Part 4

Nytpä laulu kaikui, sanat, jotka kerroin, särähti, väen hälinässä ääni kimakasti värähti: "Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?"

Minä olin yksi niitä, yksi hänen lajiaan, ja ma ylpeästi käännyin selin herraan korkeaan, astuin askeletta pari kautta väen tungoksen, saavuin sotamiehen luokse, missä istui laulaen.

Paljainpäin hän portaill' istui, ylevänä ryhdiltään, piti hattukuluansa vasemmassa kädessään; tämä käsi saattoi vielä ottaa suodun antimen, käsi toinen oli poissa, sota oli vienyt sen.

Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat; minun kanssan' ystävyksin vieress' ukon seisoi vaan nuori ylioppilas, ja pari poikaa risoissaan.

Mutta muistoista hän lauloi loistopäiväin menneitten, sankareista, urhotöistä aikain unhotettujen, viime taistelusta lauloi isänmaamme armahan, surun, voiton kultapäivist', ajoist' ikikunnian.

"Kuusineljätt' olen", lauloi, "taistelua taistellut, nälät, kylmät kärsinyt ja yöt ja päivät valvonut; sotarinnass' olin miesi, nyt jo olen kelvoton, käsi toinen Uumajall' on, toinen tässä voimaton.

Onko nuoremmissa ketään, joka myötä olikaan, milloin kuului: 'Miekkaan, miehet, rikottu on rauha maan', Silloin miesten mielet hehkui, oli toista kuin on nyt, silloin hehkui tääkin sydän, joka koht' on kylmennyt.

Hämeenlinna, ensikerran kun sun kuutamassa näin Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin! Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt, mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.

Ei, sun jäilles, tantereilles mieleni se paloi vaan, siell' ol' enempi kuin suoja, enempi kuin lepokaan, siellä Suomen sotajoukko, nuori, uljas, urhoinen. Meihin silloin Suomi katsoi, ja me kaikki Suomehen.

Kunniata ukko Klercker ijät päivät saakohon! Vanhus, vaivan nähnyt, näytti vielä mieltä urohon. Muistan hänen harmaan päänsä, kun hän ympär' ratsasti ja kuin isä sulosilmin poikiansa katsasti.

Vihollisen vertaisena, pojin kuusin tuhansin, riemuin viel' ois kunnialla käynyt verileikkihin. Poiss' on pelko, epäilyskin, taistella nyt mielitään, toinen luottaa toisehensa, häneen me ja meihin hän.

Silloin Klingspor saapuu, marski, ylpeä kuin kuningas, kaks' on leukaa, yksi silmä, sydäntä vain puolikas. Silloin Klingspor saapuu, ottaa arvollansa komennon, antaa käskyjä kuin Klercker, mutta käskee pakohon.

Tähtiyö, min valvoa ma Hämeenlinnan jäillä sain, aikain viertyäkin vielä kirkkaan' olet muistossain, vaikka siellä miehuus turhaks, toivo tyhjäks' tehtihin, vaikka kurjan raukan tähden unelmaks jäi voittokin.

Milloin saa hän tuomionsa, milloin töistään vastata, siitä että taappäin kulki, kun voi eespäin astua, siit' ett' on hän miehuuttamme, mainettamme häväissyt; että kyynel vuoti, miss' ois verta vuotaa pitänyt?

Horjuimmeko Siikajoella, kun sai koittaa viimeinkin? Jalkoihinko Revonlahdell' luotettiin vai käsihin? Adlercreutz sen virkkaa voisi, Cronstedt myös ja moni muu, mut ne sankarit on siellä, miss' on sanatonna suu.

Jalot lausuin nimet, heille kiitosta ja kunniaa! Monta heidän vertaistansa povehensa peitti maa, Döbeln lepää, Duncker lepää: kysy heidän aikojaan, niistä tietää, niinkuin tässä, halpa sotavanhus vaan.

Miks en kaatua ma saanut missä monet urhot nuo, missä juhliansa vietti Suomen sankarjoukko tuo, miss' ol' onni meille lempein, maine kirkkaimmallahan, kentill' Alavuden, Salmen, Siikajoen, Lapuan.

Näin ei taas ois ollut pakko rientää Pohjaan kolkkohon, eikä voittoriemuamme vaihtaa epätoivohon, eikä surra tovereita, joita jäätyi tuhansin jäillä Tornion tai suotta Kainuull' alttiiks pantihin.

