Part 3

Nuotioll' ei Hurtti vanhukselle jutun puutett' ollut milloinkaan; usein yöhön istui valvehella, kertoellen muistojaan, nysääns' yhä sytytellen vain ja sen kohta taasen unhottain.

Kolmas Kustaa hänest' oli miesi: "Venään rouvaa vastaan ylpeää urheasti taistella hän tiesi; aika toinen se kuin tää; kuningas ol' altis vaaroihin, kallis nyt on henki marskinkin."

"Kunnian ja velvoituksen teiltä jos ei herrat olin väistynyt, käsist` ei ois voitto mennyt meiltä; petos Kustaan surmas nyt Karvaan palkan maailmalta saa, sääli kuningasta uhkeaa."

"Anjalassa puhui leppyisesti kapinoitsevalle joukollen; korpraal' Luoti häntä salaisesti nykäis: 'joko laukaisen?' 'Älä', vastas' suopeasti hän, Malttakaamme, vasta nähdähän.'"

Näinpä laski iloisella miellä tulen ääress' ukko juttujaan, punaisena poski hohti vielä, harmaa oli tukka vaan; nuoremp' oli Kustaan aikoihin. Tullut nyt ol' Oravaisihin.

Yötä hongikossa synkeässä ennen tappelua vietettiin. Harva vaan nyt unta sai, mut tässä Hurtti vaipui nukuksiin; muulloin aina valppain valvomaan ennen muita meni nukkumaan.

Hetken iltaa oli istuskellut hongan juuressa hän levähtäin, nysääns' sytytellen valitellut sodan käyvän nurinpäin; sanoi ruvenneensa miettimään, kuinka paon saisi päättymään.

Näinpä sanat sattui: "Opetettu kylläks on jo meitä taantumaan. pohjaan päin jo ennen juoksutettu: sinne taaskin samotaan. Kurjaks toivoksemme pako jää, lempo tiesi, mihin päättyy tää."

"Huomenna, kun mennään taistelohon, alkakohon silloin tapa uus. Kellä halu, ajoon suostukohon, Hurtin loppuu mahtavuus; hävettää jo häntä alkaa nyt ettei aikaa sitten väsynyt."

"Vanhoillansa ukko neuvon keksi: ajona ei mieli ollakkaan; paras temppu paon vasteheksi pysyminen paikallaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, kaikki juoksemiset jättää saa."

Kädet laski ristiin rinnoillensa ukko, näin kun oli lausunut, hongan juureen nukkui hiljallensa, missä oli istunut, luottain oivaan temppuhunsa vaan, ettei pakenisi milloinkaan.

Suomen joukko, taas kun joutui ilta, viime taisteluns' on taistellut, voima mennyt Suomen sankarilta, toivokin jo rauennut; niinkuin laine luotoon särkynyt, taantumaan käy sotajoukko nyt.

Missä kulki, kuului haike'inta tuskaa, huolta, huokausta vaan; rauhatonna riehui joka rinta, Hurtti vaan on levollaan; missä rivit lyötiin hajallen, siihen vanhus vaipui unehen.

Nukkui, niinkuin muisto Kustavista ois jo mennyt hänen mielestään, nukkui unta nyt niin rauhallista, mit' ei viime yönäkään, luottain oivaan temppuhunsa vaan ettei pakenisi milloinkaan.

KULNEV.

Kun iltaa viel' on hetkinen ja huvitusta muisto suo, mä Kulnevista juttelen, lie sulle tuttu tuo. Sep' oli vasta kansan mies, hän elää ja hän kuolla ties, mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin.

Yöt, päivät kun sai taistella sit' ilonansa piti hän, ja kaatumista kukkana vaan sankar'elämän. Jos mikä aseeks sattuikaan, ol' yhtä, kunhan kaasi vaan, jos miekka taikka pikari, jos joi tai tappeli.

