Part 4
Miksi rauta raikumahan?
Kun on tarvis työkaluja.
Miksi hirret hilkkamahan?
Kun on kiire kynnökselle.
Miksi lempi liekkamahan?
Kun on kaunis manner meillä.
Viha miksi välkkämähän?
Kun ei kirkas kansan kilpi.
Tuli, kuule poikoasi, Luojan helkka, heimoasi, Ukon tuura, tuttuasi, lastasi sinisalama! Tunnen syntysi, sylistä kirposit ajan emojen, piilit maassa piilokkali kaskien kytösavuna, nousit takkahan talojen, kykenit jo kynttilöiksi, korkenit kokoiksi Herran, helaavalkeiksi virisit, hehkuit kansojen kevättä, suitsuit suurta kukkimusta, niin sytyit sotatuliksi, tuprahdit tulipaloiksi, kylvit jo kyventä kuolon, surman siementä sirotit, raiuit suulla rautamyrskyn, kiljuit suulla surmakirnun: isänmaa nimes ihana, toinen: kansan itsetunto; painu nyt pajatuliksi, sepon suostu ahjon alle!
Kivihiili, Kimmon poika, vanhin vuoren veljeksiä, sysi-hattu, synkkä-hahmo, saalas vaivan vuossatojen! Tunnen ma sinutkin, tuska olet rouhitun rotuni, painama petäjäleivän, sotaratsun sortelema, kiristämä kirkon ruoskan, rutistama ruunun miesten, tammikuussa tielle tehty, pakkaskuussa työlle pantu, teurastettu teuraskuussa, unohdettu kukkakuussa. Kuku nyt kullaisna käkenä, helkä sulka-suitsevana, lieka lintuna pajani, laika lauluni säennä, kuki köyhän pihlapuuna, orjantappura-okana, pistä piikkinä poveni, omantunnon tutkaimena, kerro työtä tuonen-tyyntä, tyytymystä, täytymystä!
Panu, poika aurinkoisen, päivän paistavan jumala, leppeämmän hetken herra, laupiaamman tunnin tuoja! Kuule särjetyn säveltä, rikkipiestyn pilpatusta, kansan kahtia menevän, heimon hurja-huudollisen, joka ei seisonut surussa, ei elon kohluissa kohonnut, painui maahan martahana, poistui oikean poluilta! Anna päivä armautta, anna viikko viljelystä, anna vuosi auran tointa, kausi kaunista keseä, saisi korret korttumahan, nuorten varret varttumahan henki uusi heilimähän, aika toinen alkamahan, taisto kaunis kaikumahan, kansanvalta vankumahan, söisi Suomi selvän leivän, jäisi peuroille jäkälä!
Niin kuule, nimetön Luoja, tule, Suuri Tuntematon, uskonnottoman unelma, ihanne ivailijankin! Tule myrskynä mereltä, mailta pilvenpatsahana, jyskä tuomion jylynä, valka maailman valona, tapa tauti juurta myöten, pahan syyt syvältä kynnä! Tyydy työmiehen talohon, katso päälle päiväläisen. loiselle enemmän loista, lohduttele muonamiestä, myös mene mäkitupihin, tule työpajan tomuhun, suorenna selät kumarat, suorita parempi palkka, sulje kurkku kukkarolta, anna ääni ihmiselle, irroita ajatus mykkä, päästä päähän neuvospöydän, kaitse maata kansan kautta, maa on tehty kansan tautta.
Mitkä äänet oudot yössä?
Kaadetahan kirkon kukko.
Mikä pauhu parsikossa?
Kohoavat koulut toiset.
Mikä terhen päivän tiessä?
Pääty, pöyhkä virkavalta!
Miksi tanhu taivahilla?
Maan on varjeltu vapaus.
Näen minä ajan tulevan; kasvavi saloilla Suomen kansa kuin teräslepikko, rautatammikko tanakka, tuhatpäinen peitsilehto, päivässä välähtelevä, härmässä helähtelevä, soinnahtava tuskan tullen, heilahtava hetken tullen, käypä kuolohon hymyten, kuurassa urosten parrat. Seisovi selillä Pohjan vartio vilun-väkevä, Lappi talven-taiallinen, Turja turman-luottehinen, tunturi revontulinen, lonka Louhen-poiallinen, kappa hyytä hartioilla, purnu lunta päälaella.
1905.
Lex.
1.
Suomen säädyt.
