Part 5

Näin Stool sua muisteli, sa urhokas, mies kunniamme kulta-ajan armaan. Terveiset kätki ylioppilas, ne vihdoin virkkain alta hapsen harmaan, kun vuosisataa puoli siitä on, maas eestä noin kun astuit taistohon.

Ne ota rakkain mielin, myös sen maan ne tervehdyksen tuo, mi sinut kantoi; se lukee miehet, jotka hurmettaan sen uskon, toivon, muiston antoi. On harvenneet ne, rakkautta saa ne harvat siltä siis sen hartaampaa.

Saa kiitoksen tuo alttius rajaton, min hehku pohjan jäilläkään ei laannut, saa veri kallis, uhrillaan jok' on ajoille tuleville turvan taannut, mi meille iki-lunnahaksi luo: »Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.»

VON TÖRNE.

Jo oisko mainittu ehk' ohimennen mies Mikkelin, von Törne vanhus, ennen? Uroita hänkin oli harmaita ja Savon varajoukon johtaja.

Mies suomalainen juurta juurevinta, kuin vanha visarunko rustopinta; ei leikin saatu häntä hämminkiin, siin' iskua ja vankkaa vaadittiin.

Hän ties sen itse, suott' ei kansa kehu, ett' ukko Törnessä on miehen mehu: mies kannallaan, mik' arvo olikin, everstiluutnantin tai majurin.

Ma tunsin vanhuksen jo sodan takaa: samainen ryhti pyylevä ja vakaa, kuin oisi pölkky, outo luuli niin, puettu virkaviittaan, kannuksiin.

Mut sydän sykki alla pölkyn pinnan, löi uljas sydän, terveen miehenrinnan, tulisin verin, vahvoin valtimoin, ei tahran koskema, ei syömä koin.

Ja synnyinmaalle löi sen selvä lyönti; se kelpo mies, ken sille arvon myönti. Ja miksi? Syyn hän tiesi ilmoittaa. Se hänen, hänen joukkonsa on maa!

Ma muistan, kuinka kesken seuran tutun häll' loputon ol' usein juoksu jutun: »Maa tää, maa parhain alla auringon», ja »kansa sellainen kuin hällä on!»

Hän hajasäärin silloin seista suosi, muut piirinään,--se hällä korska kuosi, kosk' ollut pääll' ei maan, ken kiistää vois, ettei hän suomalainen majur' ois.

Ei ylikäypää tuosta kunniastaan hän tiennyt; vaikka maailmoja vastaan pää pystyss' ottanut ois mennäkseen hän miehin, miekoin, valtakirjoineen.

Mut joskus hän, kun oikein juttu maittoi, myös suomalaisen järjenlahjaa laittoi, kuink' ollaan rehdit, mutta tyhmätkin; hän päästi päälle naurun raittihin.

Vaan annas, moitteen muu ken alkaa koki, vait! Ukko vain sen sai, ei toinen toki. Puhuja kauaskaan ei ehtinyt, jo vastaan soi: »Suu kiinni, herra, nyt!

Kysyä saanko sanasankariita, hän mist' on kansan mailta, manterilta tavannut, nähnyt kirjoista kuin tään, niin jalon, mielevän ja miehekkään.

Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta; kun luodit vinkuvat, kun sataa verta, ja sanokaa, kun näätte, tokko on mies Suomen innoton ja tolkuton!»

Noin ukko rauhan, noin myös sodan ajan. Mull' oli virka joukon majoittajan, hänest' on paljon muuta muistossain, Lapuan päivästä nyt kerron vain.

Me perkattavaks saatiin metsän pieli, kaikk' oli valmiit, eespäin mennä mieli, mut vanha herra ärtyi seisomaan, »kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan».

»Seis, pojat!» huusi, »saakaa tuki puista ja niittäkäätte miestä niinkuin ruista; työ tyyni, tarkka silmä sihdin taa! Nyt tulee hauska, kystä korppi saa.»