Hän harras myös ol' lempimään, nopeesti kullan valitsi; tulesta tuskin pääsikään, niin tanssit toimitti. Yön sitten armasteltuaan, hän kengän riisui kullaltaan, ja viiniä sen täynnä toi ja lähtömaljan joi.

Ja miehen muodon, näitkö sen? Monella vielä tuvassaan on kuva kummanlaatuinen, paljasta partaa vaan; mut astu liki, näetpä kuin se parran alta hymysuin ja silmin loistaa lempe'in, se kuva Kulnevin.

Mut kylläp, outo vaalistui, kun Kulnev päälle karkasi; ken hiukan hiittä kammoksui, se pelkän häntäki. Viel' enemmän kuin keihäällään peloitti hän jo näöllään, mieluumpi hänen iskunsa kuin musta tukkansa.

Semmoinen hän, kun ratsuaan kädessä kalpa kannusti, ja samanmoinen, sanotaan, kun joskus levähti, kun, lyhyt turkki yllähän, talosta toiseen kulki hän, ja, missä piti parhaana, viivähti vieraana.

Mon' äiti kertoo kauhuaan, kun kursaamatta Kulnev tuo kehdolle astui suorastaan pienoisen armaan luo; mut lisää: "Lasta suuteli hän vain ja nauroi lempeesti, kuin kuvansaki seinällä, jos astut lähemmä."

Se varma, että luonteeltaan ol' ukko Kulnev herttainen; lisäksi juoneen moititaan, syy oli sydämen; ja sodassa ja rauhassa se sydän oli mukana: hän suuteli ja surmasi ain' yhtä hartaasti.

Mont' oli Venään urhoa, joist' aikakirjat kertovat, jotk' ennen sotaa maineessa jo meillä olivat. Barclay, Kamensky, Bagration, tääll' oli tulleet huutohon; ei pelkkä lasten leikki tuo, sen ties, kun ryntää nuo.

Vaan Kulnevist' ei tiettykään, ennenkuin sota lähestyi; kuin myrsky merell' äkkiään hän silloin ilmestyi, niin ankarana, outona kuin pilvest ukkossalama, ja nähtiin koht', ens' lyönnistään, mit' oli miehiään.

Ol' leikist' illall' uupunut niin Suomen mies kuin Ryssäkin. Jo luullen; "kaikk' on loppunut", levossa maattihin; mut unessa kun parhaillaan hopeita, kultaa näemme vaan, "aseihin!" huutaa vartio, ja siin' on Kulnev jo.

Tai Ryssäin teiltä kaukana kun kuormain kanssa kuljettiin ja syötiin, juotiin parhainta ja oikein ahmattiin, paraasen riemuhun yks, kaks saa Kulnev kuokkavierahaks, ja tomupilvi pölähtää, ja keihäät välähtää.

Jos silloin seistiin vankkana ja tehtävämme tehtihin, niin parta kestiss' ukolta se kärvennettihin; mut tuimana jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei ja lupas lainan kuitata Don-virran rannoilla.

Jos tuiskut oli, satehet, öin, päivin, suvin, talvisin, ne kaikkialla kujehet havaittiin Kulnevin; ja sotarintaan vastakkain kun saatiin rivit armeijaan, niin tunnettiin koht' iskuistaan tuo poika aromaan.

Mut Suomen sotajoukossa ei ollut ainoatakaan, jok' ei ois Kulnev-ukkoa pitänyt vertanaan. Kun huomas tutut kasvot nuo, niin ilost' irvisteli tuo, tuo karhu Saimaan seutujen kasakka-veljellen.

Ja kokemiinsa kämmeniin ilolla katsoi myöskin tää, ja kun hän ryntäs, oli niin kuin maksais yrittää. Sitäpä nähdä kelpasi kun Suomen mies ja Kulnevi, ne kilvan kamppaelivat, nuo vahvat molemmat.