Raskas ero Suomenmaasta, karvas palkka vaivojen! Meitä tuli pieni parvi Länsipohjan rannoillen; uskollisna kastoin vielä Ruotsin hiekkaa verelläin, nytpä torilla ma laulan, leipäpalaa pyydän näin.

Herra maata varjelkohon! Vähät muusta huolikaan; henki, onni, käsi, jalka sotamiehen menköön vaan! Herra maata varjelkohon, se on ponsi virressäin, sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin."

Ja nyt nousi ukko, läksi palkkiotaan keräämään, jotkut antoi äyrin hälle, useimmat ei sitäkään; niin hän tuli vaunuillenkin, kääntyi herraan korkeaan, syvään kumartuen pisti esiin hattukuluaan.

Kenraalinpa, suuren herran, tähtiin, kultiin puetun, muoto muuttui ja hän tempas ukon hatun oijetun, katsoi häneen, katsoi kansaan,--samassapa heittikin pitkin toria jo kaikki aarteet vanhan soturin.

Vanhus seisoi hämmästyksin, herra loihe lausumaan: "Kuulin laulus, taistellut ma olen eestä saman maan. Muisto tuo ett' elähyttää vanhanakin minua, siitä, näet, ylväs olen, ylvähämpi sinua."

"Tosin verileikiss' usein toivehemme pettyivät, tosin voittommekin pian tappioiksi kääntyivät; mut ei siltä meidän tarvis kumarrella nöyrtyen, hattuni ma pidän päässä; pidä sinä samaten!"

Lausui näin, ja kirkastus nyt hohti hänen kasvoillaan, ja hän hatun miehekkäästi päähän painoi sotilaan; lausui sitten,--vielä ilost' ailahtaapi sydämen', muotoaan kun aattelen ja puhettaan kun muistelen:

"Tasan ei käy onnen lahjat, niin se Luojan sääntö on, minä rikas, arvoss' olen, sinä köyhä, arvoton; yhteistäpä meillä paras: horjumaton alttius, kunto verin vahvistettu, omantunnon todistus."

"Siksi kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan! Kallihin kun yhteist' ompi, halvemmatkin tasataan. Leipää, suojaa mull' on sulle, kultaakin jos haluat, mulle myöhä ilos säästä sekä laulus ihanat."

Ja nyt vanha krenätööri nousi herran vierehen: kansa, suoden kunniata, antoi tietä vaunuillen; kuulin kuinka kulkivat ne torin poikki kulkuaan, mutta näön multa peitti kyynelkaste sumullaan.

LOTTA SVÄRD.

Yhä vieläkin Lotta Svärdistä puhe syntyvi toisinaan, kun iltavalkean ääressä sotakumppani kohdataan.

Jos kuin on tuo juroluontoinen, heti muoto se kirkastuu, ja hienoiseen hymyn värveesen käy harmaja viiksisuu.

Veriseltä hän voiton kentältä, sota jyskien miss' salamoi, monest' uupuen saapui ja ryyppynsä Lotan telttasen alla hän joi.

Siis laskevi leikkiä mieluisaan hän eukkoa muistellen; mut suuttuu, jos ei naurusi vaan ole vilpitön, herttainen.

Näet, helmi hän oli se eukkonen, ja helmipä kalliskin; jos sietikin naurua hiukkaisen, toki arvoa runsaammin.

Ja oliko nuori ja kauniskaan? Parhaillaan kukki jo hän, kun kolmas Kustavi Ruotsinmaan piti valtikkaa kädessään.

Ennenkuin Suomessa taisteltiin, tuli morsioksi hän sotilaan; ja Svärd kun lähtöhön käskettiin, hän Lottansa vei mukanaan.

Heleät oli silloin posket nuo sekä suu mitä herttaisin, ja mustien silmien välke tuo näön häikäisi uljaankin.

Mut ei kevät kestä, ei kukkasetkaan, pian Lottakin surkastui: erin kolmin, hiukkasen kerraltaan, sen kauneus kuivettui.

Ens talven pakkanen siit' osan vei, ylen tuima ja aikainen, osa toinen ens kesän saalihiks jäi, sen paahteli päiväinen.

Ja kolmannesta, mi jäljell' ois, ei paljoa hän pitänyt; tuo kyynelvirtahan hukkui pois, kun kaatunut Svärd oli nyt.