Vanhan valtion murene, yhteiskunnan kulmapaasi Suomen säädyt, maan perustus.
Varrotte vakavat niinkuin Luther Wormsissa.
Odotus ei kevyt, kesäinen aamu, ei syksyn pimeä puhde: tyyni Suomen talvipäivä.
"Tässä seisomme."
Takana seisovat sadattuhannet, isät mennehet manalle, sukukunta syntymätön.
Miksi maassa mielten myrsky?
Sana Suomen on sanottu.
22. II. 05.
2.
Oikeus.
Ei viha rakenna eikä rakkaus.
Rakentajamme olkoon Oikeus. Opasta tääll' ei toista taivasalla.
Ei anna anteeksi elämä, älköhön inehmon lapsi, luonto tyynnä tuomitsevi, tuomitkoon inehmon lapsi niinkuin vankka vaskivuori taikka tunturi jumalan.
Soisin Suomen miehen mielen: ankara ajatuksissa, tosi työssä, toiminnassa, vanhurskas viholliselle, vakavanha ystävälle, leppymätön, lahjomaton, oikea itsensä edessä.
1905.
3.
Tietäjän näky.
Nukkui maa.
Tohahti tuuli, heräsivät henget kaikki.
Mutta myös viha virisi: "Kostanko isien kohlut?"
Torattihin, taisteltihin. Taivas sees, siniset järvet.
Myrsky mylvähti.
Jyristen suistui puut pihoilta Suomen, kaatui vallan kukkuloilta.
"Hei", sanoi katajan henki, "Minä itse Suomen suurin."
Taipui tuulet taittumatta.
Niin välähti veljesvaino.
Suot savusi, tiet tihusi, kärysi katajamieli.
Pitkä yö.
Sarasti.
Poissa oli orjat, herrat.
Kukki mieli vain vapahan miehen, henki hongan lakkalatvan: "Kansan valta kansan maassa".
5. III. 05.
4.
Yö.
Liekuttivat kaikki lamput viime vuossadan lopussa.
Kaikki kynttilät kituivat kautta hengen valtakunnan, kautta myös kotitupien.
Niin tuli pilkkoinen pimeä.
Yö yli kansojen.
Kamala tähdetön, tuleton, tuima, alkusyö maailman, rajaton, pyhä, suuri, synnyttävä.
Ajan uuden alku-äiti.
Seisoi kaikki kansakunta idän yössä ankarassa, seisoi työ, elämä, askar, aika, aattehet inehmon; sydän tuskin sykki, keuhkot tuskin henkeä vetivät, vain veri suonissa punainen soitti suurta luomisvirttä.
Niin hiljaa sarasti päivä.
8. XI. 05.
5.
Kansalliskaarti.
Tiedän kaartin kansallisen; kaarti kulttuurin.
Sotivat siinä kuollehet, elävät, kaikki vallat valkeuden.
Tunnuslause tuo väkevä: "Sota on soipa hurmeheton juurella Jumalan tammen!"
Miekat maan alta helähti, toiset paistoi taivahalta, maan päältä elävät iski, vainajat tuvilta Tuonen.
Se oli kaarti kansallinen, armeija alinomainen.
6.
Suomen vaakuna.
Liehui päivän Suomen lippu.
Pyhä valtavaakunamme! Punakeltainen, palava pilvissä pimeän pohjan, maassa kansan marraskuisen.
Kuulin leijonan puhuvan, jalopeuran peljättävän: "Oikeus on nimeni. Missä loistan, leimuaa sydämet, kaikuu kansojen vapaus, Magna Charta kansalaisten."
Miksi käyt terällä miekan?
"Koska kaatui Suomen sorto."
Miekan toisen miks ylennät?
"Koska on yöstä tähti noussut, viitta veljesten välille."
Mikä on merkki meille?
"Suomen suurruhtinaallinen vapaus."
Ääni ärjähti, jyrinä täytti kaiken taivonkannen, pilvet pohjolan repesi, hehkui Suomi suurna kerran.
Päivän liehui Suomen lippu, kukin itsensä unohti, se oli juhla kansan kaiken.
Mutta vaipui vaakunamme: se oli alku arkipäivän, kyntö pitkän, kyisen pellon.
12. IX. 05.
7.
Leo Mechelin.
Motto: "Tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen."
Tunto tyyni, kunto kirkas, toimi, tarmo taipumaton, Suomen oikeuden soturi, Suomen kaunis kansalainen.
Terve, terve!
