Part 4

Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi, mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi, en hattuaan, en töyhtöään, en päivetystä poskipään, ain', aina tumman varjon nään, min kulmakarvat loi.

Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain, jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain. Jo risti rintaan pantihin ja kohta, kuulin, toinenkin; ah, mielessäni aattelin, kenp' oisi myötä vain!

Ja talvi lähti, kevät toi taas ajan armahan, niin kuulin: »Kuollut isäs on, sai uljaan kuoleman.» Niin oudolt' otti sydämeen, sai huoleen, riemun huumeeseen; äit' itki iltaan kolmanteen, niin muutti multahan.

Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan. Ja taistoss' eestä Kustavin taas vaari vaipui Uttihin, ja Lappeell' isä vaarinkin, mies Kaarlen aikoinaan.

Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa; mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa. Ken huonona jäis hoippumaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, on totta toisempaa!

Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan, on suosijani, suojani tuvilla tuonelan. Mut vaikertaa en huoli vaan, saa aika varren varttumaan, ma, poika kelpo sotilaan, en sorru hukkahan.

Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan, noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan. Miss' ankarimmin sota soi ja taajin taisto salamoi, en sinne käymätt' olla voi tiet' isäin astumaan.

PORILAISTEN MARSSI.

Poiat kansan urhokkaan, min verta joi jo Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan multa, viel' on Suomi voimassaan, voi vainolaisen hurmehella peittää maan! Pois, pois, rauhan askar, jää! Jo myrsky käy, jo tanner järkkyy, syöksee tykki surman tulta. Eespäin rinnan rientäkää! Meit' urhoiks isäin urhohenget tervehtää. Kaunista näin ei meillä tietä toista! Rynnätä päin on riemu rohkeoista. Eespäin, veljet! Tästä vie maan ikivanhan vapauden kirkas tie. Voittoisa lippu, lennä, loista, rientänyt ammoin sadat tappotantereet! Eespäin, te pyhät, pystyt repaleet! Viel' eivät Suomen vanhat värit rauenneet.

Koskaan, kallis synnyinmaa, sua veren alttiin vuotamatta meilt' ei' väkivalta ryöstä; koskaan kuulua ei saa, maan tään ett' omain lasten petos orjuuttaa. Kuolla urho voipi vaan, ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä. Kuolo, onni sotilaan, oi terve, kun viel' yksi voitto kamppaillaan! Taistelohon siis miehet, miekan teille. Kunnian on vain koitto kuolo meille. Taistoon tietä tuttavaa, nyt meidän aik' on, vilja kutsuu korjaajaa! Joukoille Suomen harvenneille sankarimaine maamme varjelosta jää. Eespäin, sa pyhä viiri, pystypää! Viel' ympäröi sun suomalainen suojas tää.

VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.

»Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee, kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?» Niin se laulu alkoi, veikko, muistan sanallensa niin; kuulin torilla, kun viimeks sattui matka kaupunkiin.

Oli markkinat, ja kadut täynnä kansaa, kalua, katsomist' ei kansass' ollut, ostoon mull' ei halua. Ilman aikojani astuin, jouduin kadun kulmahan, vaunut väen tungoksessa siinä näkyi seisovan.

Tahallaanko, pakostako noin ne seisoi, tiennyt en; kuski pidätti, lakeija karjui kansaparvehen. Mutta vaunuiss' istui herra mukavasti nojallaan, soopelinen viitan kaulus, tähtirivi rinnassaan.

Katsoin, katsoin. Tuli mieleen muisto päiväin muinaisten: tuttu muoto tuo, mut missä, milloin olin nähnyt sen? Niin, ol' ammoin Lapualla, Salmella hän sankari, silloin kapteeni, vaan nytpä korkea on kenraali.

Muuttuneen myös näytti paljon, eikä vanhuuttansa vain, muodon muutti ylväs sävy, anti arvon kukkulain. Ylpeyttäkö? Ehk'eipä; ryhti, ilme katsannon kaikki tyyntä, vaan myös jäykkää, kylmää, suurekasta on.

Aina ilostun, kun nään mä sotakumppanin, vaan nyt tuota katsoin, siinä kaikki, sydän siit' ei lämmennyt, Loista, pöyhkeile, mä mietin; muinoin yhdess' oltihin: suott' et suurennellut, loistit hurmehissas sorjemmin.

