Part 6

Tykit kohta soi, tulikasteessaan uros nuor' on nyt; rivit pirstotut väistyi, hän itse vaan ei väistynyt. Oli hälle patteri kuin kotilies; sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties; tuli kasakkaparvi, hän niiltä jo parran poltti kuin mies.

Lomahetken sai, heti riensi luo väen väistyneen, palautti taas vihan ääni tuo arat rohkeuteen. Vain hetki, ja muuttunut kaikki jo on, väki väistynyt taas käy taistelohon, ja lieden rakkahan suusta tuli räiskyy loppumaton.

Ja Drufvan jo kaukaa ihmetys lyö tätä katsoissaan: »Koe moinen, sen sanon, mestarintyö jo on suorastaan. Ken voittaa noin heti kunniaa, mitä ehtii vielä, jos elää saa? Hänt' auttaos, Luoja, hän kerran armeijoja johdattaa.»

Sai ilta jo, taistelon keskeyttäin, Schwerin tuli taas: oli kestänyt hento, kuin kestää päin rajumerta paas; tuli leikistään, tykit leiriin toi, ja hänt' urhot harmajapäät ihannoi, hänet Drufva sylihin sulki, ja huikea hurraa soi.

Nuor' urho!--Noin nimes loistettaan jo varhain loi. Tie viittasi toivohon kirkkaimpaan, mitä nähdä voi! Mut ah, pian päättyvä tie oli tää! Kuu tuskin puolehen kerkeää, lähin hautaholvi jo urhon on matkalle määränpää.

Mut soi viel' aihetta lauluhun taru uljahan: hän vielä viimeisen taistelun soti sorjimman, iäks ennenkuin kylmeni kuolohon syke nuoren, lämpöisen valtimon ja kuihtuin kutsulta maineen käsi raukeni hervoton.

Oravaisten päivän kun onneton nous hurmekoi, mi voitostakin teki tappion, epätoivon toi, siell' uljuus se leimusi kirkkainnaan, siell' eksynyt luoti ei ainoakaan, siell' yltyi liekki, kun kastoi hän tykkiä hurmeellaan.

Sen viereen viimein jo voipuneen verenvuoto kaas; vihamiespä kun saarti, hän miekkoineen ylös syöksyi taas, huus miehillensä ja karkasi päin ja raivasi tien, läpi rynnistäin, ja kaatui vasta, kun ehti luo veikkojen tervehtiväin.

Viistoistias vain, kun jo joutui yö, tuli tuonen tie! Ikä pitkä sentään, jos miehen työ iän mitta lie! Moni harmennut kunnian kukkuroiss' oli urho, jok' uljaan seppelens' ois tuon nuoren poikasen saamaan halumielin vaihtanut pois.

Viistoistias vain,--meni nuorna mies; toki murheeseen väen jätti, mi kaikk' kovat tyyten ties, verin nääntyneen; toki unta, min uljaalle tuoni toi, valioimmat sankarit vartioi, ja kuink' oli heille hän kallis, sinä hetkenä nähdä voi.

Oli murhe vaan, valitusta ei, syvä kaipaus vaan. Kehuks sankarin, nuorna min kuolo vei, ei sanaakaan; elon keväälle Vegesack vain kiitoksen suo, käy Adlercreutz ääneti paarten luo, ison, kirkkaan karpalon irti saa Drufvasta tuokio tuo.

NUMERO VIISTOISTA STOLT.

Oli kauniin Lapuan päivän pää, ja riemuiten ratsullaan von Döbeln, voittaja, ylpeää hän tarkasti rintamataan.

Sotamiehen partehen suoravaan joka joukkoa kiitti, kun noin kotimaata he vahvat varjelemaan oli innoin ja kunnioin.

Luo äärimmän siiven ehti, kun loi punan viimeisen lännen lies; myös joukolle sille kiitoksen soi, von Schantz oli sen päämies.

Oli harvennut paljon se, aukkoja vaan rivit täynnä, sen nähdä voi; mut muu veti nyt hänen huomiotaan jopa julki hän myös sen toi.

