Part 5
Josp' uskoa vois, maan hallitus että ois vielä maan hyöty ja että vapaus lyöty vois turvata oikeuden, lempeyden mahtiin, ja että elo kansojen kävis lain mukaan, jot' ei loukkaisi kukaan, joka on omatunto, on esivallan kunto, ja että ajantieto löis sydämien tahtiin! Josp' uskoa vois!
Olot täällä toisin ois, ois Suomi suuri, vankka, ois vartio sankka ja varmaankin valtakunnan kruunussa helmi. Mut vainovuodet tulleet on tuimat ja kovat, ne vienehet ovat tuon meiltä lapsen-uskon ja elon aamuruskon ja toivon, mi kauniina karkeloi ja telmi. Josp' uskoa vois!
1913.
Joulu Krestyssa.
Pian soivat joulukellot kaikkialla, Jumalan rauha kulkee kautta maan, näkymätönnä joka äkkunalla jo joulutonttu tanssii tanhuaan. Mut mustat on vankilan muurit.
Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot taas perhepiireihinsä sulkeutuu, ja maammo muistaa monet joulu-aatot, kun kukki itsellekin ilonpuu. Mut kolkot nyt on kodit Suomen.
On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen ne miehet, jotka väärin vangittiin, ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen on jouluksikin suru synkkä niin, että kynttilät tahdo ei tuikkaa.
Ja he ei sentään ole tehneet muuta kuin minkä tekee joka kunnon mies, he suojanneet on Suomen joulupuuta, meill' että oisi oma kotilies, isänmaa, emonkieli ja laki!
Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta. Jokaisen käteen käydä tahtoisin, sanoa -- sana kuink' on arvotonta! -- ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin ja virkkaa voisi en mitään.
Ma tiedän; tunteet politiikan vaa'ssa ei paljon paina, ehkä sentään vähän. Mut tiedän myöskin; ellei tunteet maassa nyt liiku, ei meist' ole elämähän, vaan käyköön kaikki kuin käykin!
Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän, jo kuolleet taikka vielä elävät, jos kenenkään, on tässä kiitos teidän, tuhannet teitä tänään kiittävät, kun annoitte urhoja maalle.
Ja mieleen heidän kun te istutitte tuon tunnon, että oikeus on pyhä, ja siinä uskonnossa kasvatitte nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä, ja joista vuossadat kertoo.
Ja lapset, joill' on onni olla heidän, te saitte muiston kadehdittavan, tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän, sen isät loivat yössä vankilan, ja huonommat liene ei pojat.
Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi? Ei, joulurauha kulkee kautta maan. Iloa eikä itsetunto loisi, me että kunnon kansaan kuulutaan? Ja siitä me kiitämme heitä.
Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi? On heillä sentään jouluseuranaan se hyvän omantunnon vankka oppi, joll' on he nostanehet Suomenmaan, kun meilt' oli usko jo mennnä.
Palavat heille kaikki kynttilämme, jokainen kuusi heille kumartaa, soi syvimmällä meidän sydämissämme kuin jouluvirsi sana: isänmaa. Mut kunnia, kunnia heille!
20. XII. 13.
Hautaus.
Eellä ensin risti puinen, sitten pappi partasuinen.
Sitten ruumisvaunut, sitten lyhyt seura saattajitten.
Sekin kylmä, virallinen, vaikka varsin toverinen.
Soittokunta sotilaita! Ken nyt matkaa kuolon maita?
Painettien kylmä kärki vastaa, jos ei keksis järki.
Kuka? Yksi miljoonista valtakunnan kasarmista.
Puhuu tuima pohjatuuli, siintyy soittajankin huuli.
On nyt aamu uudenvuoden. Tuonko tuli myötään tuoden?
Näky vaiko vertauskuva? Ei! Vain taulu unhottuva.
Hautaa vain nyt valtakunta poikaa kesken pohjan lunta.
Nimetöntä, suurta lasta kivääriä kantamasta.
Marssimasta maita, soita, elon lyhven louhikoita.
Vierryt lie hän venäjältä. Täällä päättyi päivät hältä.
Kuka? Yksi miljoonista takin harmaan kantajista.
Niistä, joiden hartehilla mahti maan on mahtajilla.
Soitto soi niin suruisasti. Katson kadun päähän asti.
Itkettäis, jos ilkeis. Huuli vavahtaa, käy pohjatuuli.
Siittää sydän mieltä monta, rakkautta rajatonta.
Myötämieltä miljoonien lumen alle painuvien.
Uunnavuonna 1914.
Kansalaisseppel.
