Part 5

Nää sanat häntä aina huvitteli, taas täyttä kurkkuaan hän hohotteli ja vakaana taas kävi seisomaan, käs' puuskassa ja sääret hajallaan.

Ties hiis, kuin kauan kuhnaillut ois vielä, mut juuri kun hän siin' on tulen tiellä, pau, tuli taaskin luoti lentäen välitse aivan äijän polvien.

Takissaan vanhus huomaa heilahduksen, hän katsoo, näkee läpi ammutuks sen, lievettä nostaa, toista myös--no voi, on reikä molemmissa, lempo soi!

Hän närkästyi ja korvan juurta raapi: "Kas, tästä Räätäli-Matti työtä saapi! Vaan joudu, Juho-kulta, katsos sie, mitenkä takapuolen laita lie!"

Käy vanha Juho renki silmäämässä: "No, hiisi, kahta hullummin on tässä; edessä toki lieve jäljell' on, repale tässä vaan on palteeton."

Nyt Törne suuttui: "Sekös mokomakin, niin ihan piloille kun ampuu takin, jot' olen tuskin päivän pitänyt! Siis, eespäin! Piru vie sen pirun nyt!"

Heinäkuun viides päivä.

"Nyt kesäpäivä loistavi, niin oudoks muuttaa mieleni tää aamu armahainen; jos haluat, niin lehtohon, suvisen ilman sulohon nyt käymme, nuorukainen; tää päivä juhlapäivä on."

Soturi vanha lausui tään, pois verkon laski kädestään ja ääneti muu johti; ja poikki kukkaniittyjen sinisen järven rannallen, mi kastehelmin hohti, nyt kävi kulku hiljainen.

Oi suloutta taivaan maan! Ei vanhus hiisku sanaakaan, vaan katsoo ihaellen. Sai kyynel hälle silmähän, kun käteheni tarttui hän ja kuiskas hymyellen: "Maan eestä kuolisitko tään?"

Vait olin. Sydämellisen vaan silmäilyn loin hänehen. ei vaatinut hän muuta. Ja hetken äänet' oltuaan ja kummult' ihaeltuaan taas seudun ihanuutta, hän ääneen puhkes lausumaan:

"Rannalta tältä palasen maat' ihanaista isien sa näet, nuorukainen: kuin Virtain järvet ihanat on Saimaan sadat lahdelmat, Imatra pauhaavainen ja Vuoksen aallot vaahtoisat."

"Ja jos käyt Pohjan äärihin, laelle tuiman tunturin, yht' ihanaa siell' oisi; ja jos sa rannan aukean näet Pohjanlahden huuhtoman, niin rakkautta loisi sinulle Suomi rintahan."

"Mut käsitätkö mieleni ja kyynelen, mi vierevi nyt hiljaa silmästäni, ja muistoa miks herättää niin suloista, niin synkeää tää päivä mielessäni? On viides Heinäkuuta tää."

"Koittaapi päivä, loppuun käy; monesta jälkeä ei näy, kuin kulunut on suotta. Vaan tää jäi mulle muistohon, tää viides Heinäkuun, siit' on nyt seitsentoista vuotta; se Dunckerin vei kuolohon."

"Tääll' oli kansa Suomessa, viel' on se; surun tuttuna se kaikk' on saanut koittaa: sen alttius on rajaton, se tyyni, vakaa, jäykkä on, sen miehuus kuolon voittaa; se kansa meidän kansa on."

"Levossaan sinä nyt sen näät, sit' ei nyt häiri synkät säät, mut sitä hellit vainen; ma näin sen koetuksissa, tulessa, hallan kourissa, se ain' ol' yhdenlainen; arvaahan, mitä tunsin ma."

"Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin sortuvan, mut pettäjää en lainkaan; maill', joita päivä pakeni, viel' urho hyinen taisteli, ja väistynyt ei vainkaan, vaikk' ihan toivo raukesi."

"Mik' urhoisuus, mi kestävyys, mik' into, mikä ylevyys ja vakuus vaiheissansa sill' olikaan, jot' ihanoi ja jolle sankar'nimen soi, nää miehet, tämä kansa, ja kuoltuakin jumaloi!"

"Mut kysy, jos sa milloinkaan urhoisan vanhan sotilaan ajalta tapaat tältä: oliko miestä kuitenkin, jok' oli kaikist' urhoisin? Saat vakaan vastuun häitä: niin, herra, tunsin Dunckerin."

