Part 3
Myö kalliista henkesi, nuori mies, kun kuolema ylläsi häilyy, kun ympäri suitsevi surman lies, vain pelkuri pettää ja säilyy! Kenties väkivalta on voittava kerta, mut totta täss' ensin on vuotava verta -- myö kalliista henkesi, nuori mies, vain kerran sun päiväsi päilyy!
1899.
Kansa kalliolla.
Tää kansa vakavanha on kuin kallio. Sen kalliolle Luoja loi, se elää ja se kuolla voi eest' esivallan, ruhtinaan ja isiensä maan.
Tää kansa myrskyt seisovi kuin kallio. Sen onni vain on tyyni työ, se ennen pettuleipää syö maan vapaan, vaikka hallaisan, kuin vehnää vierahan.
Tää kansa tunkee syvyyteen kuin kallio. Sill' on vain yksi, yksi maa tää kansa kieltään rakastaa ja lakejaan ja laulujaan ja isäin muistojaan.
Tää kansa katsoo ylöspäin kuin kallio. Se pyrkii päivään, valohon, sen valta valtaa hengen on, ei valtaa tykkein tuiskuvain, ei miesten miljoonain.
Tää kansa syntyi vapahaks kuin kallio. Se seisoo pohjan lumessa kuin valon rintavartia, se talvitöissä taistelee tai kaatuu paikalleen.
Tää kansa voidaan musertaa kuin kallio. Se voidaan pirstaks pilkkoa ja voittaa väkivoimalla, mut sentään juurta kallion sen pienin pirsta on.
1899.
Vapaa sana.
Sen näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä ikkunassa vanha herra, yö musta, katu täynnä kansoa.
Pää päässä kiini siinä seisottiin ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön, ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin, yks veri kuinka virtas sydämiin, kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:
"Voi paljon voima. Se voipi sortaa maat, kansat, kaupungit, kylät, puut, voi naiset raiskata, miehet murtaa ja tuskan huudoilta tuketa suut, mut viel' ei syntynyt sitä miestä ja synny ei alla taivahan, ken ihmis-aatteen voi vangiks piestä, sen mailman valloista suurimman."
Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli, yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes ja toivo tuikahti kuin tulen patsas, mi kansat johdattaapi halki korven.
Hänt' oli kohdannunna ruoskan isku, hänt' itseänsä painoi orjan ies.
Siks näön ijät kaiket muistan ma: Ylhäällä parvekkeella vanha mies, yö musta, katu täynnä kansoa.
1899.
III
Ensimmäiset routavuodet
Maamies, mahti Suomenmaan
Maamies mahti Suomenmaan, taas sun voimas tarvitaan. Suomessa on suuri hätä, kysy tähän kyntäjätä.
Suloinen on Suomenmaa, laulun maaksi lausutaan. Liekö kaunis myös sen kansa tarmoltansa, tavoiltansa?
Torppari tai virkamies, sama meill' on kotilies, sama myöskin Suomen laki rengillä kuin herrallaki.
Oppahamme oikeus, valkamamme vapaus, kukin askeleensa kaitkoon, kaikki tunnussanan taitkoon.
Sodat suuret kestettiin, hallan eljet estettiin. Kestämmekö kerran vielä Ison vihan miehen miellä?
1900.
Laulu valon sodassa.
Kuule nyt meitä ilmojen Ukko, aukaise eestä auringon lukko, päästäös päivä pilvien takaa, kussa se Louhen vankina makaa.
Valoa me vaadimme emmekä muuta, siksi me kierrämme nyt Ukon puuta, siksi me laulamme laulua sodan, nostamme taivaalle tapparan odan.
Meill' oli päivä: he meiltä sen peitti. Meill' oli kansa: he yöhön sen heitti. Meill' oli vapaus: Nyt meill' on orjuus. Meill' oli autuus: nyt meill' on kurjuus.
Meill' oli lapset siveät ja suorat, nyt meillä pauhaa hurtat ja huorat, kaikki jo katoo; kunnia, kunto, tarmo ja tavat ja oikeudentunto.
Jos nyt et auta, niin hukka jo perii. Kuolla jos pakko on, kuolkamme veriin! Eespäin veikkoset! Tapparat tanaan! Voimamme laulu ja luottamus sanaan.