Äkkiä nyt kaikui laulu, sanat nuo ne särahti, väen hälinässä ääni kimakasti värähti; »Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee, kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?»

Minä olin yksi niitä, yksi hänen laatuaan, ja ma käännyin kärkkymättä selin herraan korkeaan, pari askelt' ahdingosta syrjenin ja jouduin näin, sotamiehen luo, jok' istui siinä virttä virittäin.

Paljain päin hän portaill' istui korkeana ryhdiltään, hattukulu polven päällä vasemmassa kädessään. Kurottaa voi kättä tätä vielä suotuun antimeen, käsi toinen oli poissa, viemä sodan viikatteen.

Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat: pari poikaa repaleista, nuori ylioppilas ynnä minä ääress' ukon meit' on ryhmä sovukas.

Vaan ol' ylhät muistot, menneet loistopäivät laulunaan, työt jo puolin unhoitetut, urhot peittämät jo maan, oli Suomen viime taisto hällä laulun laaja taus, voittojemme, murhettemme, kunniamme kultakaus.

»Kuusineljätt' olen», lauloi, »taistelua taistellut, nälän, kylmän kestää voinut, yöt ja päivät valvonut, seissyt miessä myötä, vaikk' ei mitäkään nyt mulla tee, Uumajall' on oikeani, tässä vasen vapisee.

Kenpä teistä nuoremmista silloin kera olikaan, konsa kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan!' Tulta miesten mielet silloin, toista kaikki, toista nyt, silloin hehkui tääkin sydän, koht' on jääksi jähmennyt.

Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin Hattelmalan harjanteilta, mene ei se mielestäin! Ilta myöhä, ilma kylmä, matkan uuvuttama mies, mutt' ei mieleen tullut lepo, tupa lämmin, tuttu lies.

Ei, sun jäilles, tantereilles, sinne silloin ikävöin, siell' ol' enemmän kuin suoja, lieden lämpö, lepo öin, siellä Suomen joukko nuori, uljas, vapaa, vahva niin, meihin silloin Suomi katsoi, ja me Suomeen katsottiin.

Ikiarvon Klercker saakoon, vielä mies ja sotilas, vanhus monen vaivan nähnyt, seitsenkymmenvuotias. Muistan valkopään, kun kesken tuotujen hän ratsasti, isän silmin poikiansa lempeästi katsasti.

Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, kunnialla, riemull' aikoi vielä verileikkihin. Arvelutta, arkailutta kaikk' ois käyty tenähän, toinen luotti toisehensa, häneen me ja meihin hän.

Silloin saapui Klingspor marski, ylpeä kuin kuningas, kaks ol' leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas, saapui Klingspor, vallan saanut, otti ylikomennon, antoi käskyjä kuin Klercker, mutta käski pakohon.

Tähtiyö, sa Hämeenlinnan jäillä valvottu, on sees vielä vuotten viertyäkin muistossa sun kajantees, vaikka miehuus pilkan peri, kaatui toivo katohon, voittomme vain unelmaksi saattoi raukka tunnoton.

Milloin tuomiolla seista saa hän työnsä tilittäin, että taapäin astui silloin, kun ois voinut käydä päin, että herjaan mainehemme, miehuutemme polki pois, että kyynel vuoti vain, kun veren vuotaa tullut ois?

Horjuimmeko Siikajoella, konsa viimein koitettiin, Revonlahdell' luotettiinko käsihin vai käpäliin? Adlercreutz sen virkkaa vois, Cronstedt myös ja moni muu, vaan ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.

Mainitsin nuo suuret, heille kiitosta ja kunniaa! Monta vertaista jo ehti rauhan maahan matkustaa. Döbeln lepää, Duncker lepää; kysy heidän aikojaan, niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.

Miks en kaatunut, kuss' urhot kaatuivat, niin useat, juhlahetkiään kun vietti Suomen joukot uljahat, konsa päilyi päivät onnen, kunniamme kirkkaimman, päivät Siikajoen, Salmen, Alavuden, Lapuan?

Ei ois ollut pohjan hyihin pakko taivaltaa mun taas, nähdä, kuinka riemun kohta kolkko epätoivo kaas, tiennyt tuhanten en veljein surkeasti jäävän ois jäille Tornion ja jätteet Kainuull' annettavan pois.