Ei Sinulle suonehet korkeat jumalat tyyntä juoksua elämän eikä merta aallotonta; antoivat väkevän virran, kosken kuohuvan, kivisen, hyrskyt hyiset, pilvipäiset, pärskyvät, pahat kurimot: viskoivat venettä, miestä, eivät visko miehen mieltä.
Niin koitti kultainen vapaus.
Seisot Suomen kalliolla nyt kuin lakkapää petäjä suoraselkä, tuulten tuttu.
Katsoi kansasi Sinuhun; oli kaikki kallis saatu, pyhä taisteltu takaisin, painoi yksi aatos ange: "Vielä ei kaiu kansan kieli, kansan kieli, kansan mieli, laki jäykkä, järkkymätön, Suomen suuressa salissa."
Katsottihin, kuunneltihin.
Niin Sinä äänesi korotit, kaikui kaunis Suomen kieli; niin Sinä askareet alotit, alkoi kaunis kansanvalta; niin Sinä suuntasi osotit, oli suunta selvä, suora; astuit päähän Suomen pöydän, vuoret Oikeuden jyrisi.
Ajan kääntyi kirjanlehti, kävi kansassa humaus.
4. XII. 05.
8.
Moskova.
Runon raikui kultakannel; "Mitä on myrskystä sanojen, kun soi kansan myrskykellot!"
Vastasi verinen hanki, hukat huuti Moskovasta: "Ruoskikaa runotkin kaikki, sana tuo tekojen myrskyn."
Helkkyi haavehen hopea: "Mitä on usko suurten unten, kun soi kansan kuolinkellot!"
Tykit Tuonelan jyrisi, hukat huuti Moskovasta: "Murtakaa unelmat kaikki, usko on pohja uuden polven."
Vihan vankui vaskikannel: "Mitä on rinnan tuskat, riemut, kun soi kellot keski-öiset!"
Paukkui pakkanen arojen, hukat huuti Moskovasta: "Tappakaa sydämet kaikki, sydämistä päivän synty".
Senp' on sai sanoneheksi: kirkot Moskovan kimalti, humahtivat huomenkellot.
1906.
Kansan valta.
Kansan valta kaikkivalta, Suomi yksi yltä, alta, kansan kieli, kansan mieli, valtioiden valtapieli, seisoo Suomi niinkuin vuori, Suomi vanha, Suomi nuori.
Kauan torkuit talven unta, Väinön vanha kansakunta, jouduit vieraan vallan alle, vierahalta vierahalle, voudit sorti, saarnas pappi, mutta paisui kansan sappi.
Humahtivat suolla hongat, halkes pitkät pilvenlongat, kuulkaa, Suomen korvet ryskää, metsä liikkuu, linnat jyskää, lähtee karhu piilostansa, ärjähtää jo astuissansa.
Syntyi Suomi toisen kerran, varttui kansa kahden verran, päätyi päivä myrsky-yöstä, voitto vuosisatain työstä, vaikk'ei vielä vapaa maamme, rauhan askar alkakaamme.
On nyt tehty ensi rynnös, vartoo vainiolla kynnös, viljelyksen tie on taattu, vaan ei roudan valta kaattu, väijyy väkivalta suolla, sorto uhkaa ulkopuolia.
Rahtianne maassa kielet, monianne miesten mielet, sattuu sana yksi: Suomi, silloin vettyy silmäluomi, muistaa joka äiti lastaan, liekkaa liesi lämmin vastaan.
Siniselkä siellä täällä, niitut alla, pellot päällä, kaivonvintti, viiri, talo, vaara vankka, synkkä salo, sorsa saunan eessä, lahti, saaren takaa airon tahti.
Ken sen kesätyössä eli, hälle autuus hämärteli, on hän outo maailmalla, vieras vieraan orren alla, palaa povessansa soihtu, leimuavan lemmen loihtu.
Tääll' on koti, täällä kehto, taistotanner, hautalehto, tääll' on isän, äidin maasi, Suomi, Luojan laulupaasi, saattaa päivä pilven alta sanat Suomen jumalalta:
"Laki, turva miehen, naisen, vapaus kansan, kansalaisen, ihmis-arvo maassa mahti, kansan valta kansan vahti, maa ei orjan eikä herran, mutta heimon vapaan kerran."
1. VI. 06.
V
Toiset routavuodet
Lapin tarkka.
I.
Tuikkii tähdet pääni päällä: ilta lie vai aamu täällä?