Jo kiittäissään hänen huomattiin yhä syrjähän silmäilleen: otus mieron, mies risamekko siin' oli ääneti, itsekseen.

Luo viittasi miestä hän nyt: »Mies hei, liki astu, mit' arkailet? Kun taannoin tie verileikkiin vei, noin syrjässä ollut et.

Sinä kaatuneelta, sen muistat kait, vain tempasit pyssyn pois, ja miesten jälkeen riensit, hait, miss' ottelu kuumin ois.

Kun painumme peltoon, ennätät luo, kera painut, ja taas kun näyt, kun hyökkää taas väki voittoisa tuo, eturinnassa päälle käyt.

Väkirynnäköllä kun syöstiin ees kylän kimppuun, tykkejä päin, etumaisna taas takinriekalees minä patterin harjalla näin.

Hyvin tehty! Kas semmoinen urhokkuus pian kuuluu kauas ja luo, puhu siis, poik' uljas, nyt puhtaaks suus, nimes ensinnä kuulla suo.»

»Min pappi lie nimen pannutkaan, muut ei ole muistelleet, ovat mieronkoiraksi parhaastaan kuunpäiväni kutsuneet.»

»Hyvä! Lyö nimi vasten herjaajaas, ei haavoita haukun suu. Vaan missä, mies, kotis, kontu-maas ja missä sun turvas muu?»

Hän tielle viittasi ahteen taa »Kotikontu on tuolla tuo.» Hän nosti nyrkkiä valtavaa: »Tää mulle turvan suo.»

»Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, vaan mistäpä einees sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs vai maantierosvous kait?»

»Jos suurta, jos pientä mä keltä vein, ropo kai minull' olla vois; jos kerjuristakin tyhjän tein, paremp' ylläni nuttu ois.»

Sai Döbelnin silmät se säihkymään: »Schantz, kapteeni, malttakaas! Kuka tänään teill' oli joukon tään paras mies, kenen surma kaas?

Sen rensseli, pyssy ja miekka sen, puku, päähine tuottakaa; nimen oivan ja sankarikalleuden tämä hältä periä saa.»

Asu tuotiin sankarin kaatuneen, viistoista Stolt oli tuo. Oman turvatin mekkoon ryysyiseen hymykatseen Döbeln luo.

»Veress' on Stolt-vainajan takki, saa mies olla sen ottaissaan; mut Mieronkoirankin ruskottaa veri ryysyillä paksunaan.

Ota siis koko rintaman nähden näin univormu! Sun äsken ties kävi rintaman eellä, kun riensit päin, nyt koht' olet rintamamies.»

Asun otti, ryysyt hän riisui nuo,-- näit syttyvän poskipään; hänet Döbeln ääneti aukkoon tuo Stolt-vainajan jättämään.

»Sotamies olet nyt paras vertojas, sisult' oiva kuin päältäkin päin, olet nyt aseveljemme arvoltas, viistoista Stolt olet näin.

Sydän, mieli vain, pidä ennallaan, mut jos sua vielä muut käy mieronkoiraksi kutsumaan, vedä miekkas ja vastaa: huut!»

Povi soturin nuoren, kuin holvi vaan, oli tyynnä se kestänyt; toki näit, hänen nää sanat kuullessaan, syvält' että se järkkyi nyt.

Elinpäivänä riemua ollut ei hän maistanut varkainkaan; elon kylmyys kyynelet varhain vei jo pois hänen poskeltaan.

Kevät, aurinko kerrankin pilkettään sydänroutaan tuohon nyt luo, ja sen lämmössä hillitön lähteistään jo kuohuvi kyynelvuo.

»Ja jos hyvän, jos pahan päivän saan kera kestää sankarien, olen valmis taistohon, kuolemaan; sois Herra jo huomenna sen!»

VELJEKSET.

Sua Wadenstjernan nimi kammottaa, tarua julmaa tarkoitat siis tuota, kuink' elon myrskylt' etsii valkamaa, mut yöhön, viluhun taas vierrä saa pois sysättynä veli veljen luota!