Ero raskas isänmaasta, kova loppu, kovan tien! Länsipohjan rantaan saakka saapui meitä parvi pien'. Uskollisin verin vielä Ruotsin multaa ruskotin, torilla nyt laulan, jott' ois leivän muru mullakin.

Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huoltavaa; sotamiehen henki, onni, käsi, jalka mennä saa. Herra maata varjelkohon, siin' on ponsi, siin' on pää, sanat muut jos vaihtuvatkin, ain' on laulun loppu tää.»

Ja nyt vanhus nousi, läksi väen kesken kiertämään, joku pisti äyrin pienen, enimmät ei niitäkään: tuli niin hän vaunuillekin, kohden herraa korkeaa syvään päänsä kumartaen hattukulun kurottaa.

Tähtirinta, kultaolka, suuri sotaherra tuo tummaks silloin tuimistuvi, hatun sieppaa, silmän luo kerran häneen, toisen kansaan, vierryt saman tuokion pitkin toria jo kaikki äijän äyrisaalis on.

Hämillään ol' äijä siinä, herra loihe lausumaan: »Kuulin laulus, kamppaellut olen eestä saman maan. Elon illass' että vielä muisto tuo on myötä mun, siit' on ylväs mulla mieli, paljon ylväämpi kuin sun.

Tosin verileikiss' usein petti onnen suosio, tosin voitot voittamamme pian taittoi tappio. Mutt' ei kumarrella muita silti meidän tarvitse, pääss' on mulla hattu, samoin pidä, ukko, päässäs se!»

Lausui näin, ja kasvot seestyi kirkastukseen korkeaan, ja hän hatun miehekkäästi painoi päähän sotilaan; vaan hän jatkoi--riemun tulen vielä rintahan se tuo, tuon kun muotonsa mä muistan, muistan äänen, sanat nuo:

»Tasan ei käy onnen lahjat, niin sen sääti Luojan lait, mulla rikkaus ja arvo, puutteen, halpuuden sa sait; mutta paras meill' on yhtä, horjumaton alttius, kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus.

Siispä kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan! Kun on suurin meillä yhtä, vähemmätkin tasataan. Mull' on kultaa, jos sa mielit, multa leivän, suojan saat, mulle laulat laulus sorjat, mulle myöhän ilos jaat.»

Samallapa vaunuiss' istui vanha krenatööri tuo; kansa tieltä kahden puolen väistyy, kunniata suo. Kuulin, kuinka vaunut vieri poispäin, kunne katu vei, mutta kyyneliltä silmä enää niitä nähnyt ei.

LOTTA SVÄRD.

Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan raton iltavalkean luo, pian Lotta Svärdistä haastellaan,-- yhä vieläkin sattuu tuo.

Juro kuinka jos kumppani ollut lie, näön leppenevän heti näät, hymyn värveeseen hyvämieli vie jo harmajat viiksenpäät.

Monet kuumat kerrat hän muistaa nuo, veritanteret voittojen taas, joilt' uupuen pois Lotan teltan luo uros saapui ja sarkan kaas.

Ja hän virkkaa eukkosta mielissään sanan, kaksi, jo naurahtain; mut myrtyy myös, jos ei myötäämään hymys lie hyvä, vilpitön vain.

Oli helmi ja oiva se eukko näät sodan tiellä, sen taata saa; vähän naurua sieti, mut kukkurapäät myös kiitosta, kunniaa.

Oli kait hän kaunis ja nuori kait? Kevät häll' oli kukkeinnaan, kun kolmas Kustavi Ruotsin mait' oli noussut vallitsemaan.

Sotamies kukan sai,--sota Suomenmaan viel' ollut syttynyt ei; ja kun rummut soi jalon ruhtinaan, Svärd Lottansa myötään vei.

Oli silloin hän kaunis. Sit' etsiä vain suun, posken puuntoa sais, ja loistoon silmien ruskeain moni sankari soeta tais.

Mut ei kevät kestä, ei kukkeus jää, Lotan jäänyt ei liioinkaan: erin kolmin herkesi hempeys tää, meni kolmannes kertanaan.

Erän ensi talvi se saaliiks saa, pian tullut ja pitkä niin, erän toisen ens' suvi sorruttaa tulipoutihin polttaviin.

Ja kolmas, vielä mi jäljell' ois, myös jouti jo mennä kai; se kyynelvirtoihin vieri pois, kun Svärd verisurman sai.

