houkutelleet meidät satimeen, paksun nyrkkitaisteljan pöhöttyneestä siankärsästä ja Rosenthalin purppuranpunaisista poskista ja kotkannenästä. Katselin niiden ohitse oviaukkoon, joka oli täynnä kahisevaa silkkiä ja samettia, mustia kasvoja, töllisteleviä silmänvalkuaisia ja villaisia kalloja. Mutta äkillinen äänettömyys käänsi huomioni takaisin miljoonamieheen. Ainoastaan hänen nenänsä oli pitänyt värinsä.

"Mitä tarkotat?" sähisi hän käheästi ja kirosi.

"Terveisiä kaleereille!" honotti Raffles kylmäverisellä äänellä.

"Mitä?"

Rosenthalin revolverit piirsivät aina suurempaa ympyrää.

"Terveisiä kaleereille, vanha jalokivi-shakaali!

"Mistä hornasta olet tuon keksinyt?" kysyi Rosenthal, kurkussa korina, joka koetti olla naurua.

"Niin, sanos se!" vastasi Raffles. "Senhän tiesi jok'ainoa jehu siellä missä _minä_ viimeksi olin."

"Kuka on voinut levitellä sellaisia hullutuksia?"

"Sitä en tiedä minä", sanoi Raffles; "kysykää tuolta herralta, joka seisoo teidän vasemmallanne, _hän_ ehkä tietää sen."

Vasemmalla seisova herra oli käynyt tuhkanharmaaksi mielenliikutuksesta. Ei milloinkaan ole paha omatunto itseänsä sen selvemmin ilmaissut. Hänen pienet silmänsä kieppuivat hänen ihraisessa naamassaan kuin korintit, sitten pisti hän revolverit taskuunsa ja syöksi meitä kohden nyrkit pystyssä.

"Pois tieltä — pois tieltä!" karjui Rosenthal raivoissaan.

Se oli liian myöhäistä. Tuskin oli leveä nyrkkitaistelija heittäytymällä revolverien eteen estänyt Rosenthalin ampumasta, kun Raffles teki hyppäyksen ulos lasi-ovesta, samassa kun minut, joka seisoin hiljaa enkä sanonut mitään, iskettiin lattiaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti.

En kaiketikaan maannut pitkää aikaa tajuttomana. Tointuessani kuului kauheaa meteliä puutarhasta, mutta salissa olin minä yksinäni. Nousin istualleni. Rosenthal ja Purvis syöksivät edestakaisin ulkona, noituivat kaffereita ja ärhentelivät toisilleen.

"_Tuon_ muurin yli, sanon minä!"

"Ei, vaan tämän. Emmekö voi viheltää poliisia?"

"Hiiteen poliisit! Olen saanut tarpeekseni poliisin vintiöistä."

"Sitten on parasta, että menemme sisälle ja passitamme toisen rosvoista vaarattomaksi."

"Passita itsesi, sen paremmin et voi tehdä. Niin, senkin musta pässinpää, jos minä äkkään sinun yrittävän luikkia tiehesi, niin..."

En kuullut uhkausta loppuun. Ryömin nelin kentän ulos salista revolverini teräsrengas hampaiden välissä.

Hetkisen luulin, että eteinenkin oli tyhjä. Siinä erehdyin, ja tulin madelleeksi erään kafferin eteen. Mies parka, en hennonnut antaa hänelle huumaavaa iskua, mutta häristelin hänelle hirmuisesti revolveriani ja kuulin hänen vaikeitten hampaittensa kalisevan minun harpatessani portaita ylös. En osaa selittää, miksi niin päättävästi ryntäsin ylikertaan. Mutta puutarha ja alikerta tuntuivat kuhisevan ihmisiä, eikä tekoni ollutkaan typerin.