Astuvi urhot, ukkonen jyskää, katso, jo Pohjolan portit ne ryskää, sortuvi, murtuvi, kaikuvi soitto, sankarit laulaa: päivän on voitto.
1900.
Eräänä uudenvuoden yönä.
Nuor' on maani, nuor' oon itse myöskin, varhain alkoi aamu kummallekin, näimme vuorten päältä päivännousun, nousimme ja kohti kiiruhdimme -- vaan nyt sumu sankka päivän peittää.
Toivoimme me totta elämältä, uneksimme uutta hengen aikaa, jolloin kauneus ois kansain usko, nauru naisten, laulu miesten miekka, sotaa käytäis, iskis innon tulet, jyräis vastatusten vakaumukset -- vaan on väkivallan väärän aika.
Liemme heränneetkin liian myöhään; ollut lie vain iltarusko, jonka vuorten päältä päivä meille näytti. Tullut yö on. Mennään maata, maani!
1900.
Helsinki helmilöissä.
Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta, nähkää Suomen talven suuri taika!
Koko Helsinki on helmilöissä, puistot kaikki kuurakaunehissa, kaasut palaa, sähkölamput loistaa, esplanaadi on kuin taikalinna, peikkoin palatsi ja vuoren hovi, kussa Hiiden neien häitä juodaan.
Mutta kattoin yli sähköverkot mahtavina niinkuin maantiet käyvät, valkoisina, valon rautareitit, sakeoina, sanan ohjoajat, sillat sielujen ja ihmismielten, valistuksen suuret valtaväylät.
Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Eilen vielä sumu maita peitti, puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten, lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut, sähkölangat, yli kattoin käyjät, venyi velttoina kuin riippumatot rantamilla kesäsiirtoloiden -- mukavuuden, laiskuudenkin langat.
Astun alla jumalaisen holvin, pääni päällä kuurahelmet helkkää, helmet helkkää, runot kauniit kaikuu, tanssii talven immet ihanaiset; käyskelen ja kysyn itseltäni: Mistä tämä rikkaus ja tenho?
Tytti tietä pitkin tepsuttaapi, valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen, pysähtyy ja minuun kauan katsoo. Mitä minusta sa tahdot, tyttö?
Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti: "Olen Talvi, Suomen taikaneiti, tuntenethan minut vanhastaankin, loat peitän, saastat maahan kaivan, sumut kaikki kudon helmivöiksi, joilla koristan ma maani armaan odottamaan uutta kevättänsä; kautta oman rintas kammioiden usein unohduksena ma kuljen."
Vielä kerran mulle viittas tyttö, hälveni kuin uni heräävältä.
Yksin seisoin keskell' esplanaadin, öinen Helsinki ol' heräämässä, kahden puolin ihmiskarjat kulki, karjat sekä karjain kaitsijatkin, herrat heilui, vilkkui naiset nuoret, vaan ei valkeat kuin talven immet; silloin multa silmäkulma kostui, sanat nämä nousi huulilleni: Mitä taitaa pimeys tälle maalle? Ampukohot myrkkynuoliansa, nostakohot suosta suuret usmat, peittäköhöt taivaat talmallansa, laskiessaan Suomen laaksoloihin sentään helminä se sataa alas -- laulun helminä ja hengen töinä.
Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja, kiitos sulle, Suomen suuri talvi!
8. I. 01.
Väinämöisen miekka.
Vuoret ja järvet ja suuret virrat Kalevan kansoa halkoilevat. Yksipä sentään on yhteistä meille: On Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan. Merkki mun kansani muinaisen tarmon! Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon vuoret ja järvet.
Suuri on Suomessa laulajan valta. Sana on astala aattehien. En sitä vaihtaisi valtiaslinnaan, en keisarin kruunuun.
Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa, kirkas ja sorea Suomeni kiel'! Voitko sa jällehen ankara olla, urhojen kieli,
aattehen urhojen, miettehen miesten? Voitko sa olla tappara tarmon, kahleitten murtaja, kansasi kostaja -- Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan? Peljätty Pohjolan peikkojen kesken! Voitko sa myös alas astua sieltä, leimuta, lyödä?
Silloin kun vaipuvi vapaus maasta, laki kun loppuu ja rikokset riehuu -- nousetko silloin kuin Ukon myrsky vuorien yli?
Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui lumiset järvet ja virratkin. Mut uhaten taivahan kannella välkkyi Väinämön kalpa.
1901.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen.
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen, tuon, joka tukkansa hius-ihanaisen uhriksi isienmaallensa kantoi, miehensä jousenjänteeksi antoi, silloin kun maa oli vaarassa, -- milloin Kartagon naisen sen nähdä ma saan?
Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen, sen, joka peittyi peitsien tiehen, muistaen vaimoa, muistaen lastaan, syöksyi sortajan piikkejä vastaan, silloin kun horjui vapaus Sveitsin, -- milloin sen miehen ma nähdä saan?
Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein, leirissä, päällä kaupungin muurein, liekissä, tulessa, leikkivän sotaa, kylvävän ympäri kuoleman otaa, silloin kun tuvat on tuhkana, -- milloin leirien lapset ne nähdä ma saan?
1902.
Lapin kesä.
Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot' olen aatellut ma useasti, kun katson kansan tämän vaiheisin.
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta ja suuri surkastua alhaiseen? Miks meillä niin on monta mielipuolta? Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu kuin heinää, -- miestä toiveen tosiaan, miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu tai kesken toimiansa katkeaa?
Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.
Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden. Miks seuraan käskyä en veren vietin, vaan kansain kohtaloita huokailen?
On vastaus vain yksi: Lapin suvi. Sit' aatellessa mieli apeutuu. On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi ja kukkain kukoistus ja riemu muu.
Mut pitkä vain on talven valta. Hetken tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan, kun taas ne alkaa aurinkoisen retken ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.
Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän! Te tänne jääkää, tehkää tänne pesä, jos muutattekin maihin etelän!
Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyin, palaa keväisin. On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.
Havisten halki ilman lentäkäätte! Tekoja luokaa, maita valaiskaa! Mut talven poistuneen kun täältä näätte, ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!
1902.
Temppeliherra.
Tuo ylpeä temppeliherra huus: "Pyhä hautako meiltä mennyt ois? Meit' onhan urhoa vielä kuus. Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!"
Saraseenit tunkivat päälle, "Hei, meit' enää kolme on, enää kaks, yks enää, enempi tarvis ei!" Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.
Hän taisteli, sikskuni saapui yö. Saraseenit tunkivat päälle. Hän Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö. Kuu paistaa kimmeltävään terähän.
Jo kauhistuu saraseenit. "Ken tuo mies on miekoille tunnoton? Aut' Allah! on suljetut silmät sen! Tää taistoa kanssa kuolleiden on."
Pois poistuvat. Heidän on temppeli. Mut kerran vuodessa -- käy taru -- hän Pyhän haudan partaalle nousevi. Kuu paistaa kimmeltävään terähän.
Ja ympäri enkelikuoro soi: "Ken kuollut eestä on ylhäisen, hän nukkuu vaan, ei kuolla voi, maan altakin iskevi miekka sen."
1902.
Halla.
Suot on suuret Suomenmaassa, rimmet sekä nevat. Suomen soilla hallan immet öisin laulelevat.
Noin ne laulaa hallan henget: "Heilu-, heilukaamme! Kukkii viljat vainioiden, tähkät täydet saamme.
"Meille heilii hengen laihot, meille miesten mietteet. Suot on suuret Suomenmaassa, liejut sekä lietteet.
"Suo on Suomen sydämessä viluinen ja arka. Kunis ei kuulu kuokkijata, sinis ei siitä sarka.
"Kukat kasvaa Suomen suosta kamalat ja kummat. Sumut nousee Suomen suosta myrkylliset, summat.
"Peittää päivän paistamasta, pilvet sit' ei peitä. Kansa vaisu vaeltaapi virvatulten teitä."
Noin ne laulaa hallan henget Suomen sydänsoilla, noin ne heiluu Hiiden neiet Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat, tieteet sekä taiteet. Kansa raukka rakentaapi kansalliset kaiteet.
Vihurit ei viljaa kaada, lyödä voivat lakoon, kamalampi hallan kanssa käydä tasajakoon.
Saat sa pivoon korren tyhjän, toiseen torajyvän. Kuka rakas rakentaisi meille muurin hyvän?