Kulkee mailla kukkalemut: syksyn lie vai kevään kemut?
Häilyy kuutamossa huntu: elämän vai tuonen tuntu?
Kova kaikuu kannel ajan: alkajan vai lopettajan?
II
Kysyn tuota, tunnen, tutkin, katson noidan kaukoputkin.
Katson vanhat, katson nuoret, monet raukat raakunkuoret.
Miss' on helmi heimon surun? Tuolta täältä löydän murun.
Nää en ehjää enkä pohjaa. Hetken oikku kansan ohjaa.
III.
Puhuu tähdet päällä pääni: "Auringon on kuultu ääni.
"Kesää kohti kuljetahan puhki takatalven pahan.
"Elämään on miete mielten kautta kuolon pihtipielten.
"Alkamaan on auki rata Suomen valtaa valoisata."
IV.
Yhtä tutkin, etsin tuota Suomen suuren valtavuota.
Eikö saa jo ilmi sana, Lapin loihtu laajempana?
Tummempana Turjan mahti, vankempana vuorten vahti?
Rohkene jo Suomen rotu, omaan vapauteensa totu?
V.
Puhuu tähdet päällä pääni: "Vapauden on kuultu ääni.
"Ilta meill' on muukalainen, aamunkoitto kotimainen.
"Täyttyy vuosisatain takaa kansan haave harras, vakaa:
"Olla kerran oma tupa, siinä oman onnen lupa!"
VI.
Kevähästä kertoo taivas. Maa, mik' on sun syksyvaivas?
Kohti länttä, kohti itää Suomen suuren seista pitää!
Kesken kahden vieraan verta tohdi itses olla kerta!
Kahtianne kalvan hurma tai on tullut Suomen surma!
VII.
Huokaa maasta Mannun henki: "Tunnen opetuksen senki.
"Oli aika unelmoida, ois nyt tehdä, oisi voida.
"Olla verin, olla vastoin, mitä taatot hengen taistoin.
"Suora oisi suunta ajan, vaan on Suomen sielu hajan."
VIII.
Yhä tutkin, etsin, kysyn. Epäilyksen lasna pysyn.
Miss' on suomalainen aate, on kuin yllä lainavaate.
Missä suomalainen veri siinä ajan henki eri.
Turhaan katson kansan pohjaan. Oman tieni itse ohjaan.
1908.
Maan hädässä.
Hymni.
Vapaa syntyi Suomen kansa, muistaa vanhaa vapauttaan, lauluissansa korven kansa valtas meille vapaan maan.
Väinämöisen laulun laine vyöryy kautta maailman, taipuu aine, nousee maine maasta hengen voittoisan.
Vaikka tuiskii talvi lunta, paljon painuu alle jään, näkee unta kansakunta ijäisestä itsestään.
Uusko uhkaa Suomen surma? Taasko tarpeen mahti maan? Tulkoon turma taikka hurma, kaikki yhteen kuulutaan!
Tuima tääll' on kehto, hauta, sankka saartaa pohjan yö, tääll' ei auta, miekka, rauta, auttaa aatos, tarmo, työ.
28. II. 10.
Suora sana.
Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät, jota omat koirat ja vierahat syövät, kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki, aivoissa ahtaus, sydämessä hanki, sulleko soisi nyt soittoni kieli? Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.
Aika, sa ankara, hallainen, nurja, aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja, hetki ilman intoa, hengen aateluutta, arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta, sulleko kaikuisi sieluni soitto? Ei! -- -- Sinä soitat. -- -- Sun on täällä voitto.
Europa, kaukaa katsova meihin, maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin, Englanti, lain koti, yksilön suoja, Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja, teillekö laulaisin taakse taivonrannan? Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.
Niinpä laulan itselleni, oman iloksi illan, suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan, vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen, synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen: -- -- Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla. Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!
Sana suora, minne on mennyt se meiltä? Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä. Sana paljon käytetty, poljettu lokaan, polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan! Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse! Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.
Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri, missä se soi, siellä sykkää sydänveri, siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa, kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa; -- -- -- Vapaus! Sa tääll' olet vain sana turha. Tule, ennen taistelo kuin salamurha!
Ei ole taistoa, missä ei miestä. Kantanut suotta ei Suomi orjan iestä, aatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima, outo jalon ylpeys, elonriemu reima. Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin? Orja, olet kytketty maahas ikijuurin!
Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon, kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon, kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli, missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli... Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani, ethän ole emintimä, olet oma maani.
Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa, meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa, meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta, muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta: Ihmisyys! Ihanteet!... Ei, en viitsi, jaksa. Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?
Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä! Sydämessä suuri usko kellä tääll' on, kellä? Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa? Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa? Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa? Sanokaa! Ja hälle kaikki kannelniekat soittaa.
Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan täten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan. Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä tuloksista vaikk'ei koskaan valkeneisi yönsä. Tehköön, mit'ei tekemättä jättää voinut! Hälle hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.
13. XI. 10.
Karjalan kannas.
Uudenkirkon ja Kiven- navan asukkaille omistettu.
Karjalan kannas on vartiopaikka, Karjalan kannas on kaunein paikka seisoa, kaatua, suuttua, surra, vaan ei vierahan kakkua purra, ei olla pajarin poikien orja, vaan olla vapaa, suora ja sorja, uskoa oikeuden voittavan voimaan, toivoa tuomion torvia soimaan, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!
Maa meill' on yksi ja yks meillä veri, heillä on kansa ja esivalta eri, yks meill' on Suomi ja sama meillä rotu, emme me uusihin isänmaihin totu, muistamme maammojen kultaista kieltä, haastamme harmaiden taattojen mieltä, poljemme peltoa perkkaamaamme suojassa lain sekä Suurruhtinaamme, emme me rajan yli ryntää, tahdomme kylvää ja kyntää.
Karjalan kannas on vaikein paikka, Karjalan kannas on kunniapaikka taistella Europan silmien alla, vastata sortohon vapautumalla, kilpenä torjua, kalpana estää, Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää, Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa, vielä ei kaiveta Karjalan hautaa, Karjalan kannas on teidän, Karjalan kannas on meidän!
27. VIII. 11.
Vapaa mies.
Vapaata miestä vangita ei voida väkivallalla, ei kalvalla, ei kahleilla, ei mahtisanalla; kun kaikki maahan kukistuu, hän seisoo niinkuin korven puu, ja kun hän kaatuu, kaatuissaan päin sortuu sortajaan.
Se vasta, vast' on vapaa mies, ken oman luoda tiensä ties keskeltä elon kuohujen ja ajan aatteiden; ei häntä vallat horjuta, ei joukon oikut orjuuta, hän yksin yönkin halki käy, kun tähteä ei näy.
Ja vasta vapaa mies on se, ken tyynnä lausuu Tuonelle: "Ma kuolla voin, mut kuole ei, min eestä työtä tein." Ei kuolema lie ankarin; on kuolo seppel sankarin, kun vaatii häntä vakaumus ja ihmis-oikeus.
1911.
Uusmaalaisten laulu.
Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.
Uusmaan urhot, jäämit jäykät, lapset raisun rannikon! Maassa meill' on juuret vankat, tahto taivahalta. Oisko meissä orjan leima, ollaan kansa Kullervon!
Riemukseen ei meitä riistä, sorra sortovalta. Seiskaa paadet, paikallanne! Toisianne turvatkaa! Vaaran tullen vainolainen valkamiinsa survatkaa! Kahden puolta Suomenlahta kukkii kaunis kansa, maa, suuri Suomenmaa!
Saarten sulhot, nienten neiet, kansa suuren kaupungin! Ahkeroikaa, aivot Suomen, suurta tehdään hiljaa. Viron viittoo heljä heimo, itkee vaimot Inkerin. Meidän täss' on kyntö, kylvö, vieras korjaa viljaa. Rajatonta rakkautta vaatii taisto kansojen. Uusmaa, joudu johtajaksi! Saat sa paikan parhaan sen. Taas on tarpeen Väinämöistä, haahta sankar-haavehen; Suomen vapauden!
1911.
Viipurin vartio.
Motto: Siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein.
Suomen lukkona vanhastaan, vieläkö varjelet synnyinmaan, sytytät toivoa, uskallusta kesken yötä ja taantumusta; miehet meillä jos moiset ovat, silloin turhat on tuulet kovat, silloin seisovi Suomen laki, silloin herra on herrallaki, sortaa ei esivalta saa; silloin seisovi Suomenmaa.
On kuva, painuva sydämeen: saapuvat juristit salkkuineen, tuodaan tuomalla toiset herrat, itse lain-tutut kymmenkerrat, syyttäjät pöytäkirjaa pitää, vastapuoli ei vastaa mitään, toisille painetit arvon takaa, toisille vain omatunto vakaa, vala vannottu Suomenmaalle, Suomen laille ja Ruhtinaalle.