"Kodista köyhäst' oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous' arvoon arvaamattomaan, ol' lujin Suomen muuri, ja muistons' elää ainiaan."

"Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi;-- näin saavutti hän suuruuden."

"Hän kaatui; mutta kuolemaa oi suloista, kun kuolla saa noin loistehessa maineen! Ei huku unhojärveen hän, vaan lailla luodon vihreän kohoopi alta laineen; kuoleepi, eikä kuole hän."

"Maa, kukkaisissas loistaos! Suv'aalloissasi nostaos vihanta lehtiranta, rusoittaa vaarojesi suo. ja välkkyelköön virtais vuo, ja kohti taivaan kantta sininen Saimaa-silmäs luo."

"Niin että muisto vastakin, kun mainitseepi Dunckerin, ylpeillen virkkaa saisi: maa kaunis tuo, se hymyllään sai urhon lemmen syttymään; ken sit' ei armastaisi? Hän kuoli eestä kullan tään."

MUNTER.

Hautajaisihin näin kerran-- sekin muisto maksaa vaivan-- Adlercreutzin, jalon herran käyvän hiljaa, vaiti aivan; haudalle hän päästyänsä katsoi, hattu kädessänsä, kuinka sijaa soturille tehtiin, Hannu Munterille.

Mont' ei tullut saattajaksi tälle viime matkallansa: hautaa kaivoi miestä kaksi, neljä kulki arkun kanssa; kunniaksi oli vielä kenraali ja pappi siellä, kolme korpraal'otusta ja neljäs minä, majoittaja.

Koruton ol' laitos haudan; vaatteissansa ryysyisissä välissä nyt neljän laudan Munter makas pintehissä: vakaa oli näöltänsä niinkuin ennen eläissänsä, sama urho vielä, mutta yhtä puuttui--nopeutta.

Majaan näin kun oli mennyt Munter sodan pauhinasta, Buss korpraali haudallen nyt astui, puhui vainajasta: mikä hällä suku, tunto, puhe, sydän, voima, kunto, kuink' ol' urhoks luotu heti-- kuuluviin Buss kaikki veti.

Sanat kävi sydämille, vaiti seistiin, hymyeltiin vainaan ponsilausehille, viiksiäkin väänneskeltiin. Suurta ei se maksa juttu, jokapäiväinen ja tuttu; suonet sitä sentään kuulla, kerrottuna Bussin suulla.

"Miehet, uljain veikko tää nyt, Munter kuuluisa on poissa, takalaitahan on jäänyt, makaa kuolon kammitsoissa; päätti marssit, sodat kaikki, käskyn seista vihdoin saiki, tähän retkeilystään lakkas, ketaransa pystyyn nakkas.

Meillä, jotka siellä kanssa liekiss' oltiin, meill' on selko, kestikö hän paikallansa, vaiko pakoon ajoi pelko, kalpeniko taistellessa, vaiko kuolon uhatessa seisoi tummanruskeana, varsin vaskipatsahana.

Jörömäisenä hän meille saapui tuolta saloltahan, läksi isäin ikiteille hän, kuin hekin, sotimahan; puhe oli harvanlainen, silmä vilkkui poikamainen, sanaa kolme erällensä lausui, vaan ne täsmällensä.

Koko suku semmoisina eli, kaikki yhtä luuta, soti, kaatui alhaisina, miekoin haastoi, säästi suuta; kahdestoista Kaarle kerran yhdestä jo teki herran, korpraaliks se Munter tehtiin; alaspäin taas siitä lähtiin.

Moni virkaan outo vielä kotiin kauan haluaapi, alla päin käy, murhemiellä, kunnes mieheks karkeaapi. Näin ei Munter aikanansa; kun läks sotaan Kustaan kanssa, kohta, vaikka vasta tuotu, oli soturiks kuin luotu.

Joi, ja särki iltasella kiväärinsä iloissansa; vääpelinsä aamusella antoi hälle pampustansa, virkkoi: 'Ällös olko arka, näin on virka, poika parka! Norjenitko?'--Vastus Hanne: 'Kyllä, kiitos rasvastanne!'