Ettei tuhmuus, tunnottomuus yöllä yli hiipis, ettei hengen tähkäpäitä rivo koura riipis.
Vaan ne vastaa hallan henget: "Meit' on monta, monta, kukin hoitaa toimensa, ei yhtään toimetonta.
"Puhallamme miesten poviin -- itsekkyys syö aatteet. Nakerramme naisten mielet -- jälelle jää vaatteet.
"Vallan haluun vaihdamme me edistyksen enteet, leipähuoliin hukutamme monen miehen jänteet.
"Mukavuutta muille suomme, nautintoa hiukka, itse imarrustakin, jos tulee tuiki tiukka.
"Tuhmuudella tuon me lyömme, ilkeydellä toisen, kansan nimellä kukistamme miehen minkä moisen."
Noin ne kuiskii äänet kummat Suomen sydänsoilla, noin ne raikuu surman naurut Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat, tieteet sekä taiteet. Ah, te armaat, vienot, lujat, kansalliset kaiteet!
Kuinka vähän autatte te vastaan Suomen hallaa, kuinka teidät helposti myös vihuri vieras tallaa!
Aik' on ylös yksilöin, ei monet maata nosta, monen kanssa kohota ei koskaan rapakosta.
Monet kaikki kaatavat, miss' yhdet voivat seista. Monet koskaan rakenna ei kansaa pirstaleista.
Vaan ne vastaa hallan henget: "Heilu-, heilukaamme! Suo on Suomen sydämessä, tää on meidän maamme.
"Kuinka yhdet seista vois, kun paikkaa ei, mi kantaa. Suomen suossa hyllyvässä ei oo saarta, rantaa.
"Hento, hieno sammal vaan ja alla lieju musta, se on Suomen kulttuuri -- ei mitään pelastusta.
"Missä jalan maahan poljet, siinä puhkee kuori. Suomen suohon uponnut on moni haave nuori.
"Rakas, heikko rahkasammal -- hallan vaan se kestää. Liiku hiljaa, jos sa tahdot tapaturman estää!"
Jos ei kestä Suomen suo, me tuntureille noustaan. Tulkoon tänne jokainen, ken jännittää voi joustaan!
Kuoltava jos kunkin on, niin kuollaan kukkuloilla. Lumeen kuollaan kukkuloilla, lokaan Suomen soilla.
Suomen sumut päivän peitti, pilvet sit' ei peitä. Siksi täällä tarvitahan tarmon säveleitä.
27. XI. 02.
Kumpi on kauniimpi?
Kumpi on kauniimpi: uskoa, että vapaus koittaa, toivoa, että valkeus voittaa, ja taistella valkeuden eestä; vai taistella tietäen, ettei valkeus koita, varmana, ettei vapaus voita, ja sentään taistella?
Kumpi on kauniimpi: aatella: ellei vapaus voita, miettiä: ellei valkeus koita, miksi ma taistelen sitten; vai aatella: laps olen auringonlaskun, en koiton, mies olen valkeuden, vaikka en voiton, murtua mulle on elää?
1903.
Myrsky.
Th. Reinille omistettu.
Ihmissieluss' oli myrsky. Tunteet kuohut, vaahtos vaiston lakkalaineet, tuhat mielikuvaa tunki, toinen toista ajoi, alkuvietit villit myrskysivät myötä juuriansa. Vihdoin koitti aatteen armas päivä.
Ihmissieluss' oli myrsky. Aatteet toistaan ajoi, voimakkaampi voitti, kävi sotaa käsitteiden parvet, kiisti velvoitukset keskenänsä, taistelivat tieto ynnä tahto. Vihdoin teko mielen rauhan antoi.
Vaan kun myrsky raivoo maailmassa, silloin käyvät työt ja teot sotaa, mieli nousee vasten mieltä, miesi vasten miestä, kansa vasten kansaa, taivas salamoi, maan pimeys peittää. Mistä silloin meille päivän pilke?
Siitä silloin päivän pilke, koska teot sotaa käyvät, että aate ohjaa miestä, että kalskuu kirkkaat kalvat; siitä silloin päivän pilke, koska kalskuu kirkkaat kalvat, että alla aattehien puhdas, tuores tunto asuu.
Mutta mistä päivän pilke, koska kansat sotaa käyvät?