Hän tunsi joka miehen joukostansa, niin nimeltä kuin koko laadultansa, jokaista tarkkas, jonka nähdä voi, kuin isä kullekin hän sanan soi:

»Noin, Kalle Hurtti, kas se sattui maaliin, ei enää keikkune, ken sai sen saaliin! Korpraali Flink, ain' äityy ammunta! Voi, Pekka Pistol kaatui, peijakas!

Vahinko,--kunnon poika niinkuin kulta! Saa Pekastaan. nyt taatto torpan multa.» Näin haastoi hän, näin johti joukkoaan, majuri suomalainen mahdissaan.

Sai sana Adlercreutzin: »Minne jäätte! Päin rivit, päälle käykää! Rientäkäätte!» Von Törne tyynnä katsoi lähettiin, jäi paikalleen ja vastasi: »Vai niin!»

Voi hauskaa! Pyylevänä lipun ääreen hän pylväistäikse ryhtiin hajasääreen, kuin iankaiken seista aatteleis ja virkkais luodillekin: »Huuti, seis!»

Min viestintuoja mokomalle? Nolo jo siinä nuoren vänrikin ol' olo; hän oli tullut tulta vinhempään, ja käskystä ei vanhus viitenään.

»Majuri, eespäini»--»No, no, joutavoitte! Ei tässä vaaraa, senhän nähdä voitte!» »Kenraali käski.»--»Hurraan saakohon Karl Adlercreutz mies, kunnon mies hän on!»

Nuo sanat tuskin pääsi äijän suusta, kun naamaan lensi kaarnan pirsta puusta: »Hohoo, sit' odotinkin tosiaan, se miesp' ei ollut akka ampumaan.

Se melkein sattui, eipä paljon vailla; sanoa voin nyt Hannu Klngan lailla, kun kuula hipoi hänen kulmiaan: 'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan'.»

Hänt' aina huvitti tuo sana toistaa, taas aimo nauruss' ukon naama loistaa, Ja taas hän asentoon käy pönäkkään, kupeessa nyrkki, sääret levällään.

Ties kuinka kauan kuhnaillut ois vielä, mut kun hän parhaiks siin' on tulen tiellä, pau; lensi luoti, miten osuikaan, juur' äijän polviporttiin avaraan.

Tapaavan takkiaan hän tunsi jonkin, kurottui, katsoi: puhki on kuin onkin! Lievettä nosti, nosti toista--voi, on reikä molemmissa, lempo soi!

Hän närkästyi ja korvan juurta raapi: »Työn tästä Matti räätäli nyt saapi! Hoi, juokse, katso, Jukka kulta, sie, mitenkä takapuolen laita lie!»

Ja hätään juoksi vanha renki Jukka: »Voi herra, hullumpi on täällä hukka, edessä vielä lieve jäljell' ois, repale tässä vaan, ja päärme pois.»

Nyt Törne julmistui »Sen mokomakin, noin ampuu aivan tärviölle takin, mi päivää toista tuskin päällä lie! Päin, pojat! Nyt sen pirun piru vie!»

HEINÄKUUN VIIDES PÄIVÄ.

»Nyt heljä heinäkuun on sää, saa minut huomenhetki tää niin outoon mielialaan, mies nuori, metsän lehtohon, suvisen ilman sulohon nyt tullos, sinne halaan; tää päivä juhlapäivä on.»

Soturi vanha lausui näin, sivulle verkon siirrältäin, mua kädest' otti, johti; ja kautta kylän hiljalleen vei meidät kukkapolku veen sinervän rantaa kohti, sen hempeen kastehelmiseen.

Oi ihanuutta ilman, maan! Vait oli vanhus, katsoi vaan, hän kauan vaiti pysyi; mua vihdoin, kyynel silmässään, taas kädest' otti kädellään, hymyili, hiljaa kysyi: »Maan eestä voiko kuolla tään?»