Kätensä raukes ainiaks, hän kaatui miekan kalskeeseen, mut nimens' yhä kunniaks on hänen kansalleen; ja missä häntä mainitaan, hän "sankariksi" sanotaan; oi kallis sana: "sankari," kun saat sen maaltasi.

Syviä meihin haavoja vaikka usein pisti peitsellään, on rakas meille maineensa, kuin meidän oisi hän; ei lippu niin eik' isänmaa voi veljeyttä vahvistaa välillä sotamiehien, kuin miehuus yhteinen.

Siis Kulneville hurraamme, ei usein mointa löytää voi; jos vuodattikin vertamme, sen sota hälle soi. Vihollinen jos olikin, sitähän mekin oltihin; hän löi, kuin mekin, riemuissaan, ken tuost' ois pahoillaan?

Vihattu olkoon pelkuri, häpeän, pilkan saakoon hän, mut eläköön, ken uljaasti käy sankar'tietähän! Iloinen hurraa, ponneton osaksi kelpo urohon, olipa sitten veljemme tai vihollisemme!

KUNINGAS.

Kuningas Kustaa Aadolf salissaan noussut on, vait'olon lakkauttaa ja alkaa lausunnon. Hänellä kuulijoita on kolme kaikkiaan: Toll marski, Piper kreivi, Karl Lagerbring, ne vaan.

Kuningas silloin virkkoi, vakaana lausui näin: "Suomessa armeijamme käy yhä taaksepäin; toiveemme Klingsporista on tyhjiin rauennut, ja Viapori mennyt, se pylväs kaatunut."

"Olemme ilmestykseen turvanneet yhtenään, pää-enkeli vaan viipyy, sit' ei näy vieläkään. Kuitenkin sodan ryske lähemmäks yhä saa; se meistä, kuninkaasta, on arveluttavaa."

"Siis kuninkaallisesti olemme päättäneet, ja vakaan päätöksemme myös täyttää tahtoneet; me, näätte, tuottanehet olemme puvun sen, min Leijonamme vihki Narvalla taistellen."

"Kahdennentoista Kaarlen nyt kintaat otamme, sen miesnä, kuninkaana me tehdä tahdomme, tuon suuren urhon miekan vyöllemme sidottaa, kuin hänkin hämmästyttää velttoa maailmaa."

"Te Piper, toinen kinnas käteemme vetäkää, ja, Lagerbring, te toista samaten käytelkää. Toll, vanhuus ynnä maine suo teille kunnian sitoa vyötäisiimme tuon miekan voittoisan."

Kuningas juhlallisna, kuin mikä jumala, kahdennentoista Kaarlen nyt nähtiin puvussa. Täll' erää liian ylväs hän oli puhumaan, salissa pitkin astui hän askeleilla vaan.

Kun astuntansa loppui, uus näky nähtihin: hän kintahat ja miekan taas antoi takaisin, loi toisiin katseen, josta ol' leikki kaukana, ja vaiti-olon taaskin lopetti armossa:

"Nyt Lagerbring saa laittaa sanoman Suomehen, puvussa Leijonamme jo meidän ollehen. Toll marski, Piper kreivi, ma teidän kumpaisen todistajaksi kutsun tekoni ylhäisen!"

Ei tiedä aikakirjat, hän saiko muuttumaan teollaan uljahalla asiat Suomenmaan; vaan hämmästyipä kyllä läheinen maailmans', Karl Lagerbring, Toll marski ja Piper kreivi kanss'.

SOTAMARSKI.

Rantsilassa riemu raikui, leiriss' oli juhlan vietto; voitost' oli Siikajoen tullut Cronstedtille tieto; eri seurueissa juotiin isänmaalle rakkahalle, onnen ensi koittehelle, palanneelle kunnialla.

Yhdessäpä siinä nähtiin kaksi everstluutnanttia, ukot Christjernin ja Lode, kokeneita sankaria. Vertaisena näiden rinnall' Aminoffkin istui siellä, piirin ympärille kertyi parvi nuorempia vielä.