Leo Mechelinin muistolle omistettu
Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu, otsalla onni, sielussa sointu ja rauha; sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu, koittanut konsana vaikka ei lepo lauha. Myrskyssä seista hän tahtoi, taistella tohti ja mahtoi, työmies kuin ei kukaan, johtaja, tempaaja mukaan, mestari muodon ja sanain, kyntäjä valtaisten vanain, hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin muistella vapauttansa.
Taiteita suosi hän, tieteitä viljellä ehti, kansansa yhteys ain oli mielessä hällä; kaunista kauniimpaa ei laakerilehti kansalaiskuntoa kuin oli miehellä tällä. Korkeinna kaikista muista kumpunsa kunniapuista, myrskyt kun mylvii ja raastaa, puu yhä oikeuden haastaa, laulaen lain ikikieltä, miettien sankarin mieltä, Päämiehen, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin toivoa vapauttansa.
Pystynä kulki hän: tiensä ja määränsä tiesi, kaiutti kansansa oikeutta kuin jalopeura; kunnian soi hälle ystävä kuin vihamiesi, kolme miljoonaa oli sankarin seura. Sortajan suut hän suisti, kaukaiset maat hänet muisti, muodoissa lempeetä, mutta aatteissa karkaistunutta poikaa pohjolan peräin, miestä miekankin teräin, Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin vannoa vapauttansa.
Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii, raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet; kuoleman tuuli kansamme toivoja riipii, mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet. Kuulkaa! Se Suomen on soitto! Tuomiopäivän on koitto! Nousevat paatiset parmaat, veisaavat vainajat harmaat voittoa Väinölän rantain, urhoa kilvellä kantain, Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa voi vieläkin leimuta vapauttansa.
26. I. 14.
Vapaus.
Oikeuden marttyyreille omistettu.
Jos on suurta tehty missä, sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla; kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa, Väinön virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, koska heilii vapaa henki alta Suomen surujenki.
1914.
Neljäs käsky.
Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.
Kaukana, kaukana kansan on syntymäjuuret. Tuskin isää, äitiä muistavi kukaan, varsinkaan jos ei ole olleet ne suuret, jos eläneet vain korvessa kontion mukaan, Kaikk' unohtuu; myös kansojen kauneimmat virret. Pois lahoaa kodin yhteisen korkeimmat hirret; jäljelle jää vain vaistojen yhteisten touko, Väinölä, jonka ei urhoa ampune Jouko.
Korvesta tultiin, kuultihin myös kodin kuusta, kauniimpaa ei laulua laulettu koskaan; ei runo raiu nyt pyhän pihlajan puusta, raikuvi myrskyjä rautaisen vuossadan, joskaan emme me ijäti inhasti uskoa saata, ettei kauneus kerran kaitsisi maata, sois pyhä virsi vieläkin henkisen mahdin, sois yli tykkien jyskeen ja ratsujen tahdin.
Untenko kansa? Siinä me uskossa kuollaan. Ei meitä auta höyry, ei sähkö, ei lento. Siinä me surraan, siinä me huomenet huollaan, siinä on myös vesa toivomme kultainen, hento. Muistako sitten jälkehen jäänehet liemme vai muut meistä, sen uskon me hautahan viemme; ei sovi ihmisen olla ihmisen herra muulla kuin hengellä vain, kuin Väinämö kerran.
Hulluuden kansako? Sitten on elo turhaa! Sitten ne harhausi taatot ja taattojen haaveet! Mutta niin kauan kuin on väkivaltaa ja murhaa, kulkeva haudoilla on esikansamme aaveet, etsien vieläkin virttensä armasta aikaa, lempeyttä luonnon ja tahtonsa valtiastaikaa, soittaen korviin maailman mahtavienki korkeutta, jolle outo on tään ajan henki.
Kaiken kansan laulu.
(Kantaatista "Väinölän väki").
Vaarass' on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan!
Raikuvat tornista torvet, vastaavat Väinölän korvet: Suomea suojelemaan!
Vaarassa on kotikieli, on laki oikeamieli, on isä, äiti ja laps!
Katso, jo rientävät uuteen kaikk' asevelvollisuuteen, vanhuskin harmajahaps.
Vaarassa on suku Suomen! Koita ei konsana huomen, voiton jos saa vihamies.
Vartion hetki on lyönyt, vaikea eessä on työ nyt, tiedätkö paikkas ja ties?
Vaarass' on valtion pylväät, toivomme, muistomme ylväät, viljelys vanhempien!