Sodan viimeisen riehu kun syttyi tään ja se taas Lotan leiriin toi, hyvä, jos edes muistaa hempeyttään hän ammoin mennyttä voi.

Mut sorjaksi viel', eri lailla vaan, sotamies hänet arvioi; ja hälle, kuin kukkana kulkeissaan, yhä vieläkin kiitos soi,

hymykuoppiin vaikk' oli parvittain jo ryppyjä leiriynyt, ja muoto jo muukin, ei silmät vain, oli mustanruskea nyt.

Sota viehätti hänt', ilot, huolet sen, mitä sattui vaihtuvin säin, ja ol' ystävä poikain hän harmaitten, rakas siks oli meille hän näin.

Ja jos veikkoja Svärdin ol' ollut ken, sepä jäänyt ei unhoksiin, oli aina täydempi sarkka sen, siks eukkoa kiitettiin.

Näin reimana, kunne jos retki toi, hän seurasi ainiaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit soi, ei kaukana Lottakaan.

Sotapoikain nuort' oli pontta ain' ilo katsoa hälle, ja luo jos kuinkakin joutui, hän tuumi vain: »No, onkos eempänä nuo?»

Ja teltankin niin piti olla kai, ett' antaa tilkkasen vois, jos ken tulen keskellä uupuis tai jalon haavan jos saanut ois.

Ja jos teltan harmajan seiniin loit vain silmäs, niin poikenneen siell' luodin ja kaksikin nähdä voit, ja hän siit' oli ollakseen.

Jos sallit, niin erän kerron nyt, min viimeks eukkoa näin. Oravaisten päiv' oli päättynyt, pois väistyttiin veripäin.

Oli Lotta myötä, hän korjuuseen sai kamppeensa vaivoin vaan, kojun, rattaat, lekkerin mittoineen ja ontuvan hiirokkaan.

Lepohetki ol' ikään. Lotta se taas kävi tuttuhun tarjoiluun, mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas all' uhkean kuusipuun.

Suru häll' oli, vaikkakin huulillaan hymyt pilkahti petteliäät; suri urhojen huolta hän, nauroi, vaan oli kosteat poskipäät.

Nuor' ratsumies,--kun hän hääri noin,-- nyt luo tuli, teikaroi, tuli kohti korskein katsannoin, ja röyhkeys äänessä soi.

»Hoi, viinaa!» huusi hän, »hätää ei, tää poika se kustantaa. Tään kukkaron helkettä kuules, hei! Ja veikkoja kyllä saa!»

Lotan silmästä leimaus sinkoaa: »Sinut, sankari, tunnen nyt. Tuli äitiä köyhää sun puolustaa, miten työs olet täyttänyt?

Kojun nurkassa vain pidit vinguntaas, muka haavojas vaikeroit; oli valju naamas, nyt puuntaa taas, ja ne haavas näytä, jos voit!

Emos ettäkö tuonen jo turviss' on, ei puoltoas pyydäkään! Tämä maa, se on äitisi turvaton, petit, pelkuri, äidin tään.

Vaikk' kultia täynn' ois laukkusi, ois meri niitä sull' ammentaa, Jumal'auta, tuommoiselle en sois minä tilkkaa, en ainoaa.»

Käsi puuskassa vain hän nyrkkiä pui, tapa moinen ol' eukon tään, ja pois rikas öykkäri laittautui, ajan arvaten, vikkelään:

Mut vierelle tien, vähän tuonnemmaks uros nuori ol' uupunut. Lotan silmät kuin hellintä tähteä kaks yhä sinne on suunnatut.

Nojass' istuu pyssyn hän itsekseen, veri takkihin tahmettuu, hänen näit' vain vaivalla seuranneen, kun kiiruhti joukko muu.

Yhä Lotta se silmänsä häneen loi, kuin äiti lapsehen loisi, ihan kuin joka tilkan, min muille soi, juur' aikonut hälle ois.

Mut kun yhä raukeni raskaammin, suru-unten painama pää, eip' eukko malta, jo kutsuukin hänet luo, nimen äännähtää.

»Tule», virkkoi hän murtuvin äänin, »juo, viel' ehkäpä rahtunen ois; tule, poikani, tilkka se lohtua suo, sitä kaikki nyt tarvita vois.

Mitä? Kainosteletko? Kullasta lie kevyt laukkus, sen tiedän kait; salon töllistä sull' oli sotaan tie, ja täälläpä kullat sait!

