Part 8

"Bunny hyvä, se on vihdoin viimeistä mitä voit tehdä. Niin kauan kuin ei näytä epäilevältä, pysyvät he matkan päässä, ja niin kauvan kuin he pysyvät matkan päässä on mahdollisuutta livahtaa käsistä. Mutta näytäppäs vain tietäväsi, että sinua seurataan, niin silloin ei auta muu kuin pako tai taistelu elämästä ja kuolemasta. Minä en milloinkaan käänny taakseni katsomaan, ja muista ettet sinäkään saa tehdä sitä, kun olet samassa pinteessä. Minä hyökkäsin Blackfriarsille ja ostin kuuluvalla äänellä piletin Kensingtoniin; ja junan vieriessä Sloane-torilta hyppäsin ulos ja kiidin oravan tavoin ylös kaikki porrasaskeleet ja takakatuja pitkin atelieriini. Varmuuden vuoksi makasin siellä koko ehtoopäivän; en kuullut mitään epäilyttävää ja toivoin vain, että minulla olisi ollut tavallinen akkuna tirkistääkseni kadulle, kiusallisen kattoakkunan sijasta. Kulkuväylä näytti kuitenkin olevan selvä, ja olinhan siihen asti vain _ajatellut_ että hän oli seurannut minua; ei ollut mitään todistusta siitä, että hän todella niin oli tehnyt. Viimein läksin ulos puettuna omiin vaatteisiini — ja jouduin melkein suoraan Bairdin syliin!"

"Mitä ihmettä silloin teit?"

"Harppasin ohitse, kuin en olisi eläissäni häntä nähnyt enkä nytkään; otin ajurin Kings Roadilla ja ajoin tulista vauhtia Claphamin asemalle, ryntäsin lähimmälle vaunusillalle ilman matkalippua ja hyppäsin ensimäiseen junaan jonka näin, astuin pois Twickenhamissa, kiidin vinhasti takaisin Richmondiin, matkustin junalla Charing Crossiin, ja tässä olen nyt! Valmis kylpemään, muuttamaan pukuani ja nauttimaan parhaimman päivällisen minkä klubi voipi meille tarjota. Tulin ensin luoksesi, koska arvelin sinun käyvän levottomaksi. Tule nyt kanssani kotiini, en tahdo pidättää sinua kauvempaa!"

"Oletko varma siitä, että hän häipyi jäljiltäsi?" kysyin minä, hattujamme päähän pannessamme.

"Aivan varma, mutta siitähän voimme vielä ottaa selon", vastasi Raffles, astui akkunaani ja katseli alas kadulle parin minuutin ajan.

"All right?" kysyin minä.

"All right", ilmotti hän ja me läksimme heti kadulle ja sitte Albanyyn käsi kädessä.

Mutta olimme molemmat jokseenkin vaiteliaita matkalla. Minä puolestani ihmettelin mitä Raffles aikoi tehdä Chelseassa olevalle atelierilleen, johon hänet oli kaikessa tapauksessa menestyksellä "vainuttu". Minusta tämä tuntui hyvin kiireiseltä, mutta mainitessani siitä hänelle vastasi hän, että oli kyllä aikaa ajatella asiata. Sen jälkeen hän ei hiiskunut sanaakaan ennen kuin (Bond-kadulla) olimme tervehtineet erästä nuorta tuttavaamme, joka oli alkanut joutua huonoon huutoon.

"Jack Rutter parka!" virkkoi Raffles huoahtaen. "Ei mikään ole niin surullista kuin nähdä mies noin alamäkeä menossa. Juoppous ja velat ovat melkein vieneet häneltä järjen, mies paralta; näitkö hänen silmiään? Ihmeellistä, että juuri tänä iltana hänet tapasimme; väitetään, että ukko Baird se on hänet nylkenyt. Minullapa on hyvin suuri halu nylkeä Baird!"