Siitä silloin päivän pilke, koska kansat sotaa käyvät, että voittaa voimakkaampi, ett' on oikeus voimakkaalla, että on se voimakkaampi, joll' on aatteet voimakkaammat, jonka mieliss' aatteen miesten tuorehemmat tunteet asuu.
1903.
Erotetulle virkamiehelle.
Minkä astuit alemmaksi, sen sa istuit ylemmäksi, minkä vaivuit arvon vaassa, sen sa kartuit koko maassa, minkä kaaduit valtamiesnä, sen sa seisoit kansan miesnä.
1903.
Tottumus.
Me uskoimme, että ihminen ei voi elää, jos latva sen leikattu on ja irti on juuret. Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret. Sen tottumus tekee.
Me uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo, jos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto. Me elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto, lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto. Sen tottumus tekee.
Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan, jos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi. Ei kuolema tullut! Saimme vain miel'alan harmaan, moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi. Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla, vaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta. Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla, ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta. Sen tottumus tekee.
Nyt uskon ma, että elää me voisimme, vaikka kyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden. Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka, ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden. Sen tottumus tekee.
Uunna vuonna 1904.
Syvyyksistä.
Ei se kurja, joka kurjaks syntyi, ei se orja, jonka äiti orja, ei se maaton, joll' ei maata ollut; vaan on vasta orja ynnä kurja, joka syöstiin onnen kukkulalta, joka syvyydestä huutaa, vaikka vapaaks syntyi vapahassa maassa.
Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä erottamaan esineitä, ennen tuntemattomia: tottuu keuhkot ilmaan ennen tukahduttavahan; käsi tottuu kättelemään kättä, jonka inholl' äsken syrjään työnsi; kieli tottuu toista haastamahan kuin on mieli; koko ruumis tottuu, -- veri, veri vaan, sa miks et tyki tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?
Totta niinkuin korven kosket kuohuu, totta niinkuin meren aallot pauhaa, totta niinkuin taivaan tuulet puhuu, totta niinkuin ihmissydän sykkää, -- tähän en ma koskaan, koskaan totu!
Kesällä 1904.
Revontulet.
Sinkoovat siniset liekit Lapin taivahan laella.
Räiskyvät, räjähtelevät tulikielet Turjan yössä, kuin kiron timanttikannel, kuin vihan väkevä välke; henget kuolleiden heräävät, nurmen alla nukkujatkin.
Soi yössä kumea kuoro:
"Kun ei loista Luojan lamput, salamoi sininen sähkö, kun ei kohtalo hymynne, hymyävät hyiset urhot, kun ei kuu kivestä nousse, kohoavat kolkot loihdut, päivä päässe kalliosta, tulet Tuonen kuumottavat."
Liekehtivi Lappi laaja, tietäjät sotia käyvät, näy ei kalvan kantajoita, näkyy kaamea kajastus.
1905.
IV
Suurlakko
Sekasorto.
Ryskyen kaatuvat suuret puut, vanhat vakaumukset. Tulleeko synkät syksykuut vai kesän kukoistukset? Tiedä en. Nään minä maailman muuttavan muotojansa, ähkyvän, syöksyvän, sortuvan. Karaistuuko kansa?
Tiedä en. Taistelo täyttää maan, ajan saranat kääntyy. Suomi on synnytystuskissaan, vuotehellaan vääntyy. Kuoleeko vanha kulttuuri? Tulleeko uusi esiin? Mennyt on soitto muruiksi syviin sydänvesiin.
Uudet ainehet pulppuaa, uudet virrat vyörii. Joukot sankat johdon saa, hälisee ja hyörii: voima terve temmeltää. Pimeys ympäri uhkaa. Onneton, joka jälkeen jää! Pian on vaan pivo tuhkaa.
Näen minä nousevat tulvaveet, tunne en kevättuulta. Lieneekö kullat loppuneet auringolta ja kuulta? Lie tää syksyn myrskyä vaan; perästä halla hiipii, peittää virrat, kattaa maan, kukat kedolta riipii.
Hyvästi haaveet ja kukkaset, terve aika karu, hyvästi nuoret toivehet, runous ja taru! Terve taistelo tasapää! Pimeys meidät saarti. Yöstä pohjolan välkähtää kuolon kamala kaarti.