Mut et verityöss' ole viimeinen, sen Lapuan' kentällä näin; ja Ruonan sillalla, muistatko sen, eturinnassa riskit päin.

Älä huoli siis, jos et suoraks saa nyt annan ma enkä myö; lasin Lapuan-päiväsi kannattaa, pari runsasta Ruonan työ.

Ja jos Svärd, jalo, lempeä sielu tuo, eloss' ois ja sen nähnyt ois, miten, vaikka jo vertasi tanner juo, sin' et taistosta taukoo pois,

heti hälle nyt oisit kuin ainoisin oma poikansa konsanaan, ja sellaista kahta, sen vannonkin sais, etsiä kautta, maan.»

Uros hoippui luo, piripintanaan mitan Lotta se hälle suo, milt' ettei harjaksi saanut vaan pari kyyneltä mitta tuo.

On kauan siitä, kun eukon näin, mut ei aika, hänt' unhoon vie, iloll' aina muistelen eeskinpäin, ja se hälle ei liikoja lie.

Oli helmi ja oiva se eukko näät sodan tiellä, sen taata saa; vähän naurua sieti, mut kukkurapäät myös kiitosta, kunniaa.

VANHA LODE.

Joukon eessä joka kerran, kun ol' lähtö ryntäämään, vanha Lode hetken verran viipyi, paljastaen pään. Hurskas, vakaa, valkohapsi, noin hän rukoeli nyt, sitä vanhus, mit' ol' lapsi äidin-piennä äännellyt.

Hetki harras, rauha pyhä! Paljahaksi joka pää! Luodintuisku yltyy yhä, sattuu, sivu lennähtää; kenttään jää jo jääkäreitä, seis! Vast' alkaa kilvoitus, jahka ensin isämeitä sekä Herran siunaus.

Vasta kun löi aamen lukkoon rukouksen selkeän, tuli valmis vauhti ukkoon, hatun päähän painoi hän: »Syöskööt kaikki hornan peikot vastaamme nyt valtanaan, Herran kanss' ei olla heikot, hurraa, pojat, eespäin vaan!»

Joukkonsa ja Jumalansa kanssa leikkiin lähti näin, sit' ei valtaa vastassansa, jot' ei rohkenis nyt päin. Ydin nuori, vanha pinta, vuoroin vakaa, vallaton, lumitukka, tulirinta-- noinpa ukon riento on.

Väki virkkoi: »Tulimmainen! Nuor' on ukko uudestaan, sydämessä eikös vainen veitikka viel' ennallaan! Silmiss' eikö välky, väiky kaunis voiton kajastus! Nyt ei hiittäkään hän säiky, huulill' äidin rukous.»

Verileikki leikiteltiin, tuli vuoroin voittokin; veisattihin, rukoeltiin, väki pääsi leirihin. Ilolla se lepäs siellä väsyneenä vaivoistaan; Lode? kentäll' yhä vielä ukko kummitteli vaan.

Liikkui hiljaa hetket yötä, enimmälti yksinään; miestä pari ehkä myötä, parahinta, väestään. Miss' ol' ollut pahin pinne, päivä kuumin, raskahin, sinne paloi aatos, sinne veti äijän askelkin.

Kylliks eikö ollut taisto? Mieluinenko muisto sen? Veripäiväst' eikö vaisto vielä verenkylläinen? Ihaellako hän mahtoi tuonen työtä kauheaa? Lode? Ei, hän auttaa tahtoi, lähimmäistä pelastaa.

Missä suoni sykki vielä, hengen rahtu havaittiin, siellä viivyttihin, siellä apu, hoito annettiin. Kaikki saivat huojennusta vihamies kuin omainen, siin' ei tehty eroitusta, veli oli jokainen.

Moni, jost' ol' laina hetken elämä, ei enempää, saattoi jälkeen ukon retken kaukaa vaiti tähystää, nuotiolta, keskelt' iloin nousta kotvan nauramaan, mutta herttaisimmin piloin, hänen kummaa kulkuaan.

Väki virkkoi: »Kahakassa 'lyö ja hakkaa!' ukko huus; siell' on sirut parsimassa käydä urakka nyt uus. Vaan se onkin Lode toinen, joka hakkaa, maahan lyö, ukon oivan miel' ei moinen, hurjan pojan on se työ.»