Haihtuvi haavekin orjain. Maailma on oma sorjain, valpasten, vapaiden!
1914.
Airut.
Yli vyöryvän veen, yli myrskyisän maan uros rientävi raisulla ratsullaan. -- "Mihin kiire sun, mies?" -- "Minä viestiä vien." -- "Kuka itse sa oot?" -- "Joku joukosta lien."
-- "Mihin? Mistä?" -- "Ma tiedän vain matkani pään, kun joutunut muuta ma en kysymään, ma tehtävän sain, polun äärettömän, näet kirkkautta kohti mun kiirehtivän."
-- "Ja matkasi milloin jo alkanut on?" -- "Ajan aamussa uskoin jo aurinkohon!" -- "Siis päivänkö linnoihin päättyvi ties?" -- "Niin totta kuin oon pyhän auringon mies!
"En tahdo, en voi epäonnistua! Ma tiedän, mun viestini turvaa mua, se on hyvä, se on hyvä! Siks riemuitkaat mun kanssani maailman kansat ja maat!"
Hän rientää, hän kiitää, hänt' enää ei näy, Mut kansassa synkeä kertomus käy, hän määräänsä pääsi, hän paikkansa löys, ja palkkansa hänen oli pyövelin köys!
Mut hetkellä, jolloin hän hirtettiin jo vapauden virsiä veisattiin. Kuka oli hän? Haihtuja helmahan yön! Hän vain oli ajatus alkavan työn.
Mitä miehestä muuta ois virkkaminen? Hänen kertoivat kotiinsa saapunehen yli myrskyisän maan, yli vyöryvän veen, pyhän Jumalan leimuavaan sydämeen.
Syksyllä 1915.
Suomen päivä.
Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö liekki laulun voittoisan kuin tähtikalpa Väinön-vyön tai mahti hengen työn.
Jo rauta, vaski vaipuvat, kun kultakannel soi, yön tahdot julmat taipuvat ja vainon haamut haipuvat, suur' Rakkaus, min Tieto toi, myös Suomen päivän loi.
21. II. 17.
Suomen linna.
Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: "Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!"
Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: "Siispä saamme nyt tapella!"
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: "Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!"
Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turja tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.
Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.
Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: "Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!"
Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: "Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!"
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: "Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!"
Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paikkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.
Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: "Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!"
Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.
Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.
Kansan kannel jäi jälelle liki suuren Suomen linnan, alle kuusen kukkalatvan, päivänpuolelle mäkeä.
Tuo päreä Päivän poika kulki tietä kuusipuista, istahti ilokivelle, käänti kanteleen kätehen: "Siis mitä minulle kerrot, soitto menneiden kesien?"
Puhui kannel puusta tehty: "Kerron itsesi ihanan, laulan sulle Päivän laulun."
Tuo päreä Päivän poika, pani sormet soittamahan, laaja laikkui Väinön laulu, virsi Auringon virisi; kuni soitti Päivän poika, sini sankarit heräsi, loimusi väkevä loihtu, kummut kuolleiden kumisi.
Tuo päreä Päivän poika se vielä enemmän soitti, kilvet maan alta kilahti, kalvat kalskui Tuonelalta, nousit maasta maan-venyjät, tulivat turpehen alaiset, sulhot hirnuvan hevosen, neitsehet heleän helman.
Tuo päreä Päivän poika sekä soitti että lauloi, lakosi viherjä viita, siirtyi sammal vuossatojen, pyhät kaartui pylvähistöt kantta taivahan tavaten, seisoi seinät Suomen linnan kuin pielet pihalla Luojan.
Kaikui mahti maan povesta: "Nyt me nousemme, tulemme, nyt on hetki Päivän heimon!"
Toinen raikui taivahalta: "On nyt hetki Hengen iskun, tuokio valon vasaman!"
Turja, tuulien kuningas, Pakkanen, Puhurin poika, Routa, ruhtinas nevojen, kaikki tuota kauhistuivat: "Mittyinen tämä on kansa, tulevi Tuonelta takaisin, Tiedon tapparat tanassa, kilvessänsä kuolon-kirjat?"
Jumahti Jumalan kannel: "Se on kansa kaikkivoipa uskossa esi-isien, heimo huomenen huminan sekä illan himmenevän!"
Teki työnsä, tiesi tiensä, jätti kansojen merehen Väinämön venehen jäljen.
25. II. 17.
VI
Vallankumous
Vapauden virsi.
Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi päivä Suomen päällä, minkä paistoi, petti senki, jälleen jäähän, yöhön heitti, minkä kukki kansan henki, kaakon tuuli, tuisku peitti.