Kun taas sota syttyi leimuamaan, ja hän taas tuli meidän luo, jopa tuskin muisti hän kauneuttaan, niin mennyttä kaikk' oli tuo.

Mut kaunis, vaikkapa toisemmin, oli silmissä hän sotilaan, kuten ennen hempeimmälläänkin, ylistettihin hänt' yhä vaan,

jo vaikk' oli ryppyjä siirtäynyt hymykuoppihin pareittain, ja kasvot kaikk' oli mustat nyt, ei silmät ne yksin vain.

Sota-onnea seurata mutkaisaa sepä mielehen eukon tän, ja joukkoa suosi hän harmajaa, rakas meille siit' oli hän.

Ja Svärdin kumppalit vierimmät, nepä muisti hän parhaiten, mitat heille hän kaatoi täydemmät, ja näin tuli maineesen.

Niin kulki hän karskine urhoinens' uljaana ja innoissaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit lens, ei kaukana Lottakaan.

Sill' urheus poikien rakkaitten, sepä hälle riemua suo, ja hän arveli kun tuli melskeesen: "Etähämpänä ei ole nuo."

Ja teltankin piti seisoa niin, "ett' urhot tilkkasen sais, jos ken tulis taisteluss' uuvuksiin, tai haava jos vaivuttais."

Ja jos teltan tilkkuja harmaita sinä katselit tarkemmin, näit luoteja käynehen vieraina, sitäp' eukko se kerskaskin.

Ma kerron vielä, jos sallit sä, teon, jonka ma viimeks näin. Oravaisten hurmekentiltä taas käytihin pohjaan päin.

Ja Lottakin myös; sai korjnuseen tavaransa hän vaivoin vaan; telttansa, kärryn lekkerineen sekä ontuvan hiirokkaan.

Levähdettiin. Hänpä se pauhas taas tapahansa jo tunnettuun, mut poiss' oli teltta, hän ryyppyjä kaas all' uhkean kuusipuun.

Suru hällä on, vaikkapa huulillaan hymyn joskus piilevän näät; suri urhojen huolta, ja nauraessaan oli kosteat poskipäät.

Niin silloin eukon luo läheten tuli teikkari, ratsumies; tuo katseen viskasi röyhkeisen, sekä suutakin soittaa ties.

"Ei hätää!" huusi hän, "viinaa hoi! Tää poika se kustantaa. Hei, kuulen kulta kuinka se soi! Ja veikkoja niitäpä saa!"

Mut Lotta se tiuskasi vimmoissaan: "Sun tunnen jo ennestäin. Olit pantuna äitiäs suojaamaan, mut missä sun tänään näin?"

"Mun luonani, haavojas vinkuillen, rutiraukkana istuit sie. Olit kalpea, nyt olet taas punanen, ja missä ne haavan lie?"

"Älä väitä, ett' äitisi kuollut on, apuas ettei kysy hän; tää maa se on äitisi turvaton, olet pettänyt äidin tän."

"Vaikk' kultia laukkusi täys sull' ois, merikin niit' ammentaa, Jumal'auta, tuommoiselle en sois, en pienintäkään pisaraa!"

Kupehellaan nyrkkiä vaan hän pui, tapa moinen ol' eukon tään; rikas öykkäri tuostapa lannistui, liki ei nyt pyrkinytkään.

Mut nuorukaisenpa uupunehen tiepuoless' istuvan näin. Lotan silmä, kuin lempe'in tähtöinen, välin vilkkuvi sinnepäin.

Nojaten vaan pyssyyn mies levähtää puku yltään hurmeunut; näit, että hän joukkoa rientelevää oli vaivalla seurannut.

Ja kuin emo lapseen, Lotta se loi hänehen yhä katseitaan, kuin ryypyt, jotka hän muille soi, ois aikonut hällen vaan.

Mut kun syvemmän yhä vaipui tää suru-untensa heimoihin, ei eukko se malttanut enempää, pojan luoksehen kutsuikin.

"Tule", eukon ääni se värvähtää, "viel' löytyä tilkkanen vois; juo, poikani, huolta se lieventää, sitä tarve nyt kaikkein ois!"

"Ujoksut? Mitä vielä! Ma tunnen sun, ei kultia laukussais; salon töllistä läksit taisteluhun, ja täälläkö kultia sais?"