Käy joskus Joutsijärven tienooseen; taloa siellä ikikoivut varjoo. Ol' yö tai päivä, myöhään, varhaiseen, siell' aina suojan auliin vierailleen Juhana Wadenstjerna vanhus tarjoo.

Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen, kuin alla oman kotikatoksen ja oman taaton turvissa on olla.

Nimeä yhtä karta vain!--Kun vois sen iäks unhoittaakin!--Sit' ei sanaa, jot' ei hän tyynnä kuunteleva ois, mut: Viapori--pois se nimi, pois, se rauhan rikkoo, mieleen myrskyn manaa.

Mi muinoin tenhos hänen sydäntään, maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, mi hengen nosti lentoon, liekintään,-- tuon haudan kuiluun kaikki häpeään ja pilkkaan, sortoon poljetun hän näki.

Ja siksi vielä järkkyi vanhus tää, jos vain sen haudan nimenkään hän kuuli, siks sielussansa haavaa kirveltää ja harmi tuima hapset heristää, jos Viaporista vain hiiskuu huuli.

On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tuo vanhus, jonka omantunnon rauhaa ei syy, ei pelko kalva, hiiloksen edessä istuu, tyynnä kuunnellen, kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.

Hän yksin istuu, jätti nukkumaan juur' ikään rakkaansa hän Herran huomaan, kun häiriytyy hän lepohaaveistaan, kun ovi aukenee, mies lumissaan siit' astuu anoen yösuojaa suomaan.

Hän katsoi, katsoi. Sydänkammion lävitse viilsi kauhun väre jäinen. Ei ole outo vieras, veli on, laps samain vanhempain, tuo suojaton, tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.

Se veli hälle, veljesjoukostaan ol' isän kartanossa kasvajoista, juur' ollut rakkain entisaikanaan, nyt heistä viimeinen, ja kertaakaan ei nähty vuoteen yhdeksähäntoista.

Mut syytön muukalainenkaan ei jäis niin viipyin kuin tuo vieras oven pieleen, niin ääneti ei outo tervehtäis, niin pelon-arkana ei väräjäis, kuin pelon toi nyt veli veljen mieleen.

Ei äänt', ei sanaa. Hetki hetkeltään sai tulla, mennä niinkuin kuolon mailla; etäältä vihdoin vieras, silmissään vetoomus mykkä, kohti veljeään sylinsä avaa rukoilevan lailla.

Sydämen kieltä hetken kiitämän tajusi toinen, hetken järkkyi, horjui. Vilaus vain, jo seuraavalla hän jää-tyynnä kääntyi, sylin pyytävän vain viitaten pois tyköänsä torjui.

Hylätyn ääni vihdoin värähtää syvästi, kolkosti, kuin huokais hauta: »Oi veikko, poista rinnastasi jää, äl' ylenkatso lohdun etsijää: näät murtuneen, pois laske poltinrauta!

Niin, synnyin syytä, herjaa kantamaan mä myös sen päivän, jona heittäyivät veristymättä miehet Suomenmaan, ja ennenkuin lens' siihen luotikaan, jo Svean uljaan linnan pettäin myivät.

Mut voinko murtaa minä sulut lain, anastaa ohjat kohtalon, mä heikko? Minunko nousta tuli? Minun vain? En noussut, siis--niin virka--tahran sain, mut vihall' älä muserra mua, veikko.»

Hän vaikenee, pää vaipuu, tuliseen jo kyynelvirtaan hältä ääni raukee. Jo kyllin puhui veli veljelleen, avoinna syli, astuu askeleen hän vartoin että veljen syli aukee.

Rajusti, tuskan, vimman velloen, Juhanan, vanha rinta silloin nousi; vaan seinält' olan takaa vaieten hän tempaa pistoolin ja tähtää sen päin veljen rintaa, virehessä jousi.

Tää heist' on taru kolkko, kolkomp' on kenties, kuin kertomaan ma pystyin siitä; sä sitä kammoksuin jos tuomion kovalle kovan suot, niin sovinnon myös sana kuule, lievikkeeksi liitä.