Vapahasti niitä, näitä juteltihin juotaessa, suistaa tarvinnut ei kieltään seurueessa semmoisessa; päällikköiden heikkoutta ilman vaaraa moitittihin, nimist' ylpeist' ennen muita marskin nimi mainittihin.

Aflecht, joka Revonlahdell' urhoretkeilynsä päätti, ilkkui: "Malja Klingsporille! tavat vanhat pois hän jätti; hauska nähdä kuinka nyt hän keikuttaapi niskojansa; vihdoinkin hän seistä tohti, pitkin maata juostuansa."

Cronstedtinpa ajutantti, Reiher luutnantt' tuohon tiesi: "Lemmon valhe että Klingspor seisahtanut on kuin miesi; Adlercreutz ja Hertzen poisti häpeämme kunnollansa; marski, hitto vieköön, matkall' oli vanhaan tapahansa."

Majuur' Furumark hän lausui: "Kuninkahan syy on tässä. Miksi hänen armostansa leikkiin pääs' tuo pata-ässä?" Ladau virkkoi: "Sin' et kelpaa arvostamaan marskin työtä; sull' on sydän, hällä vatsa, sä voit kuolla, hän vain syödä."

Ehrnroth sanoi: "Muistelkaamme missä loisti aikoinahan; makasiinissa ei syty halu harras kunniahan; Klingsporinhan sankar'ura oli komissariati, ihmekö, jos rakas hälle tappelu nyt ei, vaan vati."

Tigerstedt, tuo Suomen poika joka niinkuin Aflecht raukes, kiristeli hampaitansa, kiukust' irti kieli laukes: "Totta, hän on muukalainen, kasvanut ei laaksoissamme, hän ei taida meidän kieltä, eikä tunne tapojamme."

"Mut on meidän maan hän nähnyt, nähnyt on sen saaret, luodot, niinkuin mekin vuoriltamme tuhanten sen järvein muodot. Sydämettä, Jumalatta se on, jok' ei hartahasti innostuisi puoltamahan tätä maata kuoloon asti!"

Christjernin nyt katsoi Lodeen: "Nuoriapa kuule, veikka, hampaiss' on taas Klingspor heillä, sepä onkin vanha seikka. Onneamme kiittää saamme, vaikka veriin kaatunemme; toista se kuin mit' on suotu meidän marski raukallemme."

Vanha Lode, jäykkä herra, oli vaiti istununna; nyt nousi ukko seisaallensa, kasvoiltansa punastunna, lasin täyden joi hän pohjaan, voimalla sen pöytään laukas, hatun pisti kainaloonsa, suuttuneena suunsa aukas:

"Pois ma joukostanne lähden, pitäkäätte riemujanne; Klingsporista moitett' aina saapi kuulla seurassanne. Sotamarski, sotamarski, muut' ei ole haastamista; häpeä ett' urhomiehet kehtaa haastaa tuommoisista."

DÖBELN JUUTTAALLA.

Rovasti lausui: "Varman kadotuksen tuo Döbeln uskoton saa kuoltuaan. Ma tulen, neuvon, sanat lohdutuksen, tuon hälle, hänpä, hetken kuultuaan, nouseepi vuotehella ryntäillensä: 'Prelaatti pois' hän huutaa rengillensä, 'ja laita ettei täällä liehakoi.' Näin käykö haastaa kuolemaisillansa? Vaan itse vastatkoon hän onnestansa, ma tein mink' ihminen ja pappi voi."

Näin herkkupöydässänsä haasteleepi rovasti herra, prameudessaan, hän lausuu näin ja siihen huokaiseepi, ja syö, ja leikkaa vielä paististaan. Mut vuoteellaan on Döbeln tuskissansa, ja tauti hehkuu hänen kasvoillansa, raskaana nousee rinta levoton. Väkensä oli Pohjaan kiirehtänyt, ei vuorokauteen kahteen levähtänyt, hän itse Joensuuhun tullut on.