Kuinka? Meitä vaaditaanko laulantaan nyt riemuvirren? Valkeusko voitti? Maanko mahti nousi alta kirren? Suomen oikeus, Suomen vapaus tunnustettu tuolta puolen, mistä joka merkkitapaus meille oli aihe huolen?
Kysyy, katsoo Suomen kansa: Naapurissa nähdään unta! Vaiko ollaan valveillansa, vapaa koko kansakunta? Ihmis-oikeus istutettu maahan, missä äsken vainen viihtyi hukka, viihtyi kettu, vaan ei kunnon kansalainen?
Kaikuu hurraahuudot vastaan: "Vapaus, vapaus meille, teille! Vangit astuu vankilastaan, mahti siirtyy marttyyreille, katkes kahleet vuosisatain, sortui vanhan vallan pylväs, aamuruskoon uutten ratain rientää Volgan heimo ylväs!"
Kuulee, katsoo Suomen kansa: Tokko tuo nyt lienee totta? Harvoin työssä haaveitansa tarkistetaan tappiotta. Moni näkee suurta unta, löytää haudan hangen alta, taivas heittää päälle lunta ja hän kuolee maailmalta.
Raikuu miljoonitten mielet; "Vapaus, vapaus! Etkö usko? Palaa idän ilman pielet, hehkuu ajan huomenrusko! Pestään jäljet veljesveren, koittaa päivä meille, muille, rantaan Tyynen, Mustan meren, Väinän, Vienan virransuille!"
Verkkaan nousee Suomen kansa. Oisko onnen armas aika? Kaiuttaako kanneltansa tässä taivaan Luojan taika? Vaikk'on teillä valta eri, toinen kansa, toinen kieli, sylkähtää mun sydänveri, lämpenee jo läyli mieli:
"Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kautta aikakauden koittavaksi, voittavaksi vapauden Venäjän maassa, kun oli kaunis kansa siellä, vaan oli orjana pidetty, pantu rengiksi pajarin, piestäväksi tsaarin piiskan.
"Ja tuota ikäni toivoin heräämistä kansan hengen rannoilla Nevan rämeisen, Donin, Volgan vieremillä, kun oli kolkkoa asua, outo olla naapurina talon suuren ja pimeän, liki tuiman linnanherran.
"Löisin nyt käden kätehen, virittäisin virren uuden kunniaksesi, Venäjä, veljien vapaudelle, vaan olen itse orja vielä, outo maassani isien, kiviriippa rinnan päällä, suukin suljettu minulta."
Vastaa riemun raikahdukset: "Eikä muuta? Sitten sulle kohta aukee auvon ukset kovan onnen koetetulle! Katso! Katso! Vapaa olet, vapaa sinä, vapaa minä, polkuasi omaa polet, yhdytähän ystävinä."
Jop'on uskoi Suomen kansa, kouraan tarjottuun jo tarttui, lieto luontui laulantansa, kaikkialla riemu karttui, kuuli hongat kummaksensa, kuinka lauloi maassa hallan kansa virttä vapautensa kerran kera vieraan vallan.
21. III. 17.
Juhlavirsi.
Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous, se leimusi lempenä syntymämaan, se vaati koko maailman valkenemaan, ja vapautta, veljeyttä kansain se soi, se työmiehen rintahan toivoa toi, liki kansaansa liitti taas sotilaat ja keveämmin hengähti heimot ja maat; yli maanpiirin astuu nyt armeija työn läpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön, mut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus ja sydämissä valtioiden vastaisuus.
Säde singahti maahan myös talven ja jään, sen sai sydänlähtehet lämpenemään, moni haavekin vainottu valveutui, viha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui, ja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai: me kaunista unta vain nyt nähnemme kai, sama sallimus oikeutta antane ei, mi valtaherran valtikalla kaikkemme vei, ei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa, sen vasta uljas uskallus valloittaa, ja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie, on urholiekki uhman ja salamoiden tie!
Ei viel' ole meidän, min onnetar suo, sen omaksemme vasta työ, taistelu tuo, sua auta ei armo, jota ansaitse et, siks hukkaan sa vapautta huokaelet, mut nähty viel' ei aamua sen armaampaa, jos itseensä uskoo mun unelmaini maa, tää kansa on itkenyt, laulanut yöt, se täyttääkö päivän myös paahtavan työt, tään heimon nyt kourassa kohtalo on, nyt Kalevalan kansa on kahleheton, mut niin jos tahto taivahan on Jumalan, se hurmehin kastaako maan vapahan?
25. III. 17.
Pekka Svinhufvud.