Jäin vaiti. Katse vastasi vain sisimmästä sieluni. Se riitti. Ihailuunsa hän jälleen vaipui vaieten ja kunnahalta katsehen loi kauas, silloin suunsa sai sanat, puhe puhkes sen:

»Mies nuori, ranta rannan taa täss' etehesi aukee maa, isäisi sulle suoma: kuin jalot täällä Virtain veet on Saimaan sadat saarenteet, on Vuoksen vuolas uoma, Imatran pauhu-paatereet.

Ja astu pohjan äärihin: laelta tuiman tunturin maa yhtä armas hohtaa; ja astu rantaa aukeaa sa Pohjanlahden huuhtomaa: yks Suomi silmääs kohtaa ja rintas lempeen liikuttaa.

Mut aavistatko, minne vie tää miete, mistä kyynel lie, mi herkkyy alta luomen, ja miksi mieltä herättää niin ihanaa, niin itkevää minussa tämä huomen? On viides heinäkuuta tää.

Päiv' alkaa, päivä päähän käy monesta jälkeä ei näy, mi meilt' on mennyt suotta. Ah, mulle jätti muistelon tää viides heinäkuun, siit' on seitsemäntoista vuotta; se Dunckerin vei kuolohon.

Tääll' oli kansa tämän maan, viel' on se; suureks surussaan se kasvoi, kaikki kesti; se kantaa kuormat kohtalon, vait uhraa, uhmaa, kuolohon käy raudan-rauhaisesti; se kansa Suomen kansa on.

Levossa lempeässä näät sen nyt, ei raasta vainon säät, on kalleimpas se siltä. Ma kilvoituksessaan sen näin, näin hallan, tuskan, turman säin, näin samaks silloin; miltä mun tuntuikaan jo mielessäin?

Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin kaatuvan, en pettäjätä: mailla käy karttamilla auringon viel' urho hyinen taistohon, ei horju, vaikka vailla kotoa, toivoa jo on.

Mik' uljuus, uupumattomuus, mi miehen tunnon tulisuus, mi vakuus vaiheissansa sill' olikaan; jot' ihannoi, sanoa sankariksi voi nää miehet, tämä kansa, ja kuoltuakin jumaloi?

Mut kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: 'Niin, herra, tunsin Dunckerin.'

Kodista köyhäst' oli hän, laps salosyrjän synkeän, ei suvultansa suuri, mut tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol' lujin Suomen muuri ja ikimuistoin muistetaan.

Ja kirkkaan mainekilven tään, sen ansaitsi hän lemmellään; hän synnyinmaalle antoi sydämen iäks syttyneen, kuin morsiolle, äidilleen kaikk' uhriks sille kantoi; suur' rakkaus vei suuruuteen.

Hän kaatui; mutta kuolemaa oi suloista, kun kuolla saa noin loistehessa maineen! Ei vaivu unhon järveen hän, vaan lailla luodon vehreän hän kohoo alta laineen; ei kuolemassa kuole hän.

Nyt kukkasissa loista, maa, kesäisten vetten keinuttaa suo lehtirantaa, saarta, sa kultiin kukkulasi luo ja välkkyyn virtojesi vuo, kuvastaa taivaan kaarta heleän Saimaa-silmäs suo,

ett' ylpeästi muisto saa nyt, päivänään, sua osoittaa ja virkkaa: 'Katso maata, tuot' ihanaa, se hymyllään sai sankar'rinnan syttymään; ket' ei se lempeen saata! Hän kuoli eestä kullan tään.'»

MUNTER.

Adlercreutzin, jalon herran-- sekin muisto maksaa vaivan-- sotamiestä hautaan kerran saattavan näin hiljaa aivan; hatun riisui, katseen hartaan loi hän alle haudan partaan, kunne muutti rauhan multaan Hannu Munter matkailultaan.

Mont' ei muutoin saattajaksi saanut vainaan viime rata: kuopan kaivuun miestä kaksi, neljä arkun kantajata; paitsi papin, vielä huomaa korpraaleja kolme kuomaa jalon parven päällisinä,-- neljäs, majoittaja, minä.