Suonissaan polte on, mut polttavampi, on tulen hehku hänen mielessään, ja tuska, taudin tuskaa ankarampi, syvältä hohtaa hänen silmistään. Hän hetkiä on lukemahan tarkka, hän kuultelee ja vartoo, silmä arka useesti kääntyy porstuahan päin. Ov' aukenee ja siitä vakavainen kenraalin luokse astuu nuorukainen, ja Döbeln lausuu vieraallensa näin:

"Turhuutta paljon, tohtor', uskotahan, ma lienen vapaa-uskoja jos ken, mut lääketaitoon sai mun luottamahan tää otsani ja ystäväin Bjerkén. Siis olen noudattanut tahtoanne, kuin lapsi maannut, niellyt rohtojanne ja niitä pöydälläni kärsinyt. Te tiedettänne seuratten, sen tiedän, mut päiviäkö senvuoks maaten vietän? Ei, rikkokaa, kuin mies, sen säännöt nyt!"

"Se tahton' on, mun täytyy taudin alta nyt päästä, nousta vaikka haudastain. Haa, kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta! Siell' arpaa lyödään Suomen sotijain. Nyt estetyksi tulla joka hetki voi Adlercreutzin palauksen retki. Kuin käy sun sitten, väki urhoinen? Ei, tohtor', ystäväni, keino keksi mun sinne päästä, vaikka huomiseksi ma kivun saisin kymmenkertaisen!"

Sen kuuli lääkär' vastenmielisesti, mut katse kirkastui jo kohdastaan kätensä laski pöytään tyvenesti ja pyyhkäis siitä kaikki kerrassaan. "Nyt kenraali, ei estett' ole näissä." Ja puna kirkkahampi poskipäissä, jo Döbeln nousi jaloin horjuvin: "Suur kiitos, ystävä, ja suuta sitte! Te selvemmin kuin muut mun ymmärsitte, olette mies, niin olen minäkin."

Jo tykit Juuttahall' on vaienneina, sielt' ensi viljan tuonen halla vei, ja Suomen joukko hajan, pirstaleina, on valmis kuolohon, vaan voittoon ei. Vast' yhden rynnön torjui puoleltansa, Ja Kosatshkovski sotalaumojansa taas järjestääpi, kaikki murtaakseen. On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä, kuin vaaru, paennut jo päämme päällä, taas salamoineen uhkaa uudelleen.

Jäännökset voitoistamme kallehista, nuo rivit harvat, ken sain kokohon? On voimaa, mieltä, miehuutt' uskollista, mut järjestäjä itse poissa on. Hän vaaroissamme kirkkain toivon tähti, mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti satahan verileikkiin ihanaan, hän miestensä ei näkis kaatumista, urosten tyyntä kuoloon astumista, ei hän, mut sattumus nyt ohjais vaan.

Ei unhoon jää ett' olit sinä siellä, jok' ennenkin veit vaaraan joukkoas, sä, josta maamme riemuitsee nyt vielä, vaikk' itki Eek sun kovaa onneas! Mut sä ja ystävän, te urhosasti tapella voitte kyllä kuoloon asti, vaan sairas yksin taisi johdattaa. Sä seisot vaiti, valmihina muuten, Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen, Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.

Vait, kuule! Kummulla nyt hurratahan. Mies ratsastavan nähdään. Ken se on? Se vasta ääntä! Mistä riemuitahan, kun miesten hurraa raikuu ponneton? Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyörykkeenä vierii laaksohon. Haa, hän se tänne rientää ratsullansa, mies pienokainen, vanne otsallansa, se jalo, uljas, armas kenraal' on.

Vaan hiljaa! Kuule kuinka joukollensa hän äsken hajonneelle huutaa nyt! Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa riviinsä joka mies on rientänyt. Tiheessä miestä välkkyy asehissa, ja joukko musta ryysyvaattehissa taas järjestyksessä on hirmuinen. Ei taistella nyt vain aio se koittaa, ei enää kuolla vain, mut myöskin voittaa, uus henki innostuttanut on sen.