Poika, reima, puhdastunto, rinnass' äijän riehakoi vanha usko, vanha kunto lämpöiseks sen kodon loi. Totinen ja tyyni pinta, vaan, jos katsoit silmihin, lapsen mieltä kirkkahinta kuulsi niiden kuvastin.

Asu halpa, suora mieli, sodass' äijän ohje tää. Tuli rauha. Rintapieli täytyi joskus tähdittää. Silloin syksyn kylmän kuuna hält' on mieli kokonaan, rinnass' istuu itkusuuna veitikkakin viluissaan.

Kun hän yllä juhlapuku puhkui nurjapäällä näin; miehetkin ne milt'ei nuku, töllistävät tylsin päin. Jotain tempuiss' aina puuttui, käänteet kävi näin ja niin, kunnes viimein ukko suuttui, heitti kaikki helkkariin.

Harvoin toki harmit moiset sattui, paraadeissa vaan; ukko harjoitukset toiset piti vanhass' asussaan. Hei, se oli toinen juttu, nyt ei unta ollut kai; vanha herra, vanha nuttu, niistä toki selvän sai.

Nulous nyt mielt' ei paina, sujuu temput, riemu soi, vaille ei, vaan päälle aina kaiken, mitä vuottaa voi. Ukolla ei muuta huolta, kulkee pitkin rivejään, korvaa tältä, partaa tuolta nyppäisevi mielissään.

Väki virkkoi: »Tulimmainen! Tuoss' on tuores ukko vaari. Sydämessä eikös vainen veitikka viel' ennallaan! Varsi vuotten kuuristama, lumet tukkaan aika loi, silmästäpä poika sama yhä vielä viikaroi!»

MATKAMIEHEN NÄKY.

Kenenkä linna se, jonk' äsken näin, kun hämyss' illan kuljin tännepäin? Kuin hauta kammolla se mielen täytti, niin ylpeää ei toista tienoillaan, mut autiolta, kuolleelta se näytti, valaistu oli yksi huone vaan.

Jäin kotvan katsomahan, mitä tuo: pääsalin suuren täytti valovuo, eteeni kuin ois' auennut se aivan. Sielt' ihmisiä koin ma erottaa, mut tutkinta se tuskin maksoi vaivan: siell' liikkui haamua kaks ainoaa.

Naishahmo ylhä, vaikka kuuru jo, puettu mustiin, runsas kutristo hopeina hartioilla, toinen näistä; mies toinen, mustiss' ikään, tyynnä tää jalustaa kantoi kirkaskynttiläistä,-- hän myös jo harmennut, mut pystypää.

Ma katsoin kulkuun tuohon. Kuvan tään ma salin seinällä ja lähekkäin sen kanssa toisen. Luo kun ehti nainen hän rauhaisasti niitten puolehen, ylentyneenä otsa kumarainen, kuin rukoellen katsoi hetkisen.

Ken ollut lie? Uus tuokio--kaikk' on jo poissa, vaimo mennyt, valoton jo sali tuo kuin kaikki kartanokin. Ken? Virka! Aave rauhatonko vai ehk' outo kuvain kumartaja jokin, ken maalla vieraall' uskon vieraan sai?

Ei, aave ei hän ollut rauhaton, min näit, se rauhaisaa ja totta on. Mut samaan aikahan jos saavut toiste sa linnan tietä äsken kulkemaas, niin salista sua kohtaa sama loiste, tuon vanhan vaimon näet siellä taas.

Jo monet monituiset vuodet noin hän samaa tietään, samoin saattajoin yön maille saapuessa aina kulkee: hän hetken viipyy; toinen tuokio kun joutuu, lepoon hän jo silmän sulkee ja unta, rauhan unta uinuu jo.

Nuo kuvat, joita katsomaan hän jää, kaks oli Ramsay-veljest' ylevää, tääll' ylennyttä saman katon alla. Lemulla toinen kulki kuolemaan, ja toinen kohta jälkeen Lapualla, molemmat eestä armaan synnyinmaan.

Heist' urhotöitä taru virkkaa voi, ja heistä vielä Suomen runo soi, kuink' eestä maansa veljespari moinen sai voittain kuolla kevätvoimassaan, ykskolmatta kun oli vuotta toinen, yhdeksäntoista toinen nähnyt vaan.