Siinä koko loisto haudan. Yllä tamineensa kulut, Munterilla neljän laudan lomass' oli soukat sulut; tyyni, vakaa multaan mennen, niinkuin elon teillä ennen, kuoloss' urho tuskin muuttui, vauhti vain, se tietty, puuttui.

Sodan vaiheista kun sousi noin nyt vainaa valkamahan, Buss korpraali puheen nousi aseveikost' alkamahan: mikä hällä suku, tunto, puhe, voima, sydän, kunto, luotu urhon luonto heti, kuuluviin Buss kaikki veti.

Hiljaa miehet mielin hartain seisoi, sai taas hymysuulla, punoin päitä viiksipartain, vainaan sarvisanat kuulla. Suurta ei se maksa juttu, jokapäiväinen ja tuttu, tuskin kostut kuuntelulta,-- vaan jo Buss saa vuoron multa:

»Miehet, nyt on Munter poissa, uljas, kuulu yli muiden, uros umpisokkeloissa, alla surman ansapuiden. Sodan, marssin, taiston teistä sai jo selvän käskyn seistä, lomavuorollaan nyt loikoo, ketaroitaan rauhass' oikoo.

Meillä, jotka tulta kohti rinnan mentiin, meill' on selko, tokko päin hän käydä tohti, vaiko väistymään sai pelko, tokko kalventama kauhun keskell' oli liekin, sauhun, vaiko alla kuolon arvan vanhan kantoi vaskenkarvan.

Saapui kumppaniksi meille korven poika jäykkä, vakaa, niinkuin taatot taiston teille aina ikiaikain takaa; juro aivan juttelulta, silmässänsä velikulta: sanaa kolme ehkä erään, vaan ne niinkuin naulan perään.

Suku kaikki sotamiessä eli, kuoli, yhtä luuta, alimmassa arvon tiessä, miekoin haastoi, säästi suuta; kerran Kaarle Kahdestoista korotti jo yhden noista korpraaliks,--se sattui satu; alaspäin taas siitä latu.

Moni virkaan äkkinäinen kotiin kauan kaipaa, suree, miel' on ange, allapäinen, kunnes aika luonnon puree. Munterinp' ei ollut nulo Kustaan lipun alle tulo: oli, vaikka vasta tuotu, soturiksi niinkuin luotu.

Joi ja kivääriinsä raamun iski iloss' ensi illan; vääpelipä tulless' aamun tomutteli turkinvillan, virkkoi: 'Ällös olko arka, näin on virka, poika parka! Jokos norjuit?' Hannu vastas: 'Kyllä, kiitos parkinnastas!'

Siitä suuttui viinan maistoon, ain' ol' uuras, virkku, rehti; heti menness' ensi taistoon luodin olkaan saada ehti. Döbeln kuuli äänen inhan, vinkaisevan lyijyn vinhan: 'Pojat, puraisiko paarma?' Munter virkkoi: 'Tääll' on naarma.'

Tuskin toipuneeks sai tuosta, uutehen jo puuttui pulmaan: kasakkain jäi käsiin, juosta piti puoleen peninkulmaan, lenkutella jaloin levein, minkä aron varsa kevein, kunnes apuun urhokuomat osuivat kuin onnen tuomat.

Otsa vaahtos, sydän hakkas, rinta puuskui, hohkui huuli, kun jo viimein laukka lakkas, vaan ei mennyt miehen tuuli. Veikot vieress' ilkkui vielä: 'Tarkenitko? Taisi tiellä olla oiva juoksukeli?' Munter virkkoi: 'Menetteli.'

Lyötiin sitten Armfelt. Siinä Munter, lippuaan ol' likin, seisoi hurmepinta-piinä, hän se lipun pelastikin. Nytpä sai jo, jumal'auta, rahan rehti rintalauta; Munterill' on vanha viisi, virkkoi tuohon vaan: 'No hiisi!'