Viinaan tuosta Munter suuttui, ain' ol' uuras, nopsa kanssa. Ensi kahakassa puuttui luoti hänen olkahansa. Döbeln kuulan vinkuvaisen kuuli: 'Pojat, kuka sai sen?'-- Munter olkapäätään kaappas, virkkoi: 'tuostahan se raappas.'

Tuskin lientyi haavan vaivat, taas käv' onni ankaraksi kasakat kun vangiks saivat, juosta sai hän virstaa kaksi kilpaa arovarsan kanssa leve'illä jaloillansa, kunnes uljaat veikot tästä taas tok' auttoi pälkähästä.

Rinta huokui, hiki juoksi, kun hän melkein viimeisillään taas pääs omiensa luoksi; vaan ei tuosta ollut millään. Kumppalit huus ilkkuin vielä: 'Lämpisitkö? Taisi tiellä juoksu käydä keveästi?'-- Munter vastus: 'Välttävästi!'

Kenraal' Armfelt lyötiin kerta; silloin lippuamme likin oli Munter, vuosi verta; hän se lipun pelastikin. Nytpä sai hän vihdoin kanssa rahan rehtiin rintahansa; Munterill' on vanha viisi, virkkoi tuohon vain: 'No hiisi!'

Näin hän vakaast', uljahasti, niinkuin kahakoissa noissa, liikkui viimeisiinsä asti, kasvaen vaan kunnioissa; harmaa ol' jo parraltansa, niukemp' ehkä lauseissansa, vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin, samaks kuoloon asti nähtiin.

Oli muuan kevät-ilta, vanha äiti leiriin tuli, silmä vettyi Munterilta, jäykkyys hältä kaikki suli; ääneti hän aamuun asti katsoi ämmään hartahasti. Täältä kun on poika mennyt, äiti kuollee murheesen nyt.

Munter siinä kaiken yötä hymyillen vaan istuskeli, kuuntel', antoi kaikki myötä, kunnes eukko varoitteli: 'Poika kulta, liiku huolla, väistää paremp' on kuin kuolla!' Näin kun lauloi vanha rastas, 'Eihän toki!' Munter vastas.

Mut ol' luoti hällen tehty, loppu joutui, tuli turma; vaiheissamme Munter nähty myötä ain' on, nyt vei surma. Karskina viel' eilen eli, mälliänsä pureskeli vartiona kenraalille, missä oltiin neuvosilla.

Päiväkäsky kertoi juuri, kuinka herrain pöytään kieppas viuhahtaen pommi suuri, puhevallan ottaa sieppas. Tulen tuttu vanhastansa, Munter sylkee kourahansa, kiinni koppaa, alkaa tuosta mokoman kanss' ulos juosta.

Oven sai hän auki sille, sen jo porstuaankin saatti, vaan kun pääsi portahille, lensi pirstoiksi kranaatti. Siin' ol' äijän töitten loppu, vaan ei vielä tullut hoppu; maaten siinä mullin, mallin, Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin!'

Vielä hän, kun aamu koitti, oli henkitoreissansa; jo nyt surma voiman voitti. 'Kas kun pommi äijän karsi: poiss' on toinen käsivarsi, rintahankin sattui siru!' Munter vaan: 'Se halkes, piru.'

Näin hän kuoli, näin hän eli, miesnä loppuun alust' asti, sanoissaan hän vitkasteli, vaaroiss' suori nopsahasti. Teki työnsä kerskaamatta, puutteet kesti nurkumatta, kärsi vaivaa, rasitusta, yhtä vaan ei,--valitusta.

Maailma jos maksaa voisi kovat päivämme ja yömme, verikenttämme jos toisi julkitiettäviksi työmme, lippumme jos kuulla antaa vois, mink' arvon Munter kantaa, moni, jonka kaulus loistaa, saisi kumarrella moista.

Vielä häntä muistellessa vanha sydämeni paisuu. Surman sarkaa vakoillessa hän vast' oli varsa raisu; painanut ei pelko mieltä, aina 'Hei!' vaan ja 'Pois tieltä!' rummun jälkeen vaikka mihin, kun vaan eespäin käskettihin.

Tok' ei ystävää niin varmaa, lujaa, vakaat', uskollista. Niinkuin lapsi, vaikka harmaa, vihas tuskin vihollista. Kourin Munter Ryssiänsä, niinkuin hampain mällejänsä, survoi, vatkas kaikin hetkin, rakkaat toki kumpasetkin.