Hänen äänensä sai äkkiä raivon kumean soinnun, joka kävi sitä huomattavammaksi, kun vaiti-oloa nyt kesti kauvan; sitä kesti koko hienon päivällissyöntimme ajan klubissa ja vielä senkin jälkeen, kun olimme istuutuneet rauhalliseen tupakkahuoneen nurkkaan, kahvia juomaan ja sikaareja polttamaan. Silloin näin vihdoinkin Rafflesin katselevan minua rauhallisesti hymyillen ja tiesin jurouden kohtauksen menneen ohi.

"Ihmettelet ehkä, mitä olen ajatellut koko tämän ajan?" alotti hän. "Olen ajatellut miten typerää on tehdä mitään puolittain."

"Saattaapa olla", vastasin minäkin hymyillen, "mutta sitäpä syytöstä et voine itseesi suunnata?"

"Siitä en ole ollenkaan varma", tuumiskeli Raffles ajatuksissaan savua puhallellen. "Ajattelin nyt vähemmän itseäni kuin Jack Rutter poloista. Hän on niitä, jotka tekevät kaiken puolinaisesti; hän on vain puolittain pahalla tiellä, ja ajattele erotusta hänen ja meidän välillämme! Hän on alhaisen koronkiskurin vallassa; me olemme vakavaraisia porvareita. Hän on heittäytynyt juomaan; me olemme yhtä kohtuullisia kuin luotettavia. Hänen ystävänsä vetäytyvät hänestä pois; meidän sitä vastoin on vaikea päästä ystävistä eroon. Lopuksi, hän joko kerjää tahi lainaa, mikä on puoleksi varastamista; ja me varastamme ilman muuta, ja siitä jakselemme mainiosti. Meitä tietysti pidetään kunniallisempina kuin häntä. Mutta minä en ole varma siitä, Bunny, ettemme mekin tyydy puolinaisiin toimenpiteisiin."

"Kuinka niin? Mitä enempää voimme tehdä?" huudahdin minä hillitysti nauraen, mutta katselin ympärilleni varmistuakseni siitä, ettei kukaan kuullut meitä.

"Mitä enempää?" kertasi Raffles. "Kyllä, murhata — ensinnäkin."

"Tuhmuuksia."

"Siitä voipi olla eri mielipiteitä, rakas Bunny; minä en sitä tuhmuutena pidä. Olen ennen lausunut sinulle mielipiteenäni, että suurin nykyään elävä mies on ilmitulemisen välttänyt murhaaja; ainakin pitäisi hänen olla, mutta hänellä on harvoin miehuutta antaa oikein arvoa omalle itselleen. Ajattelehan asiaa! Ajattele tulevasi tänne ja puhelevasi ihmisille, hyvin todenmukaisesti murhasta, tietäen itse sen tehneesi, ja ihmetteleväsi miltä toiset näyttäisivät, jos sen tietäisivät! Oi, se olisi suuremmoista, suorastaan suuremmoista! Ja sitäpaitsi, jos joutuisit kiinni, niin olisihan se vaikuttava ja draamallinen loppu. Olisit silloin yleisenä puheenaineena monet viikot, ja sitten tekisit lähtösi erikoisen vaikuttavalla tavalla; eipä tarvitsisi ruostua kurjassa toimettomuudessa vuosikausia."

"Sinä rehellinen vanha Raffles!" myhäilin minä. "Alan antaa sinulle anteeksi, että olit niin epäkohteliaan vaitelias koko päivällisen ajan."

"Mutta en ole elämässäni ollut niin vakava kuin nyt."

"Jatkahan vain."

"Minä tarkotan täyttä totta."

"Sinä tiedät varsin hyvin, ettet voi tehdä murhaa, mitä tahansa muuta voisitkin tehdä."

"Tiedän varsin hyvin, että teen sellaisen tänä yönä."