Luisuin sisälle ensimäiseen huoneeseen mikä tielleni sattui. Se oli makuuhuone — tyhjä, mutta valaistu, enkä milloinkaan voi unohtaa, kuinka kimmahdin, kun näin itseni kokonaan kaapin-oven kuvastimesta! Naamioituna, aseestettuna, repaleihin verhottuna en todellakaan ansainnut parempaa kohtaloa kuin luodin tai hirsipuun, ja jompikumpi minua odotti, sen tiesin. Kätkeydyin kuitenkin vaatekaappiin kuvastimen taakse, ja siellä seisoin vapisten ja kiroten kohtaloani, hulluuttani ja Rafflesia ennen kaikkea — Rafflesia ensiksi ja viimeiseksi — ehkä puolen tunnin ajan. Sitten temmattiin vaatekaapin ovi auki yht'äkkiä; miehet olivat hiipineet äänettömästi huoneeseen ja laahasivat minut vankina alikertaan.

Eteisessä oli hirveä hälinä; naisetkin olivat jo uskaltaneet esille, ja nähdessään hirvittävän pahantekijän kirkuivat he kaikki yhtaikaa. Siihen heillä todellakin oli syytä, vaikka naamari nyt oli nykäisty sivulle, niin että ainoastaan vasen korvani oli sen peitossa. Rosenthal vastasi heidän kirkumiseensa ärjyvällä äänellä käskien heitä vaikenemaan; se nainen, jonka tukkalaite muistutti pesusientä, syyti hänelle kiukkuisia kiroiluja, ja eteinen kajahteli Babelina, jota on mahdoton kuvailla. Muistan ihmetelleeni, miten kauan kestäisi ennenkuin poliisi saapuisi. Purvis ja naiset vaativat poliisia kutsuttavaksi ja minua heti jätettäväksi sen haltuun. Mutta siitä ei Rosenthal tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän vannoi ampuvansa jokaisen miehen tai naisen joka tahtoi lähteä ulos asialle. Hän oli saanut tarpeekseen poliiseista. Hän ei tahtonut nähdä noita rauhanhäiritsijöitä silmäinsä edessä, hän tahtoi pitää minusta huolen omalla tavallaan. Samassa hän kiskaisi minut pois toisilta, lennätti ovea vasten ja ampui luodin, joka tunkeutui puuhun tuuman verran korvastani.

"Mitä se minuun kuuluu? Hänhän on aseestettu! Minä ammuin häntä itsepuolustuksekseni. Se tulee olemaan varotus muille. Menetkö pois tieltä, vai tahdotko itse luodin nahkaasi?"

"Olette päissänne", intti Purvis yhä pysyen välissämme. "Näin teidän tyhjentävän täysinäisen lasin sisään tultuanne ja se saattoi teidät sikahumalaan. Ajatelkaa mitä teette, Rosenthal. Älkää tehkö sellaista, jota perästäpäin saatte katua."

"Sitten en minä ammu häntä, ammun vaan tuon pahuksen ympärille. Olet aivan oikeassa, poikaseni. Minä en tee hänelle mitään pahaa, en millään muotoa. Ympärille vain — kas näin!"

Hänen pisamainen kouransa nousi yli Purvisin olkapään, hänen sormuksensa säteili purppuranpunaista hohdettaan ja hänen revolverinsa iski keltaisena salamana, ja naiset parkuivat pamauksen kuullessaan. Joitakuita siruja tarttui ovesta tukkaani.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sieppasi Purvis häneltä aseen, ja nyt olin turvassa tuolta paholaiselta; mutta sen sijaan uhkasi minua vankila. Keskeemme ilmestyi poliisikonstaapeli. Hän oli tullut lasi-ovesta saliin — harvasanainen mies, nopea ja varma liikkeissään. Yhdessä käden käänteessä oli hän pannut minut käsirautoihin, sillävälin kun nyrkkitaistelija selitti aseman ja hänen isäntänsä pilkkasi oikeuden valvojia voimattomassa raivossaan. Niin, olipa tuo kaunista huolenpitoa poliisivallan puolelta ja tuotti suurta hyötyä todellakin; sitten saapuu poliisi, kun kaikki on ohitse ja koko huonekunta olisi voitu murhata unessaan. Poliisikonstaapeli ei suonut hänelle sanaakaan vastaukseksi, ennenkuin juuri silloin kun talutti minut ulos.