Vahvistuneita rivejänsä pitkin nyt rauhallisna Döbeln ratsastaa, jokaisen parven kaikki soturitkin terävin silmäyksin katsastaa. Sen Suomen mies ja Ruotsin saattoi nähdä, ett' aikoi jotakin hän suurta tehdä, hän miettivämp' ei ollut milloinkaan; mut lauheamp' oli myöskin entistänsä, myhäillen usein jonkun nähdessänsä jylseitä, arpipäitä tuttujaan.

Sull' onpi, Kothen, joukossas sen moinen, korpraali Standaar, numro seitsemäs, jalassa saapas-ruoju on, mut toinen on aivan kengättä ja verikäs. Luo tultuansa Döbeln seisahtaapi, hän avoin silmin ukkoon katsahtaapi, käs' otsallaan, ja ensin hän on vait. "Olithan", lausui viimein suuttumalla, "sä Kauhajoella ja Lapualla; tämänkö palkan voitoistamme sait?"

"Kenraali", näinpä lausui vastaan ukko, "täss' antamanne pyssy vielä on. Sen piippu viel' on eheä, ja lukko lyö tulta, siinä kylliks' olkohon. Ei pukuani soimattane vainkaan; ei muilla verho paremp' ole lainkaan, ja miest' ei arvattane vaatteihin. Kengässä taikka ei, ken huoli tuosta; vaan laittakaatte, ett'ei täydy juosta, niin jalka seisoo saappahattakin."

Ja äänetönnä Döbeln hattuansa vanhuksen kunniaksi kohottaa. Luo Brakelin nyt rientää ratsullansa; Larm rumpalin hän siellä nähdä saa. Hän tämän tunsi Kustaan sodast' asti; nyt ukon käsi liikkui kankeasti, se pärrytykseen tuskin taipuikaan; hän paraateissa harvoin nähtiin myötä, vaan aina, missä tehtiin verityötä. Näin kenraal' loihe hälle lausumaan:

"Jo etkö, veikko, ole kyllästynnä, tääll' eikö löydy miestä nuorempaa? Täss' olet kaiken päivää köykistynnä, et liikkumaan nyt palikoitas saa." Puhetta kuuli urho mieliharmin: "Kenraali, kyll' ei pärrätä käy Larmin, kuin poikain ei se vanhan solju työ; mut kaks on mulla kättä vahvaa, jäykkää. Jos huudatte kuin Armfelt? 'Päälle käykää!' Larm harvakseen, mut hartahasti lyö."

Lapuan sankar' hymys, antain kättä Armfeltin aikalaisen sankarin. Joelle riensi sitte viipymättä luo vapaajoukon Gyllenbögelin. Siell' äsken maalta tuodun nuorukaisen hän näki muodoltansa kalvakkaisen, ja ratsultaan hän huusi ärjähtäin: "Ken olet, moukka? Onko sulla selko, kuin miehen kuolla käy, vai liekö pelko sun kasvos, kurja, kalvistanut näin?"

Mies nuori astui kenraalinsa luoksi, avasi nutun vanhan, harmajan, povesta paistoi haava, josta juoksi nyt veri virtaellen hiekkahan. "Kenraali, tuon sain tappelussa hiljan. Kenties se verta vuotanut on viljan ja kasvon' ehkä kalvistanut näin; mut urhoin kanssa vielä käydä voisin, tosinpa kaaduin, vaan nyt koittaa soisin, ma toinnuin taasen, teidät nähtyäin."