"Mut et verityöss' ole viimeinen, Lapualla se huomattiin; ens' miehenä Ruonan sillallen myös ryntäsit, eikö niin?"

"Älä huoli millä sä maksaisit, minä huoleksen' otan tuon; Lapuasta sa ryypyn ansaitsit, ja Ruonasta kaksikin suon."

"Ja jos Svärdini lempeä, miehuukas. näkemänsä nyt ollut ois kuin, vaikka jo vuos veri haavastas, sotimasta et luopunut pois,

heti ottais hän sinut hoimeisin omimpana lapsenaan, ja sen arvoista kahta, sen vannonkin, sais etsiä kautta maan."

Ja saapunehelle Lotta se nyt täpötäyteen kaas pikarin, vähäll' ettei kukkuraks vierähtänyt pari kyynelhelmeäkin.

Jo on aikaa siitä kun eukon näin, mut en häntä voi unhottaa; hänt' aina ma muistelen mielelläin, ja hän kyllä sen kannattaa.

Niin, helmi hän oli se eukkonen ja helmipä kalliskin; jos sietikin naurua hiukkaisen, toki arvoa runsaammin.

UKKO LODE.

Aina, taisteluun kun mennen ryntökäskyn ilmoittaa, Ukko Lode sitä ennen harmaan päänsä paljastaa. Hartahana, totisena seisoo näin hän hetkisen, niinkuin muinoin pienoisena, vanhana nyt rukoillen.

Pois nyt kaikkein päästä hattu! Tyyni hartaus nyt on. Luodit lentää, välin sattuu viereen, välin joukkohon; miestä kaatuu täällä, siellä, seis! Ei liikahdustakaan! Isämeitä ynnä vielä siunauskin luetaan.

Vasta kun ol' äänehensä rukouksen päättänyt, tuli ukko säntillensä, hatun painoi päähän nyt: "Syösköön vaikka lemmon kansa vastahamme joukkojaan, eipä hätää Herran kanssa, hurraa pojat, eespäin vaan!"

Sitten koitti ryntäystä uskoineen ja miehineen; pelkoa ja epäilystä nyt ei päässyt sydämeen. Ydin nuori, vanha pinta, pilaa, totta vuorojaan, lumitukka, tulirinta, näin käv' ukko kulkuaan.

Väki virkkoi: "Tulimmainen! Nuor' on äijä jällehen; sydämessä veitikkainen vielä asuu entinen. loistaa hänen katseestansa voittoon meitä näyttämään: äidin rukous huulillansa, hän ei pelkää hiittäkään."

Verityöt ol' lopetettu, välin voittamallakin, rukoukset suoritettu, väki palas leirihin. Ilolla se lepäs siellä väsyneenä vaivoistaan. Lode? Kentäll' yhä vielä ukko kummitteli vaan.

Useimmin hän kulkuansa kulki hiljaa yksinään; pari miestä vaan pääs kanssa, parhaat hänen väestään. Miss' ol' ollut pahin pinne, päivä kuumin, raskahin, sinne mieli paloi, sinne hänet nyt vei jalkakin.

Kylliksikö hän viel' ei saanut? Niinkö oli kiihtypyt, että, vaikk' on kaikki laannut, viel' ei veriin kyltynyt! Ihaellako hän mahtoi tuonen työtä kauheaa? Lode? Ei, hän auttaa tahtoi, lähimmäistään pelastaa.

Missä suoni sykki vielä, hengen rahtu havaittiin, siellä viivyttihin, siellä hoidettiin ja autettiin. Kaikki saivat huojennusta, vihamies ja omainen, täss' ei tehty erotusta, veli oli jokainen.

Moni valmis henkeänsä hetken lainaks arvaamaan katsoi hänen käyntiänsä äänetönnä kaukaa vaan, nousi kesken huviansa, että saisi hetkisen vilpitöntä nauruansa nauraa tälle kummallen.

Väki virkkoi: "Hakkaa päällen! ukko huutaa ryntäissään, mutta sitte paikkaa jällen, minkä sattui särkemään. Vaan--se onkin Lode toinen, joka hakkaa, maahan lyö, ei tää äijä hyvänmoinen: hurjan pojan se on työ."

Kunnon poika-veitikkapa, sydämessä piilee tuo; vanha usko, vanha tapa siihen kotiin lämmön luo. Tyyni, vakava on pinta, mut jos silmiin katsahdat, ne kuin peilit kirkkahinta lapsenmieltä kuvaavat.