Kunniata sankarille! Kunnioittuna hän maatkoon! Miehuus, miehen kunto sille pysyväisen muiston taatkoon! Orjan jalka ei saa painaa hautaa, miss' on Munter vainaa. Vanha kantasuku tulkoon suojaks sille! Amen olkoon!"

Laannut korpraali kun on nyt, haudalt' alas käynyt taasen, kenraalipa lapion nyt käteen ottaa voitokkaasen, hiekkaa hiljaa viimeks heittää, Suomen mullall' urhon peittää; sanaa hän ei virka monta, mutta meille verratonta.

Puhe silloin lausueltu, syvään liikutti se mieltä, vaikk' ei pitkä, koristeltu, Munterin vaan omaa kieltä: kunniamme todisteeksi, soturinkin ylisteeksi riitti tuo, kun lausui vainen näin: "Hän oli Suomalainen!"

VON ESSEN.

Hän portahilleen saapuu, häll' lakki nyt on sotilaan, kannukset ja ratsaskaapu; hän aikovi ratsastamaan.

Tuoss' seisovi vanha sorja, uros katseellaan, sävyltään, lumipäinen, kookas, norja-- sen moinen hän on näöltään.

Mut miksipä ukko nyt pauhaa? Miks polkevi jalkaa nyt? Eletäänpähän keskellä rauhaa,-- mikä vimman on synnyttänyt?

Älä huoli, ei vaaraa tässä, älä tuost' ole milläsikään; tavan ainaisen näet tässä, näet Essenin harmaapään.

Jo huutavi raittihisti, syyn virkkavi selvälleen: "Sinä Matti, sen päiväinen risti, lopun nyt sinust' oitis teen!"

"Vai vartoa näin unes tähden ijänkaiken tässä mä saan! Sinä tietänet, milloin lähden jokapäivä ma ratsastamaan?"

Ja tallista renki se pikaa nyt uljaan tuo orihin; hän ei nukkunut, siinä ei vikaa, heräs ehk' ylen aikaisin.

Pää pystyss', ääneti aivan edes orhin ohjaelee. Jalo ratsu--no leimaus taivaan!-- väriseepi ja vaahtoilee.

Alas portailtaan hän saapuu, asu yllään, kenraali tuo, ja kannukset, ratsaskaapu; nyt orhiin katsehen luo.

Vait on hän, liikkumatonna, ei usko hän silmiään: "Näkö pettikö mun, sano, konna, sun työtäsi näinkö ma nään?"

"Mut jos kudot valheen viekkaan ja mulle nyt syötät sen, niin lähden ja tartun miekkaan ja pääs heti halkaisen!"

Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, hätäpoika ei ollutkaan; työn kyllä hän tehneens' tiesi, mut vastasi myös teostaan.

"Kuin?--Valhetellako voisin? Hävettää jo kun epäillään. Isommassakin syyssä jos oisin, ei valhetta sittenkään."

"Kasakan näin tuossa ma tiellä, hän kerskasi virkustaan. Sitä kärsiskö mies? Mitä vielä! Heti läksin mä kilpaamaan."

Von Essen, se vanhus sorja, tuli hehkuva rinnassaan, lumipäinen, kookas, norja, hän kimmosi kiukuissaan.

"Pois", huusi hän, "lurjus, pian, pois tallihin käy takasin, ja myötäsi, ratsun sijaan, heti ruoska sa tuo tukevin."

Tuo Matti on mies, joka tuonaan oli luoteja kestellyt, kuninkaalt' oli saanut muonan, vaikk' Essenin leivässä nyt.

Ihan ääneti läksi hän alas, mut silmä se vaan salamoi, saman tien hän läksi ja palas, tukevimman nyt ruoskan toi.

Sen laski hän kourastansa: "Sotamies olin myös minäkin; minä ammutess' ampusin kanssa, ja lyödessä löin takasin."

"Jos kuin orhi nyt ruoskaa saankin, kun tein mitä parhaiten, niin potkaisenpa ma vaankin, ja kuin orhi ma potkaisen."

Kenraali kun uhkan on kuullut, taaks' suorana astahtaa; mut ei suutu hän, kuin ois luullut: miest' ääneti tarkastaa.

Ja kun katsovi, suoremmaksi vars' sorja se suoristuu; ja hän vait on, ja kirkkaammaksi yhä katsanto kirkastuu.