Astuu miehet piilostaan raa'at niinkuin rauta, ratkaisevat raudallaan, missä ei aatos auta. Tulleeko hurjat huhtikuut taikka talven puhteet? Tiedä en. Ryskyen kaatuu puut, kätkee kaikki suhteet.
Kiitos, Jumala julkinen, että mun elää annoit ajassa suurten aaltojen, kaukaa vaikka kannoit! Vaikk'et voimaa suonutkaan minulle miesnä kuolla, anna voima astumaan elämän myrskypuolla!
Uran-uurtajat.
Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät, ja usein tuskin kykyjä he ovat. Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät, ja kourat sekä omatunnot kovat.
He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa, ja harva vuoren alle edes ehtii. He haaveksivat ruusuja ja saavat orjanokaa, mut metsä heidän mentyänsä lehtii.
He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä ja ajan uuden aivoja he kyntää. Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä, he horju ei, he torju ei, he ryntää.
Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta ja sortuvat soihin pitkospuiksi. Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta ja kumartuvat kunnioitetuiksi.
Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa enkä tahdo heidän taskujansa taata. Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa ja ukontulet viileksivät maata.
Teille terve! En teille sitä itsellenne sano -- on vaarallista olla ystävänne -- mut kansalle, jolla on suurten miesten jano: he ovat teidän suurmiehiänne!
1905.
Kansan henki.
Kansan henki haltioitu, myrsky pitkän pilven alta, päivä päässyt kalliosta, ken voi teljet tehdä sille? Metsä liikkuu, manner järkkyy, jyskää Suomen suuret järvet, merta kohden virran vyöry, kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen, kasvoi luona hallan harmaan, korpihongat kehtovirren lauloi mieliin maamme lasten; eipä kuollut kansa, vaikka tahtoi tappaa vieras valta, hirsipuutaan kirjaelee niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta havahtunut seisoo Suomi, viha karsas kulmain alla, sydämessä synkkä kosto, vielä viittaa entis-yöhön otsallansa orjan merkki, räiskyy raivo hedelmätön, katajainen karvaltaan.
Monet kansat parhaat pelkää: "Tuonko oisi maassa mahti? Silloin raukee raunioiksi kaikki valon valtalinnat. Tuo jos lait laatii täällä, silloin sortuu kaikki kaunis, kaikki tieteet, kaikki taiteet, vaipuu vuosisatain työ."
Monet suorat henget suree: "Hukkaan tehdään työtä täällä; turhaan tuli kansan valta, jos ei tullut aatos laaja; suotta maan on itsenäisyys, miss' ei mielet itsenäiset; ellei suuruus sydämissä, vähän mahtaa väljät lait."
Monet säikkyy hienot sielut; "Tää ei kansa kansa meidän, kansa pohjantähden alla, jalo, kiltti, kiitollinen, tyyni, vakaa, tuskan-tuttu, joka kaikki kärsii, kestää; tää on raukka, tää on raaka, ruma, tuhma, röyhkeä."
Tosin kaunis ei tää kansa, sentään oma on se meidän, on sen itkut meidän itkut, on sen riemut meidän riemut; vaikk' ei kansa kalliolla, unelmoitu urhoheimo, sen on pyhät pyrkimykset elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur' on aika, lyödään vuosisatain arpa, minkä tääll' on hengen herruus, onko vapaus vaiko orjuus. Suomi vaatii valkeutta, tehkää pirtit päivän tulla, kansakunnan kulmapaadet synnyinmaahan painakaa!
Raudan synty.
Syntymättä Suomen rauta.
Hettehissä kansan hengen heiluu Suomen malmi melto, aaltoo ponneton ajatus niinkuin ruoste rahkasuolla.
Ken heikon herättäjäksi?
Kevätmyrsky, maiden ryske.
Ken raudan rakentajaksi?
Ajan henki, nuorten airut.
Kuka liekin lietsojaksi?
Suuttumus valon-väkevä.
Palkehien painajaksi?
Kaikki Suomen kansan lapset.
On aika tuonnan aika, hetki tehtävän teräksen, hikipäisen päivän tuska, tuokio väkivasaran, että pois kuluisi kuona, karkenisi kansan hammas, seijastuisi summat aivot, jännittyisi veltto järki.