Hän tuomaripöydästä vietiin pois -- hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties, ja oli kuin Suomesta sortunut ois lujin turva lain, väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.
Hän tuomaripöytähän istuu taas -- mut hallitsemaan, hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan, hän valvovi siinä kuin harmaja paas, vakavarma niin, teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.
Kun tuomaripöydässä istuu hän -- ties Suomi sen, ties valkeat vallat kansojen oikeuden -- valo on hän illankin himmenevän, tulenpatsas yön, jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.
Kun äänensä tuomaripöydästä soi -- liet päällä veen jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen -- niin rauhassa maamies raataa voi, petos, vilppi vaan käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.
Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt, ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.
31. III. 17.
Vapaa Viro.
Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet, päättyi puhde pitkän illan! Taara auta kansaa kahta, jotka kaitsee Suomenlahta!
Kansa Kaupin, Lemmitynkin, kauan kestit, kauan kärsit, etpä kuollut, vaikka synkin mielin orjan leipää järsit, heilui heinä taikka olki, maata vieras valta polki.
Niin ne saartoi saksan-linnat niinkuin raaka rautamyrsky, niin ne nyyhki Lindan rinnat niinkuin laulun laajan hyrsky, säilyi valtas pihtipieli, Eestin mieli, Eestin kieli.
Meillä ruotsi, teillä saksa, sama vihdoin tsaarivalta! Kertoa ei kieli jaksa, kuink' ei kuoltu maailmalta, riittää, että rinnan tiellä kohdataan nyt riemumiellä.
Yhtä ollaan veljesverta, puuta yht' on kanteleemme, yhteen kuuluttiin me kerta, siispä vapausliiton teemme, tasavallat kansan kahden poikki laajan Suomenlahden.
Vala suuri vannokaamme Suomen, Eestin Jumalalle, ettei koskaan meidän maamme enää mahdu sorron alle sortajankin sortumatta, muukalaisen murtumatta.
12. V. 17.
Terve, Ukraina!
Terve, Ukraina! Kunnias soikoon, huutona huomenen valkenevan! Voimasi, lempesi leimaus voikoon vaatia, laatia maan vapahan! Uljas Ukraina! Nyt älä horju! Kerran se koittaa kansojen koi. Tyynenä, vankkana vaarasi torju, tai jos on tarpehen, niin salamoi!
Kaunis Ukraina, kansojen suola! Sulla on lippu ja meillä on tie. Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola, myös Viro, Lätti ja Liettua lie. Eespäin, Ukraina! Et ole orja, itse jos toivot ja tahdot sa sen. Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorja kuin meri kansojen kauhtuvien?
Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee! Väljinä välkkyvät virtaisi suut, vapauden purppurakukkihin puhkee Mordva, Grusinia, Permi ja muut! Hetki on Venäjän heimojen nousta, katkoa kahlehet tsaarien yön. Loista, Ukraina! Jännitä jousta, valkaise tie tasavaltaisen työn!
29. VI. 17.
Suomen partioväen marssi.
Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun varhain päättyy partiot, siks viivat, kulmat, kartiot me tarkallensa tiedämme, säät myrskyisetkin siedämme kuin vuoren harmaan hartiot.
Me turvaa tuomme heikkojen, me tuumimme, me toimimme, me oomme yhteisvoimimme myös suoja yhteisseikkojen, näin parvet siskoin, veikkojen kun kasvavat, kun karttuvat, maan vartioiks ne varttuvat ja surmaks Suomen peikkojen.
Me armahdamme, autamme, me emme pyydä hyötyä, saa saalista, lyö lyötyä ei kelpo keihäsrautamme, on laaja astinlautamme maailman ranta raikuva, siks vapaa viel' on kaikuva tää laulu päällä hautamme.
1917.
Vapaa kansa.
Pantu on kruunu kansan päähän. Tokko kansa sen kantaa voi? Torvi on soinut myrskysäähän. Kuinka nyt kulkijan sielu soi? Uskoa uskaltaako? Vapaa Suomenmaako? Eikö konsana enää täällä vieras valta ois vallan päällä, eikö sorto, eikö surma? Oisi silloin onnen hurma!
Saatu on valta kansan käteen. Kuinka kansa nyt käyttää sen? Sammua antaako aamunsäteen? Vastaisuus pian näyttää sen. Sammua veljesvereen? Kolkkohon koston mereen? Vaipua aaltoihin vihan ja vainon oman nyt onnen ja vallan painon? Helpompaako orjan olo? Kuole silloin, kansa polo!