Hän oli nojautunut taaksepäin lepotuolissaan ja silmäili minua terävällä katseella väsyneesti puoli-umpeen painuneiden silmäluomiensa alitse; sitte hän kumartui eteenpäin ja hänen silmänsä kohdistuivat minuun kuin kylmä teräs huotrastaan. Se herätti minut tuumailuistani, en voinut enää erehtyä niiden tarkotuksesta. Minä, joka tunsin miehen, tajusin murhaa hänen puristetuista käsistään, murhaa hänen suljetuista huulistaan ja murhaa hänen kovista sinisistä silmistään.

"Baird?" änkytin ja kostutin huuliani kielelläni.

"Tietysti."

"Mutta sanoit ettei Chelsean asuntoasi koskenut seikkailu merkinnyt mitään?"

"Valehtelin."

"Mutta hänhän eksyi sinusta lopulta."

"Valehtelin senkin. Sitä hän ei tehnyt. Uskoin asian niin olevan, kun tulin luoksesi tänä iltana, mutta kurkistaessani akkunasta — muistathan? — varmistuakseni siitä, seisoi hän sivukäytävällä aivan vastapäätä."

"Etkä sinä hiiskunut siitä sanaakaan?"

"En tahtonut turmella päivällistäsi, Bunny, enkä antaa sinun tärvellä omaani. Mutta siinä hän seisoi ilmi elävänä, ja luonnollisesti seurasi meitä Albanylle. Viehättävä peli hänelle, aivan hänen alhaisen makunsa mukainen: lahjuksia minulta, lahjuksia poliisilta, toinen tarjoaa yli toisen. Mutta hän ei pelaa sitä peliä minusta, hän ei elä niin kauvan, että saa niin tehdyksi, ja sitten on maailmassa yksi koronkiskuri vähemmän. Tarjoilija! Kaksi lasia whiskyä ja soodavettä. Lähden kello yksitoista, Bunny; on välttämätöntä, että se tulee tehtyä..."

"Tiedätkö sitten, missä hän asuu?"

"Kyllä, Willesden-tiellä, ja yksinään: tuo lurjus on saiturikin. Olen jo aikoja sitten ottanut selon kaikista hänen oloistaan."

Taas vilkaisin ympäri huonetta; se oli nuorten miesten klubi, ja nuoret miehet nauroivat, juttelivat, tupakoisivat ja joivat joka puolella. Joku nyökäytti minulle savun läpi. Minä nyökäytin koneellisesti vastaan ja käännyin tuskaisena Rafflesiin.

"Ei sinun tarvitse henkeä häneltä ottaa!" intoilin. "Pelkkä pistoolisi näkeminen saa hänet lupaamaan mitä hyvänsä."

"Mutta ei pitämään lupaustansa."

"Mutta voisithan koettaa, minkä vaikutuksen se tekee."

"Sen luultavasti teenkin. Tässä on uusi lasi sinulle, Bunny. Toivota minulle onnea."

"Minä tulen mukaan."

Uhkaava salama välähti teräksensinisistä silmistä.

"Ehkäisemään minua?" sanoi Raffles.

"En suinkaan..."

"Annatko kunniasanasi siitä?"

"Kyllä."

"Jos rikot sen, Bunny..."

"Niin saat ampua minutkin."

"Sen tekisin aivan varmasti", vakuutti Raffles juhlallisesti. "Tulet siis mukaan omalla vastuullasi; mutta jos tulet, niin on parasta että lähdemme niin pian kuin mahdollista, sillä minun täytyy matkalla poiketa asuntooni."