"Teidät me tunnemme, sir", sanoi hän ylenkatseellisesti ja kieltäytyi ottamasta kultarahaa, jonka Purvis hänelle ojensi. "Tapaamme oikeussalissa, sir."

"Tulenko minä ehkä mukaan nyt?"

"Miten haluatte, sir. Mutta minä luulen, että tuo toinen herra tarvitsee teitä paremmin, eikä tämä nuorukainen suurtakaan vastusta minulle tuota."

"Minä en yritä mitään vastustelua", lupasin minä.

Ja sanani pidin.

Kävelimme ehkä sata metriä aivan äänettöminä. Oli varmaan keskiyö. Emme kohdanneet ainoatakaan sielua. Viimein kuiskasin minä:

"Miten ihmeessä olet menetellyt?"

"Se oli silkka onnenpotkaus", vastasi Raffles. "Minun onnistui livistää sentähden, että tunsin jok'ainoan kiven näissä muureissa, ja vielä suurempi onni oli se, että minulla sattui olemaan tämä puku Chelseassa. Kypärä kuuluu erääseen kokoelmaan, joka minulla oli kerran Oxfordissa; tässä me kiipeämme yli muurin. On parasta, että riisun päältäni takin ja miehustan ennenkuin tapaamme oikean konstaapelin. Minä hankin ne kerran naamiohuveihin — kuten silloin syyksi sanoin — niin, siihen liittyy pitkä juttu. Olen aina otaksunut, että ne tulisivat joskus tarpeeseen. Suurin vaikeuteni tänä-iltana oli päästä eroon ajurista, joka toi minut tänne takaisin. Lähetin sen salapoliisikonttoriin, taskussaan kymmenen shillinkiä ja mukanaan erityinen tervehdys kunnon Mackenzielle. Koko salapoliisivoima tulee olemaan Rosenthalin luona puolen tunnin kuluttua. Minä luotin tietysti tuon herran vihaan poliisia kohtaan — onnen sattuma sekin. Jos sinä olit päässyt puikkimaan pois, niin silloin oli tietysti kaikki hyvin; muussa tapauksessa tiesin hänen leikkivän hiiren kanssa niin kauvan kuin mahdollista. Niin, Bunny, siitä sukeusi pukukappale enemmässä määrässä kuin olin tarkottanutkaan, ja me saimme siinä joltisenkin nolauksen. Mutta, hitto vieköön, hyväpä niinkin, että pääsimme siitä ollenkaan."

LYÖMÄPALLOVIIKKO.

Voidaan olla eri mieltä siitä, oliko Raffles ensiluokan murtovaras, mutta lyömäpallon pelaajana hän oli verraton, sen voin vannoa. Itse oli hän vaarallinen lyöjä, loistava lyyryn ottaja ja ehkä aikansa etevin heittäjä, mutta osotti tavallisesti ihan uskomatonta välinpitämättömyyttä peliä kohtaan yleensä. Hän ei milloinkaan tullut Lord'in lyömäpallokentälle ilman omaa pallosalkkuansa, eikä ilmaissut vähintäkään harrastusta kilpailun tuloksia kohtaan, jos ei ollut itse osan-ottajana. Tämä ei ollut mitään naurettavaa itserakkautta hänen puoleltaan. Hän vakuutti menettäneensä kaiken innostuksensa peliin, ja jatkoi pelaamista ainoastaan mitä alhaisimmista syistä.