Niinkuin kahakoissa noissa, niin hän tiensä kaiken kulki, nurku outo, pelko poissa, kuulumpi vain maine julki; harmentuivat parran karvat, harventuivat sanat harvat, vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin, samaks saakka kuoloon nähtiin.

Taannoin poikaa katsomahan vanha äiti leiriin tuli, silloin silmät Munter-pahan vettyi, lopen luonto suli; istui kaiken kevätyötä mesisuulla muorin myötä. Ammän surmannee nyt suru, kun on poissa kullanmuru.

Myhäilyllä, myöntelyllä kaikkehen vain Munter vastas, muuta ei kuin 'niin' ja 'kyllä', kunnes lauloi vanha rastas: 'Poika kulta, mieles malta! Viisas väistyi vaaran alta, vähämieli kohti koki!'-- Silloin toinen: 'Äläs toki!'

Vaan jo surma luodin takoi, tien jo telkes, rajan rasti. Vaiheet kaikki tasan jakoi kanssamme hän tähän asti; viel' ol' eilen karski ukko, suussa tuima mällitukko, vahdiss' oli vailla unta, koolla kun ol' esikunta.

Päiväkäsky kertoi juuri, kuinka herrain pöytään viisti puhinalla pommi suuri, puhevuoron heiltä riisti. Munter, tulen tuttu, koviin sylkäisevi kouraloviin, koppaa herjan, täyttä jalkaa pihamaalle matkan alkaa.

Kiiti ovelle kuin näätä, poikki porstuan jo luisti, portahille yhtä päätä, räjähtää kun pommi muisti. Siin' ol' äijän töitten loppu, vaan ei vielä tullut hoppu; maaten maassa mullin mallin Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin.'

Tänään aamun suussa häilyi vielä hengen viime kyven; loppuun saakka sama säilyi hällä sankar-ryhti tyven. 'Kas kuin pommi äijän karsi; poissa toinen käsivarsi, rinnan kaiken silpoi siru!' Munter vaan: 'Se halkes, piru!'

Näin hän kuoli; näin hän eli, alkoi miessä, päätti miessä, vitkaan puhui, virkku veli ain' ol' apuun vaaran tiessä; tuttu toiminnan, ei melun, tuttu puutteen, ponnistelun, tiesi kaikki kantaa, voida, yhtä vain ei--vaikeroida.

Maailma jos maksaa voisi kovat päivämme ja yömme, Suomen verikentill' oisi kieli kertoella työmme, lausuis liput sotarinnan moisten Munterien hinnan: moni kultakaulus noita kumartaa sais kompuroita.

Hänt' en muistella ma saata, ettei vanha rinta paisu. Missä tuonen toukomaata raatamaan niin varsa raisu! Painanut ei pelko mieltä, aina 'hei' vaan ja 'pois tieltä!', rummun jälkeen vaikka mihin, kun vain eespäin käskettihin.

Eikä ystävää niin varmaa, tyyntä, altist', uskollista! Niinkuin lapsi, miesi harmaa, vihas tuskin vihollista. Ne ol' urhon kouran-alaa, niinkuin mälli hammaspalaa; kummallakin pinteet kovat, silti sangen rakkaat ovat.

Kunnia nyt kukkuroikoon kummun, kussa uljas makaa! Ikimuiston vartioikoon miehuus, miehenkunto vakaa! Orjan jalka ei saa painaa hautaa, miss' on Munter vainaa. Jääköön vanha kantasuku suojaks! Aamen! Hyvin nuku!»

Buss korpraali päätti, alas astui päältä hiekan harmaan. Adlercreutz nyt haastaa halas, kätehensä voitonvarmaan otti lapion ja heitti kummulle, mi urhon peitti, hiljaa hiukan Suomen multaa; sanat harvat, mutta kultaa!