Kun toinen oli mennyt, kerrotaan, lepoa vailla istui, unta vailla tuo tyly veli, kädet kasvoillaan, ja itki illan, yönkin itki vaan ja aamulla viel' itki lapsen lailla.

MAAHERRA.

Vain taiston kentälläkö mainetyöt verestä urhon kukkii kunniaa, myös eikö muut kuin miehet miekkavyöt voi miehuutt' osoittaa?

Perille Suomen oli peittynyt mies, rauhan mies jo nuorest' iästään, harmennut rauhan toimin, hoiti nyt maaherran-lääniään.

Wibelius nimeltään,--ei loistavaa se juurta, ansaita tok' arvon voi, näät kantajastaan kunnian se saa: mies nimen aateloi.

Työpäivin tyynin hält' on vierryt taa mies-iän kultainen jo kukinto; nyt vainon vallassa on synnyinmaa, hän itse vanha jo.

Kuin riitariista, vuoroin ystävän ja vihollisen saalis, uhrata sai voittajalle joka hetki hän leponsa, rauhansa.

Lakia puoltaa, kuormaa keventää on hälle pyhä velvoitus ja työ, lepoa päivän siks ei hälle jää, siks unta vaill' on yö.

Noin istuu kerran virkahuoneessaan, vain kaks on kirjuria seura muu, vait istuu, murtuneena muodoltaan, myös toiset vaientuu.

Sois hetken, pienen hetken levokseen; se liikaa on. Jo ovi aukenee, soturin samall' asesaattoineen hän eessään havaitsee.

Venäjän armeijan pääkenraali, ei kenkään halvempi, on tullut tuo; hän kohti käy, hän haastaa jyrkästi ja uhkakatseen luo:

»Maaherra, näätte sodan päättyneen, jo maanne meille asevoima soi; sen miehet taistella kuink' edelleen riveissä Ruotsin voi?

Kas tuossa kynä, käsky piirtäkää, kehoitus heille ankara: se saa tavaran, hengen turvan säilyttää, ken kotiin palajaa;

mut keisaria, herraansa, jos ken rikollisesti vastustava ois, kaikk' armott' ajetahan suku sen talolta, maalta pois.

Kai ymmärrätte, piirtäkää siis niin!» Hän päätti uhkan hymy huulillaan. Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin' on laki Ruotsinmaan.

Lujasti painuu käsi kanteen sen, ja silmä loistaa, kirjaan luotu tuo: »Kenraali, keskell' uhkauksien tää meille suojan suo.

Meill' aarre kallis, turva aseeton se on, jos hyvä, paha päivä saa; sen valtiaanne vahvistanut on, se häneen vetoaa.

Siin' ikivanhuudesta säädetään: ken rikkoo, sen on syy; ei vastaamaan jää vaimo työstä miehen vikapään, kuin mies ei vaimonkaan.

Jos maataan puoltaa rikos lie kenties, vaikk' kelpo sydän vastaa: kelpo työ! niin miestä miekoin rankaisevi mies, ei naista, lasta lyö.

Te voiton saitte, teill' on valta nyt, te minun tehkää, mitä miellyttää! Vaan laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää.»

Näin lausui. Vavistuksen tunsivat molemmat nuoret seuralaiset nuo; nyt silmänsä hän nostaa kirkkahat ja kenraaliin ne luo.

Tään kasvoilt' oli tuimuus käskijän kadonnut, katse käynyt lämpimäks; lujasti ukon kättä puisti hän ja kumarsi ja läks.

Kuin rukoukseen kädet ristien nyt vanhus vaipui tuomar-istuimeen; hän voiton peri, ylimaallisen sai, rauhan palkakseen.

Ja läsnäollehilt' on todistus, siit' usein kertoivat he innoissaan: ol' ihmeellinen, tyyni kirkkaus nyt hänen kasvoillaan.

Ett' oli taivaan-kaunis hohde tuo, siit' oli heillä yksi ajatus; vaan mistä virtasi sen valovuo, siit' eri arvelus.