Nuttu halpa, käytös rehti, niin käv' ukko sotiaan. Tuli rauha. Täytyi tähti rintaan panna toisinaan. Mutta kohta syksykylmiin vaihtui kevät vanhuksen, poika parka, itkusilmin, rinnass' istui väristen.

Kun hän juhlapuvussansa ynseänä seisoi näin, väki kaikki seisoi kanssa unisilmin töllistäin, jotain tempuiss' aina puuttui, käänteet nurin tehtihin, kunne viimein ukko suuttui, kaikki hiiteen heittikin.

Mutta näin vain paraateissa toisinansa tapahtui; muulloin väen harjoitteissa vanhaan tapaan pukeutui. Hei, se oli toinen juttu! Nyt ei unta ollut kai; vanha herra, vanha nuttu, niistä toki selvän sai.

Temput tehtiin rivakasti, riemulla ja innolla, aina paljo paremmasta, kuin hän taisi toivoa. Muut' ei hällä tehtävätä, katsastaissaan miehiään: parrasta vain nyki tätä, tuota huiskas leikillään.

Väki virkkoi! "Tulimmainen! Vielä ukko nuori on. Sydämessä veitikainen vielä asuu vallaton. Aika satoi lunta päähän, ruumis raukes vaivoistaan, mutta katso, pilkistäähän poika silmist' aina vaan."

MATKAMIEHEN NÄKY.

Kenenkä linna se, jonk' äskettäin tien varrell' illan hämärässä näin? Niin komeaa ei tienoill' ollut toista. Mut kolkoksi kuin haudan muistan sen, ja synkäks', autioksi; akkunoista vain valo loisti yhden huonehen.

Ma seisahduin ja katsoin: kartanon salista valo virtas varjoton. Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi, sielt' ihmisiä etsin silmilläin, mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi, ma haamua vain kaksi siellä näin.

Ol' vaimo toinen, suruvaatteissaan ylevä, vaikka kumarruksissaan; hopeina valui pitkät suortuvansa. Mies toinen oli mustissa myös tää, pää pystyssä, vaikk' ikä lumillansa sen peitti myös; hän kantoi kynttilää.

Mä katsoin vielä. Salin seinähän ol' asetettu kuva; taulun tän likellä näin mä vielä taulun toisen. Kun nainen ehti niiden etehen, kohotti katsantonsa hän ja loi sen kuin rukoellen niiden puolehen.

Ken oli hän? On hetki kulunut: hän mennyt on ja valo sammunut, kuin kartanossa kaikki oisi maannut. Kenties hän oli haamu rauhaton tai kuvain kumartaja? Liekö saanut vieraalla maalla vieraan uskonnon?

Ei, haamu hän ei ollut rauhaton-- min näit, se rauhaisaa ja totta on. Mut samaa matkaa jos sä kuljet toiste sivutse linnan samaan aikahan, salista kohtaa sua sama loiste, ja vanhuksen näät siellä kulkevan.

Jo monta ajastaikaa peräkkäin, tään saman palvelijan kanssa näin hän ennen yötä astuu kaikin illoin. Sen hetken päästä hänt' et nähdä saa; kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin on ottamassa unta rauhaisaa.

Ne kuvat, joita siinä katsoivat, ne kaksi Ramsay veljest' olivat, he kasvoivat tään linnan katon alla. Lemulla toinen sortui kuolemaan, ja toinen heti jälkeen Lapualla, ja kumpanenkin eestä synnyinmaan.

Heist' urhotöitä taru kertoilee, ja Suomen runo vielä laulelee, kuink' kuoloon nuorna veljespari moinen maan eestä voittain oli lähtenyt, ykskolmatta kun vuotta oli toinen, yhdeksäntoista toinen täyttänyt.

Vaan vaimo, jonka veljeksien luo näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo ol' äiti urho-veljein. Yöt' ei voinut hän käymätt' olla muisto-aarteilleen: hän kuvia ei siellä jumaloinut, hän hyvää yötä lausui lapsilleen.

VÄNRIKIN TERVEHDYS.

(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun videntenäkymmenentenä vuosipäivänä).

Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten kulkeissas täällä elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.