Viisi minuuttia senjälkeen odotin häntä Piccadillyllä Albanyn portin ulkopuolella. Minulla oli omat syyni jäädä ulkopuolelle. Puolittain toivoin, puolittain pelkäsin nimittäin, että Angus Baird vielä voisi olla jäljillämme, — että jokin välittömämpi, vähemmän julma muoto tehdä hänet vahingottomaksi voisi ilmaantua minun ja koronkiskurin äkkiä tavatessamme toisemme. En varottaisi häntä uhkaavasta vaarasta, mutta ehkäisisin murhenäytelmän hinnalla millä hyvänsä. Ja kun ei mitään kohtausta ollut tapahtunut ja Raffles ja minä olimme matkalla Willesdeniin, oli tämä totisesti edelleenkin vakava aikomukseni. En rikkoisi sanaani, jos voisin sen välttää, mutta oli lohdullista tietää, että saatoin sen rikkoa, jos tahtoisin alistua rangaistukseen. Pelkään sen pahempi kuitenkin, että hyviin aikeisiini sekaantui kalvavaa uteliaisuutta ja sitä lumoavaa houkutusta, jota kaikki kamala herättää.

Minulla on kiusallinen muisto siitä tunnista, joka kului ennen kuin pääsimme matkamme perille. Menimme suoraan poikki St. James-puiston (tuntuu kuin vieläkin näkisin valot, kirkkaina sillalla ja väreilevinä vedessä), ja meidän täytyi muutaman minuutin ajan odottaa viimeistä Willesdeniin menevää junaa. Se lähti klo 11,21 muistaakseni, ja Raffles tuimistui kuullessaan, ettei se menisikään Kensal Riseen saakka. Meidän oli jääpyminen Willesdenin asemalle ja asteleminen läpi katujen oikealle maaseudulle, teitä, joita en ollenkaan tuntenut. En milloinkaan enää voisi löytää sitä taloa. Muistan kuitenkin, että samosimme pimeätä polkua metsien ja niittyjen välillä, kun kello alkoi lyödä kahtatoista.

"Tapaamme hänet kai vuoteeltaan nukkumassa?" sanoin minä.

"Toivon niin", vastasi Raffles yrmeästi.

"Onko siis aikomuksesi murtautua sisään?"

"Mitä muuta saatoit otaksua?"

En ollut lainkaan sitä miettinyt; olin ajatellut ainoastaan murhaa. Sen rinnalla oli murto vain pikku asia, jota sitäkin silti mieluummin oli vältettävä. Vastasyyt olivat päivänselvät: mies tunsi murtovarkaat ja niiden toimintatavat, hän olisi varmaan varustettu ampuma-aseilla ja voisi mahdollisesti ampua ensin.

"En toivo mitään parempaa", sanoi Raffles. "Siinä tapauksessa tulee mies miestä vastaan, ja paha perii sen, joka ampuu huonommin. Luuletko, että minä pidän enemmän epärehellisestä pelistä kuin rehellisestä? Mutta kuolla hänen täytyy tavalla tai toisella, muutoin koituu sinulle ja minulle pitkä kidutuksen aika."

"Mieluummin niinkin kuin näin!"

"Pysähdy siis siihen missä olet, ystäväni. Sanoinhan, etten tarvitse sinua, ja tässä on talo. — Hyvää yötä siis."

En nähnyt mitään taloa, ainoastaan kulman korkeata muuria, joka kohosi synkkänä yöhön, harja täynnä lasinsiruja, joista tähtivalo kimmelteli. Muurissa oli korkea vihreä veräjä, pystyillä piikeillä reunustettu; sen suunnattoman vankkoja ovenpuoliskoja valaisi himmeä kaasulyhty, joka oli toisella puolella vasta raivattua tietä. Minusta se näytti rakentamatonta aluetta halkaisevalta kadulta, jonka varrella ainoastaan yksi talo kohosi toisessa päässä; mutta yö oli niin pimeä, että tämä oli vain epämääräinen vaikutelma.

Raffles kuitenkin oli nähnyt paikan päiväs-aikaan ja saapunut sinne kaikkiin näihin vastuksiin valmistuneena. Hän kurottautui jo ylös ja pisteli samppanjakorkkeja piikkien päihin, ja seuraavassa hetkessä oli hän kietaissut kokoonlasketun päällystakkinsa korkkien päälle. Minä peräydyin askeleen, kun hän heilautti itsensä ylös, ja näin pienen kulmien katonharjasta kuvastumassa taivasta vasten portin päällä; hänen hypätessään alas, juoksin minä esille ja laskin oman painoni korkkien ja päällystakin päälle; silloin kiskaisi hän viimemainittua. "Tuletko sinä kuitenkin mukaan?"