Nyt Döbelnillä kyynel kirkas loisti: "Siis taisteluhun väki verraton! Se, minkä näin, kaikk' arvelukset poisti, tää Döbelnin, tää voiton päivä on! On vilja kypsää; ajutantti lentäin, mä'iltä, mailta, metsiköstä entäin, kaikk' käskekäätte niittoon rientämään. Tääll' ei, vaan tuolla miekkaa saamme koittaa uroilla näillä maailmankin voittaa, ei varrota, nyt itse rynnätään."

Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu: "Nyt, pojat, voittoon taikka kuolemaan!" Standaarin ääni ukkosena kaikuu, Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan, Ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin, veristä kenttää astuu sankar'innoin, heit' etupäässä Döbeln voittoon vie. Ja ennenkuin luo maahan varjons' ilta, on karkoitettu Ryssä kankahilta, ja au'aistuna Adlercreutzin tie.

Ja seuduilt' olivat jo joukot poissa, miss' ensin kohtasivat toisiaan; kentällä, jok' ol' äsken salamoissa, mies illan tyvenessä viipyi vaan. Sidottuansa ratsun vierehensä, hän tappotanterella itseksensä kuolleiden kesken seisoo aatteissaan. Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi, vakaisen katseen taivaasen hän luopi, tää lause kuuluu hänen huuliltaan:

"Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi. Yks viel' on toimi. Vapaaks sanotaan mun uskoni; se mulle kunniaksi: vapaana synnyinkin ma maailmaan. Mut kunne kulloin aatokseni lähti, Sä olit matkan pää, sen johtotähti, Sä, tahdollas jok' ohjaat elämää. Sun puolehes luon silmäni nyt tässä miss' silmä kuolon vaan on näkemässä, Sua kiittää saan täss' ilman näkijää."

"Sä synnyinmaani jälleen annoit mulle, kun yöhön vaipui toivo uupuen. Sä kaikki tiedät, tutki, voinko Sulle mä arvon antaa lahjastas vai en! Työt' orjan olkoon Herraans' imarrella, min' en voi kerjätä, en kumarrella, en palkan toivoss' enkä suosion. Iloisna tahdon etehesi tulla, vapaalla miellä, päällä nostetulla, se miehen suoraa rukousta on."

"Sä voittoon soit mun sotajoukot viedä, mun, joka vaivoistani vapisen; ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä, mit' oisin yksin saanut toimehen? Nyt miehill' äsken saarretuill' on voitto, ja Suomellemme vapauden koitto on viritetty toimestani mun; mut voiton, voiman annoit Sinä yksin, Jumala, veli, millä nimityksin Sua maininnenkin, kunnia on Sun."

Näin lausui mies, ja lähti ratsullansa, kun tehty oli toinenkin jo työ; ja kuolon pellon peitti varjollansa ja kasti kyyneleillään kolkko yö. Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu, iloko lie vai murhe sulle suotu, salattu tuleviin on aikoihin. Mut kuinka riemuinnet tai surret silloin, niin kauniimpaa et päivää muista milloin kuin päivää tätä, päivää Döbelnin.

JÄLKIMÄINEN KOKOELMA.

SOTILASPOIKA.

Mun isän' oli sotamies, ja nuori, kauniskin, jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin. Tiens' aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan hän kylmää, nälkää, haavojaan, mun isän armahin.

Ma lapsi olin, kun hän läks', kun loppui rauha maan, mut uljasta en käyntiään unhoita milloinkaan; hattunsa muistan töyhtöineen ja muodon ahavoittuneen ja kulmakarvat varjoineen,-- ne muistan ainiaan.

Koht' armeija kun etelään taas kääntyi marssien, sain kuulla, kuinka aina hän ol' uljas, urhoinen. Ristinkin sai hän, kuulin näin, ja toisen kohta jälkeenpäin. "Ah," aattelin ma mielessäin, "ken siellä oisi, ken!"

Ja talvi lähti, suli jäät, näin kevään joutuvan, niin kuulin isän kaatuneen kentälle kunnian. Ma oudoin mielin aattelin, ja huolehdin, ja riemuitsin, ja viikon itki äitikin, niin vaipui hautahan.