Mut vaimo, jalo vieras, haamu tuo, min hiljaa veljen luota veljen luo näit liikkuvan, ol' äiti urhoin noiden. Siell' elää hän nyt muisto-aarteineen: ei kulje kuvia hän jumaloiden, hän hyvää yötä lausuu lapsilleen.

VÄNRIKIN TERVEHDYS.

(Gregori Tigerstedtille Revonlahden taistelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä.)

»Liet joskus tullut tuntemahan sen tuhanten joukoss' elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Sua kohtaa kasvot, korvaas ääni soi, ihastut, kiinnyt--miks? Et virkkaa voi.

Mies oli Cronstedtilla väessään, mies mulle rakas vielä muistellenkin; mull' elo takana, häll' edessään, mut sama henki täytti kumpaisenkin. Unohdan paljon, pian myös, mut et mult' unhoitu, Gregori Tigerstedt.

Mies miekan siin, ei muonakuormaston, sen ryhti, katse, kaikki näytti julki; solakka, kookas kasvu, vartalon-- noin hän, tuo reima poika, tiensä kulki. Hän silmän-riemuni ol' ainainen, hän mulle tuttu, minä hälle en.

Viel' äänen muistan pohjan-rotuisen, se joukon eessä soi kuin pohjan tuuli; kuin luoti löi ja sattui sana sen, siin' ääness' oli ruutia, sen kuuli; sen pelkkä raiku todisteen jo toi, ett' urhon suoran rinnasta se soi.

Jos mitä koki, minne lohduton vei pakotie, mi vartoi vaara, hätä, ain' yhtä sees tuon silmän tuli on, vakaata rauhaansa ei kasvot jätä; kuin vaskikirjoin kertoi kasvot nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo!'

Kun liioin kiihtyi vauhti pohjolaan, ja tuskan vimmast' itkein urhot kulki, hän kiros silloin, purren hammastaan, mut kyyneleen hän sydämeensä sulki; pusertui huulilta vain sanat nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'

Ja joutui päivä, urhon juhla, voi taas kunnialla nousta Suomen viiri; 'Aseihin!' Revonlahdella jo soi, ol' ajetuista tullut ajopiiri. Salama riemun lensi kautta sen, se oli hetki ikimuistoinen.

Mi näky! Liekkiin syöksyi syttymään taas toivon tulta joukko toivokato; tukettu virrantulva vierressään kaas esteet, sortui sulku, särkyi pato; alt' alennuksen, epätoivostaan nous isäin maata kansa suojaamaan.

Koin ruskoss' idän kaukovaarat ui, ja päivän valkeus jo vallan voitti, kun hanki rientäissämme ruskottui, sen ruskoss' aamu kunniamme koitti. Syvemmin yhä, noustess' auringon, tuo hohtaa huomenkoi,--se hurmett' on.

Mut tuskin päivän ensi vartio jäi taa, jo taiston viime liekki herkes, ja Siikajoen nuori voitto jo yht' uljaan kaksoisveljen saada kerkes. Rivistä riviin riemu myrskyää, niin urhot sorjaa tuota tervehtää.

Sijalla taiston seisoin. Tyyntä on miss' äsken viha riehui, rauha päilyy; nyt unta maattiin kummull' ottelon, sit' unta, joka ajan säiltä säilyy; jos valvoi ken, ol' ystävä vain tuo, jok' ystävän jäi nukkunehen luo.

Jo löysin, mitä etsin, selon sain, min puute yhtä tuskaiselta tuntui: riveistä Tigerstedtiä mä hain, ei valveill' ollut hän, hän tänne untui. Kun voitto hohti, leikki hurmioi, unt' urhon rintaan teräs tuima toi.

Tuo uljas! Äsken säilänsuita päin, päin tulta, jota tykkein kidat syyti, rientonsa torjumattoman ma näin: niin nuori, voimakas,--ja hänet hyyti se hanki jo, miss' äsken sankari Bulatovilta tulet sammutti.

Mut elon-karvan kanss' ei kasvoiltaan erinnyt sielun levollisen leima, viel' oli vaalenneessa muodossaan tuo vanha, varma rauha, miehuus reima. Ma tunsin, nähdessäni kasvot nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'

Ja katso! Vielä päivä neuvon toi, lipulle synnyinmaan hän säästyi vielä. Mä hänt' en enää nähnyt. Ehkä voi sun eteen sattua hän elon tiellä; tervehdi silloin: kauttas kättä lyö Stool, urhokentät, Revonlahden työ.»