"Tulen kuin tulenkin."

"Ole sitten varovainen, täällä on joka paikka täynnä soittokellon johtoja ja teräsjousia. Tämä ei ole lastenleikkiä. Kas niin, seisohan alallasi, kunnes minä otan korkit pois."

Puutarha oli hyvin pieni; siihen oli vasta laitettu nurmikko, joka vielä oli hyvin pehkuinen, mutta joukko täysikasvuisia laakeripuita seisoa törrötti hoitamattomilla, savisilla pihanvierillä.

"Nuokin ovat kuin kelloja", kuiskasi Raffles, "mikään ei kahise niin vietävästi — tuota vanhaa kavalaa vintiötä."

Ja me väistimme niitä hyvin tarkoin, hiiviskellessämme nurmen yli.

"Hän on mennyt levolle."

"Sitä en usko, Bunny. Luulen, että hän on nähnyt meidät."

"Mistä niin päätät?"

"Näin valoa."

"Missä?"

"Tuolla alhaalla, hetki sitten, kun minä..."

Hänen kuiskauksensa vaikeni; hän oli taas nähnyt valon tuikkeen, ja minä myös.

Oli kuin kultainen juova eteisen oven alla — ja se hävisi. Se näkyi taas kultarihmana oven yläosan raosta — ja hävisi tykkänään. Kuulimme rappujen natisevan, ja vaikenevan, myöskin tykkänään. Emme nähneet emmekä kuulleet enempää, vaikka seisoimme ruohossa ja odotimme kunnes kenkämme olivat märkinä kasteesta.

"Minä menen sisään", virkkoi Raffles vihdoin. "En usko sentäänkään, että hän näki meidät. Soisinpa hänen nähneen. Tätä tietä."

Me astuimme varovaisesti tiellä, mutta hiekka tarttui märkiin kengänpohjiimme ja narisi kamalasti pikku kuistin tiililattialla. Kuistin lasioven läpi oli Raffles ensin valon nähnyt, ja nyt ryhtyi hän lasiruutua leikkaamaan timantin, pienen siirappiruukun ja ruskean paperiarkin avulla, jotka harvoin puuttuivat hänen tamineistansa. Hän ei kieltäytynyt minun avustani, vaikka ottikin sen vastaan yhtä koneellisesti kuin se tarjottiinkin. Kaikessa tapauksessa minun sormeni ne auttoivat siirapin sivelemisessä ruskealle paperille ja painoivat viimemainitun akkunaruutua vasten, kunnes timantti oli tehnyt kierroksensa ja ruutu putosi kuulumattomasti käsiimme.

Raffles pisti nyt kätensä sisälle, kiersi avainta lukossa, kurotti käsivartensa niin pitkälle alas kuin ulettui ja sai vedetyksi auki salvan alhaalta kynnyksen rajasta; se olikin ainoa, ja ovi aukesi, mutta ei paljoa.

"Mitä tämä on?" sanoi Raffles, kun jokin narskahti hänen jalkansa alla ihan kynnyksellä.

"Pari silmälaseja", kuiskasin minä ja otin ne ylös. Seisoin vielä hypistellen murskaantuneita laseja ja käyristyneitä sankoja, kun Raffles horjahti ja melkein kaatui, päästäen huudahduksen, jota hän ei edes koettanut pidättää.

"Hiljaa toki, mies hyvä", kuiskasin minä soimaten. "Hän kuulee äänesi!"

Hänen hampaansa helisivät — hänenkin! —, ja kuulin hänen haparoivan tulitikkujaan.

"Ei, Bunny, hän ei kuule meitä", kuiskasi Raffles nyt ja nousi sytyttämään kaasuliekin, kun tulitikku paloi loppuun.