"Lyömäpallo", puheli Raffles, "kuten kaikki muukin voi olla peräti hyvä urheilu, kunnes löytää jonkun paremman. Jännittäväisyydessä se on suuresti takapajulla eräästä toisesta puuhasta, jonka tunnet, Bunny, ja pelaajien ehdoton vertailu käy lopulta sietämättömäksi. Mitä tyydytystä on ottaa toisen veräjä, kun mieli tekee hänen pöytähopeoitansa? No niin, jos satuttaa lyöjän veräjää pallolla, niin onhan se aina harjotusta laskelmienteon taitoon, ja vastapelaajansa heikkojen kohtien ainainen valpas vaarin-ottaminen on juuri sitä lajia henkistä urheilua kuin ihminen tarvitsee. Niin, kenties on jotakin sukulaisuuttakin noiden kahden asian välillä, kun niitä oikein ajattelee. Mutta minä luopuisin ainiaaksi lyömäpallosta milloin hyvänsä, Bunny, ellei se antaisi suojelevaa loistetta sellaiselle kuin minä olen."

"Kuinka niin?" sanoin minä. "Sehän pakottaa sinua esiintymään enemmän julkisesti kuin on viisasta tai käytännöllistä, luulisin."

"Hyvä Bunnyni, siinä sinä erehdyt. Antautuakseen rikokseen jotensakin rankaisemattomasti _täytyy_ ihmisellä olla ehdottomasti joku rinnakkainen, hyvin huomattu toimi — minkä julkisempi sitä parempi. Sen periaatteen totuus on selvä kuin päivä. Mr. Peace, rauha hänen tomullensa, häivytti epäluulon hankkimalla itsellensä paikkakunnallista mainetta viulunsoittajana ja eläintenkesyttäjänä, ja varma vakaumukseni on, että Jack halkaisija oli toden teolla silmäänpistävän julkinen henkilö, jonka parlamenttipuheet kerrottiin sanomalehdissä hänen julmien tekojensa rinnalla. Jos sinä esiinnyt ilmotuslehdessä jollakin huomatulla sijalla, niin ei sinun milloinkaan epäillä näyttelevän toista yhtä tärkeätä osaa. Sentähdenpä tahdon, että sinun tulee harjottaa sanomalehtimiehen ammattia, poikani, ja kirjottaa omalla nimelläsi niin paljon kuin kykenet. Ja se on ainoa syy, minkä vuoksi minä en polta mailojani takkapuina."

Mutta silloin kun hän pelasi, ei löytynyt ainoatakaan moista taituria koko radalla, eikä myös ketään, joka olisi ollut innokkaampi tekemään hyötyä puolueelleen. Muistan kuinka hän saapui radalle ennen urheilukauden ensimäistä kilpailua, taskut täynnä kultarahoja, joita hän asetteli veräjäpylväille poikkipienain tilalle. Oli jumalien katsomisen arvoinen näky, kun ammattipelaajat heittivät kuin mielettömät saadakseen kolikoita, sillä niin pian kuin veräjäpylvääseen osui, viskattiin punta heittäjälle ja toinen asetettiin sijalle; niin, eräs miekkonen kaappasi itselleen kolme puntaa yhdellä pallolla, joka sinkautti hajalleen koko veräjän. Se tapa maksoi Rafflesille kahdeksan tai yhdeksän kultarahaa, mutta hänellä olikin ensi luokan heittäjiä koko ajan, ja hän sai seuraavana päivänä viisikymmentäseitsemän pistettä.

Minun huvituksekseni tuli saattaa häntä kaikkiin hänen kilpailuihinsa, seurata katseellani jokaista palloa, minkä hän heitti, löi taikka heitti takaisin ulkopuolueen taholta, sekä istua ja jutella hänen kanssaan kenttäkatoksessa, milloin hän ei tehnyt kumpaakaan. Meidät olisi voitu nähdä siellä vieretysten katsomassa enintä osaa The Gentlemen-pallokunnan ensimäisistä kierroksista The Players-pallokuntaa vastaan heinäkuun toisena maanantaina. Meidät voitiin nähdä, mutta ei kuulla, sillä Rafflesin ei ollut onnistunut saada tarpeeksi pisteitä päästäkseen yhdeksi edustajaksi pallokuntaan, joten hän oli harvinaisen huonolla tuulella mieheksi, joka niin vähän piittäsi pelistä. Ollen vain harvapuheinen minulle, oli hän suorastaan epäkohtelias useata pallokunnan jäsentä kohtaan, joka kuvitteli tietävänsä kuinka tuo vastus oli tapahtunut, tai tuli säälittelemään hänen kovaa onneansa. Siinä hän istua mökötteli olkihattu vedettynä aina nenälle asti ja paperossi suussa, joka vääristyi pilkallisesti aina hyvän heiton tapahtuessa.