Sen toinen katsoi päivän päilynnäks, mi sinne vienon, kirkkaan loiston loi; mut toinen lausui: »Sisältä se läks, sen omatunto toi!»

ADLERCREUTZ.

Ken tuolla joen rannall' on tuo ylhä mies, jonk' entää katse maita, meren aavaa? Jo asu, ryhti, huulten uhka, silmän lies kädessä miehekkäässä miekka tuima ties urosta, kaikki sotilaan on kaavaa. Hän yksin seisoo, ilman saattajaa, nuor' asemies aik' ajoin ainoastaan tuo viestin, saapuu, pois jo samoaa; mutt' eessä, takana on, turmaa, kuolemaa uhaten, sotajoukko toista vastaan.

Niin talvenkolkkona kuin ruumis paareillaan nyt tuossa Siikajoen seutu makaa; mut kolkompi on nähdä sota Suomenmaan, tuo kurja kulku pakoon kunniattomaan, ja kuulla ryssäin pilkkanauru takaa. Se syynä, miksi urhon otsall' on yön synkeys, se tumman varjon tuotti kuin huolihunnun jaloon muotohon; hän näkee: uhriks Suomi, äiti turvaton, nyt jää, se pettyin poikihinsa luotti.

Se mies, ken tuhon näkee, kaiken tuhon tään, hän vakaan velvoituksen äänt' ei kiellä: uskollisempaa poikaa maali' ei milläkään, hän vaarat koitti, soti, voitti, verellään jo nuorna kentät kastoi maineen tiellä. Näät hengen, mit' ei riemut, murheen säät, ei korkeat, ei halvat murra, voita, min lentoon nosti myrskyn tuulispäät, sa Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman, näät, kuvia silmä, sielu täynnä noita.

Ja juuri hänen käskystään taas alkaa saa tuo synkkä ilve: tietä poloisinta vain mennä, poissa toivo, lepo, kadottaa kaikk' askel askelelta, maine, isänmaa, vain pakahtunut mit' ei itke rinta. Vain pakoon käskeä, ei taistohon, aseena toisen tahdon, taas hän saikin; jo valmiina häll' altis joukko on,-- mut ei, on paon valta vain, ei ottelon, kuin ollut ennenkin on päivin kaikin.

Hän näkee sotarinnan taajan; tasapään hajoovan jälleen, pirstaleiksi mennen. Hän tuntee joka parven, ruodun väestään, sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään, ei yksin tänään, vaan jo kauan ennen. Hän tietää: askelt' ei se häpeän käy täynnä johon käsky tuo sen työnti, on jalka raskas joka rientäjän, ja rinnass' asuu haava harmin jäytävän; mi tuimemp' on kuin tuonen miekan lyönti.

Ja väki tuo! Ol' ammoin, päivin paremmin, hän kokenut sen kuntoa, sen voimaa, kun riemull' eestä kolmannen se Kustavin tulehen riensi; murtuneihin riveihin uraansa piirsi hurmeen purppuroimaa. Niin sama hällä nytkin väki ois, uus polvi vanhaa juurta miehekästä, hän tietää, mitä sois se, mitä vois, siks synkistyin hän näkee, kun se väistyy pois ja otsa ylväs painuu häpeästä.

On lähtenyt jo Döbeln vihan-vimmoissaan, rivinsä Palmfelt järjestää jo kulkuun, tuoll' laskee Gripenberg jo miekan voitokkaan. On hetket kalliit. Vihollinen laumoillaan jään yli ryntää saartain tietä sulkuun. Mut Adlercreutz viel' alallensa jää; on yksi toimi valvottava vielä: joen jääll' on pataljoona jäykkäpää, se lähde ei, sit ei voi käskyt käännyttää, se luona lippunsa vain seisoo siellä.