Angus Baird makasi omalla lattiallaan, kuolleena, harmajat hiukset verestä vanukkeilla, vieressään hiilihanko, jonka musta kärki kiilsi märkänä, ja eräässä loukossa kirjotuspöytä murrettuna, tyhjennettynä. Kello naksutteli kovaa uuninreunalla; kenties sataan sekuntiin ei kuulunut mitään muuta ääntä.

Raffles seisoi hiljaa ja tuijotti kuollutta, kuten mies katselee pohjatonta syvyyttä, kun on sokeasti syöksynyt sen reunalle. Hän puhalsi kuuluvasti ilmaa laajenneista sieramistaan; hän ei näyttänyt muulla tavoin mielenliikutustaan, ja hänen huulensa olivat kuin sinetillä suljetut.

"Valo!" sanoin minä käheästi. "Valo, jonka näimme oven alitse!"

Hän hätkähti ja kääntyi minuun.

"Se on totta! Sen olin unohtanut. Täällä sisällä sen ensin näin!"

"Hänen täytyy vielä olla tuolla ylhäällä."

"Siinä tapauksessa me pian houkuttelemme hänet esille. Tule!"

Sen sijaan laskin käteni hänen käsivarrelleen ja vaadin häntä miettimään — hänen vihollisensahan oli nyt kuollut — me tulisimme varmasti sekotetuiksi juttuun — nyt tahi ei milloinkaan oli meidän aika hiipiä pois. Hän puistausi äkillisessä kärsimättömyyden puuskassa minusta irti, silmissään ynseän halveksumisen ilme; ja neuvoen minua pelastamaan oman nahkani, jos halusin, hän käänsi minulle taas selkänsä, ja tällä kertaa olin melkein taipuisa tekemään sananmukaisesti. Oliko hän unhottanut, millä asialla hän oli täällä? Sillä aikaa kun minä tein itselleni näitä kysymyksiä, räiskähti hänen tulitikkunsa eteisessä; seuraavassa silmänräpäyksessä natisivat portaat hänen jalkainsa alla, kuten ne olivat natisseet murhaajan askeleista, ja se inhimillinen vaisto, joka hänet oli innostuttanut oman vaaransa uhalla, herätti minutkin jäykistyneestä mielentilastani. Voimmeko antaa murhaajan mennä? Vastaukseni oli juosta ylös rappusia ja tavottaa Raffles eteisessä.

Mutta siellä oli kolme ovea; ensimäinen johti makuuhuoneeseen, jossa vuode oli koskemattomana; toinen huone oli kaikin puolin tyhjä; kolmas oli lukittu.

Raffles sytytti eteisessä kaasun.

"Hän on tuolla sisällä", hän sanoi ja veti revolverinsa hanan vireeseen. "Muistatko kuinka meillä oli tapana murtautua kouluhuoneisiin? Pam!"

Hän tähtäsi potkauksen avaimenreijän kohdalle, ovi lensi auki ja äkillisessä ilmanvedossa taipui kaasuliekki eteisessä kuin kahila tuulessa. Liekin noustessa jälleen näin edessäni kylpyhuoneen, kaksi yhteen solmittua kylpyhurstia, avonaisen akkunan ja kokoon kyyristyneen olennon — ja Raffles hätkähti hirmustuneena kynnyksellä.

"Jack — Rutter?"

Sanat olivat käheät ja vitkalliset kauhusta, ja kauhuissani kuulin itseni kertaavan ne, sillä välin kun akkunan juureen lyyhistynyt olento vähitellen ojentausi pystyyn.

"Tekö siinä!" kuiskasi hän, ei vähemmin peljästyneenä kuin me. "Tekö kaksi! Mikä on tarkotuksenne, Raffles? Näin teidän kiipeävän yli veräjän; soittokello kilisi, talo on täynnä kelloja. Sitte murtausitte sisään. Mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Sen kerromme teille, kun kerrotte meille mitä Jumalan nimessä olette tehnyt, Rutter!"