Hämmästyin senvuoksi suuresti, kun eräs nuori mies kaikkein hienointa keikarilajia tunkeutui väliimme ja sai tungettelustaan huolimatta ylen kohteliaan vastaanoton. En tuntenut nuorukaista ulkonäöltä, eikä Raffles esitellyt häntä minulle, mutta heidän keskustelunsa ilmaisi niin pintapuolista tuttavuutta ja sellaista rentomielisyyttä nuorukaisen puolelta, että ihmettelyni lisääntyi. Uteliaisuuteni nousi korkeimmilleen, kun Rafflesille ilmotettiin, että toisen isä mielellään tahtoisi tavata häntä ja hän heti oli valmis tyydyttämään tuon mielijohteen.

"Hän on naisten lavalla. Tuletteko heti mukaan?"

"Mielelläni", vastasi Raffles. "Pidä paikka minulle, Bunny."

"Nuori Crowley", selitti eräs ääni takanani. "Hän kuului Harrowin pallokuntaan viime vuonna."

"Kyllä muistan, hän oli laiskin luokallaan."

"Mutta kelpo lyömäpallomies. Hän suoritti tutkintonsa vasta kahdenkymmenen vuoden ijässä. Ja yksistään isänsä ansiosta hän läpäisi. Ylhäistä sukua. Ja komea mies kylläkin!"

Peli kyllästytti minua. Olin saapunut ainoastaan nähdäkseni Rafflesin pelaavan. Pian aloin kaivata häntä takaisin, ja vihdoin huomasinkin hänen viittovan minulle oikeanpuoleisesta aitauksesta.

"Tahdon esitellä sinut vanhalle lordi Amerstethille", kuiskasi hän ehtiessäni hänen luokseen. "Niillä on lyömäpalloviikko ensi kuussa, kun nuori Crowley tulee täysi-ikäiseksi, ja me matkustamme molemmat sinne pelaamaan."

"Molemmat!" toistin minä. "Mutta minähän en pelaa lyömäpalloa!"

"Hiljaa", kielsi Raffles, "se on yksinomaan minun asiani. Minä olen valehdellut niinkuin hevonen juoksee", lisäsi hän haudankumealla äänellä, kun olimme tulleet alas portaita; "toivon ettet sinä nyt sotke minun peliäni."

Hänen silmissään oli sellainen kiilto, minkä tunnen toisista tilaisuuksista, mutta en sitä ollut odottanut täällä rauhallisessa ja säntillisessä piirissä, ja ihan ilmeisinpä aavistuksin seurasin hänen vaaleata flanellimekkoansa läpi hattujen ja hiuslaitteitten köynnöksien, jotka kukoistivat naisten telttikatoksen alla.

Lordi Amersteth oli komea vanha herrasmies, jossa pisti silmään kaksoisleuka ja lyhyet viikset. Hän otti minut vastaan hyvin kohteliaasti, vaikka hänen sävyssään silti ei ollut vaikea havaita jotakin vähemmän imartelevaa. Minua kohdeltiin jonakin välttämättömänä liitteenä verrattomaan Rafflesiin, johon tunsinkin suuttuvani, samalla kun tein kumarruksen ylimykselle.

"Olen rohjennut", lausui lordi Amersteth, "pyytää erästä The Gentlemen of England-pallokunnan jäsentä pelaamaan yhden maalais-otteen lyömäpalloa luonamme ensi kuussa. Hän on ystävällisesti vastannut, että hän olisi saapunut kovin mielellään, ellette Te olisi ehtinyt kutsua häntä pienelle kalastusretkelle, mr...mr..." ja lordi Amerstethin todellakin onnistui muistaa nimeni.