Niistä syttyi sydänjuuri, puhe nosti miesten mieltä, vaikkei sorea ja suuri, Munterin vain omaa kieltä; kunniamme julki tuomaan, soturille muiston suomaan sana riitti sattuvainen; lausui »Olit suomalainen!»

VON ESSEN.

Hän portailla seisoi, lakki oli kuosia sotilaan, oli kannukset, ratsastakki; hän aikoi ratsastamaan.

Noin seisoi vanhus sorja, uros ryhdiltä, katseeltaan, lumipäinen, kookas, norja, on moinen hän muotojaan.

Vaan miksi ukko nyt pauhaa, lyö jalkaa kuin vimmattu mies? Eletäänhän keskellä rauhaa, melu tuommoinen mitä ties?

Älä huoli, ei vaaraa tässä, älä tuost' ole milläsikään; tavan ainaisen näet tässä, näet Essenin harmaapään.

Jo huutaa hän raittihisti, syyn virkkavi selvälleen: »Sinä, Matti, senpäiväinen risti, lopun nyt sinust' oitis teen.

Vai vartoa näin unes tähden iankaiken tässä mä saan! Vai tiennyt et, milloinka lähden joka aamu ratsastamaan!»

Ja tallista renki se pikaa nyt raudikon uljaan toi; hän ei nukkunut, siin' ei vikaa, ylen varhainpa nousta voi.

Hän ääneti, otsin ylpein, toi orhin porrasten luo. Tuli, leimaus! Vaahdossa kylpein jalo ratsu nyt värjyi tuo.

Alas astunut porraslaudat on kenraali aimo--häll' on ajoviitta ja kannusraudat; hän vilkaisi raudikkohon.

Hän seisoi liikkumatonna, ei uskonut silmiään: »Näkö pettikö mun, sano, konna, sun tyotäskö tuo, mitä pään?

Mut jos kudot valheen viekkaan ja mulle nyt syötät sen, niin lähden ja tartun miekkaan ja pääs heti halkaisen.»

Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, hätäpoika ei ollutkaan, teon tehnehensä hän tiesi, päti myös teon vastaamaan.

»Vai valheenko turvin tulla! Jo luulokin hävettää. Syy vaikk' ois suurempi mulla, vale tuskinpa heltiää.

Näin kasakan tuossa mä tiellä, hän kerskasi virkustaan. Noin vainko, se mun piti niellä? Heti läksin mä kilpaamaan.»

Von Essen, vanhus sorja, tuli hehkuva rinnassaan, lumipäinen, kookas, norja, hän kimposi kiukuissaan:

»Pois, lurjus», huusi hän, »luista taas talliin, pois hepo vie ja myötäsi tuo, se muista, paras ruoska, mi siellä lie.»

Tuo Matti on mies, joka kesti, kun kentällä luodit löi, oli kruunulta ruoka ja pesti, nyt Essenin leipää söi.

Hän ääneti läksi alas, vain silmä se salamoi; saman tien hän läksi ja palas, hän vankimman ruoskan toi.

Toi, tarjosi käskijälleen: »Sotamies olin myös mä kai, panin paukun paukusta jälleen, ken iski, se vastaan sai.

Jos orhinruoskaa nyt saankin, kun tein miten parhaiten, niin potkaisenpa mä vaankin, kuin orhi mä potkaisen.»

Uhan kuulee kenraali, astuu taapäin ihan suoranaan. Ei suututa häntä se vastuu, vait miestä hän tarkkaa vaan.

Ja min katsoi hän miestä kohti, sen korkeni vartalo, ja min vaieten viipyi, jo hohti, jo selkeni katsanto.

»Mies, kuules», huusi hän, »mistä sait moisen sa miehuuden? Se on aioista entisistä, nous keskeltä hurmehien.

Ei mulle se tuntematonta, hyvin tunnen sen ennestään; yht' uljaana monta, monta näin kuolemanhetkellään.

Sen näin mä, kun lippua Suomen sees liehutti voiton sää, sit' ei murtanut murheen huomen, ei jäätänyt pohjan jää.