"Tehnyt? Mitä olen tehnyt?" Tuo kurja raukka tuli valoon veristynein, vilkuvin silmin ja vereen tahratuin paidanrinnoin. "Te tiedätte sen — te olette nähneet sen — mutta voinhan kertoa sen teille, jos haluatte. Olen surmannut varkaan, siinä kaikki. Olen surmannut varkaan, koronkiskurin, shakaalin, verenimijän, ovelimman ja julmimman roiston, mikä milloinkaan on hirsipuun välttänyt. Olen valmis joutumaan hirteen hänen tähtensä. Voisin surmata hänet vielä kerran!"

Ja hän katsoi hurjasti meitä kasvoihin, kiukkuisesta uhmasta pyörivin silmin; hänen rintansa kohoili, huulet olivat lujasti yhteen puristetut.

"Kerronko teille, kuinka se kävi?" jatkoi hän kiihkeästi. "Hän on tehnyt elämäni helvetiksi! Tänä iltana tapasin hänet Bond-kadulla. Muistatteko, kun kohtasin teidät? Hän ei ollut kahtakaankymmentä metriä teistä; hän seurasi teitä, Raffles, näki minun nyökäyttävän päätäni teille, seisautti minut ja kysyi kuka te olitte. Hän näytti olevan aivan hullaantunut tietämään sitä. Minä en ymmärtänyt syytä siihen, enkä myöskään välittänyt, sillä nyt älysin keinon. Sanoin ilmottavani kaikki mitä teistä tiesin, jos hän soisi minulle yksityisen puhelun. Hän kieltäysi. Minä sanoin, että hänen täytyy suostua, ja pidätin häntä takista; kun laskin hänet irti, olitte hävinneet näkyvistä, ja minä odotin paikallani, kunnes hän tuli takaisin epätoivoisena. Nyt olin voitolla. Minä sain määrätä missä keskustelumme tapahtuisi, ja pakotin hänet ottamaan minut mukaansa kotiin ja vannoin ilmaisevani teistä kaiken tietoni, jahka keskustelumme tapahtuisi. No, tänne tultuamme pyysin häneltä jotakin syötävää ja kulutin aikaa niin paljon kuin mahdollista, ja kymmenen ajoissa kuulin veräjää suljettavan. Odotin hetken, ja sitten kysyin asuiko hän yksinään.

"En, enhän mitenkään, vakuutti hän; ettekö nähnyt palvelustyttöä?

"Myönsin nähneeni, mutta lisäsin, että olin ollut kuulevinani hänen sitte poistuvan; jos olin erehtynyt ja hän todellakin oli talossa, niin hän kyllä tulisi, jos häntä huutaisi, ja minä huusin kolmasti voimieni takaa. Tietysti ei palvelijaa kuulunut. Tiesin sen, sillä olin ollut täällä eräänä iltana viime viikolla, ja silloin puheli hän kanssani veräjän läpi, mutta ei tahtonut avata sitä. No, kun olin huutanut eikä tullut ainoatakaan sielua, oli hänen naamansa valkea kuin kipsikatto. Sitte sanoin hänelle, että nyt vihdoinkin puhelisimme välimme suoriksi; otin hiilihangon uuninnurkasta ja muistutin hänelle, kuinka hän oli rosvonnut minut, mutta että kautta Jumalan hän ei tulisi enää varastamaan minulta. Annoin hänelle kolme minuuttia aikaa kirjottaa ja allekirjotuksellaan vahvistaa asiakirjan, jossa hän luopuisi kaikista vääristä kiristysyrityksistä minua vastaan, muutoin löisin hänen kallonsa halki. Hän mietti minuutin ja meni sitte kirjotuspöytänsä luo etsimään kynää ja paperia. Parin sekunnin kuluttua hän käännähti päin, revolveri ojossa, ja minä huitasin hänen paljaaseen päähänsä. Hän ampui kaksi tai kolme kertaa harhaan; näette vieläkin luodin jäljet, jos haluatte. Mutta minä osasin häntä joka kerran — oi, Jumalani, olin kuin hullu, kunnes teko oli tehty. Sen perästä en piitannut mistään. Tarkastin hänen kirjotuspöytänsä, saadakseni omat velkakirjani, ja olin juuri lopettanut, kun te saavuitte. Sanoin, etten piitannut mistään, enkä totisesti piittaakaan, vaan ajattelin mennä ilmiantamaan itseni tänä iltana ja sen teenkin, niin etten ole teille suureksi vaivaksi, kuten näette."