Tietysti kuulin ensi kertaa puhuttavan kalastusretkestä, mutta kiirehdin vastaamaan, että se luultavasti niin, aivan varmaan voitaisiin lykätä tuonnemmaksi. Raffles loi minuun vaivihkaa hyväksyvän silmäyksen. Lordi Amersteth kumarsi jäykästi.

"Erittäin ystävällistä Teiltä", sanoi hän. "Mutta tehän olette itsekin lyömäpallon pelaaja?"

"Kyllähän hän oli koulussa ollessaan", tokaisi Raffles hävyttömällä innolla.

"En mikään varsinainen lyömäpallon pelaaja", änkytin minä.

"Ettekö kuulunut kilpailevaan pallokuntaan?" kysyi lordi.

"Ei, en aivan", vastasin minä.

"Mutta hyvin läheltä piti", selitti Raffles kauhukseni.

"No niin, eiväthän kaikki voi kuulua The Gentlemen-pallokuntaan", sanoi lordi Amersteth. "Poikani Crowley pääsi tuskalla ja vaivalla jäseneksi pallokuntaan Harrowissa, ja hän tulee pelaamaan. Minä ehkä itsekin lyöttäydyn mukaan, jos niin tarvitaan, niin että Te ette jää ainoaksi harjotusta kaipaavaksi, jos kehityksenne on keskeneräinen, ja minua suuresti ilahduttaisi, jos Tekin tulisitte avustamaan meitä. Voitte kalastella joessa ennen aamiaista ja jälkeen päivällisen, jos Teitä haluttaa."

"Minulle olisi suuri kunnia..." alotin minä johdantona ehdottomaan kieltäytymiseen, mutta Raffles katsahti minuun pitkään, ja minä aloin empiä, heikko kun olen raukka, ja niin tietysti jouduin kiikkiin.

"Sitten on asia päätetty", lopetti lordi Amersteth hieman ärtyisesti. "Meillä, nähkääs, tulee olemaan pieni urheiluviikko, kun poikani tulee täysi-ikäiseksi. Pelaamme Free Foresters-, The Dorsetshire Gentlemen- ja ehkä erästä omankin paikkakunnan pallokuntaa vastaan. Mr Raffles kyllä kertoo teille kaiken, ja Crowley voipi kirjottaa. No niin, luotamme siis teidän molempain saapumiseen." Ja hiukan nyökäyttäen nousi lordi Amersteth ja vetäytyi uloskäytävää kohden.

Myöskin Raffles nousi, mutta minä tartuin häntä takinhihaan.

"Mitä sinä oikein tarkotat?" kuiskasin minä raivoissani. "Enhän milloinkaan ole ollut lähellä mihinkään kilpailujoukkoon pääsemistä. Minä en laisinkaan ole lyömäpallon pelaaja. Minun täytyy päästä tästä eroon!"

"Eipä toki", kuiskasi hän vastaan. "Sinun ei tarvitse pelata, mutta sinun pitää tulla mukaan. Jos odotat minua puoli seitsemään, sanon sinulle minkä tähden."

Mutta minä saatoin arvata syyn, ja minua hävettää tunnustaa, että se herätti minussa paljoa vähemmän vastenmielisyyttä kuin pelkkä ajatus tehdä itseni naurunalaiseksi lyömäpallokilpailussa. Se herätti minussa nöyryytyksen tunteen, jollaista rikoksen ajatus ei enää voinut minussa aikaansaada, enkä suinkaan rauhallisessa mielentilassa kuljeskellut ympäri urheilukenttää, Rafflesin hävitessä kenttäkatokseen. Eikä vähentänyt huonoa tuultani näkemäni pikku kohtaus nuoren Crowleyn ja hänen isänsä välillä, jolloin jälkimäinen kohautellen olkapäitään seisahtui ilmottamaan nuorelle miehelle tiedon, jonka tämä otti vastaan vähän nolostuneena. Minuun kenties vain vaikutti paha omatuntoni, mutta olisin voinut vannoa, että he olivat harmissaan, kun eivät voineet saada suurta Rafflesia ilman hänen mitätöntä ystäväänsä.