"Mies, kuules", huusi hän, "mistä sait moisen sä miehuuden? se on ajoist' entisistä, sikes keskellä hurmetten."

"Ei mulle tuo ole uutta, sen tunnen jo vanhastaan; samanlaistapa urhoisuutta moni ilmaisi kaatuissaan."

"Sen näin mä, kun voiton tiellä liput riemusi liehuillen, näin tappioissakin vielä, näin Pohjolan hangilla sen."

"Ja kuinka, kun urhokkaasti sinä itseäs käytät noin, noin katselet uskaliaasti, sua ruoskalla herätä voin?"

"Jumal'auta, näinpähän vasta en kehtaisi mainitakaan sitä joukkoa urhokasta, jota vein minä taistelemaan."

"Käy kumppali etsimässä, mies reima ja vankkumaton, juo kunniaksemme, he, tässä tukaatti, se palkkas on!"

"Ja kiitos, kun mieleni täytit taas kaunihin muistelmin ja kun näin sisus yrmeän näytit-- ja nyt mene helvettihin!"

Hän pyyhkäisi silmiänsä, tais käydä ne himmemmäks, ja, yrmistäin näköänsä, pois kääntyi ja sisään läks.

Samaisen tuon urhean herran minä tunsin jo ennestäin, saman tuon von Essenin kerran sotivan Savonmaassa ma näin.

Oli nopsa hän muulloin kyllä, mut nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä sudennahkat ja vuotikkaat.

Kun näin hän pakkassäässä etumaisena riens tulehen, ja jok' ainoan askelen päässä vajos pohjahan nietosten,

hiki äijän jo otsasta juoksi-- kovin raskas virka on tää; välin kauhean painonsa vuoksi hänen täytyvi viivähtää.

Mut "Eespäin!" vaan tulisella hän innolla huudahtaa, "jos en jaksa ma astuskella, pojat, hoi, mua kannelkaa!"

Nämä kolme äijällä tällä oli murheissaan, iloissaan: miel' ylväs ja luonne hellä, veri kiehuva kuumuuttaan.

KUORMARENKI.

Vanha Speltkö unohtuis? Ei kumminkaan! Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan; vertaistensa lailla unhottua saiskin, jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.

Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan, itse ukkoa ja hänen hevostaan. Josko hintaa kaksijalan askelella, taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.

Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen, pörröss' ukon pää ja häntä hevosen: tomunsa toi Harmo kototallistansa, noen nenällään toi ukko pankoltansa.

Viimeisinä näin he aina kulkivat, naurua, arvaa, saivat molemmat; hepo torkkuin astui, unta veti miesi, miten kuormall' ukko pysyi, Herra tiesi.

Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin, pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin: ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti, sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.

Matkakin se samaan tapaan tapahtuu: naurua jos kulkee hän tai seisattuu; nauraissa--se tietty--ruoskaa heilutellaan, selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.

Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään. Spelt on auttamaton, yhä ennellään; ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään, nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.

Siikajoellen näin viimein joudutaan, jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan, tätäkin jo puolustaa on turha koittaa; mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.

Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin, paon päivä voiton päiväks muutettiin; aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi, virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.

Miehestä käy mieheen sana riemuinen: "Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen! Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa, reippaast' etelähän aamun koittehessa!"

Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan; nuori Blume vänrikki ei maannut vaan. Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa, rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.

Ulos astui. Hiljaist' on ja pimeää, tyynet, kylmät taivaan tähdet kimeltää; koitteen juova vaan, jos katsoit itää kohti, metsän laivoilla jo vaaleana hohti.

Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan hevositta, pohjaa kohden, paikallaan: muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa, niinkuin sama kulku alkais uudestansa.

Eipä--vähän toisin oli sentään nyt, vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt: käännettyinä, hepo valjahissa, siellä rattaat perimmäiset seisoivat jo tiellä.

Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo. Blume silmiään ei usko,--Speltkö tuo? Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä, päätä korkeampi nyt on entistänsä.

Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen, lumiharmaat hapset valuu harteillen; nenä puhtaaks, leuka sileäks on tullut, kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut.

Nuori Blume joutui aivan ymmällen: "Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen? Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen, olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!"

Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas, ken on kamman iskenyt sun tukkahas? Ken--se kumma suurin--valveille sun saanut, jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?"