Lapuan kentäll' isä kuol' lippunsa vierehen; sodassa, kuulin, vaaleni sen kerran ainoisen. Utilla, eestä Kustavin. mun vaarin' uupui hurmeihin, Lappeella isä vaarinkin, mies Kaarlen aikuinen.

Näin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa: oi, suloista tok' elämää; suloista kuolemaa! Ken täällä horjuis vanhuuttaan! Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, sep' oisi ihanaa!

Ma köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, ma turvan, kodin kadotin kanss' isä vainajan; vaan vaikertaako huolisin! Korkeemmaks aina kasvaakin, ma kelpo poika sankarin en joudu hukkahan.

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan. Miss' ankarimmin luodit soi, Laajimmin tulta salamoi, en sinne käymätt' olla voi tiet' isäin astumaan.

PORILAISTEN MARSSI.

Pojat kansan urhokkaan, mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, viel' on Suomi voimissaan, voi vihollisen hurmehella peittää maan! Pois, pois, toimet rauhaisat! Jo tulta tuisku, myrsky käy, jo viuhkaa kanuunasta luoti. Eespäin, miehet uljahat! Meit' urhoollisten isäin henget seuraavat. Kas kunnian jo tähti maille hohtaa! Tuttavahan on verityö, mi kohtaa. Eespäin kaikki rientäkää! Vapautemme ikivanha tie on tää. Voittoisa lippu meitä johtaa, muinahis-aikain taisteluista ryysyinen. Eespäin, sä jalo vaate verinen! Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten.

Suomi, maamme kotoinen, et veren vuotamatta joudu koskaan väkivallan alle, eikä ijäss' ikien tää kansa väisty, vapauttaan hyljäten. Kuolla voipi urho vaan, ei vaaraa väistä, pakene, ei antau hän sortajalle. Kuolo, onni sotilaan, osamme olkoon, taistella kun saimme vaan! Siis miekkahan ja vastaan vainojaamme! Tie kuoleman vie kohden kunniaamme. Viipymättä rynnätkää! Nyt meidän aik' on, kallis elon aik' on tää. Suojelematt' ei jäänyt maamme, harvennut todistaa sen joukko urhokas. Eespäin nyt jalo lippu uljakas! Täss' suomalaiset on sun henkivartijas.

VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.

"Ystäväni, miehet, vaimot, onko tässä kuulijaa, joka vanhan krenatöörin laulun kuulla haluaa?" Näin se alkoi, nuorukainen, laulu viel' on muistossain; kaupungissa käydessäni torilla sen kuulla sain.

Oli markkinat ja täynnä kadut kansaa, kalua, mull' ei katsomahan ollut eikä ostoon halua. Ilman aikojani käyden joutuin kadun kulmahan, missä väen tungoksessa vaunut nähtiin seisovan.

Suottako ne seisattuivat, vaiko pakosta kenties? Kuski piti ohjista, ja kansaa ärjyi vanttimies. Mutta vaunuiss' istui herra, mukavasti nojallaan, suopel-kaulus viitta yllään, tähtirivi rinnassaan.

Katsoin, katsoin. Mennyt aika välähti nyt muistihin; nähnyt olen kasvot nuo, mut milloin, missä, arvelin, Salmellahan Lapualla joukoss' oli urhojen, kapteeni hän oli silloin, nytpä kenraal' ylhäinen.

Kovin oli muuttunutkin, ei niin paljon vanhuuttaan, kuin tuon korskan näön kautta, jonka sai hän arvostaan. Liekö ylpeyttä? Ehk' ei;--olo, käytös, muotokin tyyntä oli, mutta suurta, jäykkää, kylmää kuitenkin.

Sotatovereita aina iloll' olen kohdannut, tuota katsoin ainoastaan, sydän siit' ei sulanut. Loista, pöyhkeile, ma mietin; ennen yhdess' oltihin, silloin verilläsi olit koristettu paremmin.