Sen johtaja jo kehnoon väsyi väistyntään näin kenttä kentältä,--se riittää sai jo. Vakaana, vait hän seisoo joukkons' eessä: pään paolle pannut on, nyt käy hän ryntäämään, jos ei, niin siihen paikkaan jää. Ei aio hän mennä Turjan hyihin turtumaan, ei, ennen surman suokoon taisto kuuma; ei jää kuin lastu vetten vellontaan,-- ei, miesnä kuolla, miesnä kamppaeltuaan, niin johtajan, niin joukonkin on tuuma.

Von Hertzen on se.--Tuttu kenraalille tää on joukko, estää tahtoo hän sen turmaa; on lapsi saman seudun hän kuin miehet nää, hän kutsuu, käskee, rukoilee, mutt' ei, ne jää, ne uhmaa häntä, kuin ne uhmaa surmaa. Mik' ihme! Mieltä eikö vimmaan saa tuo uhmailu? Ei, ihastus sen täyttää: se silmän seestää, otsan kirkastaa, povessa valloillaan jo liekki leimuaa, ja kajastuksen siitä kasvot näyttää.

Vain tuokio, niin liekki tuo on levinnyt, niin kauas singoten, kuin silmä kantaa. Lähetit lentää, viesti viestin jälkeen, nyt, takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt, on rynnistänyt Hertzen vasten rantaa. Kaikk' esteet murtaa voittokulku tuo, on katkaistu jo sotavoima suuri; päin tunkee Turun urhot, joutuu luo jo Gripenberg, soi hurraa, Hämeen pojat nuo käy kohti rivit vankkana kuin muuri.

Tuoll' Essen uljas, miekan tuttu, rinnallaan on Ramsay, Heideman, ne kilvan koittaa! Kas, kuin ne ryntää yli hurmehisen maan! Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan ja sadat muut, heill' eikö voimaa voittaa! Jo vihdoin loppu pakko lohduton, jo seppelsorjat viittaa maineen radat: häpeä pitkä, pitkä ollut on, nyt kunnian jo huomen nousi hohtohon, nyt tehdään työ, min muistaa vuosisadat.

Viel', uljas turhaan, sotajoukko vastustaa, jok' ennen kohdannut ei tiellä tenää. Ei kammota Rajevskin tulet: raukeaa nyt nimi, äsken kuulu, peljätty, jo saa sen loisto lopun, tenhoa ei enää. Mut vielä koitos. Sijaan lyötyjen viel' uudet laumat vyöryttää hän voipi, jo talttuu vauhti Suomen urhojen; mut kuule: hetki hetkelt' yhä paisuen, nyt Porin uljas marssi kaukaa soipi.

Hän saapuu, Döbeln, kutsun saatuaan hän rientomarssiss' ehti ennen aikaa. Soi sävel tuttu, vastaan riemuin hurrataan; hän näkyy--Adlercreutz vie hänen rinnallaan päin joukot, täynnä innon jumal-taikaa. Viel' liekkii taiston lieska tuokion, jo toisella on sammunut sen palo; taas Siikajoen tanner meidän on, on maine verell' urhoin pesty, tahraton, on ensi voitto saatu, suuri, jalo.

Hän, jolle synnyinmaansa liekin rintaan loi, mi hyyn ja hangen keskellä voi kestää, jok' iloll' alttiin verens' eestä Suomen soi ja, kaiken horjuessa, urhovoimin voi häpeän maamme mainehelta estää, hän lepää. Rauhan saanut sankar' on, maa Svean hänet kätki turvahansa; myös siellä käydä jalon taistelon hän sai, eik' aatos nää sen ajan koittohon, kons' ylväs hänt' ei muista Svean kansa.

Mut sankarmaassa uljaan unhoittaa jos vois töilt' uljaammilta aikain vaakalauta, jos sydänt' enää nimensä ei haltiois, hyljätty kilvin kulunein jos ammoin ois jo uskollisen suomalaisen hauta; ei kuole mainehensa silloinkaan, ei, yli aaltoin ylpeällä mieliä henkensä rientää syliin synnyinmaan: se urhopoikaans' unhoita ei konsanaan, tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.

End of Project Gutenberg's Vänrikki Stoolin tarinat, by J. L. Runeberg