Mies oli Cronstedtilla väessään, ilolla häntä vielä muistelenki. ma vanhus olin, nuorukainen hän mut kummassakin meiss' ol' yksi henki. Ma helposti ja paljon unhotan, mut Tigerstedtin muistan ainian.

Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin, ett' oli miekkamieheks luotu poika; häll' oli reipas muoto sankarin, ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka. Hänt' ihastelin minä mielessän', mä hänet tunsin, minua ei hän.

Äänensä muistan, Pohjan kasvatin, kuin pohjoinen se raikui joukon eessä; sanansa lens' kuin luoti maalihin ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä; tuost' äänestäkin huomata jo voi, ett' urhokkaasta rinnasta se soi.

Tie minne veikään, min sai koittaakaan, kun pako meiltä turvan, toivon poisti, tuo sama tuli hänen katseessaan ja muodoss' aina sama rauha loisti; kuin vaskikirjoitus se vakamoi: viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan, ja vihan tuskast' itkein urhot kulki, hän kiros silloin, puri hammastaan, mut kyyneleet hän sydämeensä sulki; huulilta vaan nuo sanat salamoi: Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Ja päivä tuli, hänen juhlansa. Taas kunnialla liehui lippu Suomen; aseihin kaikui Revonlahdella, ja paenneille koitti uusi huomen. Riemahdus lensi kautta rivien, se hetki se ol' ikimuistoinen.

Mik' ihme! Sammunutta toivoaan virittämähän joukot tuleen rientää,-- tukittu virta; sortain sulkujaan, esteitä vastaan aaltojansa työntää, ja kansa, syösty epätoivohon, maat' isäin suojaamahan noussut on.

Valoksi idän rusko sulaantui, lähemmäks siirtyi päivän sädesoitto, allamme hanki silloin ruskottui, se oli kunniamme aamukoitto: syvemmin, aurinkoisen kohoten, ain' aamukoi tää loisti verinen.

Mut saman päivän ensivartio taas näki sammuksissa sodan palon, ja Siikajoen nuori soitto jo sai tässä kaksoisveljen yhtä jalon. Rivistä riemu kaikui rivihin, näin tulokasta tervehdittihin.

Kentällä seison. Kaikk' on tyyntynyt. Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa: jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt, sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa; jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo, jok' ystävän jäi nukkunehen luo.

Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain, jot' oli yhtä raskas kaipaella riveistä Tigerstedtiä mä hain, mut hän on tääll', ei ole valvehella. Juur voittaessa, leikkiin innostuin, hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.

Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin, kun nuorna, uljahana rynnäkköhön hän, esteet sortain, riensi eteenpäin kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön; nyt kylmänä hän hangell' lepäsi, miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.

Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaan kadonnut rauha hänen muodostansa, vaaleissa vielä hänen kasvoissaan näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa: tuo vakaa muoto mieleen mulle toi: viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Ja katso! Uusi päivä tulikin. Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä. Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin, vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä, niin terveisiä sano Stoolilta, ja urhotöiltä, Revonlahdelta."

Näin kertoi Stool sinusta, urhokas, sä kunniamme kulta-aikain jäänne. Terveiset kätki ylioppilas,-- ja harmaapäänä vihdoin esittää ne, vuossataa puoli kun jo siitä on, kun eestä maas näin astuit taistohon.

Se lempees sulje, tervehdyksen tään tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki se niiden miesten, jotka verellään sen muistot, toivot ja sen uskon tuki. Ne harvenneet on hartaammin siis vaan se muistaa eloon jääneit urhojaan.

Kiitokset saa tuo alttius rajaton; min hehku Pohjan jäälläkään ei laannut, kiitokset kallis verikin, jok' on turvaks vastaisuuden vuotaa saanut, ett' aina sille toivon sanat soi: viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.

Von Törne.

Von Törne ukon maininnutko lienen, tuon miehen Mikkelistä, tuskin tiennen. Uroja hänkin oli harmaita, ja Savon varajoukon johtaja.

Von Törne, näät, ol' aimo Suomalainen, kuin vanha tervaskanto rustokkainen, ei hevin saanut hänest' urakkaa, kysyttiin iskua ja navakkaa.

Hän tiesi sen, uskoi myös, kun lausui kansa, ett' oli rautainen hän luonnoltansa, ett' Törne vanhus piti puoliaan, ol' everstluutnantti tai majuur' vaan.