"Nuori herra", vastas ukko juoheaan, "verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan; kansansa kun näkee häpein pakoisilla, maata paremp' on kuin olla valvehilla."

"Miksi kasvoni ma pessyt olisin? Häpy niissä ois vaan nähty selvemmin, tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin; surin, siksi nenän noess' olla annoin."

"Nyt on toisin, joukkomme on taistellut, Suomi avaraks on meille auennut; nyt ei mikään tahraa kunniata maamme, otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme"

"Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon, yö on kulunut, jo kirkas päivä on!-- Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta; jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta."

WILHELM VON SCHWERIN.

Ja everstluutnantti Drufva hän nyt näin huoahtaa: "Täss' ei sydän kelpaa särkeynyt, se halkeaa. Vihollisten tänne jo käyvän nään monivertaisin joukoin ryntäämään, ja mieheen viimeisimpään mun taistella käsketään."

"Ja jos tykkien luon' edes harjaunut sotavanhus ois, joku mies, jok' on ruutia haistellut, johon luottaa vois; mut ei, vaan poikapa hento nyt siin' viistoistavuotias, kreivi Schwerin, saa vastata patterista-- voiko turvata semmoisiin?"

Luo nuorukaisen jo rientää hän, kätt' oijentaa: "Pian arpa kuolon tai elämän tääll' lankeaa, elon ehkä, jos tarkkaan tähtäätte, mut kuoleman varman, jos horjutte. Eläkää tai kuolkaa,--mutta voi teitä, jos väistytte!"

"Kuin myrskyssä ruoko on hentoinen, niin teillenkin tää outoa leikkiä on, näen sen ja huolehdin. Se leikki se ei ole rattoisaa, siis, kas' sydämelle, ja vastatkaa: rohkeetteko, jos on tarvis, pois henkenne lahjoittaa?"

"Teiss', everstluutnantti, riutunehen jo voiman nään; toki henkenne tarjota rohkeetten maan eestä tään; elon aamu se mulla on parhaillaan-- viistoist' ikävuottahan mull' on vaan-- tuot' enköhän tarjota rohkeis, sitä tokkohan halveksitaan?"

Ukon silmä se säihkyvi: "Raudallen tuo kalskahti! Sana tuo sepä sattui paikallen, kuin sattuiki, siis heikoks teitä en mainita saa, vaan kiittää teistä ma voin Jumalaa: sydän onpi se, ei käsivarsi, joka voimia kasvattaa!"

Tykit paukkuivat, ens-taisteluaan Schwerin kävi nyt; rivit pirstotut väistyi jo, hänpä se vaan ei väistynyt, oli hälle patteri kuin kotilies, sen tulta kuin viisi hän hoitaa ties; kasakoit' tuli parvi, hän niiltä jo parran poltti kuin mies.

Lomahetken sai ja nyt kiiruhtaa paenneitten luo, ja mielet malttuvat, kun kajahtaa vihan ääni tuo. Taas hetki, ja kalkki jo muuttunut on: paenneet taas ryhtyvät taistelohon, ja lieden rakkahan suusta tuli räiskyvi loppumaton.

Sitä Drufva hän katsoi ihmeissään, vaikk' kaukaakin: "Jopa mestarintyöks jalon kokeen tään minä arvaisin. Joka noin heti kunnian saavuttaa, mihin ehtii vielä, jos elää saa? Hänt' auttaos, Herra, hän vielä armeijoja johdattaa."

Sai ilta jo taistelon taukoamaan, palas pois Schwerin; vesa hento ei murtunut ollutkaan sodan hyrskeisin. Kun hän jälleen tykkinsä leirihin toi, hänt' urhot harmajapäät ihannoi, sylihins hänet Drufva sulki, ja huikea hurraa soi.

Nimi nuoren sankarin loistettaan näin varhain loi; kirkkaampaa toivoa milloinkaan ei nähdä voi. Mut voi, pian hältä jo päättyi tie! Kuu tuskin ehtinyt puoleen lie, lähisimpähän hautausholviin hänet matkan määrä jo vie.

Mut ainetta antaa lauleluun jo kerkes hän; läks kerran vieläkin taisteluun ylevimpähän, elo nuori se ennenkuin lakastui, ja jääks veri lämpeä kohmettui, ja kesken sankaritöitään käsi kuolohon hervahtui.