Ja kuinka, kun miehen lailla sinä reimasti käyttäyt noin, noin katsot pelkoa vailla, sua ruoskalla herjata voin?

Jumal'auta, sittenpä vasta en kehtais mainitakaan sitä joukkoa urhokasta, jota johdin ma taistelemaan.

Hae jostakin kelpo veikko, lasi kunniaksemme juo, hae yhtä yrmeä peikko, kas tuoss', ota tukaatti tuo!

Ja kiitos, kun muistoa sorjaa sinä elvytit taas ja kun niin olet tuimaa miestä,--ja korjaa nyt koipesi helkkariin!»

Hän pyyhälsi silmäkulmaa, näkö kai kävi himmeäks, ja näyttäen muotoa julmaa pois pyörähti, sisään läks.

Saman tunsin urhean herran jo aikoja taaksepäin, tuon saman von Essenin kerran Savonmaassa ma sotivan näin.

Oli nopsa hän muutoin kyllä, vaan nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä sudennahkat ja vuotikkaat.

Kun riensi nyt pakkassäässä etumaisena taas hän päin ja jok'ainoan askelen päässä vajos umpihankehen näin,

hiki äijän jo otsasta juoksi,-- kovin raskas on virka tää; piti kauhean painonsa vuoksi hänen joskus jo viivähtää.

Mut »päin, pojat!» täynnä tulta hänen huutonsa silti soi, »ja jos jalat uupuu multa, niin kantakaa, pojat hoi!»

Tämä urholla kolmilehti oli riemussa, murheessaan: sydän herkkä ja mieli rehti, veri kiehuva kuumuuttaan.

KUORMARENKI

Vanha Speltkö unhottuis? Ei kumminkaan. Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan; vertaistensa lailla unhottua saiskin, ellei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.

Sieti heitä kahta nähdä tosiaan, itse ukkoa ja hänen hevostaan: jos jo kaksijalan askel paljon maksaa, nelijalalle ei enää riitä taksaa.

Asu, ruokko aivan vauhdin veroinen: pörröss' ukon pää kuin häntä hevosen; kotitallista toi tomut Harmon nahka, kotipankon noet äijän nenäpahka.

Viimeisnä kun noin he tulla huupperoi, siinä kyllä myös, sen arvaat, nauru soi; hepo torkkuin astui, unta veti miesi, kuinka kuormall' ukko pysyi, Herra tiesi.

Eestyi kulku sentään hiljaa hiihättäin, ylemmäksi yhä, yhä pohjaan päin; puoleen Pohjanmaa jo tultiin vähin erin, Spelt on sama Spelt kuin Uusimaalta perin.

Samoin myös käy matkanteko, totta kai, pysähti tai kulki, saman naurun sai; nauraissa, se tietty, ruoskat roiki lomaan, konsa konin vuotaan, konsa ukon omaan.

Vanha asu, vanha vauhti pysyi vaan, Spelt on auttamaton, yhä ennallaan; ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään, nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.

Siikajoelle näin viimein joudutaan, jäljell' isänmaast' on jäinen kolkka vaan, jää jo saaliiks sekin, turha estää koittaa; vaan voi vahva murtua, voi heikko voittaa.

Ennen iltaa ensi taisto taisteltiin, paon päivä voiton päiväks saatettiin; aalto ajettu taas taapäin kuohahtaapi, virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.

Käy mies mieheltä jo sana riemuinen: »Valmiit olkaa valjetessa huomisen! Väki, kuormat kuntoon vielä ennen yötä, etelään tie reipas ensi koiton myötä!»

Kaikk' on tehty, yö on, rauhass' uinutaan, nuori Blume vänrikki ei maannut vaan. Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa, rauhaa tuvass' ei hän saanut ahtahassa.

Ulos astui. Hiljaist' on ja pimeää, tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää; koitteen juova vain, jos katsoit itää kohti, metsän latvoilla jo vaaleana hohti.

Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan hevositta, pohjaa kohden, paikallaan: kaikki muuttumatta, vanhallaan, kuin jatkaa mieli edelleenkin entist' oisi matkaa.

Entistä?--Ei sentään, ero pieni on, vaikk' ei heti näy se puhki pimennon: käännettyinä, hepo valjahissa, siellä rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.

Mies on ohjaksiin jo käynyt kärryin luo. Blume silmiään ei usko,--Speltkö tuo?-- Joka halki Suomen nyökkyin ajaa nyhti! Päätään korkeampi on nyt äijän ryhti.

Suora on kuin nuori vanhus varreltaan, hopeoina valkohapset harteillaan, nenä pesty, leuka sileäks on tullut, kirkkaamp' yöllä muoto, kuin on päiväll' ollut.

Nuori Blume järin ymmälle jo jää: »Mikä ihme nyt, mist', ukko, muutos tää? Sinä, nokisin ja laiskin nuhjus ennen, sinä siisti, valmis muista eelle mennen!

Noen, pölyn ken sun kaapi kasvoiltas, kamman hallavaan ken tunki tukkahas? Ken--se kumminta--sun valveille on saanut, jok' et päivisinkään torkkumasta laannut?»

»Nuori herra», vastas ukko juoheaan, »verkkaan matkaa mies, kun jättää oman maan. Oma kansa pakoon kurjasti kun kulkee, parempi, kun valvo ei, vaan silmät sulkee.

Vanhan naamani miks oisin pessytkään? Häpeä vain siin' ois nähty selvempään. Kärsin pilkan, kärsin tiuskeen ilman tenää; kannoin murhetta ja kannoin mustaa nenää.

Nyt -on toista, joukkomme on taistellut, Suomi avaraks on meille auennut, nyt on tahra poissa kunnialta maamme, puhtaan, kirkkaan otsan jälleen näyttää saamme.

Rumpu kohta käymään, miehet kokohon! Yö on mennyt ohi, kirkas päivä on! Juostiin, kun ol' aika laata juoksemasta; jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta.»

WILHELM VON SCHWERIN.

Ja everstiluutnantti Drufvan pois lepo karkoittuu: »Ehyt rinnassa ryhti nyt tarpeen ois, nyt murtuu muu. Vihamiehen tuolla jo käyvän nään monivertaisin joukoin ryntäämään, ja seista ja viime mieheen mun taistella käsketään!

Ja jos tuoll' edes ääressä tykkien uros vanha ois, tulen, ruudin tuttava turkanen, johon luottaa vois; mut ei, viistoistias poika nyt sun on hento ja hieno, on kreivi Schwerin muka vastaava patterista,-- mitä lapsista sellaisiin!»

Luo nuorukaisen jo ratsastaa, käy käteen tään: »Elon, kuoleman arpaa ankaraa koht' isketään, elon ehkä, jos luotinne kohti lyö, mut kuoleman varman, jos vankkuu työ. Eläkää tai kuolkaa, herra, mut paikkaanne ette myö!

Tähän jäätte, kuin hentoinen ruoko jää rajun alle sään; on teille outoa leikki tää, sen murhein nään. Kova lyödä se leikki, siis vastatkaa käsi sydämellä: jos tarvis saa, elon nuoren arvelematta pois voitteko lahjoittaa?»

»Teilt', everstiluutnantti, herpoo jo käsi vanhuuttaan, mut ei kysy, turvaksi kelpaako kuninkaan ja maan; elo mulla on kevätvoimassaan, viistoista se sykkinyt vuott' on vaan, sitä enkö tarjota tohtis, sekö halvaksi havaitaan?»

Tuli tuiskahti silmästä vanhan: »Tuo teräkseltä soi! Sanat väärään, herra, ei vieneet nuo, ne määrään toi. Teit' enää en hennoksi arvioi, kun teidät sain, avun Luoja soi. Sydän näät se on, ei käsivarsi joka voimia antaa voi.»