Ma ukon tunsin rauhan ajoist' asti, hän pyylevänä liikkui vakavasti, ois outo luullut pölkyn puetun kannuksihin ja sotanuttuhun.

Mut pölkyss' oli sydän saastumaton, ja vakaa sydän, sydän murtumaton, joss' aaltoeli veri tulinen, niin, miehen sydän raitis, urhoinen.

Ja synnyinmaata helliä se tiesi; ken tälle arvon soi, se kunnon miesi. Miks' niin? Hän syynkin tiesi ilmoittaa: se hänen, hänen joukkons' oli maa.

Mä muistan, kuinka kesken tuttujensa hän tuskin tiesi määrää puheillensa maast' tästä, "parhaimmasta päällä maan", ja kansasta sen, "hänen kansastaan."

Hän seisoi silloin hajasäärin, tätä hän mielin käytti tapaa ylpeätä, kosk' kieltää tohtinut ei yksikään, ett suomalainen majuuri on hän.

Ei vertaa tiennyt tälle kunnialle, hän siitä päätään nosti korkealle; maailmaa vastaan miekoin, miehineen hän käynyt ois ja valtakirjoineen.

Mut joskus, juttu kun tul' oikein vilkas, hän Suomalaisen typeryyttä pilkkas, kuink' ollaan rehdit, mutta tuhmatkin; hän silloin päästi naurun raittihin.

Mut annas, toinen moittia jos tahtoi,-- vait! Moistahan vaan ukko yksin mahtoi. Puhuja viel' ei ollut päättänyt, kun vastuun sai: "Suu kiinni, herra, nyt!"

"Pöyhkääjä, kysyn teiltä, kansaa kussa maailmass' olette tai painetussa kirjassa huomanneet niin ylevää, niin viisast', uljasta, kuin kansa tää?"

"Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta, miss' soivat luodit, missä sataa verta, ja sanokaatte, onko, kuka ties, älyä, tulta vailla Suomen mies!"

Kuin rauhan, niin hän sodankin ol' aikaan Mä pääsin luokseen majoittajan paikkaan; monia tunnen hänen tekojaan, Lapuan päivästä nyt kerron vaan.

Me metsää puhtaaks oltiin perkaamassa, kaikk' oli valmiit vaan ja vartomassa, mut vanha herra käski seisomaan, kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan.

"Seis", huus hän, "pojat, saakaa tue puista ja niittäkää, kuin niitetähän ruista; nyt tulee hiiden hauska. Sihdatkaa! Karskisti vaan! Nyt ruokaa korppi saa."

Hälle tuttu oli kaikki väki, ei nimelt' yksin, mutta näöltäki, jokaista tarkkas, jonka nähdä voi, kuin isä kullekin hän sanan soi:

"Karl Hurtti, noin, tuo sattui kelpo lailla, ei luodin saaja liene muuta vailla! Kuin ennen ammut, korpraal' Flink! No kas, jo Pekka Peitsi kaatui, peijakas!"

"Voi, sääli kunnon poikaa tosiansa, nyt isä saakoon torpan Pekastansa." Näin lausui hän, näin johti joukkoaan, hän, suomalainen koko sielultaan.

Tul' Adlercreutzin sana: "Joutuisasti! Väkenne eespäin, käykää kiiruummasti!" Vastuunpa kumman ajutantti sai; ja tyynesti ukko vastas vaan: "Niin vai!"

Voi hauskaa! Lipun luona pyylevänä hän seisoi hajasäärin, ylpeänä, kuin iankaiken aikois seisoa, ja lausuis luodille: "Seis, huutia!"

Mitäpä sanantuoja mokomalle? Tuo poika parka joutui ahtahalle: hän päätäpahkaa oli samonnut, vaan käskyä ei vanhus totellut.

"Majuuri, eespäin!"--"No, no, veikko, malta! Mi täällä näyttääkään niin kamalalta!" "Kenraali käski."--"Hurraan saakohon Karl Adlercreutz, hän kunnon miesi on!"

Ne sanat päässeet juur' ol' äijän suusta, niin naamaan lensi kaarnan pirsta puusta. "Hoh, hoh, sit' odotinkin", lausui hän, "kas, sepä mies on hyvä tähtäämään!"

"Se melkein sattui, eipä paljon vailla; sanoa voin nyt Hannu Klingan lailla, kun kuula pyyhkäis hänen kulmiaan: 'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan!'"