On näky toinen juhlallinen: istuu rykmentti iloiten, kunniavieraana kunnian miesi, jonka he syytetyksi jo tiesi, juttu juoksevi, viiniä tuodaan, varmaan Keisarin maljakin juodaan, järjestysvalta ei neuvoa tiedä, tahtoo rykmentin vieraan viedä, vangita Viipurin kaupunginpään; Keisarin upseerit estävät tään.
On kuva kuuluisa kolmaskin, piirtyvä kansan mielihin: maaherra, valvoja järjestyksen, puolella vääryyden, villityksen, lain ylin turvaaja turvanansa! Hälläkö myös vala vannomansa? Ei! Hän on vannonut hallitsijalle olla kunnia armeijalle, oikeuden suojaksi miekkansa käyttää. Näinkö hän tuon pyhän tehtävän täyttää?
Voi virat vaipua, maat voi hukkua, vaan ei kansojen omatunto nukkua, siellä on vapauden haaveilo haikein, missä sen puolesta taisto on vaikein. Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, seisonut ennen jo tulessa ja veressä, kertoa voivat sun muurisi harmaat isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; Viipuri! Et sinä sortua saa. Jos sinä seisot, seisovi maa.
14. IX. 1912.
Mies mieheltä.
Mies mieheltä, mies mieheltä soi taisto nyt kautta maan; kenet taisto kaas, hän nousee taas, ei petturi milloinkaan. On kansojen oikeus ijäinen, myös oikeus kansan tään; jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään.
Mies mieheltä, mies mieheltä väkivalta nyt maahan käy; on Suomen yö, on yössä työ, ei aamun toivoa näy. Kun kansan parhaat kahlitaan ja kansa onneton ei estää voi, vain kestää voi, se kärsimystä on.
Mies mieheltä, mies mieheltä maa sankareita luo; se ainoo on säde auringon, mi lohdutusta tuo. Mut voi, että poiat oman maan vieraalle heitä vie, ei vuoksi muun, vain palkan, suun -- se tuska tuimin lie.
Mies mieheltä, mies mieheltä lähestyy turmio, Maa silvotaan, laki poljetaan, on poljettu kauan jo. Joka kansanjänner vireesen, muu tässä auta ei, työ yhteinen, tuhatkertainen, tai surma Suomen vei!
Mies mieheltä, mies mieheltä lyö tunteet kytketyt. Kukin paikallaan, kukin kohdastaan on maansa muuri nyt. Kun sulho jättää morsion, kotinsa harmaapää ja eestä maan käy vankilaan -- ken silloin kylmäks jää?
Mies mieheltä, mies mieheltä pyhä lippu siirtyvi. Monet taisto kaas, se nousi taas, taas pilvihin piirtyvi. Taas ylpeät olla saatamme. Maan kansat: kunniaa! On vaatteessa sen sana vapauden, sitä suojaa Suomenmaa.
1913.
Magna Charta.
1863-1915.
Tuo tottako ois; oli meillä kerran kansa, vapaa kansa vallassansa, ja kansalla hallitus, mi tajusi sen tarpeen? Ja ettäkö maalla ois mahtaja ollut, mi suureksi tullut on vuoksi sydämensä ja suuren lempeytensä ja huolen, jolla liensi hän haavoja arpeen? Tuo tottako ois?
Ei olla se vois; näät silloinhan oisi olot kaikki täällä toisin ja kaikkihan seurais sen aurinkorataa; ovat kansojen hengen ja elon siemenjyvät esivallan teot hyvät, ja häirinnyt mikään ei täällä ijäst'ikään ois ruhtinaiden onnea ja kansan vuosisataa? Totta olla jos voisi
Ja maahanko ois myös Magna Charta luotu ja tänne vapaus tuotu esivallan oman käskyn ja määräyksen mukaan? Ja ettäkö vahtinut järjestysvalta ois sitä yltä, alta, ja laki yksin täällä ois ollut vallanpäällä ja tohtinut loukata ei sitä oisi kukaan? Se tottako ois?
Ei olla se vois; näät silloinhan täällä ois turva tuulissäällä ja silloinhan täällä kai oisi vapaa kansa; kun kuulemme tuosta, se soi kuin kaunis laulu, se on kuin kaunis taulu, mi sydämiä syttää, mut murhemielen jättää -- ja nyky-oIot näyttää tosi karvassansa. Totta olla jos vois!