"Tyhmyyksiä", sanoi Raffles hetken jälkeen, "me emme aijo antaa teidän mennä ilmiantamaan itseänne."

"Ette voi estää minua! Mitä se hyödyttäisi? Palvelustyttö näki minut; kohtaloni olisi vain ajan kysymys, enkä minä voi kestää odotusta, kunnes minut siepataan. Pitäisikö minun odottaa, että he tulevat ja käyvät käsivarteeni kiinni! Ei, ei, ei, menen ilmottautumaan, niin saan lopun tästä kaikesta."

Hänen puheensa oli muuttunutta, vilkkaampaa ja monisanaisempaa. Oli kuin olisi hän saanut selkeämmän käsityksen asemastaan vain ajatellessaan päästä siitä eroon.

"Kuulkaa minua", alotti Raffles; "me olemme itse täällä vaaralle alttiina. Me murtausimme sisään kuin varkaat hankkiaksemme itsellemme hyvitystä samansuuntaisesta kohtuuttomuudesta kuin tekin olette kärsinyt. Ettekö käsitä? Olemme leikanneet akkunaruudun irti — käyttäytyneet kuin tavalliset murtovarkaat. Kaikki muukin tullaan panemaan meidän laskuumme."

"Tarkotatte, ettei minua tulla epäilemään?"

"Niin."

"Mutta minä en tahdo välttää rangaistusta", huudahti Rutter hysteerisesti. "Olen surmannut hänet. Tiedän sen. Mutta se oli itsepuolustusta, se ei ollut murha. Minun täytyy tunnustaa ja alistua seurauksiin. Menetän järkeni, ellen sitä tee!"

Hänen kätensä vapisivat, hänen leukansa tärisi ja hänellä oli kyyneleet silmissään. Raffles tarttui lujasti häntä olkapäähän.

"Kuulkaa, hullu mies! Jos meidät kolme nyt vangittaisiin täällä, niin tiedättekös, mikä silloin olisi seurauksena? Meidät hirtettäisiin rivissä kuuden viikon kuluessa! Te puhutte, kuin istuisimme klubissa; ettekö tiedä, että kello on yksi yöllä, että täällä palaa valo ja tuolla makaa kuollut ihminen alhaalla? Jumalan tähden, reipastautukaa ja tehkää kuten sanon, muutoin olette itse kuollut mies."

"Soisinpa olevani", nyyhkytti Rutter. "Soisinpa, että minulla olisi hänen revolverinsa, jotta ampuisin luodin otsaani. Se on jossakin hänen allaan. Oi, Jumalani, Jumalani!"

Hänen polvensa notkahtelivat, raju mielenliikutus oli vienyt häneltä kaikki voimat. Meidän täytyi taluttaa hänet alas portaita ja ulkoeteisen ovesta ulos raittiiseen ilmaan.

Kaikki oli hiljaista ulkona, — kuulimme ainoastaan välillämme huojuvan kurjan raukan tukahtunutta itkua. Raffles palasi hetkeksi taloon; sitte pimeni siellä kaikki. Portti avautui sisältäpäin ilman avainta, me suljimme sen huolellisesti perässämme, ja taas kimmeltelivät tähdet lasinsirpaleilla ja kiiltävillä piikeillä, ihan kuten tullessammekin.