Veripäiv' Oravaisten kun murehin nous' onneton, joka toivot mursi ja voitostakin teki tappion, siell' uljuus häll' oli loistossaan, siell' luoti ei eksynyt ainoakaan, siell' lämpö tykkien kiihtyi, kun hän kasti ne hurmeillaan.

Tykin vierehen vaipui vihdoinkin, makas siinä maass', mut kun vihamies tuli patterihin, ylös karkas taas, huus miehillensä ja hyökkäs päin, avas tien läpi joukkojen piirittäväin, ja kaatui vasta, kun ehti väen riemuvan luokse näin.

Ei ollut hän kuuttatoistakaan, nuor' urho tää, mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää: moni harmeni kiillossa kunnian, joka seppelehens' olis loistoisan tuon poikasen voitonkruunuun iloll' altis vaihtamahan.

Niin, kuuttatoista ei täyttää hän viel' ehtinyt, kovan kärsinyt joukkopa tuo verissään suri häntä nyt, ja ruutuihin ympäri seisoivat siin' ääneti sankarit parhaimmat; kuink' kallis hän oli heille, sen silloin ilmaisivat.

Valitus ei kuulunut miehuuton, syvä kaipaus vaan, kehuks nuorena kaatunehen urohon ei sanaakaan; elon aamua Vegesack vaan ylistää, ja paaria Adlercreutz silittää, ja Drufvasta harvoin nähty helo kyynel herkähtää.

NUMERO VIISITOISTA STOLT.

Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla, ja riemuiten von Döbeln voittaja ratsasti nyt, sotarintaans' silmäillen.

Joka joukkoa kiitteli lempeimmin-- sanat suorat ne on sotilaan-- sen kuntoa, miehuutt', intoakin kotimaataan suojelemaan.

Sotarintans' ääreen ehti jo hän, kun päiv' oli laskussans, kävi joukkoa sielläkin kiittämähän, jota johtavi kapteeni Schantz.

Oli harvennut se, hän huomas sen, näki aukkoja paljonkin; mut silmä jo kääntyi toisaallen, mitä mietti, hän lausuikin.

Jo kiittäessään hänen huomattiin yhä syrjähän katselleen: repaleinen raukka se seisoi siin' ihan ääneti, itsekseen.

Sitä miestä hän viittasi luokseen nyt: "Mies hoi, tule tännemmäks! Et taannoin syrjässä noin pysynyt, verityöhön kun joukkoni läks."

"Sinä pyssyn--muistatko?--tempaisit kädest' uupunehen sotilaan ja miesteni jälkehen kiiruhdit sodan löylyhyn kuumimpaan."

"Sukeltaissamme peltoon, ennätit luo, kuni muut sinä myös sukelsit, ja kun taas näkyviin tuli urhoni nuo, eturinnassa ryntäilit."

"Kylän päälle kun käytihin hyökkäämään, ja ma silmäsin sinnepäin, etumaisena nuttusi reiäkkään taas patterin harjalla näin."

"Sepä miehen työ, koe semmoinen pian kunnian, mainehen tuo. Puhu julki nyt vaan, poik' urhoinen, nimes ensin kuulua suo."--

"Min lie nimen pappi se antanutkaan, sitä ihmiset ei kysyneet; enimmält' ovat aikani kaiken vaan mua Lurjukseks sanoneet"

"Hyvä! Lyö nimi silmihin herjaajan, ja siit' ole vaan suruton. Mut missäs, mies, kotis, lausuhan, ja missä sun turvasi on?"

Mäkirinteen tiehen viittasi hän: "Tuoss' on kotipaikkani mun": ja vahvaa näytti hän nyrkkiähän: "Tähän näin minä turvaudun."

"Kotis laatuun käy, hyv' on turvas myös, vaan mist' elatuksesi sait? Näpistyskö vai kirkkojen ryöstö on työs vai maantierosvous kait?"--

"Jos suurta tai pientä ma rosvoilin, ropo toki on taskussain; ja jos kerjäläisenki paljastin, eheämp' olis nuttukin vain!"

Tuli säihkyi silmistä Döbelnin: "Schantz, kapteeni, kuulkaahan; Ken kaatunehist' oli urhoisin urohist' tämän komppanian?"

"Sen pyssy, ja nuttu ja rensseli sen nyt tänne te toimittakaa; nimen hältä ja sankarikalleuden perinnöksehen tää nyt saa."